Ilja Rautsi

The Passion of the Christ (Kristuksen kärsimyskertomus, 2004)

Ohjaaja:

• Mel Gibson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mel Gibson

Poikkeuksellisesti Elitistissä arvostellaan suuren suosion saavuttanut uutuuselokuva, josta kuitenkin paljastuu yllättävän kiehtovia piirteitä. Arvostelu paljastaa elokuvan koko juonen, mutta jos Titanicin uppoaminen ei ollut yllätys, ei tämäkään pilaa päivää.

Mel Gibson tuntuu näin jälkeenpäin ajateltuna valmistautuneen Jeesus-elokuvansa tekemiseen jo pitkän aikaa. Lethal Weaponin Martin Riggs oli itsemurhaa hautova poliisi, jota hakataan enemmän kuin sielu sietää, Braveheartin William Wallace kidutetaan kuolemaan asti hyvinkin graafisesti, vieläpä ristillä, ja Signs-elokuvassa Gibson esittää uskonsa kanssa painivaa pappia joka lopussa ymmärtää, että kaikella on tarkoituksensa.

Nyt Gibson on vihdoin kunnolla tarttunut aina ristiriitoja herättävään Jeesus-aiheeseen ja hänen ohjaamansa The Passion of the Christ ‑elokuva onkin aiheuttanut enemmän kohua kuin mikään elokuva sitten edellisen kerran kun Jeesusta kuvattiin valkokankaalle Martin Scorsesen The Last Temptation of Christ ‑elokuvassa. Kohu on tuonut elokuvalle Amerikassa uskomattomat lipputulot, vaikka ikärajana on R ja puhuttuina kielinä aramea ja latina. Sitä on mm. väitetty liian väkivaltaiseksi ja antisemitistiseksi, jo kauan ennen kuin kukaan oli elokuvaa nähnytkään. Lopputulos ei ole kumpaakaan, vaikka hurmetta kyllä riittääkin usean muun elokuvan edestä. Parempia kysymyksiä ovat kuitenkin: onko se hyvä elokuva, kertooko se jotain oleellista Jeesuksesta ja onko Mel Gibson menettänyt kaiken suhteellisuudentajunsa?

Vastaukset ovat: ei, eipä juuri ja todennäköisesti. Juoni on kaikessa lyhykäisyydessään tämä: Jeesus (Jim Caviezel) on rukoilemassa opetuslastensa kanssa. Samaan aikaan Juudas (Luca Lienello) paljastaa hänen olinpaikkansa juutalaisjohtajille 30 hopearahaa vastaan. Jeesus napataan kiinni, häntä kidutetaan Pontius Pilatuksen (Hristo Shopov) armonhalusta huolimatta, naulitaan kiinni ristiin ja hän kuolee. Halleluja, synnistä pois.

Se, miten Gibson tämän on päättänyt kuvata onkin sitten suhteellisen tolkutonta. Tapahtumia ei nähdä missään kontekstissa, mitään ei selitetä, mitään ei tulkita. Jeesusta ei käytetä sanomaan mitään muuta, kuin että hän on Jumalan poika. Kaikki on merkityksellistä vain jos katsoja, kuten Gibson, uskoo asioiden olleen juuri täsmälleen näin. Ainoa keino jota hän käyttää painottamaan tapahtumien Suurta Merkitystä on kuvan l o p u u u u t o o o o o n hidastus joka käänteessä, temppu joka käy kyllästyttäväksi viimeistään puolen tunnin kohdalla. Välillä nähdään myös nykyään etenkin toimintaelokuvissa suosittua "hidastus – äkillinen nopeutus" ‑temppua. Draaman kaaresta ei voi puhuakaan, elokuva vain velloo paikallaan kunnes loppuu. Surkuhupaisa kokemus, joka eroaa sunnuntai-iltapäivänä televisiosta esitettävistä "Raamatun kertomuksista" vain tuotantoarvoiltaan ja veren määrältään.

Hahmot ovat kuin pahvia, Jeesus on williamwallacemainen machomies joka kärsii kidutuksensa hiljaisesti ja jopa kerjää lisää. Kun hän vetää sormensa, hidastetusti tietenkin, hiekan poikki, näyttää hiekka poksahtelevan kuin papattien jäljiltä. Varsinainen Superjeesus siis.

Jeesuksen äiti (Maia Morgenstern) ja Maria Magdalena (Monica Bellucci) vain nyyhkyttävät yleisössä tyystin vailla persoonallisuuksia.

Saatana (Rosalinda Celentano) on Seitsemännen sinetin Kuoleman androgyyniversio, joka kulkee pahaenteisen hidastetusti kaikkialla ja tarkkailee tilannetta. Elokuvan lopussa tuuli vie mennessään drag queen ‑paholaisen peruukin, joka tuntuu harmittavan tätä suuresti.

Kaikki roomalaiset kiduttajat ovat koukkunokkaisia, rumia, lihavia, huonohampaisia sadistisesti käkättäviä paskiaisia. Juutalainen papisto on joukko koukkunokkaisia, rumia, silmälappuisia, huonohampaisia pakolaisia Apinoiden planeetalta. Yksi heistä repiikin miehekkäästi paitansa auki suuttuessaan.

Ainoa hahmo joka saa näyttää edes jonkinlaista syvyyttä, on Pontius Pilatus, jolle on kirjoitettu yksi kohtaus jossa hän saa pohtia ääneen tilannettaan.

Päinvastoin kuin lähes kaikkialta on toitotettu, juutalaisia ei kuitenkaan kuvata mitenkään erityisinä ilkimyksinä, ei ainakaan koko joukkoa vaan ainoastaan johtajia. Totta kai elokuvaa voi tulkita miten tahtoo, mutta se ei tarkoita että tekijöiden sanoma on sama. Nämä antisemitismisyytökset ovat osa nykyään muutenkin valloillaan olevaa poliittisen korrektiuden massahysteriaa jonka kannattajien mukaan koskaan ei missään saisi olla ketään tunnistettavaan ryhmään kuuluvaa hahmoa joka esitetään negatiivisessa valossa.

Sitten niihin kiinnostaviin puoliin. Kummallista ja viihdyttävää kyllä, Gibson kertoo Jeesuksensa viimeisen 12 tunnin tarinan paikoitellen täysin puhtaasti kauhuelokuvan keinoin; veri virtaa ja äänet shokeeraavat, demoneja työntyy esiin sieltä täältä joka nurkan takaa ja rumat oliot ahdistelevat uljasta sankaria sekä veri roiskuu mässäilevästi. Kaikki tämä uskomattoman mahtipontisesti ja pateettisesti esitettynä tekee The Passion of the Christista huomattavasti katsottavamman elokuvan kuin se muuten olisi. Saatana jopa käyskentelee yhdessä kohtauksessa pidellen sylissään kaljua demonista kääpiötä (!) joka kuikuilee pahaenteisesti ympäriinsä.

Tässä onkin syy, miksi elokuva on kiinnostava näin Elitistin näkökulmasta. The Passion of the Christ on nimittäin kristillisen kauhuelokuvamaisuutensa lisäksi myös harvinaisen selvä jeesusploitaatioelokuva. Tällä tarkoitan sitä, ettei sillä ole mitään varsinaisia elokuvallisia arvoja vaan vetonaulana on ainoastaan Jeesus ja hänen kidutuksensa, josta otetaan aivan kaikki irti. Elokuva näyttää toki äärimmäisen kauniilta, mutta on sisällöltään yhtä ontto kuin ulkoasultaan komea – kuin sarja maalauksia musiikin säestämänä. Joten kaiken huomion saa Caviezelin tiukan lihaksikas ja sileä keho, joka runnellaan niin perusteellisesti että elokuvaa voi myös pitää eräänlaisena oppituntina siitä miltä henkihieveriin ruoskittu ihmisvartalo näyttää.

Gibsonin ohjaamana Caleb Deschanelin kamera palvoo Kristuksen revittyä ruhoa kuoromusiikin säestämänä yhteensä monta kymmentä minuuttia. Mainitsinko hidastukset? Ja veren? Ruoskat viuhuvat, kepit iskeytyvät, risti kaadetaan päälle, naulat isketään sisään (ohjaajan käsin kuulemma...) ja lopulta roomalainen sotilas iskee keihään kylkeen kiinni ja saa päälleen verisuihkun joka ei tule samanlaisella paineella kuin vaikkapa Kill Billissä, mutta määrä kyllä korvaa tehon näyttävyydessä. Sadistiset sotilaat vain rääkyvät naurusta sitä enemmän mitä pahempaan kuntoon Jeesus menee.

Mikään tästä ei tunnu miltään. Tarinan ja kontekstin puute tekevät elokuvasta eräänlaisen "Jesus: The Greatest Hits" ‑kokoelman, ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti molemmissa merkityksissään. Hidastettujen sivallusten väliin leikataan nimittäin toisinaan takaumia Ison J:n kuuluisimpiin lausahduksiin, jotka Caviezel toki ihan pätevästi esittää vaikken osaakaan sanoa kuinka hyvin hän arameansa lausuu. Mahdollinen sanoma rauhasta, hyvästä tahdosta yms. jää täysin kärsimysnäytelmän alle. Gibsonin äärikatolisen lahkon uskomukset keskittyvät vain Jeesuksen kidutukseen, jonka kautta hän heidän mukaansa vapauttaa ihmiset synnistä.

Kuten Monty Pythonin Brianin elämästäkin käy ilmi, Jeesuksellahan oli ihan hyviä pointteja mutta ihmisten omat pakkomielteet ja pikkumaisuudet muokkaavat niistä aivan mitä sattuu. Näin käy tässäkin. The Passion of the Christissa Jeesuksen muutamat tokaisut jäävät täysin kokonaisuudesta irrallisiksi, varsinkin jos ei Raamattua ole paljon tavannut. Gibson ei muuhun pysty kuin sormea heristäen sanomaan: "Katsokaa nyt! Se vuosi ihan verta! Oikeesti!"

Eikä siinä vielä kaikki! Tämän lisäksi The Passion of the Christ on myös kuin silkkaa pornoa. Elokuvassa keskitytään pelkästään itse aktiin, tässä tapauksessa tosin väkivaltaan seksin sijaan. Ei ole syitä, ei ole seurauksia, eikä ole mitään itse aktin ulkopuolista. Kaikki kuvataan äärimmäisen tarkkaan, äärimmäisen läheltä ja äärimmäisen hidastetusti "tärkeissä kohdissa". Nesteet roiskuvat ja ihmiset voihkivat, vääntelehtivät ja rypevät sarjassa toisiinsa epämääräisesti sidottuja kohtauksia jotka paljastavat pelkkää pintaa. Henkilöiden motiivit jätetään täysin syrjään ja ainoa dramaattinen jännite syntyy siitä, mihin asentoon Kristus seuraavaksi kaatuu. Elokuvasta muodostuukin mielipuolinen katolisen masturbaatiomasokismin mahtielämys, jossa ei ole uskonnollisista money shoteista puutetta.

On kai se kiva katsella kuvitettua versiota pyhästä kirjastaan, mutta fiktioelokuvana tai vaikka "tosipohjaisena" draamana The Passion of the Christ on täysi torso. Suosittelenkin tässä Mel Gibsonille, että hän seuraavaksi ohjaisi uuden version The Passion of the Christista, tällä kertaa HBO‑kanavalle samaan tyyliin kuin sarja 24 on tehty. Yksi jakso viikossa ja jokainen jakso olisi tunti Jeesuksen viimeisestä vuorokaudesta, tämä soisi entistä enemmän mahdollisuuksia hidastuksille eikä tarvitsisi karsia tippaakaan verta.

Ai niin, ja elokuvan lopussa käy muuten aivan kuin niin kovin monessa kauhuelokuvassakin: kuolleeksi luultu herää sittenkin henkiin! Tulossa kohta: The Passion of the Christ 2: The Resurrection!