Ilja Rautsi

Pervert! (2005)

Ohjaaja:

• Jonathan Yudis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jonathan Yudis

Lihallisesta kauhusta siirrymme hieman... toisenlaiseen... lihallisuuteen. Kunnianosoitus Russ Meyerin psykedeelisen riehakkaille tissifetisistisille elokuvateoksille kuulostaa lähtökohtaisesti huonolta sekä tavattoman typerältä idealta, kuten esimerkiksi Double-D Avenger (2001) niin kovin ponnettoman mitättömästi todistaa. Meyerin intohimoa ja tempoilevan suorasukaista tyyliä ei ole kovin helppo toistaa, mutta Pervert! onnistuu siinä tekijäryhmän lahjakkuuden, luovan hulluuden sekä tissimanian ansiosta.

Pervert! on nimensä veroinen elokuva. Käsikirjoittaja Mike Davis ja Ohjaaja Jonathan Yudis suorittavat onnistuneen aikahypyn suoraan 70‑luvulle ja elokuva tuntuu melkein rinnakkaisuniversumin Russ-sedän ohjaamalta. Teemat ja kuvasto ovat samaa kamaa, mutta nupit on väännetty riehakkaasti kaakkoon ja ilottelukierrokset venyvät huimiin mittasuhteisiin sekopäisyydessään.

Siispä: Pervert! on tietoisen tökerö mutta äärimmäisen tyylitietoinen komedia, joka hieroo seksismiään sekä latenttia hyväntuulista naisvihaansa vasten katsojan riemastunutta naamaa, usein pomppivien jättitissien muodossa. Hahmot puhuvat Meyer-kieltä, eli elävät astetta vasemmalle ns. todellisesta maailmasta. Kaikilla on koko ajan mielessä vain seksi. Kenen kanssa, ei niin väliä. Ajalla, paikalla tai oikeastaan millään muullakaan ei ole mitään väliä, aina on aikaa lievään irstailuun vaikka vihjailevalla voin hieronnalla maissintähkään.

Hillittömän absurdi elokuva pyörii isä‑poikasuhteen sekä siihen liittyvän edesmenneen äidin ympärillä. Juonipaljastuksia ei viitsi sanoa oikeastaan yhtään, sillä niin odottamattomaan suuntaan autiomaassa kuvatun Pervert!in kaiken kattava ällistyttävyys revähtää loppumetreillä. Kun ihmeempää sisältöäkään ei juuri löydy, lienee vain parasta todeta meyeristien ja poliittisesti todella epäkorrektin absurdin komedian ystävien varmasti nauttivan tästä. Ainoa varsinainen huono puoli elokuvassa näin koko yön festivaalien kannalta on, että sen jälkeen on mahdotonta katsella naisnäyttelijöitä odottamatta heidän pikapuoliin muljauttavan rintansa ulos vaatteiden kahleista ja tanssivan villisti hunajan peitossa.

Pervert! sai myös kunnian olla yön ensimmäinen elokuva, jossa maalaisjuntit nähdään anteeksi pyytelemättömän tolloina pervoerkkeinä.

Ilja Rautsi

The Descent (Loukussa, 2005)

Ohjaaja:

• Neil Marshall

elokuva arvostelu

Ohjaus: Neil Marshall

Brittikauhun uudeksi lupaukseksi noussut Neil Marshall keräsi kultaa ja kunniaa ihmissusidebyytillään Dog Soldiers (2002). Omissa silmissäni lupaus jäi vielä esikoisella lunastamatta, sillä Dog Soldiers on alun tiukkuudesta huolimatta tasaista tahtia loppua kohti latistuva, joskin monin osin viihdyttävä elokuva, jota ei hyvänä päivänäkään voi kutsua johdonmukaisuuden riemuvoitoksi – tai kovin pelottavaksi. Tänä vuonna valmistunut The Descent kärsii hiukkasen samasta rapistumisen syndroomasta, mutta tällä kertaa sen on helposti valmis antamaan anteeksi.

Sarah (Shauna Macdonald) menettää miehensä ja lapsensa joenlaskureissun jälkeen. Vuotta myöhemmin vakituinen tyttökaveriporukka kuskaa Sarahin mukaan Amerikan vuoristoon luolaseikkailulle. Ryhmän rämäpäinen vetäjä Juno (Natalie Mendoza) vain ei viekään poppoota turvalliseen ja kartoitettuun turistikohteeseen vaan johtaa heidät vasta löydetyltä ja tutkimattomalta suuaukolta syvälle maan uumeniin, josta ei välttämättä edes ole uloskäyntiä. Pimeydessä hermot palavat äkkiä ja onnettomuuksia tapahtuu. Lisäksi Sarah kuulee pimeydestä pienten askelten ääniä ja on näkevinään "jonkun" hiipimässä heidän jäljillään...

Kauhuelokuvien säikkyshokkeja on kahdenlaisia; harhautusmielessä sinne tänne siroteltuja buu! ‑hetkiä ja tunnelmaa rakentavia ynnä tiivistäviä äkkimomentteja, jotka kertyessään saavat katsojan varomaan hahmojen jokaista käännöstä. The Descentissä Marshall käyttää jälkimmäisiä lähestulkoon mestarillisesti. En oikeastaan edes muista, milloin olisin viimeksi loikannut teatterin penkillä yhtä paniikissa ja yhtä usein kuin tämän elokuvan aikana. Myös luolamiljöö tarjoaa säväyttävät puitteet pysäyttämättömästi kasvavalle kauhun tunteelle. Ainoastaan kapeiden valonsäteiden heikossa loisteessa näkyvät ahtaat tunnelit keskellä valtavaa pimeyttä eivät tarjoa ulospääsyä tai helpotuksen hetkiä. Jos kärsii vähääkään pimeän pelosta tai ahtaan paikan kammosta, ei voi olla kiemurtelematta penkissään henkeä haukkoen. Tietysti tämä toimii päinvastoinkin, eli jos ei kumpikaan pelko lukeudu päiväjärjestykseen, saattaa etenkin The Descentin alkupuolisko tuntua vain loputtomalta pimeässä ryömimiseltä.

Tunnelma kiristyy noin elokuvan puoleen väliin asti tehokkaasti kuin ruuvipenkissä, mutta luolien salaisuuden paljastuttua väsähtää Marshallin ote astetta löysemmäksi. Kuten yleensä, varjoissa häilyvä mysteeri on paljon kiehtovampi kuin kirkas totuus. Loppupuoli ei silti ole missään nimessä huono, elokuva vain loksauttaa vaihteen hiipivästä kauhusta selviytymiskoettelemukseksi.

Jos The Descentin perusidea syvistä luolista esiin työntyvästä terrorista tuntuu oudon tutulta, saatat olla lukenut Jeff Longin samannimisen viihdekauhuromaanin parin vuoden takaa (suom. Helvetin piirit, 1999). Nimen ja idean lisäksi teoksilla ei ole mitään yhteistä, joten on hieman kummallista, että Marshall on valinnut elokuvalleen täsmälleen saman nimen. Plagiaatista ei kuitenkaan voi puhua.

Näyttelijäsuoritukset kulkevat menettelevästä varsin hyvään. Paniikkia kaikki naiset ilmentävät erittäin luontevasti. Hahmoihin ei juuri ehditä tutustua, mutta olennaisimmat peruspiirteet on hyvin luonnosteltu, eikä tämän kaltainen intensiivinen kauhuelämys juuri enempää tarvitsekaan. Ainoa pieni miinus tulee helposta ratkaisusta koettaa luoda persoonallisuutta muuten valjulle Sarahille traagisella onnettomuudella.

Kokonaan pienten tasku‑ sekä otsalamppujen ja soihtujen varassa valaistu matka pimeyden ytimeen onnistuu paitsi säikyttämään pienen pään tolaltaan, myös tarjoamaan synkän näkemyksen ihmisen äärimmilleen viedystä selviytymisvietistä. Ystävyys voi saada äkkiä kyytiä hengenhädän uhatessa ja paniikin jyllätessä. Sivistyksen illuusiot riisutaan, ja peto löytyy itse kunkin sisältä. Lohtua ei tarjota lopussakaan. Sen syvempiä merkityksiä ei ole tarjolla, vaikka joku varmasti haluaa lukea elokuvan trillerinä jättimäisessä kohdussa naisia jahtaavista siittiöistä.

The Descent karmii selkäpiitä kestonsa ajan ja antaa loputtuaan varsinaisen innostuksen tilan jälkisäväreiden muodossa. Puolentoista tunnin pelkäämisen jälkeen olo on harvinaisen elävä. Ei voi myöskään liikaa painottaa elokuvateatterikokemuksen tärkeyttä ensikatselun kohdalla.

Ilja Rautsi

The Devil's Rejects (2005)

Ohjaaja:

• Rob Zombie

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rob Zombie

Ja yön todennäköisesti eniten moraalinvartijoita vastakarvaan tyystin vailla katumusta silittävän elokuvan palkinto menee... Rob Zombielle! Ta‑daa! Kumarra syvään, Rob. Kompromissittomien genre-elokuvien uusi nousu tapahtuu hitaasti ja epävarmasti, mutta ainakin se tapahtuu. 70‑luvun kauhusta ja eksploitaatiosta sekä pop‑kulttuurin kajahtaneemmasta puolesta Quentin Tarantinon ohella eniten vaikutteita poimineen ohjaajan pysti menisi myös Zombielle, joka ei kuitenkaan tee yhtä helposti sulatettavaa jälkeä kuin herra T. Nyt syöksytään hyvin syvälle antisankarien tummaan sakkiin, eikä riepottelu päästä katsojaa ainakaan liian helpolla.

Fireflyn perhe ei ole aivan normaaleimmasta tai stabiileimmasta päästä. Paikallinen poliisikin on vihdoin saanut massamurhaajasakin touhuista vihiä ja tekee äkki-iskun heidän kotitilalleen. Isä kuolee ja äiti joutuu selliin, mutta sisarukset Otis (Bill Moseley) ja Baby (Sheri Moon Zombie) pääsevät pakoon ja hälyttävät mukaansa setänsä Captain Spauldingin (Sid Haig). Kolmikko kaahaa pakoon halki autiomaan ja heitä ryhtyy jäljittämään kovissheriffi Wydell (William Forsythe). Luvassa on raju ajojahti, jonka aikana ei ruumiilta voi välttyä.

Rokkarina aloittanut Zombie siirtyi ohjaajaksi omien kappaleidensa musiikkivideoiden kautta, joita seurasi esikoispitkä, melko lailla parodian puolelle päätynyt, niinkin 70‑luvulta vaikutteensa ammentanut House of 1000 Corpses (2003). Sekä tyylilajeiltaan että toteutuksen laadultaan harvinaisen sekavaa siksakkia tallustanut elokuva pyrki samanaikaisesti pilkkaamaan 90‑luvun kesyyntyneitä teinikauhuiluja ja palaamaan tunnelmissaan tinkimättömän vinksahtaneisiin teoksiin kuten Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974). Lopputulos oli kohtuullisen ristiriitainen kokonaisuus, jota noviisiohjaaja kiskoi suuntaan jos toiseen hirveällä vimmalla, onnistumatta kovinkaan kummoisesti muutamaa visuaalisesti erittäin säväyttävää kohtausta ja kivan sekopäistä hahmogalleriaa lukuun ottamatta.

Onneksi siis juuri heidät nähdään The Devil's Rejectsin pääosissa. House of 1000 Corpses kerrottiin kauhistuneiden tavisteinien vinkkelistä, mutta tällä kertaa näkökulma on visusti Fireflyn psykopaattisen sadistisen perheen edesottamuksissa. Uutena päähenkilönä mukaan on tuotu takavuosien monista intensiivisistä kusipäärooleista muistettava William Forsythe, jonka äärikristitty Elvis-fanisheriffi on kutakuinkin yhtä sekaisin päästään kuin entinen sakkikin. Sid Haig sekoilee osuvasti klovnimaskisena Spauldingina. Zombie on muutenkin onnistunut täydellisesti näyttelijävalinnoissaan, mukana on kattava kokoelma pieniä suuria nimiä jo From Beyondissa (1986) nähdystä Ken Foreesta (jonka kohtalo ei ole sen valoisampi tässäkään tapauksessa...) Last House on the Leftin (1972) Michael Berrymaniin ja Poliisiopistojen (!) tissi-ihme Leslie Easterbrookiin matriarkka Mother Fireflyna.

Mukaan pääsee helpolla, vaikka House of 1000 Corpses olisikin jäänyt näkemättä. Juoni on olematon, Zombien keskittyessä käsivarakamerallaan esittelemään kaiken moraalin ja yhteiskunnan sääntöihin sopeutumisen tuolla puolen maanisesti nauravia kahjojaan yhdistettynä hienoihin musiikkivalintoihin ja erittäin mehevään dialogiin. Koska tarina nähdään poikkeavien näkökulmasta, kehittyy heistä omalla tavallaan inhimillisiä elokuvan aikana. Tai jos ei inhimillisiä, niin ainakin teoksen puitteissa uskottavia tyylitelmiä. Näinpä huomaa usein nauravansa täysin "väärille" asioille ja tilanteille, hetkille joita ei missään nimessä saisi hyväksyä, mutta jotka kontekstissaan ovat auttamattoman hillittömiä kaikessa kieroudessaan.

Huumorista huolimatta Zombie ei anna unohtaa hahmojen perustavanluonteista vastenmielisyyttä ja säälittävyyttä. Toisinaan elokuva naurattaa kyynelten partaalle, toisinaan kylmää sielua. Hillittömimmilleen juttu pääsee lentämään omaan nippelitietoonsa ihastuneen elokuvakriitikon (en tunnusta mitään!) vertaillessa Elvis Presleyn ja Marx-veljesten meriittejä. Arveluttavimmilleen puolestaan päästään Otisin hivellessä naispanttivankinsa haaraväliä pistoolillaan. Tällaisen sävyn toimivaksi saaminen ei ole mitenkään helppo tehtävä (ja Zombie itsekin epäonnistui siinä esikoiselokuvassaan), mutta kohdalleen loksahtaessaan yhdistelmä muodostaa oudolla tavalla miellyttävän naurua seuraa isku palleaan ‑elämyksen. Elokuvan lopetus tuntuu ainakin näin äkkiseltään pienimuotoiselta klassikolta.

Myös maalaisten kieroutumat saavat tuhtia lisäkäsittelyä The Devil's Rejectsissä, mm. kanan nussimisen hienovaraisuuksiin pureutuvassa mielipiteiden vaihdossa.

Ilja Rautsi

Linda Lovelace for President (1975)

Ohjaaja:

• Claudio Guzmán
• Arthur Marks

elokuva arvostelu

Ohjaus: Claudio Guzmán, Arthur Marks

Mikäli viime Back to Basics ‑festareilla nähty käsittämätön ja käsittämättömän hauska blaxploitaatiosekoilu Darktown Strutters viehätti nuutuneita aivojen perukoita, on hyvät mahdollisuudet löytää nautinnon ydin myös tästä tapauksesta. Itselleni ei niin käynyt, sillä elokuva on pääosin vain erittäin (tarkoituksellisen) huonon huumorin sekalaista hakuammuntaa, sillä toiveella että yleinen päättömyys tempaisisi jo muutenkin hatarasti todellisuuden reunoihin kyntensä upottaneen uhrin mukaan järjen ja laadun käsitteiden edessä tiukan u‑käännöksen tekevälle matkalle.

Kovan pornon vallankumouksen käynnistäneen Gerard Damianon Deep Throatin (1972) jälkimainingeissa sen tähden nimellä sekä maineella surffaava komedia sisältää seuraavanlaisen yritelmän luoda jotain juonta muistuttavaa: Amerikan vähemmistöpuolueet ovat kriisissä, sillä kaikille (juutalaisista mustiin ja homoista natseihin) sopivaa kandidaattia ei vain tunnu löytyvän, kunnes arabiherran haaremipimu heittää puoliksi vitsinä ilmaan Linda Lovelacen. Koko sakki ihastuu ajatuksesta, Linda kun osaa tarjota sellaista mitä monet muut eivät. Tumpelot onnistuvat värväämään Lindan feikkaamalla megafonin avulla Jumalan äänen ilmoittamaan presidenttiyden olevan neidin elämäntehtävä. Rahankeruu ja vaalikamppailu voi alkaa...

Huterasti jos lainkaan yhteen nivottujen kohtausten päättömän kanan lailla koheltava sarja kulminoituu vaalituloksen ilmoittamiseen, jonka ei luulisi yllättävän ketään. Vastavalittu presidentti pitää sitten virkaanastujaispuheensa ratsastaen häntä haastattelemaan lähetetyn toimittajan peniksellä.

Ennen tätä saadaan nähdä muun muassa karhuksi pukeutunut metsänvartija, nunnan kamppaava natsi, suunnaton määrä kaksimielisiä katajaan kapsahtavia vitsejä, onnetonta pehmopornoa, italialainen palkkamurhaaja, jonka taustalla soi muunnelma Vaaleanpunaisen pantterin teemasta, yhä Amerikan sisällissotaa elävä Setä Samuli, sekä epämääräistä sekoilua tilanteesta toiseen vailla sen suurempaa nokkeluutta.

Elokuvan hyvä puoli on, että se etenee erittäin nopeasti. Elokuvan huono puoli on, että se etenee erittäin nopeasti. Jatkuva pistetään lööperiksi ‑hassuttelu kaivaa maata jalkojensa alta komiikan tyylin rämpiessä vinhaa vauhtia eteenpäin vailla variaatioita, tietämättä itsekään minne tai miksi. Aina välillä joku heitto, tyhmä vitsi tai yleinen absurdin surrealismin pohjavirta herättää hyrähdyksiä, mutta menoon turtuu nopeammin kuin ranskalaiseen romanttiseen pehmopornoon.

Silti, jos ei muuta, niin ainakin elokuvassa näkyvästä paraatikyltistä tarttui sulavasti jokapäiväiseen elämään sovellettava ohjenuora:

"Nai evankelistan korvaa"

Ilja Rautsi

Supersonic Man (Ääntänopeampi mies, 1979)

Ohjaaja:

• Juan Piquer Simón

elokuva arvostelu

Ohjaus: Juan Piquer Simón

Ja näin saavumme jälleen yön jälkeen vääjäämättömästi koittavaan seuraavaan päivään – sekä viimeiseen elokuvaan. Kuten odottaa sopii, paikan täytteeksi on valittu priimateos sarjasta "aivot mankeliin ja ilotulitteita kaupan päälle": Juan Piquer Simonin samana vuonna kuin minä valmistunut supersankarieepos Supersonic Man.

Simon on raivannut tiensä ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan mm. globaalia kalkkunakulttuuria rikastuttavilla kökkökarnevaaleillaan Extra Terrestrial Visitors (1983), The Rift (1990) sekä Pieces (1982). Ensin mainittua on markkinoitu jossain päin maailmaa muun muassa nimellä The Return of E.T. tv‑sarja Alfin päähenkilön näköisen avaruusmuukalaisen ja pikkupojan herkkää suhdetta tarkkailevasta kaikenikäisten klassikosta on vaikea pistää paremmaksi, mutta ainakaan tämä Simonin varhaisempi tuotos ei antaudu ilman taistelua.

Heti alku siirtää katsojat toiseen todellisuuteen; keskelle tähtitaivasta, jossa planeetat ovat läpinäkyviä. Täällä kiitää avaruusalus, jossa nukkuva hahmo Kronos herätetään, sillä kolmannella planeetalla auringosta elävä ihmiskunta uhkaa paitsi omaa, myös koko galaksin tulevaisuutta. Uinuja muutetaan punaisilla trikoilla ja sinisellä viitta-huppuyhdistelmällä varustetuksi supersankariksi. Hän saa itselleen Pauliksi nimetyn ihmisen kehon, joka muuttuu heerokseksi herran lausuessa kuolemattomat – eivätkä lainkaan Tähtien sodasta pöllityt – sanansa "Olkoon galaksin suuri voima kanssani!" Supersonic Man on syntynyt!

Paha voima pallollamme on ilkeä, vallanhimoinen sekä megalomaaninen miljonääri Gulik (Cameron Mitchell), joka yrittää kiristää hyväntahtoiselta professorilta aurinkovoimasädettä, universumin suurinta voimaa. Juoneen sekaantuu professorin tytär, johon Paul ihastuu. Lisäksi mukana seikkailevat Gulikin kaasunaamarikommandot ja superkonnatyöläiskäytännön mukaan kolmeen eri väriin puetut tusina-apurit. Mutta voiko edes universumin suurin sankari pärjätä hurjalle, ainakin kolmen metrin minuuttivauhtia etenevälle tappajarobotille?

Juuri ennen Simonin mestariteosta ilmestynyt Richard Donnerin mahtipontinen Superman (1978) hämmästytti aikaansa nähden uskomattomilla sankarin lentokohtauksilla. Simon lienee päättänyt, että lentäminen tekee sankarin, sillä Mr. Supersonic kiitelee halki taivaiden minuuttitolkulla, ehkä enemmän kuin kukaan toinen sankari. Toisinaan hän vaihtaa käsiensä asentoa. Jos oikein villiksi heittäydytään, niin vaihtuu jo suuntakin. Taustalla soi aina sama yksinkertaisen paisutteleva syntikkateema. Katsoja saattaa erehtyä luulemaan tätä elokuvan sankarin teemaksi, mutta ennemminkin se on lähes ainoa kuultava musiikki, jota paisutellaan taustalla jopa professorin tyttären päristellessä volkkarillaan.

Paulia esittävän Michael Cobyn karismaattinen vetovoima on yhtä kyseenalainen kuin Supersonic Manin avaruudessa hulmuava viitta. Henkilökohtainen veikkaukseni on, että valovoiman pitäisi liittyä muheviin viiksiin. Itse Manin kostyymin näyttävästi täyttävä espanjalaisten lahja Tarzan-elokuvien kaanoniin, Richard Yesteran, ei juuri puhu eikä pukahda, mutta hänen täyteläisissä reisilihaksissaan on enemmän säihkettä kuin Cobyn koko kehossa. Cameron Mitchell tulkitsee komeasti nimettyä Gulikia mehevällä otteella. Jatkuvasti itseään korostava ja muiden älyä solvaavan wanna be ‑maailmanvaltiaan helmikohtauksiin lukeutuu hetki, kun hän ensin kommentoi proffan eettisiä valintoja: "No fool like an old fool". Murskaava lause, mutta Gulik ei siihen tyydy, vaan pitää pienen paussin ja lisää sitten: "Idiot". Kannanotto on nyt harvinaisen selvä, mutta Gulik katsoo vastustajansa niin ala‑arvoiseksi, että tokaisee vielä kerran ilkeän mulkaisun avustamana: "Idiot". Näin se pitää tehdä!

Supersonic Man on kunnon kokovartaloaivopuudutuksen tarjoileva railakas taidonnäyte ajalta, jolloin elokuvissa sai olla logiikkaa mutta se ei ollut vaatimus. Tässä maailmassa superroistot räjäyttävät kalliosaaria, supersankarit lentävät varastamaan samppanjaa ja autot syttyvät tuleen rinnettä alas kiihdyttäessään. Supersonic Manin voimat taas noudattavat aivan omaa logiikkaansa, oli sitten kyse kuplivasta magmasta selviämisestä tomeran ponnistuksen avulla, auton hävittämisestä käden heilautuksella, tai vaikka pistoolin muuttamisesta banaaniksi. "Supersonic Man does whatever a supersonic can!"