Matti Erholtz

Sivaji (The Boss, 2007)

Ohjaaja:

• S. Shankar

elokuva arvostelu

Ohjaus: S. Shankar

IT‑alalla rikastunut ulkointialainen Sivaji palaa kotimaahansa harrastamaan hyväntekeväisyyttä ja rakentamaan ilmaisia kouluja ja sairaaloita vähävaraisille. Törmäys Intian massiivisen byrokratian ja omaa etuaan ajavien liikemiesten kanssa tuottaa lopputulokseksi sen, että kaikki rakennusprojektit ovat jäissä, eikä Sivajilla ole omaisuudestaan jäljellä kuin vaatteet päällään ja yhden rupian kolikko taskussa. Lantilla hän heittää kruunaa ja klaavaa siitä suhtautuuko asiaan nöyrästi vai lähteekö "leijonan polulle". Raha näyttää tietysti jälkimmäistä vaihtoehtoa ja Sivaji alkaa toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaansa vähemmän lainkuuliaisin keinoin.

Kollywoodin virallinen supertähti Rajinikanth (s.1949) on Aasian suosituin elokuvanäyttelijä Jackie Chanin jälkeen, näin on väitetty. Se miten tämä entinen bussikuski on saavuttanut tällaisen aseman on mysteeri hänelle itselleenkin. Mies kun on jokseenkin tavallisen näköinen eikä näyttelijänäkään mikään erityislahjakkuus. Mutta Rajini on synnynnäinen showmies ja viihdyttäjä, jonka näyttelijätyöskentelyssä on parhaimmillaan maanista intensiteettiä, samalla kun tavisulkomuoto tekee hänestä helposti samaistuttavan kansansankarin. Sivajissa ikääntyvän superstaran energia on valjastettu mestariohjaaja Shankarin yhteiskunnallisten visioiden palvelukseen, ja lopputulos on liki täydellinen masala-spektaakkeli ja modernia intialaista rillumarei-viihdettä parhaimmillaan.

Ohjaajan ja päätähden työnjako Sivajissa on ollut selkeä. Rajinikanth tähdenelkeineen vastaa elokuvan sisällöstä, jonka Shankar tarjoilee katsojille hallitussa, tasapuolisesti huumoria, toimintaa ja kantaaottavuutta sekoittavassa muodossa. Rytmitys pelaa niin hyvin, ettei kolmen tunnin kesto tunnu ylipitkältä. Yhteiskunnallisilta asenteiltaan Sivaji edustaa kursailematonta robinhood-sosialismia, jossa raha otetaan pois niiltä, joilla on sitä liikaa, ja annetaan niille, joilla on sitä liian vähän. Se konkreettinen epäkohta, johon tällä kertaa keskitytään on "musta raha", verottajalta pimitetty yksityisomaisuus, joka pitäisi muuttaa taas yleiseksi omaisuudeksi. Keinoina toimivat kiristys ja suora väkivalta, jotka elokuvassa esitetään täysin myönteisessä ja humoristisessa valossa.

Mitenkään turhan vakavaksi Sivajin sanoma ei missään vaiheessa muodostu, kritiikkiä enemmän siinä painotetaan positiivisia asioita kuten demokratiaa, koulutusta ja Intian loistavaa tulevaisuutta, joka koittaa kunhan veronkiertäjät vaan saadaan kuriin. Rajinista/Sivajista tehdään elokuvassa puolijumalallinen sivistyksen ja edistyksen airut, jonka jalanjäljissä maantiet asfaltoituvat ja hökkelikylät muuttuvat moderneiksi lähiöiksi.

Peruukintekijöiden ja maskeeraajien myötävaikutuksella isoisäikäinen supertähti on saatu näyttämään hämmästyttävän nuorekkaalta ja freesiltä, jopa niin, ettei pelehtiminen yli kolmekymmentä vuotta nuoremman vastanäyttelijättären Shriyan kanssa tunnu vaivaannuttavalta, vaikka siinä rajoilla mennäänkin. Rajinikanthin näyttelijätyön perustana ovat aina olleet kaikenlaiset reteät temput ja kikkailut, kuten tavaramerkiksi muodostunut tupakan heittäminen suuhun. Sivajissa heitellään tupakan sijasta purukumia, mutta muuten elvistelyt sujuvat entiseen malliin.

Kun valovoimaltaan mahdollisimman suuri tähti ja isoista budjeteistaan tunnettu ohjaaja tekevät yhteistyötä voi arvata, ettei tuotantokuluissa ole säästelty. Sivajin ulkoiset puitteet ja tekninen säihke ovat niin komeat kuin vain rahalla saa, erityismaininnan ansaitsee A. R. Rahmanin mainioiden laulujen visualisointi, joka on itämaista liioittelua uhkeimmillaan. Jos jotain negatiivista haluaisi sanoa, niin Rajinin toistuvasti elokuvassa hokema "Cool!" on vähän laimea one‑lineri. Jotain muutakin pientä kritisoitavaa ehkä löytyisi, mutta elokuvasta hyökyvä myönteinen energia pyyhkäisee pikku kitinät mennessään. Vähemmän kuin viisi tähteä olisikin pelkkää saivartelua.