Ilja Rautsi

Time (Hetki lyö, 2006)

Ohjaaja:

• Kim Ki-duk

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kim Ki-duk

13 elokuvaa 11 vuodessa tehnyt Kim Ki‑duk on saavuttanut Suomessakin suosiota elokuvafestivaalien kautta siinä määrin, että saa teoksiaan jo levitykseen täällä pohjolan perukoillakin. Toissavuonna nähty Rautakolmonen (2004) edusti Kimiä parhaimmillaan, mutta saman vuoden Rakkautta & Anarkiaa ‑festareilla käväissyt The Bow (2005) osoitti auteurin löytäneen navastaan jotain niin kiinnostavaa, ettei sitä viitsinyt katsojalle edes välittää. Hetki lyö on lievää parannusta, mutta osoittautuu jälleen yhdeksi keskoslapseksi.

Nuoripari Ji‑woon (Ha Jung‑woo) ja Seh‑heen (Park Ji‑yeon) suhde alkaa rakoilla. Heikolla omanarvontunnolla varustettu Seh‑hee on sairaalloisen mustasukkainen jokaisesta tytöstä, jolle Ji‑woo edes puhuu, ja pelkää ajan kulun mukanaan tuomaa kulumista, niin fyysistä rappeutumista kuin psyykkistä kyllästymistä samaan naamaan. Kimin elokuvien logiikan mukaan hän siis katoaa miehen elämästä, menee plastiikkakirurgille naaman vaihtoon ja palaa puolen vuoden kuluttua toisena ihmisenä takaisin. Arvatkaa muuttuuko sitten kaikki paremmaksi?

Idea on omista arkirutiineista katsottuna pöyristyttävän ylilyövä, eivätkä sitä seuraavat käänteet yhdistettynä samoissa sfääreissä pauhaavaan symboliikkaan ole sen uskottavampia. Parhaissa elokuvissaan Kim kuitenkin saa juuri tällaisista lähtökohdista aikaan nerokasta jälkeä, tehden hahmojen valinnat ja teot musertavien tunteiden ja niihin nivoutuvan, symbolisilla merkityksillä ladatun tarinan kautta hämmästyttävän helpoiksi ymmärtää, jos ei hyväksyä.

Nyt pohjana toimii yleistyneen plastiikkakirurgian tarjoama mahdollisuus muokata omaa julkisivuaan, jonka kääntöpuoli on tietysti identiteetin hämärtyminen toistuvien leikkausten kautta. Kasvot kun ovat sosiaaliselle kanssakäymiselle äärimmäisen tärkeät, jo pelkkään tunnistamiseen, samaistumiseen ja ihastumiseen. Kun mahdollisuus tuttujen kasvojen tarjoamaan varmuuteen riistetään, muuttuu kosketus yhä tärkeämmäksi. Käsien yhteensopivuus muodostuukin elokuvassa tärkeimmäksi tunnistusvälineeksi, jonka onnistuttua voi vasta sallia itselleen luottamuksen.

Ajankulua ja tavanomaisuuden leimaa välttääkseen median hehkuttamaan ikuisen nuoruuden illuusion loistoon hurahtaneet hukkapäät harkitsematta hyppäävät lekurin veitsen alle tavoitteenaan jatkuva uusiutuminen. Sisin ei kuitenkaan muutu vaikka ihosta tekisi kuinka muovailuvahaa, eikä vanha sanonta kauneudesta katsojan silmässä poistu koskaan muodista. Ja hetki lyö uudelle naamallekin joka sekunti, vääjäämättä. Tätä minäkeskeistä roolileikkiä aikaa vastaan on Kim lähtenyt käsittelemään hieman liian hataralta pohjalta. Ideat löytyvät kyllä sisällöstä, mutta eivät saavuta merkitystä. Vahvimmillaan Kim on kuvatessaan pakkomielteistä ihmistä sisältä päin, mutta pääosin Ji‑woon kautta kerrottu juoni ei anna Seh‑heen aivoituksiin tarttumapintaa, mikä olisi tarinaan uppoutumisen kannalta olennaista. Käsikirjoitusta olisi siis sietänyt kypsytellä vielä tovi. Kukin voi sisimmässään hihitellä ironialle, että plastiikkakirurgian vaikutuksia tarkasteleva elokuva ei pääse aiheesta pintaa syvemmälle. Alussa nähtävä montaasijakso leikkauksista ei nimittäin ihan riitä.

Parasta antiaan Hetki lyö tarjoilee visuaaliselta saralta. Elokuvan ulkoasu on kalsean kliininen ja tilat ovat usein valkoisen valon täyttämät, aivan kuin lääkärin vastaanotolla. Tälle tarjoavat vastapainoa hahmojen toistuvat vierailut upeaan rantaveistospuistoon, jonka seksuaalisuuspainotteiset patsaat ovat mykistävän upeita (ja luonnollisesti veistoksina saavat seistä ajan kulu ‑tematiikan järkkymättöminä symboleina). Kohtaukset varmistavat, että katsoja saa ainakin jotain iloa puolitiehen jäävästä elokuvasta. Ehkä Kimin olisi pitänyt tarttua aiheeseen Michael Jacksonin kautta.