Ilja Rautsi

Sånger från andra våningen (Toisen kerroksen lauluja, 2000)

Ohjaaja:

• Roy Andersson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roy Andersson

Jos Ingmar Bergman ja Terry Gilliam saisivat lapsen, saattaisi hän ohjata tällaisen elokuvan. Roy Anderssonin kolmas elokuva ilmestyi kaksikymmentä vuotta hänen esikoisensa, nuorten ensirakkaudesta kertovan En kärlekshistorian (Eräs rakkaustarina, 1970) jälkeen. Anderssonin toinen elokuva, Giliap (1975) oli sekä kriittisesti että kaupallisesti niin suuri katastrofi, että nuori ohjaaja vetäytyi vuosikausiksi mainosmaailmaan (Arlan mainokset ovat monella varmaan edelleen hyvin muistissa). Oman studionsa rakentanut Andersson tuntuu nyt palanneen pitkien elokuvien pariin ihan tosissaan, sillä seuraavakin on jo työn alla. Joviaali ruotsalaismaestro on tosin niin tiukka perfektionisti, ettei sitäkään kannata odotella teattereihin aivan välittömästi.

Sånger från andra våningen koostuu monista pienimuotoisista, ristiinleikatuista sekä välillä toisiinsa limittyvistä episodeista, joiden yksityiskohtia olisi aivan turha paljastaa tässä. Varsinainen juoni on elokuvassa muutenkin hyvin olematon. "Päätarinassa" Lars Nordh näyttelee Kallea, köyhää miestä joka elämänsä kurjuudesta ja poikansa sekoamisesta tuskastuttuaan polttaa huonekaluliikkeensä maan tasalle. Mielisairaalassa "runoista seottuaan" vain paikallaan hiljaa istuva Tomas (Peter Roth) ei lotkauta korvaansa isänsä ahdingolle, eikä toisesta pojasta, kaljaan menevästä ja Tomasin taksikuskin hommat itselleen ottaneesta Stefanista (Stefan Larsson) ole myöskään apua. Kalle rimpuilee tuskallisesti tiensä tilanteesta toiseen, saavuttamatta helpotusta tai kaipaamiaan "elämän pieniä iloja". Muut tarinat ovat teemoiltaan hyvin pitkälti samaa naurettavuuden rajat ylittävää ihmisen kurjuutta.

Kokonaisuutena Sånger från andra våningenista muodostuu pienen ihmisen puolustuslaulu ja sielunmessu, markkinalakien naruissa sätkivien ihmisraunioiden vaellus läpi kiirastulen. Avainsanoina toimii elokuvan aloittava katkelma runosta: "Rakastettuja olkoot ne, jotka istuvat." Eli jokainen meistä, jos vain ymmärtäisimme sen itsestämme ja toisistamme.

Elokuvassa rutiinille ja byrokratialle sielunsa menettäneet empatiakyvyttömät raukat laahustavat paikasta toiseen etsien pelastusta sisimmälleen, kuuntelematta toisten ongelmia ja ymmärtämättömyyttään maailmanmenosta toitottaen. Staattisten, mutta valaistukseltaan ja lavastukseltaan syvävaikutelman luovien kuvien kautta Andersson näyttää katsojille Ruotsista ja samalla länsimaisesta yhteiskunnasta harmaan tyylitellyn, mutta painajaismaisen tunnistettavan todellisuuden, jossa kaikki inhimillinen mikä vain voi mennä pieleen, menee. Nurkkaan ajettu ja eristetty mielikuvitus ei ole taloudellisesti hyödynnettävissä. Köyhät pyristelevät päivästä toiseen epätoivoisissa ja epävarmoissa oravanpyörissään. Rikkaat puolestaan eivät pääse edes kävelemään eteenpäin jättimäisten kärryjensä tavaramäärän sitoessa heidät paikalleen tai näivettyneen kehon pakottaessa heidät takaisin vauvan tasolle, kyvyttömiksi nauttimaan massiivisista omaisuuksistaan.

Mistään farssista tai yksinkertaisesta saarnaamisesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan Andersson antaa maailmansa puhua puolestaan ja suorastaan pakottaa katsojan ajattelemaan absurdeilla vastakkainasetteluillaan. Inhimillisyys on taantunut piirre, josta sakotetaan välittömästi ja uskonnon symbolit kohtaavat maallisen roskan kaatopaikalla keskellä ei‑mitään, jossa menneisyyden synnit, todelliset ja kuvitellut, lopulta saavat karkurin kiinni. Tässä maailmassa on mahdotonta elää menettämättä jotain olennaista.

Vaikka Sånger från andra våningenin ihmiset elävät itse yhteiskuntana luomissaan helveteissä, ei elokuva ole varsinaisesti synkkä. Surullisiinkin kohtauksiin on saatu vangittua niin välittömästi tunnistettavaa ihmisluonnon toimintaa mitä mielettömimmissä tilanteissa, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin nauraa. Jotkut kohtaukset voisivat sisällöltään olla jopa sketsejä, ellei henkilöitä rakennettaisi hyvin tarkkaan elokuvan edetessä. Vuosikausia suunnitellun tragikomedian jokainen yksittäinenkin kuva tuntuu taideteokselta, niin äärimmilleen ne on hiottu. Ja vaikkei koko elokuvan aikana poistuta studiossa luoduista ympäristöistä kuin kerran, kaikki tuntuu spontaanilta ja aidolta, ainakin siinä maailmassa, jonka elokuva esittää.

Hahmot tuntuvat olevan ansassa, kameran vangitsemia omiin kopperoihinsa. Kameraa liikutetaan ainoastaan kerran, silloinkin vain ikään kuin osoittamaan syyllisyyden haamujaan pakenevalle Kallelle, ettei pakoa ole. Toisinaan elokuva tuntuukin polkevan yhtä paikallaan kuin hahmojensa elämät, mutta turhaa hitautta siinä ei ole, ainoastaan verkkaista olennaiseen keskittymistä. Andersson on hionut ilmaisunsa niin teräväksi, että sitä on vain hämmästeltävä. Kaikella näyttää olevan merkityksensä ja elokuva pitää katsoa useaan kertaan ennen kuin kokonaisuudesta saa kunnon otteen.

Surrealistiset kuvat ja sysimusta huumori eivät tietenkään itsessään olisi mitään, elleivät näyttelijät ymmärtäisi tarkoitustaan kokonaisuudessa. Kaikki tekevät upeaa työtä vähin repliikein pelkän olemuksensa voimalla, mutta erityisesti mieleen jää jykevä Lars Nordh, joka taivaltaa läpi elokuvan kantaen koko elämänsä synkkyyttä harteillaan epätoivoonsa tukehtuvana huonekalukauppiaana. Jo Nordhin ensimmäinen kohtaus elokuvassa piirtää hänen muotonsa unohtumattomasti verkkokalvoille, upea todellisuuden rajat rikkova musikaalinen hetki ruuhka-ajan metrovaunussa jonka tarkkaa luonnetta ei raaski sen tarkemmin paljastaa. Benny Anderssonin melankolinen musiikki tuo muutenkin oman lisänsä elokuvan rytmitykseen ja tunnelmaan.

Vaikka arvostelu alkoi vertaamalla Anderssonia muihin, on Sånger från andra våningen silti täysin oma elokuvansa, yhden ihmisen tinkimätön visio sijoiltaan nyrjähtäneestä maailmasta, jonka asukkaat turhaan odottavat sen toimivan heidän ehdoillaan. Se on yhtä aikaa kauhea, kaunis, nerokas, brutaali, hauska, lyyrinen ja todellinen. Elokuvasta onkin oikeastaan turha puhua, se pitää vain kokea.