Jari Mustonen

Videodrome (Tuhon ase, 1983)

Ohjaaja:

• David Cronenberg

elokuva arvostelu

Liha ja mieli sulautuvat Cronenbergin käsissä metafyysiseksi kauhun kokemukseksi.

David Cronenbergin kultakauden keskivaiheilla valmistunut Videodrome on profetiaalinen elokuva. Aiemmissakin töissään ihmiskehoa mielen ehdoilla silponut ohjaaja sukeltaa siinä orwellimaisiin dystopioihin pohtiessaan katsojan alistuneisuutta television kontrolloivaan kuvavirtaan.

Elokuvassa Max Renn on maksutelevision syvissä mudissa elantonsa tienaava tv‑tuottaja, joka löytää uutta ohjelmatarjontaa etsiessään tv‑maailman marginaalista hyväksikäyttöä ja aitoja murhia sisältävän formaatin: videodrome. Epäonnekseen hän päättää tutustua sen sisältöön, mikä johtaa väkivallan hyytävään kierteeseen. Oikeastaan tämän enempää juonesta on turha kertoa, kuin että Rennin syöksykierre lukeutuu aikakautensa kyynisimpiin kuvauksiin mielen hallintaansa ottavasta paranoiasta.

Suomen elokuvakulttuurissa Videodromella vaikuttaa olleen aina erityinen paikka, olihan se yksi niistä elokuvista, joiden sisältöä hehkutettiin Fangorian (1983, no.25) sivuilla mitä graafisimmin kuvin ja joka Suomessa päätyi leikattuna teatteri‑ ja videolevitykseen. Tuskin löytyy ketään 80‑luvulla harrastustaan aloittanutta cinefiiliä, jonka mieleen elokuva ei olisi jäänyt kummittelemaan. Tietenkin kokonaan toinen asia on, miten uusin sukupolvi ottaa vastaan Cronenbergin vision.

Sittemmin Cronenberg on kertonut kuinka elokuvan ydinidea syntyi lapsuudessa, jolloin hän surffaillessaan yömyöhään televisiosignaaleilla pelkäsi näkevänsä jotakin erityisen pahaa ja kiellettyä. Lainaus heijastaa 80‑lukua leimannutta hysteeristä pelkoa elokuvaväkivallan vaikutuksista. Samalla herää ajatus nykyään internetistä löytyvästä pahuudesta, joka etoo ja kiehtoo julmuudellaan.

Videodromessa James Woodsin pieteettisesti tulkitsema Max Renn on ilmentymä juuri tästä pelosta. Tosin Cronenberg ei käytä (anti)sankariaan pelkkänä uteliaana persoonana, joka haluaa nähdä aina vain vähän enemmän mielen rajojen siirtyessä jatkuvasti yhä kauemmaksi. Päinvastoin: Rennistä muodostuu maailman visuaalisen pahuuden itseensä sitova keho. Alkujaan vaarattoman oloisesta uteliaisuudesta syntyvä addiktio pudottaa hänet itseinhon syvimpiin syövereihin.

Ilmestyessään Videodrome muodostui taloudelliseksi katastrofiksi. Amerikkalainen yleisö ei juurikaan välittänyt nähdä elokuvan nihilismiin taipuvaa näkökulmaa, jota jotkut kriitikot kuvailivat oksettavaksi.

Videodrome saattaa kuitenkin olla yksi aikakautensa tarkkanäköisimmistä elokuvista, jonka vastaanottoa on vuosikymmeniä häirinnyt sen painaminen liian syvälle osaksi kauhuelokuvagenreä. Suotavampaa olisi peilata sitä ennemmin sellaisten mediakriittisten elokuvien kuin Network (1976) kautta. Cronenbergin visiot eivät toki ole teoksessa kauhusta vapaita, mutta jokainen hänen elokuvansa laajenee genreajattelua laajemmalle alalle.

Kritiikissään terävä Network päätyy samaan päätelmään Videodromen kanssa mediasta ihmisiä hallitsevana koneistona, jonka lonkerot ulottuvat aivan mediamaailman huipulle. Cronenbergin elokuvassa näkökulma vain on tällä kertaa mediamaailman pienimmissä toimijoissa eli yksittäisissä katsojissa. Rennin rooli Videodromessa jakaantuu kahtia hyvinkin kirjaimellisesti: hän on tuottajan lisäksi visuaalisen kokemuksensa todellisuuteen siirtävä uhri, joka itseinhossaan kohtaa lopulta äärimmäisen tulevaisuuden.

Avaamatta sen enempää lopun anatomiaa, aukeaa Rennin sanoista monia mahdollisia näköaloja, mikä toimii elokuvan suurimpana puolestapuhujana. Samaan aikaan lopetus on kenties Cronenbergin ahdistavin teesi ihmismielen ja kehon suhteesta.

Huolimatta Videodromen alkujaan heikosta menestyksestä lippuluukuilla, on teos saanut runsaasti huomioita lukuisissa elokuva-artikkeleissa, ‑kirjoissa ja ‑listauksissa, ja se on kanonisoitumassa yhdeksi elokuvahistorian tarkkanäköisimmistä töistä. Voi jopa olla, että menee vielä muutama vuosi ennen kuin elokuvan nerous avautuu koko komeudessaan. Cronenbergin analyysi ei pelkästään kurkista elokuvataiteen pimeisiin voimiin; se myös viettelee tunnustamaan taiteen ehdollistavia mekanismeja.