Ilja Rautsi

Fahrenheit 9/11 (2004)

Ohjaaja:

• Michael Moore

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Moore

Michael Mooren uuden dokumenttielokuvan alussa käsikirjoittaja-ohjaaja esittää kysymyksen "Oliko tämä kaikki vain unta?", näyttäessään videomateriaalia Al Goren voitokkaasta juhlinnasta Yhdysvaltain vuoden 2000 presidentinvaalien ensimmäisten tulosten tultua ilmi. Fahrenheit 9/11 ‑elokuvan loputtua katsojalla on hieman samanlainen olo. Oliko se vain unta? Voiko tuollaista tapahtua? Onko tuo maailma se sama, jossa minä elän? Vastaus on: ei tietenkään ole, vain yksi näkökulma siitä. Pelottava, ajatuksia herättävä, turruttava, absurdi ja erittäin todentuntuinen näkökulma‑ joka ansaitsee huomiota rönsyilystään huolimatta.

Michael Mooren edellinen dokumenttielokuva Bowling for Columbine räjäytti potin hänelle ja avasi portit monille muillekin dokumenteille elokuvateatterilevitykseen. Kiistanalainen elokuva käsitteli muun muassa amerikkalaisten asehulluutta ja pelon lietsomista uutisissa. Elokuvaa sekä ylistettiin varauksetta että tuomittiin faktojen valikoimisesta ja materiaalin vääristelystä. Bowling for Columbine olikin enemmän kannanotto kuin puolueeton dokumentti, yhden miehen keinoja kaihtamaton hädänhuuto omalle kansalleen. Moore jatkaa samalla linjalla uudella elokuvallaan, käyden tällä kertaa täyteen hyökkäykseen omaa presidenttiään George W. Bushia vastaan. Elokuvassa käydään läpi kaikki mahdolliset virheet, epäselvyydet, salailut ja puhtaat idioottimaisuudet joita Bush on saanut aikaan valtakautenaan, epäselvästä vaalituloksesta ja Bushin perheen yhteyksistä World Trade Centerin terroristi-iskun organisoineen Osama Bin Ladenin perheeseen sekä Saudi-Arabian liikemiehiin. Elokuvan loppuosa käsittelee Irakin sodan mahdollisia salattuja syitä ja sen vaikutuksia niin Irakin kuin Amerikankin sotavoimiin sekä siviiliväestöön.

Ray Bradburyn klassikkokirjasta Fahrenheit 451 (lämpötila, jossa paperi syttyy palamaan) nimensä lainaava Fahrenheit 9/11 (Mooren mukaan "lämpötila, jossa totuus palaa") ei ole puolueeton, eikä edes erityisen tasapainoinen dokumentti. Se rönsyilee sinne tänne aiheesta toiseen, palaten kuitenkin aina takaisin George Bushiin ja hänen hirvittävään epäpätevyyteensä sekä kyseenalaisiin prioriteetteihinsa. Moore vyöryttää kankaalle toinen toistaan pahempia faktoja Bushista, laittaen rinnakkain kuolevia ihmisiä ja vitsailevan valtion päämiehen. Hän valikoi faktansa, laittaa ne jonoon ja luo erittäin tehokkaasti etenevän narratiivin, käyttäen ennen näkemätöntä arkistomateriaalia ja tempaavia pop‑kappaleita vauhdikkaissa ja ivallisissa montaaseissa koko ajan painottaen presidentin heikkouksia. Asiayhteydet jäävät toisinaan täysin hämärän peittoon villissä jukstapositiotykityksessä. Moore tekee dokumenttia kuin absurdia trilleriä, kertoen tapahtumat, osoittaen syylliset ja "paljastaen" heidän näennäiset motiivinsa. Kaikki tuntuu saumattomalta, kuin valtavalta maailmanlaajuiselta draamalta jonka rakenne valjastaa mitä moninaisimmat asiat Mooren omiin tarkoituksiin. Elokuvan alussa nähdään Al‑Qaidan itsemurhahyökkäys World Trade Centerin torneja päin. Tai oikeastaan ei nähdä, sillä kuva on silloin musta. Ääniraidalta kuuluu koneiden törmäykset torneja päin. Kuvat lentokoneista räjähtämässä torneja vasten on nähty tolkuttoman monta kertaa ties kuinka monessa yhteydessä – ja Moore tietää tämän. Hän antaa jokaisen salin pimeydessä istuvan katsojan elää hetket uudelleen omassa päässään ja siirtyy kuvaamaan tapahtumasta järkyttyneitä kasvoja – säästäen varsinaiset shokeeraavat näyt elokuvan jälkipuoliskolle, jossa nähdään Irakin sodan kappaleiksi räjähtäneitä uhreja. Alussa on myös uutislähetysten taustamateriaalia Bushista, puolustusministeri Donald Rumsfeldista ja muista Yhdysvaltain johtohenkilöistä meikattavana; kuin näyttelijöinä valmistautumassa performanssiinsa. Lopussa mikrofonit poistetaan ja "esiintyjät" palaavat elämiinsä. Moore myös lypsää häpeilemättä poikansa Irakissa menettäneen amerikkalaisnaisen kyyneleitä sekä perheensä menettäneen irakilaisnaisen raivoa, sodassa runnelluista ruhoista ja lapsiuhreista puhumattakaan. Haastatellut amerikkalaiset sotilaat Irakissa ovat joko vastenmielisiä sotahulluja tai sodan kyseenalaistavia, harkiten puhuvia ryhdikkäitä miehiä. Liikemiehet hekottelevat rahasta ja ihmisten kärsimyksistä. Bushin puolella olisi varmasti ollut älykkäisiinkin kommentteihin kykeneviä ihmisiä, mutta Moore näyttää ainoastaan Britney Spearsin haastattelunpätkän, jossa hän takellellen toteaa, että "presidenttiä olisi niinku tuettava koska hän on niinku presidentti".

Lopputulos on silkkaa anti-Bush propagandaa, Bush-bashingia täysillä kierroksilla. Bushin hieman kuminen naama ja tyhjinä toljottavat silmät nähdään aina epäsuotuisassa valossa, jatkuvalla syötöllä. Hän ei ole hyvä liikemies, hän turvautuu jatkuvasti isäänsä, hän huijasi presidentinvaaleissa, hän toimii kansan etuja vastaan... Bush sitä, Bush tätä, Bush edestä, Bush takaa, Bush sivulta, Bush makaa. Ainoa johtopäätös kaikesta tästä on: mies on idiootti, ja vaarallinen sellainen. Materiaalia on niin suunnattoman paljon, että ensin alkaa heikottaa ja sitten huomaa turtuvansa informaatiolle. Hetken jo ajattelee, että tällainen hyökkäys on kohtuuton ja toivoo Mooren lopettavan presidentin vaivaamisen ja lokaamisen. Onko mitään järkeä käyttää 112 minuuttia kertoakseen, että yksi mies on tyhmä? Minkä hän sille voi? Sitten tulee ahaa-elämys: vain koska nolaavaa materiaalia löytyy miehestä näin paljon, se ei välttämättä puhu hänen puolestaan. Bushin tyhmyys ei nimittäin ikävä kyllä taida olla yllätys kenellekään, päinvastoin; se on niin yleinen vitsi ettei se enää jaksa edes naurattaa kovin usein. Mutta tämä mies on maailman mahtavimman valtion päämies; hänen pitäisi olla pätevä ja hänen pitäisi olla älykkäämpi. Hänen pitäisi ottaa vastuu teoistaan. Hänen pitäisi antaa omalle kansalleen se vapaus, josta aina niin palavasti puhuu eikä livauttaa yksityishenkilöiden oikeuksia rajoittavaa ja sortavaa Patriot Act ‑lakia kongressin oven alta samalla kun hyökkää toiseen maahan etsien kuvitteellisia joukkotuhoaseita – joiden olemassaolon on itse vankasti kieltänyt vain kuukausia aiemmin. Tätä Moore ajaa takaa: henkilöt, joilla on eniten valtaa harvoin joutuvat siitä vastuuseen. Ja juuri heidän pitäisi, heidät on valittu töihinsä siksi, että heidän oletetaan osaavan se. Kenenkään ei pitäisi päästä presidentiksi ainoastaan siksi, että heistä tuntuu siltä ja taskuissa polttaa liikaa rahaa. Hyökkääminen toiseen maahan silloin kun omakin on täynnä ongelmia ei ole kannattavaa, paitsi tietylle osalle liiketaloutta. Köyhät kärsivät ja ihmisiä kuolee, kuka tästä joutuu maksamaan? Asiat ovat tärkeitä ja on hyvä, että niistä puhutaan. Fahrenheit 9/11 kannattaa ehdottomasti nähdä, vaikka elokuvan taktiikat puhuvat välillä sitä itseään vastaan.

Loppumattomalta tuntuva loanheitto onnistuu pääasiassa siksi, että Bush itse tekee siitä niin vaivatonta käyttäytymisellään. Elokuvan esittämä Bush on typerä itsepäinen cowboy (tätä painotetaan mm. Bonanza-sarjan alkutekstijaksolla, jossa näyttelijöiden päät on korvattu Bushin, hänen ministeriensä sekä Englannin pääministeri Tony Blairin kasvoilla) joka on valmiina lynkkaamaan ryppyilijät, jopa kuvitellut sellaiset. Itse Moore astuu tällä kertaa harvoin kameran eteen, tyytyen vain selostamaan tapahtumia pettävän leppoisasti vitsaillen ja antaen ristiriitaisen materiaalinsa sekä räväkän leikkaustekniikkansa puhua puolestaan. Fahrenheit 9/11 on dokumenttina kaukana täydellisestä; se on yksipuolinen, häikäilemätön, paikallaan junnaava henkilökohtainen hyökkäys. Bushista tehdään lähes yksin syntipukki, esimerkiksi Blairia ei yhden pilkkakirveen lisäksi edes mainita. Mutta Moorella on sanoma, ja se sanoma on tärkeä. Propagandana elokuva hipookin täydellisyyttä ja sen jälkeen on vaikea kuvitella George Bushin osaavan edes solmia kengännauhojaan. Jos Fahrenheit 9/11 nähtyään joku amerikkalainen vielä tohtii äänestää herran Valkoiseen Taloon, ansaitsee hän kaiken mitä tulee tapahtumaan. Sääli vain muusta kansasta.