20 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt Rakkautta & Anarkiaa ei pysähtynyt juhlavuotena sen kummemmin muistelemaan menneitä, vaan jatkoi hyväksi havaittua, tiukasti nykyelokuvaan sidottua linjaansa. Kiinnostavia elokuvia ropisi jälleen eri puolilta maailmaa, mutta yllättäen parhaat tapaukset löytyivät tällä kertaa Euroopan maista. Upean paluun tehnyt pitkän linjan ohjaaja Paul Verhoeven kiilasi nähtyjen elokuvien kärkeen natsiajan Hollantiin sijoittuvalla eeppisellä Black Bookilla (2006).
Tuoreempaa visiota edusti Anton Corbijnin komea esikoinen Control (2007) ja britit olivat muutenkin vahvasti edustettuna.
Itämaan linja sen sijaan osoittautui pieneksi pettymykseksi Studio Ghiblin uutuuden lähinnä pitkästyttäessä ja Takashi Miiken sekä Kim Ki‑dukin kaltaisten vakionimien kahlatessa vanhoissa vesissä. Anime-lippua jäi pitämään korkealla Satoshi KoninPaprika (2006).
Festivaalin traileri oli myös paras moneen vuoteen ja tiivisti tapahtuman hengen täydellisesti. Tästä on hyvä jatkaa toiset 20 vuotta.
Alfonso Cuarónin poika Jonás seuraa isänsä jalanjälkiä uravalinnallaan, joskin kokeellisemmalla polulla.
Año uña on nimittäin kokonaan still-kuvista koostuva elokuva, jossa kaksi kertojanääntä limittyvät toisiinsa. Näkökulmien vaihtelu taas tuo asetelmaan ironiaa hahmojen nähdessä asiat hyvin eri valossa. Nuoren amerikkalaisnaisen ja meksikolaisteinin kohtaaminen olisi perinteisenä elokuvana kohtuullisen lattea, mutta muototemppuilu lataa sisältöön raikkautta. Kun naiivi, kiimainen teini toivoo hienon hetken jatkuvan sellaisena, pysähtyneenä, ikuisesti, pelaa still-kuvakerronta huomattavasti iskevämpänä. Kun kuvasarjoilla taas yritetään luoda liikkeen tuntua, näkyvät tyylin rajat liian selvästi. Pelkkiin yksittäisiin kuviin taasen huomaa välillä jopa kuvittelevansa liikettä.
Morgan Spurlockin dokumentti Super Size Me (2004) ruoti pari vuotta sitten globaalisti tilaa valtaavaa pikaruokakulttuuria, jonka loputtomasta samanlaisuudesta on ravinto ja elämykset kaukana. Eric Schlosser puolestaan kirjoitti aiheen tiimoilta tietokirjan Fast Food Nation, josta monipuolinen indie-ohjaaja Richard Linklater on nyt tehnyt fiktioelokuvan.
Linklaterin Schlosserin kanssa kirjoittama Fast Food Nation pyrkii mosaiikkirakenteella näyttämään mistä hampurilaisten pihvit tulevat ja kuinka moneen ihmiseen se oikein vaikuttaa. Löytyy kuvitteellisen hampurilaisketjun markkinointipäällikkö, brutaaleihin hommiin joutuvia meksikolaisia laittomia maahanmuuttajia ja tavallista amerikkalaisteiniä, joka kokee ideologisen herätyksen.
Kokonaisuus on jäsentelemätön, sinne tänne pursuileva yhteiskunnallinen draama, jonka satiirin hampaat on viilattu muodottomiksi ja jonka draama jää saarnaamisen jalkoihin. Aika ajoin kerronta hapuilee pitkien, päämäärättömien kohtausten parissa ikuisuudelta tuntuvan ajan, unohtaen alussa esitellyt teemat ja yrittäen paasaamalla saarnata katsojalle pahasta maailmasta.
Linklaterin vakiokasvo Ethan Hawken osuus elokuvassa teinitytön vierailevana setänä jää kaikkein irtonaisimmaksi, kun taas konservatiivisista mielipiteistään tunnettu Bruce Willis käväisee hauskan kyynisessä kohtauksessa.
Lopussa nähtävä lehmien teurastuskohtaus on kaikesta ilmeisestä shokkiarvostaan huolimatta erittäin tehokas.
2005 washingtonilaiseen sairaalaan jätettiin mies, joka kuoli peräsuolen repeämisen aiheuttamaan sisäiseen verenvuotoon. Hänen tilaltaan löytyi tusinoittain videomateriaalia, joissa kyseinen herrasmies ja muutamat muut valikoidun maun omaavat yksilöt, no, naivat hevosia ja päinvastoin.
Zoo lähtee käsittelemään aihetta hyvin errolmorrismaiseen tyyliin, antaen asianomaisten selittää tilannetta ja elämäänsä visuaalisen kerronnan tyylitellessä taustalla. Tapaus saa laajemman kontekstin ja ihmiset sen takana kasvot. Zoo on monipuolinen, herkkä ja inhimillinen katsaus vaikeaan aiheeseen, jonka ajatteleminen saa a) nauramaan ja b) voimaan pahoin.
Katsomiskynnystä saattaa aiheen lisäksi nostaa tieto siitä, että elokuvassa käytetään kertomusten kuvamateriaalina todella paljon dramatisaatiota, ts. tekijät ovat kuvanneet tapahtumista näyteltyjä osuuksia. Työkalu on hieman kuin tekisi sarjakuvaa, jossa teksti ja kuvat eivät elä vuorovaikutuksessa, vaan joka ruudussa olisi kuvan päällä teksti, jossa kerrotaan mitä siinä tapahtuu. Tästä jos pääsee yli, on luvassa vaikuttava ja suuntaan jos toiseen pelottavia ajatuksia herättävä dokumentti.
Enpä olisi koskaan itse keksinyt kahden hevosen välistä suihinottoa.
Ian McEwanin Sovitus (2002) lienee 2000‑luvun tähän mennessä parhaita romaaneja. Lähdemateriaaliksi elokuvaan se tuntuu niin painotukseltaan kuin rakenteeltaankin lähes tyhmältä valinnalta.
Nuori brittiohjaaja Joe Wright oli kuitenkin toista mieltä ja onkin onnistunut myös Graham Greenen Hiljaisen amerikkalaisen uuden version (The Quiet American, 2002) muokanneen Christopher Hamptonin avulla työstämään kokonaisuutena erittäin onnistuneen sovituksen (löydä huumori), joka kärsii vain hieman romaanimuotoon erinomaisesti sopivasta, mutta elokuvassa epätyydyttävästä sekä töksähtäen etäyttävästä kliimaksista.
Nuoret näyttelijät tekevät erinomaiset suoritukset, eikä törröhuulilla varustettu riisitikku Keira Knightleykään onnistu ärsyttämään, päinvastoin.
Wright kuljettaa moniulotteista ja ‑aikakautista kimuranttia juonta suvereenisti ja tyylillä, panostaen tunnelmaan viipyvillä mutta ladatuilla kuvilla. Erityisen vaikuttava on sotajakson useita minuutteja kestävä, yhdellä otoksella tallennettu kuva, jossa kamera seuraa päähenkilöä halki sotilaiden täyttämän rannan. Wright saa vangittua yhteen hetkeen koko tilanteen epätoivon kaikessa monipuolisuudessaan.
Yhtä lailla parjattu ja kehuttu Michael Moore on noussut jo ilmiöksi ja päätynyt itsekin elokuvien aiheeksi. Räikeästi katsojaa ja paikoin jopa faktoja manipuloivaa Moorea onkin helppo kritisoida. Miehen edellinen elokuva Fahrenheit 9/11 (2004) luiskahti lähes puhtaaksi propagandaksi, eikä asian kaikki puolet tietoonsa yhdessä paketissa kaipaavan kannattane vaivautua uusintakaan elokuvaa katsomaan.
USA:n terveydenhuoltoa ja sairasvakuutusjärjestelmän huutavia vääryyksiä ruotiva Sicko on kuitenkin monipuolisempi ja vaikuttavampi kuin Fahrenheit 9/11, vaikka Moore loihtiikin yksioikoisen autuaan kuvan eurooppalaisesta sairaalahoidosta (joka kieltämättä vaikuttaa taivaalliselta Amerikan vastaavaan verrattuna). Moore antaa tällä kertaa ihmisten puhua puolestaan, vaikka irrotteleekin tutun provokatiivisesti mm. kuskaamalla systeemin ulkopuolelle tipahtaneita, 9/11-iskujen pelastustoimivapaaehtoisia Kuubaan lääkittäväksi.
Kokonaisuutena Sicko on sitä pirullisen huumorin ja häpeilemättömän tunteellisen lypsyn sillisalaattia, mitä Moorelta on lupa odottaa. Hänellä on kuitenkin vaikuttava kyky tiivistää vaikean asian ydinkohdat helposti ymmärrettäväksi hätähuudoksi terveen järjen puolesta.
Scott Walker, oman tien kulkija (O: Stephen Kijak)
Teini-idolina uransa aloittanut ja Walker Brothers ‑bändin kautta suurmenestyksen saavuttanut Scott Walker siirtyi 60‑luvun lopulla soolouralle, levyttäen 70‑luvun jälkeen vain muutamaan kertaan. Julkisuutta ja lavaesiintymisiä pakoileva Walker päästi kuitenkin kamerat vuoden 2006 The Drift ‑albuminsa äänityssessioihin. Samalla lippiksen alle naamansa kätkevä herkkä mies suostui juttelemaan urastaan ja metodeistaan.
Ohjaaja Stephen Kijak on raahannut kameransa eteen myös Walkerin aikalaisia osatuottaja David Bowiesta lähtien. Myös mm. Jarvis Cocker ja Damon Albarn pääsevät ilmaisemaan ihailunsa Walkerin tinkimättömyyttä ja omintakeisuutta kohtaan. Walker antaa itsestään kuvan äärimmäisen herkkänä ja älykkäänä miehenä, jolle lavaesiintymiset ovat liikaa koska hänen on aina laulaessaan täysillä tunnettava kappaleidensa usein masentavat tunnelmat.
Jonnekin muistelodokumentin ja tunnelmia maalailevan pitkän taidemusiikkivideon väliin osuva elokuva kantaa Walkerin jatkuvasti kuultavan eteerisen äänen ansiosta. Faneille on tarjolla pääsy taiteilijan prosessin sisälle ja uusilla tuttavuuksilla mahdollisuus kokea Walkerin hypnoottinen soundi ensi kertaa.
Shane Meadows yllätti lohduttomalla Dead Man's Shoesilla (2004), jossa Paddy Considinen hampaat irvessä ruumiillistama kostaja ottaa oikeuden omiin käsiinsä.
Vuoden 1983 thatcheristiseen, Falklandin sodan kanssa painivaan Englantiin sijoittuva This Is England jatkaa rankempaa linjaa 12‑vuotiaan koulukiusatun Shaunin (Thomas Turgoose) ajautuessa skinhead-piireihin kuin vahingossa. Aate iskee kuitenkin kyntensä isänsä hyödyttömässä konfliktissa menettäneeseen yksinäiseen poikaan, jonka itsetunto kohoaa ja ymmärrys katoaa.
Ajankuva on moitteeton ja isoin osin Meadowsin omiin lapsuusmuistoihin pohjaava käsikirjoitus vahva sekoitus naturalistista huumoria yhdistettynä synkeään draamaan. Lopussa ajaudutaan tosin liian helppoihin ratkaisuihin ja viimeisen kuvan osoittelevuus on turhan ilmeistä ja alleviivaavaa. Kuvausten aikaan 14‑vuotiaan Turgoosen roolisuoritus on kuitenkin hämmästyttävä kimppu liian varhain aikuistuvaa nuorta, joka sisimmässään on kuitenkin yhä lapsi kaikessa viattomuudestaan. Tästä syntyy paikoin hervottomia, paikoin satuttavia kohtauksia – joiden tasapaino kestää melkein loppuun asti.
Parikymppinen Sébastien murtautuu auttamansa vanhuksen taloon ja löytää salamyhkäisen kirjeen, jossa on kutsu, junalippu sekä saapumisohjeet. Sébastien tarttuu tilaisuuteen ja joutuu elämänsä painajaiseen perille saapuessaan. Keskellä metsää kartanossa rikkaat pelaavat vapaaehtoisten hengellä sairaassa, yön läpi jatkuvassa uhkapelileikissä, jossa kolmestatoista osanottajasta tippuu yksi toisensa jälkeen hengiltä. Poispääsyä ei ole ennen kuin voittaja selviää.
Géla Babluanin kirjoittama ja ohjaama esikoiselokuva on tyylikkään mustavalkoisesti kuvattu, noir-perinteistä vahvasti ammentava trilleri, joka nojaa kuitenkin liian vahvasti keskeiseen ideaan. Uhkapelin luonne onkin päällekäyvän vahva ja jakso on jännittävästi toteutettu. Koska elokuva sen ympärillä ei kuitenkaan imaise mukaan, ei vaikutus ole niin järisyttävä kuin voisi kuvitella. Sisällöllisesti perin heppoisa 13 Tzameti kestää kuitenkin rakentuvan mysteerin ja tiivistyvän jännityksen ilmapiirillään hyvin kertakatselun.
Michael Cainen läpimurtorooleihin kuuluvan Alfien (1966) vaisun tarpeettomassa remakessa itsensä nolannut Jude Law on tarttunut myös toiseen Cainen kuuluisaksi tekemään rooliin. Joseph Mankiewitz teki myös The Wicker Manin (1973) käsikirjoittaneen Anthony Schafferin näytelmän Sleuth pohjalta samannimisen elokuvan 1972. Kahden miehen henkinen kaksinkamppailu kesti 138 minuuttia. Kenneth Branaghin ohjaama uusi sovitus on itsensä Harold Pinterin kynäilemä ja kestää vain 86 minuuttia. Pyhäinhäväistystä siis?
Yllättävää kyllä, ei lainkaan. Branagh tyylittelee visuaalisesti kamarinäytelmäpohjan tarjoamissa rajoissa ja antaa uransa parhaaseen suoritukseen yltävän Law'n, sekä edellisen version vastustajansa Lawrence Olivierin kenkiin asettuneen Cainen tykittää täysillä.
Itsekkäiden, kierojen ja toistensa nöyryyttämisestä nautintonsa ammentavien pirullisten hahmojen kamppailu on paikoin kylmäävän intensiivistä, mutta myös hysteerisen hauskaa seurattavaa sanelun säkenöidessä ja käänteiden kasaantuessa.
Viimeksi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja teiniprostituutioon porautuneella Mysterious Skinillä (2004) iskeneen Gregg Arakin uusi elokuva yllättää pohjattomalla hällä väliä ‑hyväntuulisuudellaan.
Scary Movie ‑elokuvasarjasta tuttu Anna Faris esittää jatkuvasti tötsyttelevää pilvipäätä, joka pöllyissään sekoittaa itsensä koko ajan pahempiin sotkuihin.
Töksähtelevä elokuva leikittelee rakenteella ja kikkailee ilman sen kummempaa juonta löysästi kohtuullisen huvittavaan kliimaksiin. Pari hauskaa oivallusta mahtuu mukaan, mutta vallitseva olotila on kuin olisi ainoa selväpäinen viikon jatkuneissa bileissä.
Ehkä ovella olisi pitänyt jakaa pikku annokset pilveä.
Hienon Oldboyn (2003) jälkeen lähinnä vitsiltä tuntuneen Sympathy for Lady Vengeancen (2005) ulos pukanneen Park Chan-wookin uusin tuskin herättää riemun kiljaisuja miehen synkemmän tuotannon faneissa.
Lähes timburtonmaisissa fantasiasfääreissä kepeän hyväntuulisesti pyörivä mielisairaalarakkaustarina paljastaa hattararomantikon ohjaajan sisältä. Itseään kyborgina pitävän tytön psyko-osaston kommelluksia seuraa mielellään, mutta Parkin päällekäyvä tyyli ampuu itseään jalkaan mahtipontisella itsetärkeydellä. Ilmaviksi ja kepeiksi tarkoitetut kohtaukset eivät tavoita sävyään kameran sukkuloidessa ja musiikin pauhatessa kuin pahimmassa melodraamassa.
Juonta riittäisi oikeastaan vain lyhytelokuvaan, mutta kahjoista revitään hauskaa huumoria ja fantasiaelementtien hyväntuulisuus saa kuitenkin lopulta puolelleen – osittain.
70‑ ja 80‑lukujen kovat brittigangsteritrillerit saivat 90‑luvun lopussa tehdä tilaa Guy Ritchien lanseeraamalle supertyylitellylle lad‑henkiselle tarantino-sanailulle. Esikoisohjaaja Paul Andrew Williams tykittää kuitenkin myös kirjoittamassaan London to Brightonissa urbaania tylyyttä siihen malliin, ettei juuri ja juuri nihilismiltä välttyvän elokuvan jälkeen osaa Ritchien johdannaisia ajatellakaan.
12‑vuotiaan tytön ja aikuisen prostituoidun pakomatkasta Lontoosta Brightoniin konnat kannoillaan kertova elokuva valottaa nykypäivän väliinputoajien lohdutonta arkea ja ahdinkoa pakotettujen valintojen muuttuessa huonoista sietämättömiksi.
Tiukan rosoisella käsivaralla dynaamisesti ohjattu London to Brighton iskee katsojan suoraan keskelle tapahtumia ja onnistuu paikoin saamaan aikaan suoranaista pahoinvointia. Kuvion auetessa kierrokset löystyvät hieman, mutta Williamsin mieleenpainuva debyytti onnistuu vakuuttamaan kaikilla tasoilla.
Tanskan arkkimanipuloija Lars von Trier palaa hieromaan pirullisuuttaan katsojien naamoihin tavallista kepeämmissä merkeissä.
The Office ‑sarjasta (2001–2003) vaikutteita napannut konttorikomedia menisi jo "ihan tavallisesta elokuvasta", ellei Trier pitkin elokuvaa popsahtaisi kommentoimaan tapahtumia ja pyytelemään anteeksi genren asettamia vaatimuksia latteuksien ja ratkaisujen suhteen.
Idiooteistakin (Idioterne, 1998) muistettava Jens Albinus esittää omahyväistä näyttelijää, joka palkataan vuorostaan esittämään IT‑firman keksittyä pomoa sopimusneuvotteluiden painaessa päälle. Rooli vie kuitenkin enemmän kuin voisi kuvitella, ja pian koko toimisto on auttamattomasti nurin kurin.
Komedia syntyy asteen pari vinksalleen nyrjähtäneistä hahmoista sekä Trierin irvailusta. Ohjaajan itsensä mukaan elokuvassa ei ole mitään mainittavaa sisältöä – väitettä kannattaa testata.
Alussa nähty Trierin lyhytelokuva Occupations (2007) irvailee puolestaan taiteilijan omakuvan ja kritiikin kustannuksella räväköissä merkeissä.
Jos anarkistiseksi tarkoitettu elokuva on pelkästään pliisu, mikä on sen funktio?
Sarjakuvaan perustuva Dasepo Naughty Girls sijoittuu kouluun, jossa oppilaat naivat ristiin toisiaan ja opettajia. Tämä selviää heti tiedostavan ylikorniksi vedetyn elokuvan alkukohtauksesta, minkä jälkeen asia unohdetaan muutamaa irtovitsiä lukuun ottamatta.
On vaikea kuvitella mitä rajoja tekijät kuvittelevat rikkovansa pukemalla keski-ikäisen miehen naiseksi, samalla pitäen kaikki parimuodostelmat suorastaan hellyttävän heteroina. Noin puolet kestosta on sketsimäistä sekoilua, jälkimmäinen osuus puolestaan sketsimäistä yritystä salakuljettaa mukaan juoni.
Monissa höpsöissä hetkissä on imua, mutta ajoituksen taju puuttuu täysin suurimmasta osasta ja on vaikea antaa loputtomasti sympatiapisteitä kivoista yrityksistä.
Käsikirjoittaja-ohjaaja Kyoshi Kurosawaa (s. 1955) juhlittiin J‑horrorin älykkäämpänä visionäärinä onnistuneesti psykologisten kauhuelokuviensa Cure (1997) ja Pulse (2001) jälkeen.
Tätä mainetta tehokkaasti romuttava Retribution liikkuu samoilla vesillä yhdistäen sarjamurhamysteerin kummitusjuttuun. Valitettavasti näistä jälkimmäinen on niin sietämättömän paksua soopaa, että se upottaa koko apokalyptisen trillerin heti kun ensimmäiset yliluonnolliset paljastukset lyödään pöytään.
Kurosawan aave on tietysti mustatukkainen nainen, joka punaiseen mekkoon pukeutuneena alkaa ilmestyä hukutusmurhia tutkivalle rikosetsivä Yoshiokalle (Kôji Yakusho). Yoshioka on menneisyydessään ehkä tehnyt jotain anteeksiantamatonta ja nyt jokaiselta surmapaikalta löytyy suoraan häneen itseensä viittaava johtolanka.
Retribution on periaatteessa hyvin näytelty ja Kurosawa kykenee kaiken huuhaan seassakin luomaan muutamia syksyisen tunnelmallisia kohtauksia, mutta kummitusteorian ylitsepääsemätön typeryys ei päästä tukahduttavasta otteestaan missään vaiheessa. Idioottimaisten käänteiden paraati jättää suorastaan vihaiseksi.
Islantilainen Ragnar Bragason toteutti Childrenin yhdessä Vesturport-teatteriryhmän kanssa käyttäen metodeita, jossa hahmot ja dialogi kehitettiin tiiviissä yhteistyössä näyttelijöiden kanssa.
Lopputulos on tuoreen oloinen, halvalla toteutettu mustavalkodraama vaikeista vanhemmuussuhteista pimeässä pohjoisessa. Vaikka mukana on pikkurikollisiakin, satuttava väkivalta ja musta huumori eivät voisi olla kauempana Tarantinon perillisistä. Masentavia epäonnistumisia piristetään osuvilla hetkillä, laskelmointi välttäen.
Kaikki ihmiskohtalot eivät tunnu olevan aivan loppuun asti mietittyjä, mikä ei kuitenkaan paljoa haittaa kokonaiskokemusta, sillä valittujen teemojen käsittely herättää ajatuksia vaikuttamatta itsetarkoitukselliselta merkityksellisyyden tavoittelulta.
Sisarelokuva Parents (Foreldrar, 2007) jäi kankaalta näkemättä, mutta molemmat tulee varmasti vielä katsottua seuraavassa Suomeen rantautuvassa formaatissaan.
Harva aikakausi minkään Yhdysvaltain kaupungin lähihistoriassa on kiehtovampi kuin Scarfacen (1983) ja Miami Vicenkin (alkaen 1984) kuvaama Miamin 70‑ ja 80‑lukujen taite vapaasta kokkeliparatiisista väkivaltaisiin kokaiinisotiin sekopäisine kuubalaisemigranttigangstereineen.
Cocaine Cowboysin ohjaaja Bill Corben ei kuitenkaan ole mikään dokumenttivelho, vaan saa pulverinpöllyisen dollarinhaalinnan tuntumaan ajoittain jopa tylsältä touhulta loputtomilla montaaseillaan kasvavista rahapinoista ja toistuvilla kuvilla kaduilla makaavista verisistä ruumiista. Tappajien ja muiden osallisten nimiäkin pudotellaan siihen tahtiin, ettei niistä varmasti montaakaan jää päähän elokuvan jälkeen.
Cocaine Cowboys tekee kelvollista työtä Miamin hullujen vuosien mapittamisessa, ja parasta siinä ovat tietysti monien tempausten täysin absurdi älyttömyys ja haastateltavien hurjat jutut.
Puolisen tuntia materiaalia olisi kuitenkin saanut jäädä vaikka dvd‑ekstraksi, sillä ainakin elokuvateatterissa perse alkaa pahasti puutumaan. Tarkoituksellisen viihteellisen ja eksploitatiivisenkin dokumentin voisi hyvin kuvitella tulevan arki-iltana Jim‑kanavalta ilman että siihen kiinnittäisi sen kummempaa huomiota muuten kuin otsikkonsa puolesta.
Cocaine Cowboysissa aihe on paljon kiinnostavampi kuin toteutustapa; tässä tapauksessa se riittää.
Geirr (Fristjov Såheim) on 35‑vuotias liikenneonnettomuudessa vammautunut, impotentti pyörätuolipotilas, joka viettää ankeaa elämää vakuutusrahoilla hankitussa lukaalissaan turhautuneen tyttöystävänsä Ingvildin taakkana lähinnä pilveä poltellen, Vietnam-elokuvia katsellen, Johnny Cashia kuunnelleen ja revolverillaan leikkien.
Norjalaisen draamakomedian The Art of Negative Thinkingin alkuasetelmaan päästään kun Ingvild kutsuu Geirrin vastusteluista huolimatta vastenmielisen tekopyhän Torin (Kjesti Holmen) johtaman vammautuneiden terapiaryhmän talolleen positiivisen ajattelun istuntoon. Katkeroitunut Geirr tekee parhaakseen pilatakseen Torin yritykset ja pian kärsimyksillään kilpailevat invalidit saavat aikaan täyden kaaoksen, jonka myräkässä jokainen oppii itsestään kuitenkin enemmän kuin kankeiden positiivisen ajattelun mallien avulla.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Bård Breien löytää tyydyttävän tasapainon lähinnä itsesääliä käsittelevän asiasisällön ja vammaisten anarkistisen irrottelun sekä terapiametodeille vittuilun väliltä. Jälkimmäinen näistä puolista toimii paremmin, vaikkei aivan kolmen vuoden takaisen R&A-naurattaja Aaltran (2004) tasolle pääsekään.
Draamapuolellakin on hyviä pointteja, mutta näkökulma on alusta asti turhan arvattava ja etenkin elokuvan loppu jää liian pikkumukavaksi. Riittävän suuressa osassa ratkaisuista on joka tapauksessa pohjoismaalaista munaa, mikä tekee The Art of Negative Thinkingistä hyvinkin onnistuneen tapauksen.
This Filthy World on kahdesta John Watersin stand up ‑keikasta koostettu elokuva, jossa omienkin sanojensa mukaan lasten hyväksikäyttäjän arkkityypiltä näyttävä Waters kertoilee repeilyttäviä sattumuksia elokuvauransa varrelta ja huomioita nykyisestä maailman menosta.
Kameran kuvakulmia on ehkä kolme, mutta Watersin "filthy elder" ‑karisma ottaa valkokankaan haltuun vaikeuksitta. Huonon maun suurvisiirin homo-, huume‑ & törkyilyläpät eivät yllättäen ole kokeneet puhuttuna kummoistakaan inflaatiota, vaan This Filthy World on hauskempi kuin Watersin kolme edellistä elokuvaa yhteensä.
Watersin mainion kirjan Shokkiarvo (Shock Value, 1981) lukeneille ja hänen kommenttiraitojaan kuunnelleille monet jutuista ovat tuttuja, mutta se ei estä piirun vertaa This Filthy Worldista nauttimista.
Puolitoista tuntia kuluu yhdessä hujauksessa ja elokuvateatterista kotiin raahautuessaan huomaa yhä hihittelevänsä Watersin parhaille heitoille.
Kelly Reichardtin Old Joy jos mikä on amerikkalaista nyky-indien minimalistinen perusedustaja ja todellinen antiteesi tämän päivän Hollywood-elokuvalle. Siinä kaksi erilleen kasvanutta vanhaa kaverusta näkevät pitkästä aikaa ja käyvät metsäretkellä, eksyvät, istuvat nuotiolla ja hieman juttelevat. Erittäin pinnallisella tasolla juuri muuta ei tapahdu.
Varsinainen teema on elokuvan nimen mukaisesti erään ystävyyssuhteen kuoleman ymmärtäminen, ja sen kuvaamisessa Old Joy onnistuu hyvin pitkälti täydellisesti. Siihen sisältö sitten jääkin.
Daniel London ja etenkin Bonnie "Prince" Billynä upean uran muusikkona tehnyt Will Oldman näyttelevät moitteettomasti ja Oregonin luonto sekä Yo La Tengon soundtrack nivoutuvat luontevaksi osaksi elokuvan tunnelmaa.
Jos verkkainen ja aidonoloinen amerikkalainen indie lainkaan kiinnostaa, on Old Joy ehdottomasti kokemisen arvoinen 76‑minuuttinen. Kaikkien, joilla on joskus ollut ystäviä, joita ei enää ole (sekä tällä hetkellä hieman kärsivällisyyttä hiljaista elokuvakerrontaa kohtaan) luulisi saavan siitä irti palkitsevan määrän ajateltavaa.
4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (O: Cristian Mungiu)
Ansaitusti tänä vuonna Cannesissa Kultaisen palmun pokannut 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää sijoittuu Romaniaan Ceausescun vallan lopulle, vuoteen 1987.
Vaarallisen pitkälle edenneen vahinkoraskauden piinaavaa laitonta aborttia ja sen välittömiä seurauksia ei ole helppoa katsoa, mutta kaikkein paitsi herkkänahkaisimpien laatuelokuvan ystävien kannattaa todellakin vaivautua, sillä kokemus on paitsi järkyttävä, myös ainutlaatuisen sykähdyttävä.
Pitkiä ottoja perustellusti suosivan ohjaaja Cristian Mungiun realistinen tyyli muistuttaa viime vuoden R&A:ssa nähdystä romanialaisesta The Death of Mr. Lazarescusta (2005), mutta 4 kuukauden, 3 viikon, 2 päivän tragediassa ei ole mitään edes mustasti hupaisaa, vaikkei pimeässä Romaniassa täysin vailla valopilkkuja vaellellakaan. Molemmat elokuvat kuvannut Oleg Mutu ylittää aikaisemman huippusuorituksensa yksinkertaisesti mestarillisella kameratyöskentelyllä, mitä sataprosenttisen autenttisiksi lavastetut ja valaistut kuvauspaikat tukevat.
Kokonaisuus on hienosti hallittu ja Mungiu osaa rakentaa aitoa ahdistavuutta myös jättämällä oikeissa kohdissa asioita näyttämättä; periaate, josta yhdessä oleellisessa kohtauksessa lipsuminen on elokuvan kenties ainoa toimimaton ratkaisu. Lopuksi 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on kuitenkin näyttelijöiden, ja kaarti tekee Anamaria Marincan johdolla syvälle porautuvaa työtä.
Elokuva on kaikin puolin vaikuttava saavutus, jonka on ilahduttavaa kuulla saavan Suomessakin asiallinen teatterilevitys.
4.0
(TP)
Julkaistu: 2007-10-03T00:00:30+03:00
Ilja Rautsi
Control (2007)
Ohjaaja:
Anton Corbijn
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Anton Corbijn
Kovaa nousua tehneen brittiläisen postpunk-bändi Joy Divisionin vasta 23‑vuotias laulaja-sanoittaja Ian Curtis hirttäytyi juuri ennen yhtyeen aiottua lähtöä Amerikan valloitukseen 1980. Työläisperheestä rock-idoliksi nousseen Curtisin pää ei pystynyt käsittelemään maineen, epilepsian, sisimpänsä ilta illan perään lavalla paljastamisen sekä kahden naisen välissä elämisen asettamaa ristipainetta.
Curtisista on suunniteltu elokuvaa jos toistakin, mutta aihetta käsiteltiin vasta Michael Winterbottomin 24 Hour Party Peoplessa (2002). Elokuva ei kuitenkaan kertonut niinkään Curtisista kuin koko Manchesterin musiikkiskenestä, legendaarisesta Factory Recordsista sekä sen perustajasta, juuri edesmenneestä Tony Wilsonista. Nyt aiheeseen on tarttunut pitkän uran valokuvaajana ja musiikkivideo-ohjaajana tehnyt Anton Corbijn, joka käytännössä räjäyttää pankin esikoispitkällään.
Ensimmäinen vahvuus on osatuottajana toimineen Curtisin vaimon Debbien muistelmakirjaan pääosin perustuva, hienosti pelkistetty ja intiimi käsikirjoitus, joka ei glorifioi tai nostalgisoi Curtisin elämää, vaan näyttää sen karuna todellisuutena, julmana inhimillisyytenä. Toinen on esikoisroolinsa tekevä nuori lupaus Sam Riley Curtisin roolissa. Paikoin hämmästyttävästi esikuvaltaan näyttävä Riley onnistuu paitsi loihtimaan sisältään Curtisin arkihahmon, myös tämän äärimmäisen intensiivisen lavapersoonan. Näyttelijät esittävät biisit itse, ja se toimii. Vimma, hiki, veri ja kyyneleet välittyvät katsomoon ja intensiivisyys on paikoin käsin kosketeltavaa.
Tästä päästään kolmanteen vahvuuteen, joka on tietysti Corbijn itse. Rosoisen mustavalkoisena kuvattu Control on selkeää jatkumoa Corbijnin videoissa ja valokuvissa luomalle tyylille. Elokuvasta ei kuitenkaan haiskahda tyylittely, päinvastoin. Manchesterin harmaat kadut, loputtomat tiilitalot ja savua syytävät ankeat tehtaat toimivat tapettina pelkistetyn varmaotteisesti kerrotulle tarinalle, joka kaikessa karkeudessaan saavuttaa toismaailmallista kauneutta.
Control ei kuitenkaan ole loputtoman synkkä elokuva aiheesta ja lopun julmasta vääjäämättömyydestä huolimatta. Se näyttää surun ohella myös hiipuvat ilon hetket ja musta, aidon oloinen huumori toimii helpottavana tekijänä. Kyseessä on myös kelpo mallikappale siitä, miten elämäkertaelokuvaa kannattaa lähestyä. Tietty, lyhyt ajanjakso, joka näyttää kuka ihminen oli. Ei rääsyistä rikkauksiin ja kehdosta kuolemaan ‑kaavalla kyhätty pliisu kokoelma irtonaiseksi jääviä hetkiä, jossa pari lapsuudentraumaa saa selittää luonteenpiirteitä ja valintoja. Control nousee myös rokkikliseiden yläpuolelle tinkimättömässä tavoitteessaan kertoa nimenomaan ihmisen tarina, yksilön kamppailu. Siksi sillä on merkitystä.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Contrōle
Ohjaaja
Anton Corbijn
Käsikirjoittaja
Deborah Curtis
Matt Greenhalgh
producers
Iain Canning
Anton Corbijn
Deborah Curtis
Todd Eckert
Lizzie Francke
Megumi Fukasawa
Peter Heslop
Satoru Iseki
Akira Ishii
Korda Marshall
Orian Williams
Tony Wilson
Näyttelijät
Sam Riley
Samantha Morton
Craig Parkinson
Alexandra Maria Lara
Joe Anderson
James Anthony Pearson
Harry Treadaway
Toby Kebbell
Andrew Sheridan
Robert Shelly
Richard Bremmer
Tanya Myers
Martha Myers Lowe
Matthew McNulty
David Whittington
Margaret Jackman
Mary Jo Randle
Ben Naylor
John Cooper Clarke
James Fortune
Angus Addenbrooke
Nicola Harrison
June Alliss
George Newton
Mark Jardine
Herbert Grönemeyer
Paul Arlington
Tim Plester
Joanna Swain
Joseph Marshall
Säveltäjä
New Order
Kuvaaja
Martin Ruhe
Levittäjä / Jakelija
Becker Films
CINV
Claraflora
EM Media
European Regional Development Fund
IFF
NorthSee
Three Dogs and a Pony
Warner Music
Maa
Iso-Britannia
Ranska
Australia
Japani
USA
Genre
Elämäkerta
Draama
Musiikki
Kategoria
Itsemurha
Masennus
Perustuu kirjaan
Perustuu tositapahtumiin
Julkaistu: 2007-10-03T00:00:00+03:00
Ilja Rautsi
Zwartboek (Black Book, 2006)
Ohjaaja:
Paul Verhoeven
elokuva arvostelu
arvosana 4.5/5
Ohjaus: Paul Verhoeven
Räikeästä provosoinnista niin seksin kuin väkivallan saralla tunnettu amerikkalaistunut hollantilaisohjaaja Paul Verhoeven sai tarpeekseen Hollywoodin kuplamaailmasta vuoden 2000 efektifiaskon Hollow Man jälkeen. Mies vetäytyi elokuvamaailmasta ja on käyttänyt aikaansa mm. kirjoittaakseen kirjan Jeesuksesta. Onneksi omilla ehdoilla toteutetun elokuvan houkutus vei Verhoevenin takaisin synnyinmaahansa.
Vanhan yhteistyökumppaninsa Gerard Soetemanin kanssa kirjoitettu Black Book on nimittäin Verhoevenia parhaimmillaan. Siloiteltu suurelokuva, joka ei pelkää liata käsiään; sotaspektaakkeli jossa sekstaillaan jatkuvasti törkyisissä merkeissä; eeppinen tarina, joka on kaikessa kieroudessaan vavahduttavan tunteisiin vetoava.
Toisen maailmansodan loppuajoille Hollantiin sijoittuva tarina on Verhoevenille erityisen läheinen – sillä paluun tekevä ohjaaja kasvoi itse juuri kyseisessä ympäristössä. Perheensä natsien kuolemanpartiolle menettävä nuori juutalaisnainen Rachel (Carice van Houten) blondaa tukkansa, muuttaa nimensä Ellis De Vriesiksi ja soluttautuu vastarintaliikkeen kautta natsiupseeri Müntzen (Muiden elämän vainottu näytelmäkirjailija Sebastian Koch) rakastajattareksi.
Ellis on klassinen Verhoeven-sankaritar: nuori, kaunis, uhkea, itsenäinen, älykäs, ristiriitainen – ja ison osan elokuvasta tissit paljaana. Viimeistään siinä vaiheessa tajuaa kenen elokuvassa ollaan kun Ellis istuu mitään peittelemättä peilin edessä sutimassa alapään karvoitustaan blondiksi. Erityisesti myöhemmät käänteet huomioiden ei voi kuin ihailla van Houtenin antaumusta vaikeassa roolissa, joka voisi hetkenä minä hyvänsä valahtaa yksioikoisen sydämettömäksi tai pelkäksi irvikuvaksi mukavahvasta naisesta.
Eurooppalaisena yhteistuotantona toteutettu Black Book ei joudu häpeilemään tuotantoarvoissa Hollywoodille. Laajasta kuva-alasta kaiken hyödyn repivä elokuva näyttää jylhän kauniilta huolitellussa historiallisessa spektaakkelimaisuudessaan, mutta sisältää särmää enemmän kuin tusina nuhjuista pikkuleffaa. Tässä elokuvassa kukaan ei ole sankari ja varsinaiset roistotkin ovat harvassa. Petoksia, julmuutta ja pikkusielumaista sadismia esiintyy puolin ja toisin. Samoin hyvyyttä ja inhimillisyyttä. Näin laajaa spektriä ihmisten aidon oloisista reaktioista tilanteisiin pääsee harvoin näkemään.
Verhoeven-elokuva kun on kyseessä, niin tämän aitouden uskomisen ylläpidosta saa toisinaan tosissaan taistella, miehen irrotellessa paikoin suorastaan groteskeissa merkeissä. Mutta ihme kyllä, kokonaisuus pysyy (lähes) täysin kasassa. Lisäksi irrottelut ovat sen verran herkullisia tai satuttavia, että ne vain rikastavat kokonaisuutta ja erottavat Black Bookin harmaasta massasta ja totutuista ratkaisuista komplekseihin tilanteisiin. Ainoastaan aivan viimeiset käänteet olisi voinut suosiolla jättää käyttämättä, koska niitä edeltävää kohtausta on intensiivisyydessään mahdoton ylittää. Silti, kerrankin tapaus jossa jännitys, törky ja hahmot kuuluvat samaan elokuvaan. Mestarillinen paluu Verhoevenilta.
Teoksen tiedot:
Black Book
Elokuvan muut nimet
Le carnet noir
Das schwarze Buch
El libro negro
Ohjaaja
Paul Verhoeven
Käsikirjoittaja
Gerard Soeteman
Paul Verhoeven
producers
Graham Begg
Jeroen Beker
Jeremy Burdek
Jamie Carmichael
Regina Frankenberger
Sara Giles
Andreas Grosch
Teun Hilte
Nadia Khamlichi
Micha Kovler
San Fu Maltha
Jindra Markus
Jens Meurer
Henning Molfenter
Marc Noyons
Justine Paauw
Adrian Politowski
Laurette Schillings
Andreas Schmid
Marcus Schöfer
Christian Stibbe
Jos van der Linden
Frans van Gestel
Charlie Woebcken
Marc Wächter
Näyttelijät
Carice van Houten
Sebastian Koch
Thom Hoffman
Halina Reijn
Waldemar Kobus
Derek de Lint
Christian Berkel
Dolf de Vries
Peter Blok
Michiel Huisman
Ronald Armbrust
Frank Lammers
Matthias Schoenaerts
Johnny de Mol
Xander Straat
Diana Dobbelman
Rixt Leddy
Lidewij Mahler
Pieter Tiddens
Gijs Naber
Dirk Zeelenberg
Michiel de Jong
Jobst Schnibbe
Boris Saran
Jack Vecht
Jacqueline Blom
Seth Kamphuijs
Herman Boerman
Skip Goeree
Bert Luppes
Säveltäjä
Anne Dudley
Kuvaaja
Karl Walter Lindenlaub
Levittäjä / Jakelija
Fu Works
Umedia
Egoli Tossell Pictures
Clockwork Pictures
Studio Babelsberg
Motion Investment Group
Motel Films
Hector BV
ContentFilm International
Algemene Vereniging Radio Omroep (AVRO)
VIP 4 Medienfonds
uFilm
Nederlands Filmfonds
CoBo Fonds
Medienboard Berlin-Brandenburg
Maa
Alankomaat
Saksa
Iso-Britannia
Belgia
Genre
Draama
Trilleri
Sota
Kategoria
Natsismi
Vankeus
Julkaistu: 2007-09-25T00:00:00+03:00
Tatu Piispanen
Triangle (2007)
Ohjaaja:
Ringo Lam
Johnnie To
Tsui Hark
elokuva arvostelu
arvosana 1.5/5
Ohjaus: Ringo Lam, Johnnie To, Tsui Hark
Triangle on kolmen maineikkaan hongkongilaisohjaajan, himmenneiden tähtien Tsui Harkin ja Ringo Lamin sekä uudemman toivon Johnnie Ton kokeilu, josta jokainen on ohjannut vuorollaan noin puolen tunnin segmentin samasta tarinasta. Huomionarvoisempaa olisi tietää mitä metodia Trianglen käsikirjoittajatiimi Sharon Chung, Kenny Kan ja Yau Nai‑hoi on käyttänyt, sillä kyseinen kollaboroimistapa olisi kiellettävä välittömästi.
Jutun tolkku on tiessään heti Tsuin otteessa lipsuilevasta aloituksesta, jossa esitellään kolme rahavaikeuksissa olevaa ryyppykaveria: nörtti aviomies Bo Sam (Simon Yam), nuorempi taksikuski Fai (kaunis poika Louis Koo) ja silmälasipäinen antiikkikauppias Mok (Sun Hong Lei). Ja kyllä, nämä ovat mielenkiintoisimmat adjektiivit, jotka hahmojen kuvaamiseen keksin.
Puolisen tuntia aikaa on yllyttänyt Tsuin käyttämään kaikki ohjaamistyylinsä ärsyttävyydet sekavan kikkailevaan asetelman rakentamiseen, kun tarkoituksenmukaista olisi vain saada henkilöhahmot ja alkutilanne jämäkästi esiteltyä. Mystisen sadetakkimiehen annettua kolmikolle käyntikorttinsa ja muinaisen kultakolikon voi arvata, että teon motivaatiota ei tulla millään tavalla selittämään. Kyseessä on sentään Hongkong-elokuva ja tästä ehkä vielä selvittäisiin, jos Triangle ryhdistäytyisi jännittäväksi, henkilövetoiseksi trilleriksi edes ohjaajatrion keksinkertaisimpien saavutusten henkeen. Ei ryhdistäydy.
Pian uutiset ilmiantavat, että salaperäisen lahjan antanut mies on kuollut. Onko spoileri jos paljastan, että tätäkään ei selvitetä millään tavalla? Käyntikortista löytyy puhelinnumero, johon ei vastata, sekä www‑sivujen osoite, joilla kerrotaan ilmeisesti kultakolikoita sisältävän arkun kätköpaikka jonkun valtion virkalaitoksen rakennuksen naisten vessassa. Lisäksi Bo Samin vaimo pettää häntä ketkun poliisin kanssa, joka ostaa Failta rotanpalveluksia ja on nopea parantumaan kurkunlävistysvammoista, Bo Samilla on ex‑vaimo, jonka hän ehkä tapattanut sekä mahdollisesti myös oma rakastajatar. Antiikkikauppias on ollut armeijassa ja Failla on tiskaava äiti sekä ongelmia Triad-koplan kanssa, joka kovistelee häntä löytämään keikkakuskin. Pahoittelen, mikäli juonen kuvauksen tyngässä esiintyy virheitä, sillä sen seuraaminen ei kiinnostanut minua missään vaiheessa. Epäselvältä sen oli tarkoituskin kuulostaa.
Kolmen ohjaajan rakenne on suorastaan härnäävä: jo pitkään pelkästään perseilleen Tsui Harkin osuuden aikana ajattelee, että Ringo Lam varmastikin ottaa homman haltuun. Eipä onnistu, vaan hölmöily jatkuu apeksinaan älytön tanssikohtaus parkkihallissa. Johnnie Tolla olisi tämänkin jälkeen vielä sauma päättää elokuva tehokkaaseen toimintafinaaliin, joka hieman huuhtoisi paskaa makua suusta ennen lopputekstejä, mutta tunnistettavasta tyylistä huolimatta To ei saa kiristettyä kierroksia edes ammuskelun mukaantulolla. Turhauttavaa erityisesti siksi, että Ton Election (2005), Election 2 (2006) ja Exiled (2006) ovat tykeintä Hongkong-trilleriä vuosiin.
Parhaiten koko typeryydestä jää mieleen Ton luottonäyttelijä Lam Suetin esittämä, HK‑komedian vammaisille naureskelun perinnettä kunnioittava huumorihahmo, joka varoittaa teknomusiikin kuuntelemisen haitallisuudesta. Trianglen aikana ajatteleminen on vaativaa ja vaarallista: koko ajan pitäisi pinnistellä pysyäkseen kärryillä siitä, mitä on tekeillä, mutta jos hetkeksikään erehtyy ajattelemaan miksi, elokuvakokemus on pilalla.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Tit sam gok
Triangle – Die Jagd nach dem Goldschatz
Jigsaw
Tri Angle
The Iron Triangle
Ohjaaja
Ringo Lam
Johnnie To
Tsui Hark
Käsikirjoittaja
Sharon Chung
Kenny Kan
Yau Nai-hoi
Au Kin-yee
Yip Tin-shing
producers
Kuk Kok-leung
Ringo Lam
Ma Zhongjun
Johnnie To
Tsui Hark
Näyttelijät
Louis Koo
Simon Yam
Sun Honglei
Lam Ka-tung
Kelly Lin
You Yong
Lam Suet
Li Haitao
Chan Kai-wa
Yip Chun
Chan Ho-sai
Brien Libby
Philip Hersh
Chiu Chi-shing
Säveltäjä
Dave Klotz
Guy Zerafa
Kuvaaja
Cheng Siu-keung
Levittäjä / Jakelija
Milky Way Image Company
Media Asia Films
Beijing Ciwen Digital Oriental Film & TV Production Co.
Beijing Poly-bona Film Publishing Company
Beijing Enlight Pictures
Film Workshop
China Film Co-Production Corporation
Ciwen Media
Maa
Hongkong
Kiina
Genre
Rikos
Trilleri
Kategoria
Episodielokuva
Korruptio
Poliisi
Julkaistu: 2007-10-03T00:00:45+03:00
Ilja Rautsi
Paprika (2006)
Ohjaaja:
Satoshi Kon
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Satoshi Kon
Katkeransuloista Tokyo Godfathersia (2003) lukuun ottamatta anime-visionääri Satoshi Konin elokuvat ovat muuttuneet tasaista tahtia yhä surrealistisemmiksi immersioiksi todellisuuden ja fantasian väliseen rajapintaan. Esikoinen Perfect Blue (1998) sekoitti näitä tasoja trillerimuodossa ja Millennium Actress (2001) loikki tosimaailman ja elokuvien välissä tehden niistä lopulta yhtä. Tv‑sarja Paranoia Agent (2004–2005) liukui vieläkin pitemmälle katsojan hämmentämisessä.
Paprika tuntuu eräänlaiselta kulminaatiolta Konin tähänastisella uralla. Unen ja toden päällekkäin pujottava elokuva liikkuu sellaisella epätodellisuuden asteella, ettei koskaan voi sanoa varmasti mikä tapahtuu "oikeasti" ja mikä on vain kuviteltua. Tarina polveilee näennäisen satunnaisesti sinne tänne ja usein saa vain haukkoa henkeä ja raapia päätään. Jos Kon tästä menee surrealistisissa todellisuustasoissaan vielä pitemmälle, lienee se pienoinen ihme.
Paprikassa tapahtumat käynnistää uusi keksintö, jonka avulla voidaan tarkkailla ihmisen unta – sekä vaikuttaa siihen. Psykoterapeuttiseen käyttöön suunniteltu vempain tietysti vohkitaan ja ennen pitkää ihmisten unet alkavat yhdistyä toisiinsa ja purkautua jopa valvemaailmaan mm. kodinkoneista, nukeista ja musikanttieläimistä koostuvan tolkuttoman paraatin muodossa. Ainoa apu on tohtori Chiban toinen identiteetti, unimaailmaa valvova punatukkainen Paprika-tyttö, jonka yhdessä painajaisista kärsivän etsivä Kogawan kanssa joutuu selvittämään kaiken sekoittavaa mysteeriä.
Unista todellisuuteen luoviessaan Paprika liukuu tajunnanvirtaan heti alkuhetkissään, eikä konventionaalista logiikkaa ole luvassa ennen lopputekstien alkua. Toismaailmalliseksi huvipuistoajeluksi kasvava spektaakkeli ei ole sen kummemmin scifiä tai fantasiaa, vaan elää jossain niiden rajapinnalla poimien elementtejä mistä lystää. Kirjallisuudessa tämä on nimetty uuskummaksi, Japanissa sitä kutsutaan tarinankerronnaksi.
Animaatio sopii tähän unikudokseen huomattavasti luontevammin kuin perinteinen elokuva ja Kon ottaa siitä kaiken irti. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää ja juuri kun erehtyy tekemään oletuksen alkavat hahmot sekä koko elokuva morffautua joksikin muuksi, omilla säännöillään, omalla tahdillaan.
Konin lievä heikkous on edelleen asettaa hahmonsa pitämään pitkiä infodumppauspuheita silloin kun toiminnan pitäisi edetä, eikä siltä vältytä nytkään. Pääosassa on kuitenkin valloittavan vinksahtanut unilogiikka. Riemukkaan villisti piirroselokuvan potentiaalissa rypevä Paprika on lapsenomainen elokuva aikuisille, joille todellisuus tarvitsee lisämaustetta.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Papurika
Paprika – sognando un sogno
Paprika – detective de los sueños
Ohjaaja
Satoshi Kon
Käsikirjoittaja
Yasutaka Tsutsui
Seishi Minakami
Satoshi Kon
producers
Fuminori Hara
Jungo Maruta
Tarō Morishima
Yukiko Ninokata
Jun Ogawa
Masao Takiyama
Satoki Toyoda
Näyttelijät
Megumi Hayashibara
Tōru Emori
Katsunosuke Hori
Tōru Furuya
Kōichi Yamadera
Akio Ōtsuka
Hideyuki Tanaka
Satomi Kōrogi
Daisuke Sakaguchi
Mitsuo Iwata
Rikako Aikawa
Shin'ichirō Ōta
Satoshi Kon
Yasutaka Tsutsui
Brian Beacock
Doug Erholtz
Michael Forest
Shin'ya Fukumatsu
Kumiko Izumi
Anri Katsu
Akiko Kawase
David Lodge
Yuri Lowenthal
Kōzō Mito
Eiji Miyashita
Cindy Robinson
Paul St. Peter
Ezra Weisz
Säveltäjä
Susumu Hirasawa
Kuvaaja
Michiya Katō
Levittäjä / Jakelija
Madhouse
Sony Pictures Releasing
Maa
Japani
Genre
Animaatio
Draama
Fantasia
Mysteeri
Scifi
Trilleri
Kategoria
Anime
Paranoia
Perustuu kirjaan
Robotiikka
Surrealismi
Virtuaalitodellisuus
Julkaistu: 2007-10-03T00:00:15+03:00
Ilja Rautsi
Tales from Earthsea (Maameren tarinat, 2006)
Ohjaaja:
Gorō Miyazaki
elokuva arvostelu
arvosana 2.5/5
Ohjaus: Gorō Miyazaki
Año uñan ohella festivaalin toisesta kuuluisan elokuvaohjaajan pojan esikoiselokuvasta vastaa animelegenda Hayao Miyazakin jälkikasvu Goro, pohjanaan Ursula Le Guinin klassinen Maameren tarinat ‑fantasiaromaanisarja (The Earthsea Cycle, 1968–2001). Taattuun Studio Ghibli ‑tyyliin animoitu elokuva sisältää teemoja ja tuttuja elementtejä niin Le Guinilta kuin isä‑Hayaoltakin, mutta kokonaisuus on teknisen pätevyytensä alla melko yhdentekevä ja sinne tänne kimpoileva fantasiaklisekimppu.
Nuorta Arren-prinssiä vaivaa pelottava Varjo, hänen toinen minänsä. Eräänä yönä Arren murhaa isänsä kuninkaan ja lähtee pakomatkalle etsimään syytä tekoonsa – sekä tietenkin itseään. Hän törmää arkkimaagi Varpushaukkaan, joka ottaa pojan huomaansa ja yrittää opettaa tätä elämään pelkonsa kanssa, kohtaamaan varjonsa. Arrenin perään vain haikailee myös mahtava velho Cob, joka ei kaihda mitään keinoja ikuisen elämän salat saavuttaakseen. Mukaan mahtuu myös Varpushaukan pelastama maatalon emäntä ja tämän suojatti, arpikasvoinen nuori tyttö Therru. Ja kyseessä on tietysti paitsi Arrenin, myös koko todellisuuden kohtalo villin magian tasapainon ollessa vaarassa ja omassa maailmassaan pysyvien lohikäärmeiden saapuessa ihmisten ilmoille.
Animaatio on kaunista ja vaikka neljän Maameri-kirjan sisältöjä vapaamielisesti sekoitteleva juoni on tuttuakin tutumpi, olisi tarinalla mahdollisuus herätä omaan eloonsa hyvien hahmojen kautta. Valitettavasti aiemmista Ghibleistä suoraan poimitut naamat jättivät persoonallisuutensa toisen takin taskuun ja vaikka lopputulos on parempi kuin esim. viime vuoden samoin lohikäärmeitä sisältänyt amerikkalainen teinifantasiakammotus Eragon (2006), Maameren auringon alla ei nähdä mitään uutta.
Goro Miyazaki saa aikaan muutamia näyttäviä kohtauksia, mutta häneltä puuttuu isänsä melko lailla ainutkertainen kyky tehdä maagisesta luonnollinen ja päinvastoin, puhaltaa henkeä kaavoihin ja rikkoa niitä. Antaa yksinkertaisille asioille yleispätevä, lähes maaginen merkityksellisyys. Mittatikku nyt toki on korkealla kenellä tahansa Hayao Miyazakiin verrattuna, mutta valitettavasti Maameren tarinat ei ole millään muotoa erityinen elokuva.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Maameren tarinat
Maameren tarinoita
Elokuvan muut nimet
Gedo senki
Legender från Övärlden
Die Chroniken von Erdsee
Les Contes de Terremer
I racconti di Terramare
Cuentos de Terramar
Gedo Senki: Tales from Earthsea
Ohjaaja
Gorō Miyazaki
Käsikirjoittaja
Ursula K. Le Guin
Gorō Miyazaki
Keiko Niwa
Hayao Miyazaki
producers
Stephen Alpert
Jim Hubbert
Tomohiko Ishii
John Lasseter
Javier Ponton
Herbert Primig
Toshio Suzuki
Näyttelijät
Timothy Dalton
Willem Dafoe
Mariska Hargitay
Jun'ichi Okada
Aoi Teshima
Bunta Sugawara
Yūko Tanaka
Teruyuki Kagawa
Jun Fubuki
Takashi Naitō
Mitsuko Baishō
Yui Natsukawa
Kaoru Kobayashi
Matt Levin
Cheech Marin
Blaire Restaneo
Jeff Bennett
Susanne Blakeslee
Kat Cressida
Pat Fraley
Brian George
Jess Harnell
Tress MacNeille
Kevin Michael Richardson
Mark Silverman
Russi Taylor
Grant George
Jessica Gee-George
Steve Kramer
David Lodge
Säveltäjä
Tamiya Terashima
Kuvaaja
Atsushi Okui
Hidenori Shibahara
Atsushi Tamura
Junji Yabuta
Levittäjä / Jakelija
Buena Vista Home Entertainment
DENTSU Music And Entertainment
GNDHDDT
Hakuhodo DY Media Partners
Mitsubishi
Nibariki
Nippon Television Network (NTV)
Studio Ghibli
Toho
Maa
Japani
Genre
Animaatio
Seikkailu
Fantasia
Kategoria
Anime
Jättiläishirviö
Perustuu kirjaan
Julkaistu: 2007-10-03T00:01:00+03:00
Ilja Rautsi
Eastern Promises (2007)
Ohjaaja:
David Cronenberg
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: David Cronenberg
Kauhun ja scifin kentillä omaa älyllistä tietään kulkeneen David Cronenbergin ura otti uuden suunnan 2002 ilmestyneen, karun realistisen mielisairaskuvauksen Spider myötä. Spideria edeltänyt, väsähtänyt ja heti ilmestyessään vanhentunut virtuaalitodellisuushäröily eXistenZ (1999) osoitti kanadalaismaestron vanhojen teemojen kenties jo saavuttaneen luonnollisen päätöspisteensä. Väkivaltaa, identiteettiä ja perhettä amerikkalaisessa pikkukaupungissa käsittelevä A History of Violence (2005) jatkoi uuden polun kartoitusta ja nyt tulee vuorostaan Spiderin lailla Lontooseen sijoittuva alamaailmatrilleri Eastern Promises.
Kuten kaksi edellistä elokuvaa, myöskään Eastern Promises ei perustu Cronenbergin omaan käsikirjoitukseen. Tekstistä vastaa Stephen Frearsin Dirty Pretty Thingsin (2002) kynäillyt Steven Knight. Molemmat kartoittavat Lontooseen syntyneitä, maahanmuuttajien omia pienkulttuureita. Elinkaupan sijaan tällä kertaa on kyseessä venäläinen mafia.
Alkukohtaus näyttää heti, mitä on luvassa. Parturikampaamon leppoisa ilmapiiri ja arkinen keskustelu paljastavat altaan julman ja kylmän väkivallan kulttuurin. Itse juoni käynnistyy kun venäläinen teinityttö kuolee synnyttäessään tyttövauvan. Naomi Wattsin uskottavasti hauraana mutta päättäväisenä esittämä kätilö ottaa itselleen tehtäväksi selvittää mistä äiti tuli, voidakseen toimittaa vauvan perheensä luokse.
Tätä kautta mukaan sotkeutuu Viggo Mortensenin etäisen viileästi tulkitsema, itseään "kuskiksi" kutsuva Nikolai, äärimmäisen tehokas venäläisen mafian tappaja. Sisäpiirin vitsinä Mortensen näyttää aluksi mustassa puvussaan ja aurinkolaseissaan lähes täsmälleen samalta kuin vastaparinsa Ed HarrisA History of Violencessa. Viaton Anna sotkeutuu tajuamattaan mukaan mafian sisäiseen valtakamppailuun selvittäessään kuolleen äidin mysteeriä. Mortensenin tyynen kuoren alla puolestaan näyttää koko ajan sykkivän jotain.
Cronenberg ohjaa tuttuun tapaansa hillityn harkitulla, lähes analyyttisella tyylillä. Rinnastus Annan perheen ja Nikolain "perheen" välillä syntyy kuin huomaamatta. Knight avaa alakulttuuria samaan tyyliin kuin Dirty Pretty Thingsissä, asteittain ja pienten, inhimillisten tekojen kautta. Cronenberg tuo pöytään tavan näyttää väkivalta äkkinäisen brutaalina, mutta samaan aikaan melkeinpä kliinisenä. Kun Nikolai leikkaa jäätyneen ruumiin sormia irti, herättää saksien puristuksessa venynyt liha puistatuksia vetäytyessään leikkuun jälkeen hitaasti takaisin kokoon.
Huippusuoritukseksi voidaan laskea höyrysaunaan sijoittuva tappelu, jossa alaston, kauttaaltaan venäläisillä vankilatatuoinneilla maalattu Mortensen rimpuilee henkensä edestä kahta veitsitappajaa vastaan. Taistelu on samaan aikaan nopea ja naturalistisen pitkitetty, ahdistavan piinaava ja dynaamisen iskevä. Se ei tunnu elokuvatappelulta, varsinkaan Mortensenin jättäessä kaikki tähti-imagoajatukset sinne mihin ne kuuluvat pätkiessään vastustajia veripäissään penis paljaana heiluen. Iskut tuntuvat ja tuskan aistii.
Elokuva ei tee kompromisseja hahmojen suhteen. "Pahikset" eivät ole samankaltaisia pulp-arkkityyppejä joita Cronenberg hyödynsi A History of Violencessa, vaan ihmisiä kaikkine hyveineen ja vikoineen. Vincent Cassellin totutun överisti vetämä perheen mustan lampaan rooli saavuttaa loppuun mennessä aidon inhimillisen kosketuspinnan. Tämä on paljon vaikeammin sulatettava ajatus kuin helpot pahat ihmiset ja antaa tapahtumille ja ratkaisuille painoarvoa.
Kaikesta huolimatta Nikolain pinnan alle olisi kaivannut osoitettavan hieman enemmän valoa. Etäännytys on tarinan puitteissa oikea valinta, mutta samalla se ryöstää loppuratkaisulta vaikuttavuutta. Elokuva ei koskaan saavuta sitä epätoivoista henkilökohtaisuutta, jota A History of Violence suorastaan pursui. Ainakin ensikatsomalta olo jää tietyiltä osin hieman epätyydyttyneeksi, mutta kuten Cronenbergin kohdalla lähes aina, Eastern Promisesin arvo todennäköisesti kasvaa uusintakatseluilla.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Tödliche Versprechen – Eastern Promises
Les Promesses de l'ombre
La promessa dell'assassino
Promesas del este
Promeses de l'est
Ohjaaja
David Cronenberg
Käsikirjoittaja
Steven Knight
producers
Jeff Abberley
Julia Blackman
Stephen Garrett
Robert Lantos
Tracey Seaward
David M. Thompson
Paul Webster
Näyttelijät
Naomi Watts
Viggo Mortensen
Armin Mueller-Stahl
Josef Altin
Mina E. Mina
Aleksandar Mikic
Sarah-Jeanne Labrosse
Lalita Ahmed
Badi Uzzaman
Doña Croll
Raza Jaffrey
Sinéad Cusack
Jerzy Skolimowski
Tatiana Maslany
Vincent Cassel
Shannon-Fleur Roux
Lillibet Langley
Mia Soteriou
Radoslaw Kaim
Donald Sumpter
Rhodri Miles
Tereza Srbova
Elisa Lasowski
Cristina Catalina
Alice Henley
Faton Gerbeshi
David Papava
Tamer Hassan
Gergo Danka
Michael Sarne
Säveltäjä
Howard Shore
Kuvaaja
Peter Suschitzky
Levittäjä / Jakelija
Kudos Film and Television
BBC Film
Serendipity Point Films
Corus Entertainment
Scion Films
Shine Pictures
Astral Media
Téléfilm Canada
Focus Features
Maa
Iso-Britannia
Kanada
USA
Genre
Rikos
Draama
Trilleri
Kategoria
Eurocrime
Järjestäytynyt rikollisuus
Julkaistu: 2007-10-03T00:01:15+03:00
Ilja Rautsi
Like a Dragon (2007)
Ohjaaja:
Takashi Miike
elokuva arvostelu
arvosana 2.5/5
Ohjaus: Takashi Miike
Takashi Miike ei näytä pysähtyvän koskaan harkitsemaan. Välillä tämä johtaa mestarillisiin tuloksiin pidättelemättömässä mielipuolisuudessa, mutta tätä nykyä yhä enemmän väsähtäneisiin toistoihin menneistä hiteistä. Viime vuoden R&A:ssa nähty The Great Yokai War (2005) oli varsin virkistävä lapsenmielinen fantasiaspektaakkeli, mutta tuore Like a Dragon tuntuu Miikeltä automaattiohjauksella, joka sekin tosin johtaa paikoin melko onnistuneisiin irrotteluihin ja kohtuullisen viihdyttävään kokonaisuuteen.
Segan Yakuza-videopelisarjaan (2005–) perustuva elokuva on useampia Miikejä nähneille tuttua kauraa: mustaa komediaa, psykopaattisia yakuzoja, hysteeristä väkivaltaa ja paikoin onnistunutta draamaa. Lämpöaallon riivaamassa Tokiossa rikollismaailma järkkyy kun 10 biljoonaa jeniä katoaa yakuzalta pankista. Samaan aikaan juuri tyhjennettyä pankkia saapuu ryöstämään kaksi kiistelevää ja höyrypäistä amatööripikkurikollista. Kaduilla kulkee vankilasta vapautunut legendaarinen yakuza Kiryu (Kazuki Kitamura) seuraansa eksyneen pikkutytön äitiä etsimässä. Häntä jahtaa läpikotaisin kajahtanut vanha kumppani Majima (Goro Kishitani), joka pieksää alaisiaan pesismailalla. Kuumuus saa myös teinipariskunnan aloittamaan rikosaallon ja kaduilla vaeltelee korealainen salamurhaaja. Vyyhdin purkautumista taasen avittaa informaatiota selkäsaunaa vastaan jakeleva masokisti entisen pornoluolan alakerrassa.
Hahmogalleria ja tapahtumat risteilevät keskenään, löytäen pitkin matkaa outoja yhteyksiä väliltään. 110 minuuttia on tutun ylimitoitettu kesto Miikeltä, joka jälleen osoittaa viehtymyksensä irtonaiseksi jääviin, viipyileviin draamakohtauksiin mukaansa tempaavan hullunmyllyn keskellä. Energisesti käynnistyvä Like a Dragon kannattelee hyvin alkupuolen ajan, tipahtaa sitten jaanaamaan ja potkaisee itsensä jälleen käyntiin sekopäistä finaalia varten.
Videopelipohja näkyy lähinnä muutamassa hysteerisesti ylivedetyssä taistelukohtauksessa nyrkkien paukkuessa värikkäitä liekkejä. Tämä ei tosin ole muutenkaan kaukana Miiken yleisestä hypertodellisuudesta, jossa mitä vain voi sattua kymmenen kertaa minuutissa.
Ongelma on vain siinä, että kaikkea tätä on jo tottunut odottamaan Miikeltä. Yllätys on kaikonnut ja kun uusiutumisen merkkejä ei näy, voi vain tyytyä hekottelemaan mukana räväkälle menolle, joka ei kuitenkaan osoita samoja merkkejä rajojen rikkomisesta kuin ennen. Toivon mukaan myös tänä vuonna valmistunut, spagettiwesterneille kunnianosoitukseksi tehty Sukiyaki Western Django tarjoaa anarkistiselle ohjaajalle uusi haasteita revittelyn saralla.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Ryū ga gotoku: Gekijō-ban
Yakuza: Like a Dragon
Yakuza: L'ordre du dragon
Ohjaaja
Takashi Miike
Käsikirjoittaja
Masashi Sogo
Seiji Togawa
producers
Toshihiro Nagoshi
Munehiro Umemura
Näyttelijät
Kazuki Kitamura
Gorō Kishitani
Shun Shioya
Saeko
Haruhiko Katō
Saki Takaoka
Shō Aikawa
Gong Yoo
Yutaka Matsushige
Claude Maki
Yoshiyoshi Arakawa
Kenichi Endō
Sansei Shiomi
Tomorowo Taguchi
Toshihiro Nagoshi
Alexander Ohtsuka
Takashi Itō
Yoshiyuki Morishita
Natsuo
Tarō Suwa
Akifumi Uchida
Kazutoshi Yokoyama
Säveltäjä
Kōji Endō
Kuvaaja
Hideo Yamamoto
Levittäjä / Jakelija
Art Port
CJ Entertainment
Sega
Toei International Company Ltd.
Maa
Japani
Etelä-Korea
Genre
Toiminta
Rikos
Draama
Kategoria
Järjestäytynyt rikollisuus
Katujengi
Perustuu peliin
Yakuza
Julkaistu: 2007-10-03T00:01:30+03:00
Ilja Rautsi
Breath (2007)
Ohjaaja:
Kim Ki-duk
elokuva arvostelu
arvosana 3/5
Ohjaus: Kim Ki-duk
Hienon Rautakolmosen (2004) jälkeen paikallaan polkenut Kim Ki‑duk ei uudista linjaansa tuoreimmassa, neljännessätoista elokuvassaan Breath. Edellinen teos, Hetki lyö (2006), jäi riisutun kuvallisen kauneuden ohella jäsentelemättömäksi kasaksi teemoja ja konsepteja. Breath pärjää hieman paremmin, mutta jättää hienoista hetkistä huolimatta epätyydyttyneen olon.
Nimetön kuvanveistäjänainen (Zia) katsoo pakkomielteenomaisesti uutisia kuolemantuomitun Jang Jinin (Cheng Chan) uusimmasta itsemurhayrityksestä. Lopulta hän päättää mennä tapaamaan miestä vankilaan, sanomatta mitään touhuistaan aviomiehelleen ja lapselleen. Kuolemantuomittu mies on vankina sellissään, nainen itsessään. Yhteys parin välillä muuttaa kummankin elämän.
Tiukan pelkistetyssä tarinassa pyörivät hämmentyneen aviomiehen lisäksi Jangista läheisyyttä kosketuksen kautta hakeva sellikaveri, sekä visiittejä tarkkaileva vankilanjohtaja, joka määrää parin yhteisestä ajasta.
Elokuvan kaikki hahmot kaipaavat läheisyyttä ja kommunikaatiota, siihen omissa ympäristöissään kuitenkin kykenemättä. Nainen ei puhu miehelleen, ainoastaan Jangille. Täysin repliikittä jäävä Jang taas ei puhu kellekään, ollen klassinen Kim‑päähenkilö mysteerisessä mykkyydessään. Vankilanjohtaja nähdään ainoastaan heijastumana tarkkailumonitorin kautta. Tätä jumalhahmoa esittää tietysti Kim itse. Pääparin tapaamisten aikaa ja luonnetta ruudultaan hallitseva hahmo onkin melko ilmiselvä vertauskuva ohjaajalle itselleen.
Mistä kaikessa sitten on kyse? No, sen suhteen voi todeta Aku Ankan puhuvan koiran sanoin: "elämme kovia aikoja, ystävä hyvä." Eteerisissä tunnelmissa yleensäkin leijuva Kim on jättänyt viimeisimmissä töissään katsojan tavallista enemmän tyhjän päälle, karsien uran alkupuolen brutaalia väkivaltaa selittämättömäksi jäävien motiivien ja symbolisen tunnelmoinnin noustessa hiljaisuuden ohella etualalle. Kommunikointiin kyvyttömät ihmiset eivät enää pura sisällään myllertäviä tunteita hakkaamalla, vaan koskettamalla.
Samalla Kimin elokuvat ovat kulkeneet astetta tavoittamattomimmiksi, ja paljon riippuu siitä miten valmis on vain uppoamaan omilla sulkeutuneilla ehdoillaan toimivien hahmojen eteerisissä sfääreissä kelluvaan maailmaan. Tulokset ovat paikoin kauniita, paikoin hämmentäviä, mutta toistaiseksi ainakin edelleen kiinnostavia.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Sum
Soom
Souffle
Soffio
Aliento
Aliento (Breath)
Ohjaaja
Kim Ki-duk
Käsikirjoittaja
Kim Ki-duk
producers
Song Myong-chul
Suh Youngjoo
Näyttelijät
Chang Chen
Kang In-hyung
Park Ji-ah
Ha Jung-woo
Kim Ki-duk
Kuvaaja
Sung Jong-moo
Levittäjä / Jakelija
Kim Ki-Duk Film
Maa
Etelä-Korea
Genre
Draama
Julkaistu: 2007-10-03T00:02:00+03:00
Ilja Rautsi
Hallam Foe (2007)
Ohjaaja:
David Mackenzie
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: David Mackenzie
David Mackenzie teki vaikutuksen etäisellä seksuaalisen vaeltajan kuvauksella Skotlannin maisemissa etenevällä trillerillään Young Adam (2003), jossa kylmän tunteeton Ewan McGregor tulkitsi kinkyihin seksileikkeihin perheenäidin kanssa ryhtyvää tunteetonta kulkijaa. Mielisairaalaelokuva Asylum (2005) on jäänyt minulta väliin, mutta uusimmalla, myös Skotlantiin sijoittuvalla, tuotoksellaan Mackenzie lunastaa paikkansa yhtenä kiinnostavimmista nykybrittiohjaajista.
Billy Elliotissa (2000) tiensä yleisöjen sydämeen tanssinut Jamie Bell nähdään hieman samassa tilanteessa kuin läpimurtoelokuvassaan: pikkukaupungin poikana, jonka äiti on kuollut ja jättänyt tyhjiön perheeseen. Tällä kertaa tosin narttumainen äitipuoli valtaa tilaa ja Bellin valloittavan luontevasti esittämä elokuvan nimihenkilö on ihmisiä – ja erityisesti heidän seksiaktejaan – kiikareilla tirkistelevä yksinäinen ja kekseliäs nuorukainen.
Äitipuolen vaatimuksesta Hallam lähtee "kokeilemaan siipiään" Edinburghissa, törmäten heti ensimmäisen ankean yön jälkeen sattumalta nuoreen naiseen Kateen (Sophia Myles) – joka on kuolleen äidin näköispainos. Hallam tirkistelee Katea, seuraa tätä töihin paikalliseen hotelliin ja puhuu itselleen homman kyökkipoikana. Ja talon kellotornista aukeaa kiikareilla näkymä suoraan Katen asuntoon...
Käänteitä seuraa vielä useampiakin, mutta niitä on turha tässä luetella. Omalla nyrjähtäneellä rytmillään sujuvasti rullaava Hallam Foe kertoo hienosti niin ihmisistä kuin todellisuudestakin irtautuneen nuoren miehen tarinan. Hallamin perversioita käsitellään luontevana osana hänen maailmaansa, itseensä sulkeutuneen pojan hieman umpimielisenä tapana hakea kosketuspintaa toisiin ihmisiin. Tasaisin väliajoin hahmoista myös kumpuaa todentuntuista äkkiväärää huumoria, joka estää tarinan pohjasynkkyyttä vetämästä elokuvaa angstin puolelle.
Mylesilla on sinänsä vaikea rooli toimia Hallamin haavekuvien ruumiillistumana ja samalla välittää kuva oikeasta ihmisestä. Myös käsikirjoitukseen Peter Jinksin romaanin pohjalta osallistunut Mackenzie onnistuu kuitenkin löytämään hahmon tasapainon ja Katen reaktiot pysyvät johdonmukaisina. Tirkistelyn ymmärtäminen tänä päivänä saattaa tietysti tuntua helpommin sulatettavalta tosi-tv:n tarjotessa siihen kelle tahansa mahdollisuuden päivittäin.
Rankaksikin yltyvä loppu löytää oikeat nuotit ja onnistuu vetämään teemat päätökseen onnistuneesti. Hallam Foe on pienimuotoinen henkilökuva poikkeuksellisesta ihmisestä, joka avautuu asteittain elokuvan edetessä. Mackenzie ei kulje matalimman ja helpoimman kautta, vaan toteuttaa selvästi omaa, paikoin hälyttävää mutta mukavan vinksahtanutta näkemystään maailmasta.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Mister Foe
Hallam Foe – Anständig durchgeknallt
Hallam Foe: This Is My Story
My Name Is Hallam Foe
Ohjaaja
David Mackenzie
Käsikirjoittaja
Peter Jinks
David Mackenzie
Ed Whitmore
producers
Gillian Berrie
Peter Carlton
Leonard Crooks
Alexandra Derbyshire
Douglas Graham
Matthew Justice
Alastair Mackenzie
David Mackenzie
Angela Murray
Angus Pigott
Christopher Pigott
Duncan Reid
Carole Sheridan
Peter Touche
Näyttelijät
Jamie Bell
Ruth Milne
John Paul Lawler
Claire Forlani
Lucy Holt
Ciarán Hinds
Malcolm Shields
John Comerford
Gerry Cleary
Paul Blair
Neil McKinven
Sophia Myles
Jamie Sives
Maurice Roëves
Stuart Hepburn
Kirsty Shepherd
Ewen Bremner
Gregor Gillespie
Colin Kennedy
Alan Marsh
Adam Smith
Kuvaaja
Giles Nuttgens
Levittäjä / Jakelija
Film4
Ingenious Film Partners
Scottish Screen
Glasgow Film Finance
Independent Film Sales
Sigma Films
Lunar Films
Maa
Iso-Britannia
Genre
Draama
Mysteeri
Romantiikka
Julkaistu: 2007-10-03T00:01:45+03:00
Ilja Rautsi
Du levande (Sinä elävä, 2007)
Ohjaaja:
Roy Andersson
elokuva arvostelu
arvosana 4.5/5
Ohjaus: Roy Andersson
Toisen elokuvansa kriittisen ja taloudellisen flopin jälkeen mainosmaailmaan pariksi vuosikymmeneksi vetäytynyt Roy Andersson teki komean paluun vuonna 2000 pienen ihmisen absurdin mustaksi ylistyslauluksi nousevalla teoksellaan Toisen kerroksen lauluja. Tällä kertaa Anderssonin uutukaista ei tarvinnut odottaa kuin seitsemän vuotta.
Sinä elävä jatkaa hyvin selkeästi Toisen kerroksen laulujen asettamaa linjaa: lähes pelkästään staattisista, pitkistä kuvista koostuva ihmiskohtaloiden mosaiikki on kuvattu kokonaan studiossa useamman vuoden aikana, antaen Anderssonille käytännössä absoluuttisen vallan jokaisen kuvan jokaiseen elementtiin. Kuvan rajaukset, kaikki siinä näkyvä ja kuuluva; esineet, ihmiset, eleet, värit, sävy. Mikään ei ole sattumanvaraista.
Visio on harmaakasvoisine hahmoineen ja ankean sävyisine lavasteineen kirjaimellisesti pystyyn kuollut, mutta pinnan alla sykkii harvinaisen vahvana Anderssonin visio yhteiskunnan ja markkinavoimien myllerryksen luomaan limboon jumittuneista ihmisistä, jotka hupenevat tyhjiin itse luomiensa kaltereiden takana. Näiden omassa sisäisessä suossaan rämpivien poloisten elämän kurjuutta lievittäisi se, että he tunnustaisivat toistensa kurjuuden. Vaan lohtu on harvassa itseensä eksyneillä ja naurua vapauttaa lähinnä pitkälle viety kuivan toteava absurdius yhdistettynä sysimustaan huumoriin.
Silti Sinä elävä on jo nimensä puolesta toivoa herättävä elokuva. Goethe-lainauksella aloittava Andersson ei tuomitse, hän näyttää ja ruotii, venyttäen tilanteet äärimmäiselle pateettisuuden rajalle, sitten vapauttaen ne osuvalla inhimillisellä huomiolla. Heti ensimmäisessä kuvassa näkyy seinällä sävyn asettava surullisen hahmon ritari Don Quijote.
Näin arkisten kohtausten kokonaan studiossa kuvaamista voisi kritisoida itsetarkoitukselliseksi, ellei pienintä yksityiskohtaa myöten johdonmukaiseksi luotu maailma olisi niin iso osa elokuvan toimivuutta. Ihmiset ovat kirjaimellisesti osa tapettia, liikkuvia palasia siitä todellisesta fantasiamaailmasta, jolla Andersson peilaa meidän kaikkien pikkumaista typeryyttä ja itsekkyyttä.
Elokuvan ihmiset tilittävät välillä suoraan kameralle pelkistetyn suoraviivaisesti elämänsä puutteista. Unetkaan eivät pääosin tarjoa pakoa, vaan muodostuvat ainoastaan "todellisuutta" absurdeimmiksi sukelluksiksi tähän kadotettujen sielujen kurimukseen, jossa töihin mennään laumassa Lethe ‑nimisellä raitiovaunulla sumun ja betonin hallitsemassa kaupungissa.
Epäilemättä Andersson tulee saamaan kritiikkiä siitä, että Sinä elävä on tyylillisesti ja sisällöllisesti sama elokuva kuin Toisen kerroksen lauluja, mutta ei yhtä tuore. Enemmän kannattaisi olla haltioissaan siitä, että pääsee toisenkin kerran näkemään maailman Anderssonin silmin. Kukaan muu ei tällaisia havaintoja siitä nimittäin tee. Oman ahdinkonsa havaitsemaan kannustava Sinä elävä näyttää kieron kärjistetyn todellisuuden, jota kannattaa pysähtyä miettimään. Se saattaa hyvin olla sama elokuva kuin Toisen kerroksen lauluja – mutta eri kohtauksilla.
