Sakari Määttä

Rändaja (Wanderer, 2010)

Ohjaaja:

• Robi Uppin

elokuva arvostelu

Ohjaus: Robi Uppin

Sandra (Carita Vaikjärv) saapuu tädiltä perinnöksi saamaansa kesämökkiin tarkoituksenaan siivota se myyntikuntoon viikonlopun aikana. Ainoa naapuri on alkoholisoitunut eläintentäyttäjä Albert (Lauri Nebel), jonka käytös Sandraa kohtaan on hieman turhankin tuttavallista ja avuliasta. Lähimaaston metsään tutustuminen palauttaa Sandran mieleen traumaattisia lapsuusmuistoja sekä tarinan metsässä olevasta suuresta kivestä, jonka päällä uhratut ovat pitäneet yllä hyvien ja pahojen henkien välistä tasapainoa.

Robi Uppinin ohjaama Rändaja (Wanderer) on 32‑minuuttinen kauhuelokuva. Pelottavan tunnelman luomisessa ja ylläpidossa ohjaaja onnistuu hyvin mikä onkin tärkeää, sillä esimerkiksi erikoisefektejä ei ole juurikaan käytetty. Kuvien kompositio on sekä sisä‑ että ulkokuvauksissa tarkkaan harkittua ja huolellista. Elokuva on kuvattu 12 päivän aikana samankaltaisessa virolaismetsässä kuin J.P. Valkeapään Muukalainen (2008). Alkupuolen asetelmasta tulee etäisesti mieleen myös toinen suomalainen elokuva, Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988).

Tiivis tunnelma ja tarinaan kuuluva mysteeri pysyvät yllä koko elokuvan keston ajan eikä turhia otoksia juurikaan ole. Tunnelmallisimpia ovat yöllä sisätiloissa kuvatut kohtaukset, joissa mökin ulkopuolelta kantautuvat pienetkin rasahdukset pelottavan selkeinä. Uppin käyttää kertaalleen apuna myös kovaan ääneen perustuvaa säikäytysefektiä, mutta elokuvan pelottavuus ei niin halpoihin kikkoihin perustu.

Molemmat pääosanesittäjät selviävät vähäeleisistä rooleistaan moitteetta, vaikka tietynlaista jännittyneisyyttä onkin havaittavissa. Nebel on hieman vakuuttavampi jo pelkästään siitä syystä, että hän vaikuttaa alusta alkaen jossain määrin häiriintyneeltä perverssiltä kiikareidensa kanssa. Vaikka Sandran hahmon taustoja syvennetäänkin hieman, on katsojan siitä huolimatta vaikea samaistua häneen tai tuntea erityistä sympatiaa häntä kohtaan. Suuremmaksi haitaksi tämä ei Rändajan lyhyen keston aikana ehdi muodostua, mutta pidemmässä elokuvassa ongelma olisi huomattavasti selkeämpi.

Rändajan heikoin lenkki on sen käsikirjoitus, joka olisi kaivannut lisänä joitakin yksityiskohtia selkeyttämään elokuvan lopetusta – nyt se jättää katsojalle hieman liikaakin tulkinnanvaraa. Myös uhrikivelle ja siihen liittyvälle okkultistiselle teemalle olisi suonut enemmän tilaa. Kaikesta kuitenkin näkyy, että koko tekijätiimi on pannut parastaan saadakseen aikaan laadukasta jälkeä.

Sakari Määttä

Sex Galaxy (2008)

Ohjaaja:

• Mike Davis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mike Davis

Night Visions: Maximum Halloween 3005 ‑festivaaleilla esitetyn Pervert!'in (2005) käsikirjoittaja Mike Davis yhdistää debyyttiohjauksessaan Sex Galaxy pätkiä yli neljästäkymmenestä vailla tekijänoikeuksia olevasta elokuvasta, joista suurin osa on peräisin juuston kultaamilta 50‑ ja 60‑luvuilta, käyttäen apunaan myös runsaasti arkistokuvaa. Tuloksena on monella tasolla yliampuva "100% kierrätettyä materiaalia" sisältävä seksploitaatiokomedia, joka sinänsä omaperäisestä ideastaan huolimatta ei jaksa naurattaa eikä kiinnostaa kovinkaan kauaa. Hyvästä yrityksestä huolimatta.

Tarina sijoittuu 100 vuoden päähän tulevaisuuteen – aikaan, jolloin seksin harjoittaminen on täyskiellossa maapallolla ylikansoituksen (ja ilmaston lämpenemisen!) takia. Joukko jokseenkin kiimaisia putkimies-astronautteja lähetetään hoitamaan helppoa tehtävää avaruuteen ja he päättävät poiketa legendaariseen Seksigalaksiin. Pian he löytävät itsensä planeetalta, joka on täynnä Wron-nimisen robotin alistamia seksinnälkäisiä naisia. Planeetta on täynnä muitakin vaaroja, joista mainitsemisen arvoinen on ainakin esihistoriallinen jättiläishirviö, ihmisiä syövä vagisaurus.

Sex Galaxy kuulostaa pornoelokuvalta (ja onhan mukana myös aikuisviihdetähti Puma Swede, oikealta nimeltään Johanna Jussinniemi), mutta nimestä ja juonestaan huolimatta siinä ei katsojien pettymykseksi ole juurikaan paljasta pintaa – niin kuin ei vanhoissa scifielokuvissa yleensä. Seksiin liittyvä komedia on enimmäkseen joidenkin hauskojen yksityiskohtien ja paikoitellen hyvinkin kekseliään uudelleendubbauksen varassa.

Kaiken kaikkiaan Sex Galaxy on kuitenkin yllättävän koherentti kokonaisuus. Davis on onnistunut puhaltamaan uutta elämää laajaan lähdemateriaaliin, vaikka luultavasti lopputulos jakaakin katsojat kahteen leiriin. Elokuvan 78‑minuuttisessa kestossa on sen verran tyhjää ilmaa, että mistään erityisestä on turha puhua.

Jetro Suni

Pig (2010)

Ohjaaja:

• Adam Mason

elokuva arvostelu

Ohjaus: Adam Mason

Pigin taustajujuna toimii ohjaaja Adam Masonin pyrkimys kuvata koko reilu 70‑minuuttinen elokuvansa yhdellä ja samalla otoksella alusta loppuun saakka. Idea ei ole täysin originelli, sillä vastaavaa on kokeiltu aiemminkin; esimerkkeinä mm. Aleksandr Sokurovin Russian Ark (2002), Albert Pyunin Infection (2005) ja Gustavo Hernandezin pian ilmestyvä kauhuelokuva La casa muda (The Silent House, 2010). Kaiken lisäksi Masonin yhden otoksen pyrkimys on jäänyt hyvin kehnoksi yritykseksi ja leikkauskohtia on yritetty piilottaa pitkin elokuvaa paikoin hyvinkin tökerösti.

Pigin "juonessa" ei juuri kerrottavaa ole. Kyseessä on hyvin tyylipuhdas gornopläjäys, eli perusteetonta kidutusta alusta loppuun vailla päätä tai häntää. Elokuvan päähenkilö on syrjäiselle vuoristomaaseudulle asuntovaununsa parkkeerannut punaniskajuntti, josta nyt vaan on kiva kiduttaa kidnappaamiaan turisteja yhdessä koirahäkissä elelevän raskaana olevan retardivaimonsa kera. Elokuvan ainoa juonenkäänne nähdään aivan lopussa, mutta siinä vaiheessa kaiken aiemmin läpi kärsityn päättömän kohkaamisen myötä aivonsa off‑asentoon kääntänyt katsoja tuskin jaksaa sille edes kulmakarvojaan kohottaa.

Meno on läpi elokuvan kauttaaltaan ahdistavan amatöörimäistä, eikä radioaktiiviselta oksennukselta näyttävä dominomainen värimäärittely juuri silmiä hivele. Taustamusiikkina kuullaan avaruusambienttia, bongorummuttelua ja "hupaisaa" hillbillykantria, joka sinänsä jossain määrin jopa sopii yhteen ruudulla pyörivän farssin kanssa.

Pigistä ei juuri mitään hyvää sanottavaa löydy, mutta lopputulokselle tahtoisi silti antaa pari bonuspistettä hyvästä yrityksestä ja ohjaajansa pyyteettömästä asenteesta tehdä omannäköisiään elokuvia itselleen ja faneilleen.

Sakari Määttä

Nails (2003)

Ohjaaja:

• Andrei Iskanov

elokuva arvostelu

Ohjaus: Andrei Iskanov

Ennen vanhaan migreenin ja epilepsian uskottiin olevan pään sisällä majailevien demonien aiheuttamia, ja hoitona käytettiin kirurgista toimenpidettä nimeltä trepanaatio. Trepanaatiossa kalloon porattiin reikä, jonka kautta pahat henget joutuivat poistumaan ja potilas parantui, jos selvisi hengissä operaatiosta. Historia ei tunne potilaan itsensä hoitomuotona suorittamaa trepanaatiota.

Heti Nailsin ensimmäisistä mustavalkoisista hetkistä lähtien on selvää, että nyt ollaan sisällä Tsukamoton Tetsuo-maailman kaltaisessa paikassa. Kylmänharmaiden ja ahdistavien kuvien sykkiessä lohduttomina seuraamme henkisen rappeutumisensa aloittaneen palkkatappajan (Alexander Shevchenko) viimeistä keikkaa, jonka tarkoitus on varmistaa turvallinen eläkkeelle siirtyminen. Tappajan palattua kotiin arki iskee päälle täydellä voimallaan tuoden mukanaan paholaismaiset muistikuvat uhreista sekä helvetillisen pääkivun. Viiltävä kipu ylittää kaikki sietokyvyn rajat ja sen hoitaminen vaatii radikaaleja toimenpiteitä. Tappaja vasaroi suurikokoisen naulan omaan kalloonsa.

Nailsin äänimaisema ja visuaalinen ilme ovat erittäin olennaisissa osissa elokuvan sisältäessä vain erittäin vähän dialogia. Ohjaaja Andrei Iskanov käyttää tunnelman luomiseen muita keinoja. Hän leikittelee yksityiskohtia korostavilla lähikuvilla sekä käyttää paljon vertauskuvallisia toimintaotoksia. Shevchenkon tuskallisen maaninen suoritus tappajan kärsimysnäytelmässä tuo oman vivahteensa kokonaisuuteen. Nails ei ole niin mekaaninen tai teollinen elokuva kuin Tetsuo (1989), vaan nojaa enemmän masokistisen väkivallan suuntaan antaen samalla useille avainkohtauksilleen monia merkityksiä. Toinen Nailsin hengenheimolainen on Darren Aronofskyn esikoisohjaus Pi (1998) – molempien elokuvien tunnelma kumpuilee samankaltaisesti rauhallisista pohdiskeluhetkistä toiminnallisimpiin jaksoihin.

Nails on Iskanovin debyyttielokuva. Ohjaamisen lisäksi hän vastaa erikoisefekteistä, kuvauksesta ja leikkaamisesta. Musiikit ovat pääosa Alexander Shevchenkon säveltämiä. Äänimaisema on hyvin elokuvalle sopivaa ja tuo mieleen Chu Ishikawan musiikin, vaikka ei olekaan niin väkivaltaisen kuuloista tykitystä. Kuvauspaikkana toimii Iskanovin oma Khabarovskin kaupungissa sijaitseva asunto, jota hän käytti useiden vuosien ajan myös mm. äänitysstudiona.

Groteskeilla kuvilla täytetty Nails vetoaa logiikan sijaan katsojan aisteihin eikä etene traditionaalisten kaavojen mukaan. Erityisesti noin elokuvan puolessa välissä tapahtuva tarinan tukahtuminen tuntuu raskaalta. Elokuva saa värit naulan iskeytyessä kallon lävitse tappajan aivoihin ja koko maailma muuttuu toisenlaiseksi. Naula toimii huumeen lailla vieden kivun pois ja tuoden mukanaan euforian rauhallisen syleilyn ja aivan uuden aistimaailman. Kuten huumeidenkin kohdalla usein, ensimmäinen naulakaan ei lopulta riitä pitämään kipua loitolla. Jokainen uusi naula muuttaa asunnon visuaalista ilmettä yhä psykedeelisempään suuntaan avaten portteja hulluuden uusille vyöhykkeille.

Nails on satuttava ja ahdistava matka masokistiseen hulluuteen, joka kasvaa hetki hetkeltä kohti suurta loppuhuipennusta. Harmaa materia saa lähes seksuaalisen merkityksen katsojan aisteille alituisia ärsykkeitä tarjoavassa virrassa, johon jotkut saattavat hukkua toisten päästessä rantaan yhtä hienoa elokuvakokemusta viisaampina.

Sakari Määttä

Mutants (2009)

Ohjaaja:

• David Morley

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Morley

Tällä hetkellä joka paikasta pusketaan erilaisia variaatioita zombiepidemioista eikä loppua näy. Yhdysvalloissa tehtaillaan uusintaversioita jatkuvalla syötöllä ja Englannissa soppaa hämmennetään poistamalla tavallisia zombeihin liitettäviä kliseitä sekä laittamalla mukaan omia lisämausteita. Espanjassa aihetta on viety eteenpäin tuomalla zombimytologiaan enemmän yliluonnollisia elementtejä ja pyrkimällä tekemään elokuvista pelottavia – siinä kuitenkaan usein onnistumatta. Aihepiiriin elokuvien joukosta ovat yleensä nousseet selkeimmin esille ne, joiden käsikirjoitus on onnistunut tarjoamaan katsojilleen jotain uutta.

Juuri nyt kovimmassa huudossa ovat raivohullut, todella nopealiikkeiset ja omilla aivoillaan ajattelevat superzombit, jotka syövät ihmislihaa ja tartuttavat kuvottavaa tautiaan vastustuskyvyttömiin ihmisiin. Ranskalaisen David Morleyn ensimmäinen täyspitkä elokuva Mutants ei tuo mukanaan uusia tuulia, vaikka sen käsittelemä parisuhdeteema pääosien Sonian (Hélène de Fougerolles) ja zombitartunnan saaneen Marcon (Francis Renaud) välillä onkin aika suuressa osassa. Mutants on elokuvana todella lähellä Zack Snyderin ohjaamaa Dawn of the Deadin uusintaversiota vuodelta 2004.

Mutants sijoittuu aikaan, jolloin zombiepidemia on edennyt jo kriittisen vaiheen ohitse jokaisen päivän ollessa selviytymistaistelua. Neljä selviytyjää matkaa ambulanssilla lumisia maanteitä pitkin. Yksi heistä on haavoittunut ja siitä seuraa luonnollisesti ongelmia. Turvasatamaksi muodostuu hylätty sairaala, josta käsin he yrittävät saada yhteyttä NOAH-nimiseen armeijan tukikohtaan saadakseen apua. Zombipuremaan sairastuneen Marcon hidas, mutta varma muodonmuutos nousee koko elokuvan pääteemaksi.

Kliseisyydestään huolimatta Mutants ei varsinaisesti ole huono elokuva, koska se on teknisesti hyvinkin onnistunut ja näyttää hyvältä niin efektiensä kuin yleisilmeensä puolesta. De Fougerollesin suoritus on myös sen verran vahva, että hänen kohtalostaan jaksaa kiinnostua. Katsomiskokemus ei ole kovinkaan tuskallinen, vaikka elokuvan sisältö on lopulta aika unohdettavaa peruskamaa ilman yllätyksiä.

Mika Helminen

Iron Doors (2010)

Ohjaaja:

• Stephen Manuel

elokuva arvostelu

Ohjaus: Stephen Manuel

Tv‑sarjojen ja mainosten maailmassa kannuksia hankkineen irlantilaissyntyisen, mutta Saksassa vaikuttavan ohjaaja Stephen Manuelin Iron Doors on suljetun paikan elokuva jo ihan liikaa jatko-osia kirvoittaneen Saw'n (2004) ja Cuben (1997) hengessä. "Ajattelevan ihmisen Saw" ‑luonnehdintaakin Haapsalun elokuvafestivaaleilla ensi-iltansa saaneen Iron Doorsin yhteydessä käytettiin.

Päähenkilö Mark (Axel Wedekind) herää yhden loisteputken valaisemassa sellimäisessä huoneessa betoniseinien ja paksun rautaoven takana, kiroten juomatapojaan. Ovatko ystävät tehneet sammuneelle Markille kepposen? Onko hänet kidnapattu vai mistä on kyse? Epätoivo saa Markista otteen ja pienet vinkit ja salaperäisesti huoneeseen ilmestyvät apuvälineet vihjaavat kyseessä olevan jonkinlaisen testin.

Päivien kuluessa jano‑ ja nälkäkuoleman loitolla pitämiseen ei ole muuta keinoa kuin pakovarmalta vaikuttavan huoneen lattialta löytyneessä rotanraadossa pesää pitävien toukkien einehtiminen ja oman ruumiineritteen hörppiminen kengästä käsin. Vahvalla tahdolla ja oikeilla valinnoilla Mark selviää koettelemuksen seuraavaan vaiheeseen, jossa testihenkilöllemme on luvassa jopa pienimuotoinen rakkaustarina, uusia haasteita ja lisää valintoja oikean ja väärän välillä. Vahvasti vertauskuvallinen, raamatullinenkin tarina ei loppujen lopuksi ole sitä miltä näyttää ja elokuvan alkuasetelma selvinnee katsojalle hämmentävän loppuratkaisun myötä.

Pitkiäkin elokuvia jo aiemmin ohjannut Manuel on ilmiselvä lahjakkuus ja Iron Doorsin visuaalinen puoli näyttää pienestä budjetista huolimatta erittäin hyvältä. Kuvaaja Jan Reiff on tallentanut elokuvan vivahteikkaasti suosiotaan koko ajan kasvattavaan digitaaliseen RED‑formaattiin (mm. Antichrist, 2009; District 9, 2009) ja tästä puolesta ei löydykään moitteen sijaa.

Suurimmat kompastuskivet ovat pääosanesittäjä Axel Wedekind ja elokuvan englanninkielinen dialogi, joka oikeastaan suurimman ajan elokuvasta on Markin monologia. Wedekind ei pysty välittämään sellaista uskottavaa ahdistusta ja epätoivoa, jollaista selityksittä päiviksi lukkojen taakse jätetyltä ihmiseltä voisi odottaa. Mies virnuilee samaan tapaan kuin Roger Moore James Bondina pahimmassakin pinteessä ja oma lukunsa ovat kliseiset Pesci/Pacino ‑tyyliset kirosanavyörytykset ja näennäisen nokkelat viittaukset muihin elokuviin kuten Das Experiment (2001). Todennäköisesti elokuva olisi toiminut saksankielisenä luontevammin, mutta ymmärrettävästi englanniksi puhutulla elokuvalla on paremmat markkinat ja levitysmahdollisuudet.

On erittäin todennäköistä, että lahjakas ohjaaja Stephen Manuel tulee vielä tekemään parempiakin elokuvia. Rahkeita siihen ainakin on ja ohjaajan seuraava elokuva onkin jo jälkituotantovaiheessa.

Jetro Suni

A Serbian Film (2010)

Ohjaaja:

• Srđan Spasojević

elokuva arvostelu

Ohjaus: Srđan Spasojević

Nykypäivänä on äärimmäisen harvinaista törmätä uutuuselokuvaan, joka edes jollain tasolla pystyy yllättämään tai haastamaan katsojansa. Kiitos siis Srđan Spasojevićille, joka lataa armotta kovat piippuun ja losauttaa ne katsojan silmille A Serbian Filmillä sellaisella volyymilla että heikoimpia hirvittää.

Valmistusmaansa mukaan nimetty "serbialainen elokuva" on puskista tulleeksi debyyttiohjaukseksi kerrassaan ilmiömäinen suoritus. Spasojević tuotti elokuvansa omatoimisesti näyttelijä-tuottaja Dragoljub Vojnovin avustuksella ja käsikirjoitti sen yhdessä ohjaaja-käsikirjoittaja Milos Radivojevićin pojan Aleksandar Radivojevićin kanssa, jonka aiempiin käsikirjoitusmeriitteihin lukeutuu muun muassa kotimaansa lippuluukuilla oivallisesti menestynyt aikuisten satu Tears for Sale (2008).

A Serbian Filmin protagonisti Milos (Srđan Todorović) on perheellinen ex‑pornotähti, joka yrittää viettää normaalia arkea yhdessä Mary-vaimonsa ja kuusivuotiaan poikansa kera. Talouskassa käy kuitenkin vähiin, joten jotain on keksittävä ja pian. Pornoalalla edelleen toimivan ystävättärensä kautta Milos saa yhteydenoton paikalliselta eksentrikkotaiteilija Vukmirilta (Sergej Trifunović), joka esittää tälle eriskummallisen tarjouksen. Vukmir on pornoauteur, jolla on visio päästä käyttämään Milosia pääinstrumenttina uusia pornotaidesuuntauksia luodessaan. Milos on vastentahtoinen, mutta taloudellisen ahdingon luoman paineen alaisena hän ei voi muuta kuin hypätä mukaan Vukmirin kelkkaan.

Jo elokuvateknillisestikin A Serbian Film on kaikin puolin loistokas. Äänimaailma tukee jatkuvasti ruudulla näkyvää kuvaa ja kuva kerrottua tarinaa. Taidokkaana tehokeinona paikoin käytetyn Wikluh Skyn (eli Đorđe Miljenovićin) säveltämän painostavan industrial-jyskeen voisi hyvinkin kuvitella saaneen vaikutteita Chu Ishikawan Tetsuo: The Iron Manin (1989) ääniraidasta. Yhtälailla loppupuolella nähtävä henkilöhahmon näkökulmasta käsivaralla kuvattu kohtaus tuo lähes väistämättä mieleen samaisen elokuvan. Muilta osin kuvauksessa ja leikkauksessa ei turhaan kikkailuun ole turvauduttu lainkaan. Valaistus sekä kuvakulmat toimivat, ja valittu värimäärittely sopii oivallisesti sisältöön. Elokuva on kuvattu kokonaisuudessaan digikuvaamisen terävintä kärkeä valmistumisvuonnaan edustaneella RED‑kameratekniikalla. Tekijät ovat myös tiedostaneet cgi‑tehosteiden kömpelyydet, eikä tökeröitä silmille hyppääviä tietokoneavusteisia tehosteita ole kelpuutettu mukaan lainkaan.

Teoksen överirankan teeman huomioiden on positiivisen hämmästyttävää miten paljon elokuvaan on saatu mukaan nimekkäitä näyttelijöitä ja miten mallikkaasti kaikki heistä suoriutuvat rooleistaan. Lähes kaikilla näyttelijöistä on jonkinlaista aiempaa näyttelijätaustaa vähintään tv‑tuotantojen puolelta. Pääosaesittäjä Todorović on alansa vankka ammattilainen ja tuttu kasvo mm. Emir Kusturican elokuvista Underground (1995) ja Musta kissa, valkoinen kissa (1998). Yhtälailla jo suhteellisen pitkän uran tehneen Trifunovićin filmografiasta löytyy reilusti merkittäviä nostoja (The Professional, 2003; Aporia, 2006; The Tour, 2008). Etenkin Todorovićin tehtäväksi jää kantaa harteillaan elokuvan vastenmielisen teeman mukanaan tuoma raskas taakka. Hapuilusta ei kuitenkaan ole tietoakaan, Todorovićin onnistuessa esimerkillisen hyvin sympaattisen perheenisän ja ex‑pornostaran risteymäroolissa.

Ohjaajakäsikirjoittajapari on todennut elokuvan olevan poliittinen kommentaari^[1]; näkemys nykymaailman tilasta ja eritoten kuvaus elämästä Serbiassa, jossa eksploitatiivinen pornoteollisuus on nykypäivää – tästä osaltaan kielii myös elokuvan itseironinen nimi. Sisällöltään A Serbian Film on häpeilemättömän shokeeraava ja toinen toistaan kammottavimmilla tavoilla vallitsevia tabuja rikkova. Kyse ei kuitenkaan ole ontosta gornosta tai sieluttomasta rietastelusta, vaan taidokkaasta tasapainottelusta mauttomuuksien ja niiden esittämiseen vaadittujen perustelujen välillä. Elokuvan draaman kaari on sekin mallikkaasti rakennettu. Aina kun luulisi, ettei teos voi enää entisestään ylittää itseään tai mitään ruudulla aiemmin nähtyä, löytyy vaihdelaatikosta sittenkin uusi eksponentiaalisen hypyn seuraavalle tasolle mahdollistava vaihde. Elokuvan loppupuolelta löytyy vain yksi jakso, joka olisi hyötynyt kerronnan tiivistämisestä, mutta muutoin käsissä on todella eheä paketti armotonta tykitystä.

Elokuvan edetessä katsojaparka riepotellaan läpi melkoisen tunnevuoristoradan. Silmien eteen vyörytettyjä toinen toistaan tabumpia aiheita katsoessa osa varmasti jopa pohtii miten nähdyn esittäminen voi olla edes laillista. Kaiken tämän sekaan on ripoteltu törkeitä korniuden rajoja rikkovia vitsejä, jotka tihkuvat pikimustaa huumoria. Musta huumori on useimmilta osin nerokasta ja niin taidokkaasti ajoitettua, että siitä on lähes mahdoton olla huvittumatta – mutta nauraminen saa olon tuntumaan likaiselta. Vitsailut kumpuavat epäilemättä Radivojevićin kynästä, jonka aiemmassa elokuvassa Tears for Sale oli jo nähtävissä hyvin samankaltaista huumorin kukintaa. Toki muutaman kohtauksen osalta kokonaisuus olisi saattanut hyötyä siitä, että vitsit olisi jätetty vitsailematta ja vakava ote säilytetty.

Kuvottavien kuvien esittäminen elokuvassa on perusteltua. Kun 60‑luvun alkupuolella yleisössä pahennusta aiheuttamaan ja kärkkäiden sensoreiden saksien napsetta uhmaamaan riitti Dolores Hazen kehystettyä valokuvaa tuijottava vanha irstas professori Humbert Humbert, ei samankaltainen hienovarainen vihjailu enää riitä herättämään nyky-yleisössä tarpeeksi suurta reaktiota. Jos keskustelua halutaan herättää, täytyy ensin herättää yleisö. Ja siinä A Serbian Film onnistuu enemmän kuin mallikkaasti.

Elokuva on omiaan palauttamaan takaisin pinnalle keskustelun elokuvasensuurista – ja sen mahdollisesta palauttamisesta maissa, joissa sensuurilaki on mahdollisesti päässyt löystymään. Kaikki se mitä elokuvassa tapahtuu on kuitenkin hyvin vähäpätöistä verrattuna siihen mitä yhteiskunnassamme ja ympärillämme tapahtuu kaiken aikaa ja miltä harmillisen usein ummistamme silmämme. A Serbian Filmin käsittelemät aiheet ja kammottavat kuvat kuuluvat kaikki valitettavasti osaltaan ihmisyyteen, vaikkakin toki sen synkimpiin ja hiljaisiksi vaiettuihin puoliin. Arkielämän esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea, eivätkä ne edes ole kovin hyvin piilossa. Samalla kun poikakuorolaisia raiskaavat pedofiilipapit mellastavat vapaana Vatikaanissa, on moraalinvartijoiden vaivatonta suunnata syyttävät sormensa kohti populaarikulttuurituotoksia ja vaatia niistä kiellettäväksi kaikki ne, jotka kertovat ja paljastavat liikaa ihmisyyden synkistä puolista.

Lähdeluettelo

1. ^ A Serbian Film Director – haastattelussa ohjaaja Srđan Spasojević (linkki )