Syksyn elokuvallinen kohokohta Rakkautta & Anarkiaa koitti tänä vuonna 19. kerran, ja kattaus oli taas kiitettävän laaja, niin valmistusmaiden kuin sisällönkin suhteen. Hankittuani henkilökohtaisen elämän en enää ehtinyt kurottamaan edellisvuosien kaltaiseen filmisaldoon, joten raporttikaan ei ole yhtä mittava. Festivaalien parhaat elokuvat tulivat ehkä hieman yllättäenkin Amerikasta (joskin melko kansainvälisellä tuotantokatraalla), eikä yleensä ainakin yhden täysosuman iskenyt Aasia-osasto tuottanut yhtään varsinaista helmeä.
Itä‑eurooppalaiset teokset olivat iloinen yllätys – ja toivottavasti sarjaa jatketaan tulevina vuosina, koska tämän maan kankailla ei diversiteetillä liiemmin mässäillä.
Vaan sen pitemmittä puheitta, itse elokuvat:
Sisällysluettelo
A Scanner Darkly (2006)
O: Richard Linklater
Tideland (2005)
O: Terry Gilliam
Babel (2006)
O: Alejandro G. Iñárritu
Renaissance (2006)
O: Christian Volckman
The Host (2006)
O: Bong Joon-ho
Drabet (2005)
O: Per Fly
Jonestown: The Life and Death of Peoples Temple (2006)
O: Stanley Nelson
Den brysomme mannen (2006)
O: Jens Lien
Moartea domnului Lăzărescu (2005)
O: Cristi Puiu
Takeshis' (2005)
O: Takeshi Kitano
4:30 (2005)
O: Royston Tan
Three Times (2005)
O: Hou Hsiao-hsien
The Three Burials of Melquiades Estrada (2005)
O: Tommy Lee Jones
Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan (2006)
Kolmannen elokuvansa ohjannutta Alejandro G. Iñárritua ei ainakaan voi syyttää liian pienestä kunnianhimosta; Babel on logistiikaltaan massiivinen, mutta sisällöllisesti intensiivisen intiimi globaali tarina. Mukaan ei mahdu ainuttakaan epäaitoa hetkeä.
Inarritun ja vakiokirjoittajakumppani Guillermo Arriagan suosima mosaiikkimainen rakenne heittää katsojan tällä kertaa Marokkoon, Amerikkaan, Meksikoon sekä Japaniin kolmen tarinan kautta, joiden väliltä löytyy kaaosteorian kautta yhtymäkohtia. Inarritu näyttää modernin maailman baabelintornimaisena kielten ja kulttuurien sekamelskana, jossa ihmiset yrittävät ymmärtää toisiaan ja löytää kosketuksen hetkiä. Visio on järisyttävän todentuntuinen ja mukaansa tempaava. Muutamat hetket vetävät katsojan niin sisään elokuvaan, että päätä huimaa.
Avajaiselokuvaksi uunituore Babel on loistovalinta, tapaus joka näyttää meidän kaikkien olevan pohjimmiltaan samanlaisia juuri siksi, että olemme erilaisia.
Kaiken järjen mukaan tässä pitäisi olla komea paketti: viisi vuotta kasaan pakerrettu intohimoprojekti, jossa motion capture‑ ja rotoscoping ‑tekniikoilla on tallennettu näyttelijäsuoritukset ja luotu tiukan frankmillermäisen tyylitelty mustavalkoinen, vuoden 2054 Pariisiin sijoittuva uusioscifinoir. Vaan ei toimi.
Kuten tämän tyyppisille projekteille (Casshern, Sky Captain and the World of Tomorrow) niin usein käy, jälki on teknisesti sujuvaa ja tavallaan uraa uurtavaakin, mutta ongelman voi tiivistää kolmeen seikkaan: 1) käsikirjoitus 2) käsikirjoitus ja 3) käsikirjoitus. Toki itse tarinan kerronnasta ja ääninäyttelijöistäkin löytyy useita kompastuskiviä, mutta koko rakennelma on jo alusta lähtien tuhoon tuomittu. Kuluneita juonielementtejä ja videopeleihin kömpelössä funktionaalisuudessaan kuuluvia repliikkejä yhtenään suoltava tekstihirviö kummittelee kaiken yllä. Ensimmäiset 15 minuuttia jaksaa vielä ihailla suoraan sanoen ihan animaattoreiden kankaalle loihtimaa helvetin komeaa maailmaa, mutta latteiden hahmojen tempauksia ja mihinkään etenemätöntä juonta junnuttaessa joutuu useaan otteeseen suorastaan potkaisemaan itseään että tajuaa kuinka komea elokuva voisi olla kyseessä, mikäli tapahtumista olisi mahdollista välittää tai edes kiinnostua. Hukattua potentiaalia valuu niin paljon yli, että luulisi siitä jo jotain tarttuneen itse elokuvaankin. Se, että kyseessä voisi olla jotain todella hienoa saa vihaamaan keskinkertaista ja ikävän unohdettavaa kokonaisuutta entistä kiihkeämmin.
Bong Joon-holta uskalsi tehokkaan sarjamurhaajatrillerin Memories of Murder (2003) jälkeen odottaa vaikka mitä, mutta elokuva ympäri kaupunkia riehuvasta jättiläismäisestä mutanttiölliäisestä ei jostain syystä hiipinyt mieleen. Onneksi ohjaajalle kuitenkin hiipi, sillä kotimaassaan huippukatsojalukuihin yltänyt The Host on kerrassaan riemastuttava, joskin myös sisällöllisesti umpikahjo.
Sävyltään riehakkaasti sinne tänne säntäilevässä elokuvassa jokeen dumpatut vanhentuneet formaldehydipullot luovat ison vihreän hirviön, joka hotkii ihmisiä kuin aamiaismuroja. Osan porukasta monsteri kuskaa viemäriin piiloon ja yksi heistä on nakkikiskaa vetävän epäsopuisan perheen nuorimmainen vesa. Perhe lähtee vastoin viranomaisten pidättelyjä listimään hirviötä ja löytämään yhteistä säveltä.
The Hostia on perin vaikea kuvailla, mutta sisällöstä löytyy niin perinteistä hirviötoimintaa veikeän mustalla absurdilla huumorilla sävytettynä, ääriyksinkertaistettua ja osoittelevaa yhteiskunnallista kommentointia, kuin myös perhedraamaa. Taru sormusten herrasta ‑elokuvien (2001–2003) kautta maailmanmaineeseen nousseen uusiseelantilaisen efektipaja Wetan toteuttama hirviö on paitsi teknisesti moitteeton, myös pirun hieno. Otuksen loikkiessa voltteja siltojen tukirakenteissa tai poukkoillessa raivoisasti hyllyen ihmisparkojen päälle ei voi muuta kuin vetää naamalle leveän virneen, joka syntyy osaksi tilanteen absurdiudesta, mutta ennen kaikkea siitä, miten tolkuttoman komeaa tällainen meno on.
Yhteenvetona: The Host on siis läpeensä mielisairas – ja kaunis. Kuin hirviönsä, se hotkii tielleen sattuvat yhtenä palana sisään ja sylkee sitten ulos; sekavina, mahdollisesti limaa tihkuvina, mutta onnellisina.
Per Flyn yhteiskunnallisen, itsenäisistä osista koostuvan trilogian päätösosa Drabet alkaa moraalidraamana yhteiskuntatieteilijän nuoren aktivistityttöystävän murhatessa poliisin pakettiauton alle. Tästä meno kuitenkin kehittyy nopeahkosti keski-ikäisen ja keskiluokkaisen miehen hapuiluksi elämän ehtoopuolen alkaessa ja vanhojen valintojen sekä rutiinien näyttäytyessä kyseenalaisina.
Drabet sisältää hyviä kohtauksia ja on kauttaaltaan erittäin pätevästi näytelty, mutta Flyn teemat sulloutuvat umpikujaan aivan kuten päähenkilön elämäkin. Oli se tarkoituksellista eli ei, lopputuloksena on paljon paikallaan vatvomista ja samojen tilanteiden päämäärätöntä kertaamista. Menettelevää, mutta useaan kertaan nähtyä ja paikoin latteaa.
Saarnamies Jim Jonesin rauhaa ja rotujen välistä tasa-arvoa edistävänä alkanut liike kääntyi hiljalleen seuraajiaan vastaan Jonesin upotessa yhä syvemmälle vainoharhoihinsa ja ajan kuluessa suoranaiseen hulluuteen. Jones johdatti yli tuhatpäisen lahkonsa Guyanan viidakon keskelle perustettuun hökkelikylä Jonestowniin, jossa rauha ja rakkaus muuttuivat sulkeutuneeksi joukkopsykoosiksi. Taru päättyi 1978 kongressiedustajan vierailuun, jonka lopuksi Jones tapatutti tämän ja kiihdytti yli 900 seuraajaansa tappamaan itsensä ja lapsena syanidilla.
Arkistomateriaalia ja selviytyneiden muisteloa yhdistävä dokumentti alkaa hiukkasen hurahtaneen yksinäisen miehen näennäisen onnistuneena yrityksenä rakentaa massiivinen perhe ympärilleen ja päättyy käsittämättömään tragediaan. Viimeiset minuutit muuttuvat jo sietämättömiksi kuvineen sadoista ruumiista yhdistettynä ääninauhoilta puhe sammaltaen hourivan Jonesin viimeisiin "aatoksiin".
Ei kannata kuunnella liikaa ennakkokohuja; norjalaiselokuvaa on verrattu Roy Andersonin mestarillisen idearikkaaseen Toisen kerroksen lauluihin, ja mikäli odottaa jotain sen kaltaista muulla kuin erittäin pinnallisella tasolla, tulee pettymään raskaasti. Päähenkilö loikkaa alussa junan alle, mutta perinteisen Taivaan tai Helvetin sijaan hän löytääkin itsensä oslomaisesta kaupungista, jonka asukkaat ovat yhtä putipuhtaita ja tylsiä kuin jatkuvasti liasta rassattavat kadut. Herra yrittää räpiköidä tutkainta vastaan, mutta paikassa ei ole mahdollista edes kuolla, vaan keho sen kun korjaa itsensä.
The Bothersome Man on ihan pätevä pikkuhauska elokuva, jonka pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa pilkkaava kantava idea on nokkela ja huvittava, mutta kun paljastuu ettei tekijöillä muita ideoita sen ohella ole tarjolla, alkaa paikallaan polkeva ja samoja vitsejä toistava kokonaisuus maistua puulta. Hyvät näyttelijät ja hienon hillitty visuaalinen paletti auttavat paikkaamaan tarinallisia puutteita, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että ideaa olisi joko kannattanut vielä kypsytellä, tai suosiolla myöntää, ettei siitä riitä aineksia kokoillan elokuvaan.
Sairaala näyttää harvoin yhtä ahdistavalta kuin Bukarestiin sijoittuvassa The Death of Mr. Lazarescussa.
Nimihenkilö on yksinäinen vanha mies, joka päänsäryn ja pahoinvoinnin seurauksena soittaa itselleen ambulanssin. Usean turhan yrityksen ja naapurien avustuksen jälkeen se lopulta saapuukin – helpotus sen sijaan ei (toki tästä antaa "hienovaraisia" vihjeitä jo elokuvan nimi...).
Perustellusti 153 minuuttiin yltävä elokuva koostuu Lazarescun pompottelusta ympäri kaupungin sairaaloita itsekeskeisten ja ylimielisten lääkärien kieltäytyessä ottaa viinalta haisevan miehen ahdinkoa tosissaan. Viipyilevä elokuva ei sympaattisia hahmoja vilise. Itse Lazarescukin saa katsoja sympatiat lähinnä koko ajan pahenevan tilanteensa ansiosta. Ihmisarvon perään kuuluttava teos julistaa lääkärit mulkuiksi, elämän tuskalliseksi ja kuoleman vaikeaksi. Lopussa mennään jo överiksi symbolismin kera kun maanpäällisen helvetin eri kehiä pitkin seikkaillut Lazarescu – etunimeltään Dante – kärrätään Enkeli-nimisen lekurin luo. Silti syvästi inhimillinen The Death of Mr. Lazarescu on juuri inhimillisen ahdistavuutensa vuoksi puhdistavaa katsottavaa.
Takeshi Kitanon monet roolit koomikosta elokuvatähteen ja kirjailijasta ohjaajaan luulisivat tarjoavan rikkaan maaperän omaperäiseen, monipuoliseen ja kitanomaisen vinksahtaneeseen mediasatiiriin. Kun elokuvassa on vielä mukana kaksi eri Kitanoa – leffastara Beat Takeshi sekä näyttelijäksi pyrkivä luuseri-Kitano – niin voisi myös olettaa luvassa olevan identiteettien peilausta.
Ikävä kyllä Kitano on tyytynyt vain yhdistelmään irrallisia elementtejä urastaan ja elokuvistaan sekamelskaksi, jossa ei ole sen enempää tolkkua kuin kantavuutta. Sisään lämpiävät parodiat ohjaajatähden omista elokuvista hymähdyttävät uskollisia faneja, mutta eivät tarjoa käytännössä mitään näkökulmaa niihin.
Takeshis' sisältää muutamia hauskoja heittoja ja pari kivaa visuaalista hetkeä, mutta päällimmäisenä päässä jyskyttää turhautuminen irtovitsien loputtomasta kavalkadista.
Royston Tanin 4:30 tuo osittain vahvasti mieleen viime vuoden festareilla nähdyn japanilaisen Nobody Knowsin, jossa perheen lapset jätetään tulemaan toimeen itsekseen. 4:30 ei toimi aivan yhtä hyvin, pääasiassa siksi, ettei Tan ole kiinnostunut tarjoamaan käytännössä mitään ratkaisua elokuvalleen vaan nojaa lähinnä minimalistisen absurdeihin hetkiin traagisen ilmapiirin ohella.
Äitinsä uran vuoksi yksin jättämä 10‑vuotias Xiao Wu asuu "korealaisen setänsä" kanssa, heräten joka aamu 4:30 tutkimaan sammuneen miehen tavaroita ja kehoa. "Setä" on naisensa jättämä ja itsemurhahinkuinen, Xiao Wu taas äitinsä hylkäämä ja läheisen aikuisen kontaktia kaipaava.
Tilannetta ei ikävä kyllä kehitellä tämän ilmiselvän rinnastuksen lisäksi sen pitemmälle, ja vaikka eräänlainen kontakti pääsee syntymään, jää elokuva lopulta hieman epätyydyttäväksi. Parasta on oikeastaan lapsen selviytymisen kuvaaminen. Mukana on tuskin lainkaan aikuisia, jotka ovat joko ulkopuolisia tai häiriötekijöitä (kuten opettaja, jonka kasvoja ei koskaan nähdä). Toteutus on hyvä, mutta tarina kaipaisi pari kerrosta lihaa luiden ympärille.
Hou Hsiao-hsienin vahvasti tunnelmaan nojaava kolminkertainen rakkaustarina muistuttaa siinä mielessä Wong Kar‑wain elokuvia, että tunnelmointi muuttuu vähitellen pelkästä tyylistä itse sisällöksi. Vuosiin 1966, 1911 ja 2005 sijoittuvat kolme tarinaa peilaavat Taiwanin eri aikakausien vallitsevien olosuhteiden ja pakotteiden kautta erilaisia ihmissuhteita. Pääosakaksikko kohtaa ja yrittää rakastaa kolme kertaa.
Ensimmäinen, 60‑luvulle sijoittuva episodi on vahvan nostalgista, pop‑musiikkiin nojaavaa tunnelmointia, jossa ehditään haikailla rakkautta joka ei edes ole vielä varsinaisesti alkanut. Sotilas tapaa snooker-pöydässä tytön ja lähtee etsimään tätä lomallaan.
Toisessa jaksossa eletään vapaustaistelua Japanin vallan alta; diplomaatti tapaa toistuvasti ilotalon kurtisaania ja kummankin tunteet pysyvät lähes täysin peitettynä. Vapauden ajaksi nimetty episodi on kerrottu mykkäelokuvan keinoin – kaikki repliikit nähdään väliteksteinä eleiden ja musiikin ilmaistessa kaksikon sisäiset liikkeet. Nykypäivän Taipeihin sijoittuva viimeinen osuus rikkoo tavoittelun ja kärvistelyn tunnelman, sillä sen alussa pari on jo saanut toisensa, ja naisella on lisäksi tyttöystävä.
Ensimmäisessä osuudessa etsitään rakkautta, toisessa tukahdutetaan sitä, ja kolmannessa nähdään, ettei yhdessäolo takaa onnea. Jaksot kuvastavat myös maan ja maailman muuttuvia olosuhteita ja naisen asemaa yhteiskunnassa. Baarityttö ja kurtisaani ovat molemmat rajoitettuja monin tavoin, mutta nykypäivän yökerholaulajalla on kaikki vapaus, mitä hän voi vain kaivata. Vapaus vain tuo mukanaan myös vastuun, eikä elämä ole sen yksinkertaisempaa, tai vähemmän satuttavaa.
Guillermo Arriaga raivaa tietään vauhdilla nykykäsikirjoittajien eturintamaan. Mikäli Babel (2006) ja aiemmat näytöt eivät riittäneet vakuuttamaan tästä, on Arriaga näpytellyt myös tämän Tommy Lee Jonesin esikoisohjauksen kässärin. Lakonisen realismin ja sysimustan, vähäeleisen kuivan sekä groteskin huumorin yhdistelmä alkaa Arriagalle tyypillisellä pirstaleisella narratiivilla, jossa seurataan vuorotellen johdantoa murhaan ja sen jälkiselvittelyjä. Barry Pepperin esittämä, äärimmäisen epäsympaattinen rajavartija muuttaa vaimonsa kanssa Texasiin, Meksikon rajan läheisyyteen. Hän päätyy vahingossa ampumaan kojoottia metsästämässä olleen elokuvan nimihenkilön. Paikalliset junttipoliisit yrittävät salata tapauksen, mutta "pelkäksi meksikolaiseksi" kylmästi kuitatun vainajan työnantaja/läheinen ystävä Tommy Lee Jones ei suostu antamaan periksi ja ryhtyy omiin oikeustoimiinsa kidnappaamalla Pepperin ja pakottamalla tämän kaivamaan ylös kaverinsa ruumiin. Sitten lähdetään hevosilla Meksikoon hautapaikan toivossa, poliisit tietysti perässä.
Pepperin hahmo on rakennettu niin, että katsoja joutuu tosissaan työskentelemään tunteakseen miestä kohtaan mitään sympatiaa. Jones onnistuu kuitenkin vaikeassa tehtävässään ohjaajana sekä pääosanesittäjänä ja onnistuu rakentamaan vaikuttavan moraalisen elokuvan, jossa ihmishengen riisto nähdään äärimmäisenä pahuutena. Sovitus ei ole helppoa, ja synnit kantavat pitkälle.
Sacha Baron Cohenin Ali G Show'hun sivuhahmoksi luoma kazakstanilainen tv‑reportteri Borat on show'n jälkeen karannut omille poluilleen. Umpiantisemitistinen, naisvihamielinen ja viattoman piilohomo Borat törmäilee tavallisiin ihmisiin ja esittää heille hassun aksenttinsa ja tuuheiden viiksiensä takaa pöyristyttävän epäkorrekteja mielipiteitä ja hirvittävän loukkaavia kysymyksiä. Katsoja saa kieriä vuoroin naurusta, vuoroin myötähäpeästä ja usein vielä puhtaasta hämmästyksestä. Voiko joku oikeasti tehdä tuon? Sanoa noin? Ja saada minut nauramaan?
Toisin kuin Ali G ‑elokuvassa, iso osa Boratista on tv‑sarjasta tuttua käsikirjoittamatonta autenttista ihmisten häiriköintiä. Mutta jos luulee jo nähneensä Boratin koko potentiaalin, erehtyy karvaasti. Cohen on poistanut kaikki estot ja revittelee täysin pidättelemättömän törkeästi oikeastaan aivan kaiken kuviteltavissa olevan kustannuksella. Meininki on mielisairasta ja aivan helvetin hauskaa. Borat on parhaita komedioita vuosikausiin – ainakin ensinäkemältä. Aika tietysti näyttää miten jutut kestävät.
Kolmikymmenvuotisen Glastonbury ‑festivaalin koko olemassaolon kattava dokumentti ei luonnollisestikaan voi olla kovin lyhyt, mutta Julian "The Filth and the Fury" Templen 138‑minuuttinen spektaakkeli on silti hieman liikaa omaksuttavaksi yhdellä katsomisella.
Mukaan mahtuu todella paljon kiinnostavaa materiaalia ja vangitsevia esityksiä, mutta lopulta Glastonbury toimisi varmaankin paremmin osissa nautittuna ja vielä hitusen laajempana.
Voiko elokuva joka alkaa tulta syöksevällä seisovalla peniksellä olla huono? Taxidermian tapauksessa ei taatusti, vaikkei kokonaisuus tasapainoinen olekaan.
Kolmesta osuudesta koostuva perhekronikka muistuttaa heti alkumetreillään kertojanäänen kautta, että kun jokin loppuu, tulee sen alusta myös tärkeä. Loppuelokuva, ja etenkin sen kliimaksi, havainnollistavat tämän erittäin hyvin. Taxidermiassa ruumis ja sen käyttö, mitä sinne laitetaan sisään ja otetaan ulos, nousee etualalle melko lailla ennen näkemättömissä suhteissa. Alun sianruhon naimisesta keskiosuuden oksennuksentäytteisiin syömäkilpailuihin ja viimeisen kolmanneksen ruhojen (eläinten JA ihmisten) täyttöön, materiaali tasapainoilee jatkuvasti itsetarkoituksellisen mässäilyn, pöyristyttävyyden ja erittäin hauskan mustan huumorin rajoilla, kaatuen välillä puolelta toiselle.
Ulkoasu on viimeisen päälle hiottu pienestä budjetista huolimatta, ja kerronta on kuvallisesti todella oivaltavaa. Päähän ei kuitenkaan oikeastaan jää paljon muuta kuin äärimmäisyyksiin nousevat kohokohdat, joten jälkifiiliksissä ei voi välttyä hienoiselta itsetarkoituksellisuuden leimalta.
Rolling Stones ‑perustajajäsen ja sittemmin bändistä pois potkitun kitaristi Brian Jonesin elämä päättyi mysteerisissä olosuhteissa omaan uima-altaaseen klassisessa rock-tähti-ikälukemassa 27. Tarinassa olisi epäilemättä aineksia kiehtovaan elokuvaan, mutta James Bond ‑kirjoittajat Neal Purvis & Robert Wade sekä esikoisohjaaja Stephen Woolley ovat saaneet aikaan vain nuhruisen klisekimpun, jossa käydään tunnollisesti läpi kaikki pahimmat rokkileffahetket saamatta menoon sen kummempaa omaa näkemystä tai edes liiemmälti viihdyttävyyttä.
Näyttelijät yrittävät, mutta langanlaihat ihmiskuvat ja krapulainen sisältö jäävät suosiolla elokuvan ainoan hyvän puolen varjoon – kuvaaja John Mathieson nimittäin näyttää olevan ainoa, joka on vaivautunut vähän panostamaan ja loihtii eri filmityypeillä aikakauden tuntua identiteettiään hakevaan tuotokseen.
Etukäteen usealta taholta korkeintaan keskinkertaiseksi haukutun elokuvan katselu johtaa toisinaan varsin mukaviin yllätyksiin. Japanin tehotykki Takashi Miiken tylsäksi lastenelokuvaksi solvattu The Great Yokai War on itse asiassa erittäin viihdyttävä, hienosti etenevä ja täynnä kivan kilahtaneita hahmoja ynnä tilanteita.
Vanhoista kansataruista, 60‑luvun samannimisestä elokuvasarjasta sekä pop‑kulttuurista yleensä kannuksensa kiskova The Great Yokai War on perusidealtaan hyvinkin perinteinen koko perheen fantasiaseikkailuefektispektaakkeli, johon Miike on ruiskuttanut sopivassa suhteessa omaa kieroa metodiaan.
10‑vuotias Tadashi valitaan pikkukylän Kirin Rideriksi ja ennen kuin hän huomaakaan, nykyään olutmerkkiä edustava titteli velvoittaa penskan maailman pelastajiksi kaameilta metallihirviöiltä ja heidän demoniselta johtajaltaan. Efektejä ja toinen toistaan pimeämpiä peikkohahmoja vilisevä elokuva rullaa hyvin eteenpäin, eikä kahden tunnin aikana ehdi itse asiassa tylsistyä lainkaan, päinvastoin. Monet huumoriosuudet nyt jäävät vähän kömpelöiksi, eikä kyseessä ole missään nimessä loistava tapaus, mutta silti Miike pitää massiivisen efektimyrskynkin keskellä ohjat anarkistisessa otteessaan. Jos olisin nähnyt The Great Yokai Warin lapsena, rakastaisin sitä.
Tositapahtumien pohjalta luotu absurdin räikeä satiiri kertoo veijarimaisella otteella huijari Alan Conwaysta, joka 90‑luvun lopulla esiintyi elokuvaohjaaja Stanley Kubrickina ympäri Lontoota, lähinnä rahan, viinan ja nuorten miesten vonkaamisen vuoksi.
Kubrickin vakioapulaisohjaaja Brian Cookin elokuva ei edes yritä luoda Conwaysta uskottavaa ihmishahmoa, vaan mässäilee lähinnä tilanteiden ilmeisellä huvittavuudella aina uuden uhrin upotessa valekubrickin tökeröön charmiin. Vitsi on hauska, mutta kun niitä on vain yksi, se kuluu hieman liikaa puolitoistatuntisen aikana.
Silti ihan katsomisen arvoinen tapaus, jo pelkästään John Malkovichin tolkuttoman överiksi vedetyn roolisuorituksen ansiosta. Malkovich selvästi nauttii elämää pienemmän hahmonsa vetämisestä elämää suurempana, heittäytyen draamakuningattaren kenkiin antaumuksella. Läpimätä vilpillisyys paistaa niin kovaa kaiken aikaa, että katsoja alkaa jo suoranaisesti hämmästellä miten kukaan voi uskoa juopon sekopään hourailuja.
"Hei, olen taiteilija joka ennen tunnettiin nimellä Oliver Stone. Saatatte muistaa minut sellaisista särmikkäistä ja kantaa ottavista elokuvista kuten JFK (1991) ja Natural Born Killers (1994). Nykyään kutsun itseäni nimellä ohjausbotti Ron Howard 2.0 ja ohjaan melodramaattista sontaa. Olen täällä tänään kertomassa uudesta keksinnöstä nimeltä nyyhkyvasara. Nyyhkyvasaran ansiosta elokuvantekijän ei enää tarvitse tukeutua sellaisiin muinaisiin käsityksiin kuin moniulotteiset henkilöhahmot tai kiinnostava kerronta. Nyt riittää kun lämäyttää katsojaa vasten pläsiä nyyhkyvasaralla! Läts vaan ja kyyneleet valuvat! Ja jos joku kyynikko ei kerrasta ala parkua, ei hätää. Nyyhkyvasaralla voi paukuttaa niin kauan kuin sielu sietää ja filmiä riittää!"
Terry Zwigoff käsittelee uudessa elokuvassaan jälleen yhteiskunnan normien ulkopuolella eläviä yksilöitä. Yhteistyö Ghost Worldin (2001) luoneen sarjakuvataiteilija ja kanssakyynikko Daniel Clowesin kera jatkuu, tällä kertaa taidekoulusatiirin, kasvutarinan ja sarjamurhaajatrillerin epätasaisessa yhdistelmässä. Jerome (Max Minghella) on 18‑vuotias taidemaalarilupaus, joka pääsee arvostettuun Strathmoren kouluun jahtaamaan unelmaansa tulla 21. vuosisadan suurimmaksi taiteilijaksi. Nuorukaisen unelmat törmäävät huippuvauhtia tiiliseinään todellisuuden raadollisuuden nostaessa päätään naurettavia töitä ylistävien opettajien ja pihalla olevien opiskelijoiden muodossa. Kun alastonmalli-ihastuskin kiinnittää enemmän huomiota hyväraamisiin urveloihin, näyttää vajoaminen alkoholismiin ja unohdukseen ainoalta vaihtoehdolta sairaassa maailmassa.
Taustalla kulkee myös juoni kampuksella vaanivasta kuristajamurhaajasta, joksi poliisit epäilevät groteskeihin töihin keskittyviä taiteilijoita. Taidemaailmaa myötäelävän riekkuvasti tuulettava komediaosasto ei loksahda yhteen murhajuonen kanssa, vaikka lopussa selviääkin, miksi yhdistelmään on päädytty. Isompi ongelma on oikeastaan, ettei Art School Confidential ole lopulta muuta kuin kokoelma (hauskoja) vitsejä teennäisistä tekotaiteilijoista, jotka Zwigoff & Clowes jo ehtivät ruotia Ghost Worldissa tiivistetymmässä muodossa ja kokonaisemmilla henkilöhahmoilla.
Kaksi Charlie Kaufmanin kirjoittamaa elokuvaa ohjannut musiikkivideovisionääri Michel Gondry on lähtenyt omille tutun unenomaisille teilleen viehättävässä uutuudessaan, jossa Gael García Bernalin valloittavan hetkessä eläen esittämä nuori mies Stephane elää jossain unen ja todellisuuden välissä. Stephane on lapsenomaisen naiivi ja viaton, eikä erityisen hyvin varustettu tosielämän haasteille. Naapuriin muuttava Stephanie (Charlotte Gainsbourg) tuntuu elävän ainakin puolittain samoissa tunnelmissa, mutta ei näytä haluavan muuta kuin ystävyyttä.
The Science of Sleep muistuttaa tyyliltään Gondryn omimpia musiikkivideoita, joissa hellyttävän näköiset käsityöefektit mellastavat rinnakkain ihmisten kanssa ja maailma on yhtä leikillistä fantasian juhlaa. Moni kohtaus tapahtuu suoraan Stephanen kallossa, jossa tämä pyörittää omaa tv‑asemaansa. Eniten elokuva eroaa Gondryn Kaufmanin kanssa tekemistä elokuvissa jälkimmäiselle tyypillisen kyynisyyden loistaessa poissaolollaan. Kokonaisvisio on raikas ja piristävä luontevan absurdissa hyväntuulisuudessaan, jossa kaikki ovat omalla tavallaan ihanan outoja. Stephanen seksihullu pomo tuo tosin mieleen Kaufmanin vastaavat hahmot, mutta ei missään nimessä huonossa mielessä. Jos odottaa suurta ja vakavaa draamaa, tulee pettymään, mutta mikäli on valmis heittäytymään mukaan Gondryn hillittömään tajunnanvirtaan, on luvassa helvetin hauska ja omaperäinen keitos.
Guillermo Del Toron uutta fantasiaelokuvaa on odotettu vimmaisella kiihkolla tekijän, aiheen sekä ennakkoon nähtyjen kuvien perusteella. Olisi ehkä kannattanut hillitä hieman intoaan, sillä lopputulos ei ole mikään mestariteos useista komeista visioistaan huolimatta – joskaan ei lähelläkään Mimicin (1997) kaltaista katastrofia.
Espanjan sisällissodan jälkimaininkeihin sijoittuvassa eteerisen sadun ja raadollisen todellisuuden rinnakkain asettava El laberinto del fauno heittää fasistikapteenista isäpuolen itselleen saavan nuoren Ofelia-tytön elokuvan nimen mukaiseen fantasiamaailmaan, jossa mystinen fauni (Hellboyn Abe Sabienina nähty Doug Jones mielettömän upeassa maskiluomuksessa) antaa hänelle kolme tehtävää saadakseen tietää, onko Ofelia maanalaisen valtakunnan muinoin kadonnut prinsessa.
Del Toro ei ikävä kyllä löydä täysin toimivaa tasapainoa fantasian ja toden välillä, eivätkä asiaa auta pohjimmiltaan perin yksimotiiviset hahmot, joista Sergi Lópezin sinällään hyvin esittämä übercomandante putoaa romantisoitujen kapinallisten ohella syvimpään klisekuoppaan.
Elokuva tarjoaa yhtä lailla mahdollisuudet nähdä fantasiaelementit todellisina kuin Ofelian kuvittelemana turvana kaoottiselta elämäntilanteeltaan. Sääli vain, että kokonaisuus jää puutteelliseksi kummaltakin kantilta. Jos faunit ja muut otukset ovat oikeita, ei satuosuus vaikuta tarpeeksi muuhun juoneen, eikä hieman pohjustettu konflikti Ofelian ja otusten välillä koskaan tapahdu. Jos kyseessä on taas matka harhaisen tytön mielikuvitusmaailmaan, ei tätä keksityn ja toden välistä ristiriitaa käsitellä oikeastaan lainkaan. Pirunmoinen sääli, sillä Pan's Labyrinth sykkii potentiaalia ja sen tarjoamat fantastiset näyt suorastaan huutavat genren ystäviä rakastumaan joka ruutuun.
3.5
(IR)
Julkaistu: 2006-09-29T00:00:00+03:00
Ilja Rautsi
A Scanner Darkly (Hämärän vartija, 2006)
Ohjaaja:
Richard Linklater
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Richard Linklater
Philip K. Dickin romaaneja ja novelleja on syydetty vakokankaalle useampia kappaleita, mutta toistaiseksi yksikään ei ole onnistunut tavoittamaan Dickille ominaista tunnelmaa. Lähimmäksi pääsi Ridley ScottinBlade Runner (1982), mutta sekin on ensin hyvä elokuva ja vasta sitten menettelevä Dick-sovitus. Amerikkalaisen indie-ohjaaja Richard Linklaterin A Scanner Darkly muuttaa tilanteen ja syöksee katsojan suoraan keskelle todellisuuden ja identiteetin kysymyksillä koko tuotantonsa ajan leikitelleen Dickin maailmaa. Elokuvana se ei yllä Blade Runnerin intensiiviseen tykitykseen, mutta täyttää taatusti Dick-fanien odotukset.
Ensin digivideolle näyttelijöillä kuvattu ja sitten rotoscoping ‑tekniikalla materiaalin päälle animoitu elokuva sijoittuu "seitsemän vuotta tulevaisuuteen" – Los Angelesiin, joka muistuttaa melko tarkkaan nykyhetkeä. Valvontakameroita on joka kulmalla ja poliisi valvoo kaikkea, päättäjien kantaessa huolta terroristeista, anarkisteista ja muusta sen sellaisesta roskasakista. Lakia ja järjestystä piinaa D‑aineeksi nimetty huume, jonka valmistajasta ei ole tietoa. Katutasolla juttua ratkoo agentti Bob Arctor (Keanu Reeves), soluttautuneena narkkiskulttuuriin. Töissään Fredinä tunnettu Bob pitää "sekoituspukua", joka vaihtelee yli miljoonaa ihmiskasvon osasta jatkuvasti, tehden Bobin tunnistamisen mahdottomaksi. Kentällä (eli kotonaan...) Bob vetää pössyttelijäkavereineen D‑ainetta ja räpiköi halki narkkarielon, yrittäen olla sekoamatta ristipaineesta.
Koska kukaan ei tiedä Bobin henkilöllisyyttä, laitetaan hänet ennen pitkää tarkkailemaan itseään kaiken nauhoittavista kameroista. Ikävä kyllä D‑aine on vain sekoittanut Bobin aivolohkot niin pahasti, että hän alkaa nähdä kaksi rooliaan erillisinä ihmisinä...
A Scanner Darkly on Dickin teoksista omaelämäkerrallisimpia. 70‑luvulla jos jonkinlaisia mömmöjä kehoonsa tukenut Dick eli vainoharhaisessa huumekierteessä, jonka tunnelman ASD välittää kouriintuntuvasti. Käyttäjien vajoaminen omaan maailmaansa, tai maailmoihinsa, näyttäytyy lähinnä käsittämättömiksi venyvissä tajunnanvirtamaisissa keskusteluissa, joissa pienimmät ja mitättömimmät yksityiskohdat kasvavat uskomattomiin mittasuhteisiin, kunnes lopulta pää on pilvissä, maa taivaalla, vasen oikea ja kuu juustoa.
Linklater käytti rotoscopingia jo aiemmassa, unimaailmaan sukeltavassa Waking Life ‑elokuvassaan, jossa animaatiotyylit vaihtuivat unien mukana. A Scanner Darkly on tehty yhtenäisellä tyylillä, kiinnittäen erityisesti huomiota ihmisten eleisiin ja persoonallisuuksiin. Silti edelleen unenomainen tyyli naulitsee katsojan juuri tähän maailmaan ja tekee hahmojen harhoista yhtenäisiä heidän maailmansa kanssa, saaden aikaan yhden massiivisen tripin.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Hämärän vartija
Elokuvan muut nimet
Una mirada a la oscuridad
A Scanner Darkly – Der dunkle Schirm
A Scanner Darkly – un oscuro scrutare
Ohjaaja
Richard Linklater
Käsikirjoittaja
Philip K. Dick
Richard Linklater
producers
George Clooney
Ben Cosgrove
Erin Ferguson
Jennifer Fox
Sara Johnson
Tommy Pallotta
John Sloss
Jonah Smith
Steven Soderbergh
Erwin Stoff
Anne Walker-McBay
Palmer West
Näyttelijät
Keanu Reeves
Winona Ryder
Robert Downey Jr.
Rory Cochrane
Mitch Baker
Sean Allen
Cliff Haby
Steven Chester Prince
Natasha Janina Valdez
Mark Turner
Woody Harrelson
Chamblee Ferguson
Angela Rawna
Eliza Stevens
Sarah Menchaca
Melody Chase
Leif Anders
Turk Pipkin
Alex Jones
Lisa Marie Newmyer
Wilbur Penn
Ken Webster
Hugo Perez
Rommel Sulit
Dameon Clarke
Christopher Ryan
Leila Plummer
Jason Douglas
Marco Perella
Joe Basquez
Säveltäjä
Graham Reynolds
Kuvaaja
Shane F. Kelly
Levittäjä / Jakelija
Warner Independent Pictures (WIP)
Thousand Words
Section Eight
Detour Filmproduction
3 Arts Entertainment
Maa
USA
Genre
Animaatio
Komedia
Rikos
Draama
Mysteeri
Scifi
Trilleri
Kategoria
Dystopia
Neo-noir
Paranoia
Perustuu kirjaan
Julkaistu: 2006-09-29T00:00:15+03:00
Ilja Rautsi
Tideland (2005)
Ohjaaja:
Terry Gilliam
elokuva arvostelu
arvosana 5/5
Ohjaus: Terry Gilliam
Viime vuonna moni saattoi jo luulla Terry Gilliamin heittäneen lopullisesti hyvästit omaleimaiselle ilmaisulle Grimmin veljesten (2005) myötä. Onneksi he eivät voisi olla enempää väärässä. Mitch Cullinin samannimiseen romaaniin pohjautuva, hyvin uskollisesti sovitettu Tideland on paitsi paluu entiseen, rosoiseen ja särmikkääseen Gilliamiin, myös taiteellinen askel eteenpäin ohjaajan uralla.
10‑vuotiaan Jeliza-Rosen (Jodelle Ferland) narkkariäiti kuolee ja tyttö karkaa rokkari-isänsä (Jeff Bridges) mukana ränsistyneeseen taloon keskelle ei‑mitään. Ruohoaavikkoa riittää joka suuntaan niin pitkälle kuin silmä kantaa ja isin vedettyä heroiiniöverit Jeliza-Rose uppoutuu pian omaan fantasiamaailmaansa, joka vilisee kuningattaria ja sukellusveneen kapteeneita. Ystävinä toimivat sormiin tökätyt barbien päät.
Tideland on kuvattu kokonaan Jeliza-Rosen näkökulmasta. Lapsen kautta kerrottu tarina on tuttu jo Gilliamin Time Banditsista (1981) sekä Paroni von Münchausenin seikkailuista (1988). Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole vitsikäs seikkailu kaikenikäisille, vaan synkkä aikuisten fantasia, jonka päähenkilön nuori ikä ja viattomuus tekevät vielä kierommaksi. Heti alussa Jeliza-Rose fiksaa isälleen päivän huumeannoksen ("isi menee nyt lomalle..."), eikä tarvitse enää miettiä onko kyseessä riskejä ottava elokuva.
Monille varmasti toimii kerronnallisena kompastuskivenä juuri tiukasti rajattu näkökulma, joka sekä rajoittaa että vapauttaa Gilliamin perinteisemmän narratiivin ulkopuolelle. Tidelandissa ei ole varsinaisesti sen kummemmin rakennetta, juonta, kuin ratkaisevaa kliimaksiakaan. On vain pikkutytön mielikuvitus ja muutama lievästi sanoen nyrjähtänyt friikkihahmo. Normaalilla draamalla ei ole mitään osaa tähän elokuvaan, jossa katsojan sietokykyä ja eläytymishalun rajoja koetellaan hyvän maun sekä terveen järjen reilusti ylittävillä kohtauksilla. Jeliza-Rosen ja mielenvikaisen aikuisen Dickensin suutelukohtaus on varmasti omiaan herättämään sisällä piilevät kukkahatut. Mutta kaikki on kiinni siitä, kuinka valmis on menemään sisään Jeliza-Rosen harhaiseen maailmaan ja näkemään tapahtumat jännittävänä seikkailuna, tai jopa leikkinä.
Pohjimmiltaan Tidelandin vinksahtaneessa Liisa Ihmemaassa ‑variaatiossa nimittäin on kyse lapsista, ja lapsen suodattimia vailla olevasta mielestä. Miten ulkoiset kauheudet sovitetaan omaan maailmankuvaan ja kuinka tolkuttoman epänormaaleissa olosuhteissa lapsi kokee tilanteen tavalliseksi, koska hän ei muuta maailmaa tunne. Hän selittää sen itselleen fantasialla, tarinoilla ja leikillä. Hän torjuu todellisuuden koska se onnistuu, koska niin voi tehdä. Koska siten maailmassa on järkeä. Tässä toden ja epätoden, järjen edustaman kylmän loogisen maailmankatsomuksen ja fantasian kautta koettavan mielikuvituksen riemun välisessä rajatilassa tapahtuvat kaikki Gilliamin parhaat tuotokset.
Ja vinoine laajakuvineen Jeliza-Rosen ainutlaatuisen nurmiaavikon filmille tallentava Tideland lukeutuu niihin. Se on rohkea ja omaperäinen, kaunis ja hirvittävä, hauska ja mielisairas. Aiheen ja kerronnan ehdottomuudessaan ihailtava. Siis juuri sitä, mitä taide parhaimmillaan.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Tideland – Il mondo capovolto
Ohjaaja
Terry Gilliam
Käsikirjoittaja
Tony Grisoni
Terry Gilliam
Mitch Cullin
producers
Rhonda Baker
Wladyslaw Bartoszewics
Paul Brett
Gabriella Martinelli
Nick O'Hagan
Jeremy Thomas
Peter Watson
Näyttelijät
Jeff Bridges
Jennifer Tilly
Jodelle Ferland
Janet McTeer
Brendan Fletcher
Dylan Taylor
Wendy Anderson
Sally Crooks
Alden Adair
Mitch Cullin
Harry Gilliam
Kent Nolan
David Stefanyshyn
Säveltäjä
Jeff Danna
Mychael Danna
Kuvaaja
Nicola Pecorini
Levittäjä / Jakelija
Recorded Picture Company (RPC)
Capri Films
HanWay Films
Téléfilm Canada
Foresight Film
Astral Media
The Harold Greenberg Fund
The Movie Network (TMN)
Canadian Television Fund
Movie Central
Corus
Canadian Film or Video Production Tax Credit (CPTC)
