Ilja Rautsi

eXistenZ (1999)

Ohjaaja:

• David Cronenberg

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Cronenberg

90‑luvun lopulla Hollywoodista ilmestyi peräjälkeen elokuvia, joissa päähenkilö saa tietää elävänsä keinotodellisuudessa ja päättää paeta sieltä. Alex Proyasin Dark City (1997), Peter Weirin Truman Show (1998) sijoittuivat vielä ns. oikeaan maailmaan, mutta rahallisesti potin räjäytti Wachowski-veljesten (huhujen mukaan pian sisarusten) tietokoneiden luomaan virtuaalitodellisuuteen sijoittuva The Matrix (1999), jonka näyttävin temppu oli kuvata Keanu Reevesin yhtä ilmettä entistä innovatiivisemmilla tavoilla. David Cronenbergin samana vuonna ilmestyneessä eXistenZissä hahmot pikemminkin yrittävät päästä virtuaalimaailmaan kuin paeta sieltä. Valitettavasti lopputulos on kovin valju, etenkin verrattaessa tekijänsä muuhun tuotantoon, eikä elokuvalla ole paljon mitään uutta tai omaperäistä sanottavaa tietokonepelitodellisuudestaan tai mistään muustakaan.

Lähitulevaisuuteen sijoittuvan tarinan alussa Allegra Geller (Jennifer Jason Leigh), maailman parhaaksi pelisuunnittelijaksi nimetty nainen, on julkistamassa uusinta luomustaan eXistenZiä kun hänet yrittää murhata virtuaalimaailmoja vastustaviin Realisteihin kuuluva mies. Tilaisuuteen turvamieheksi palkattu arka markkinointiassistentti Ted Pikul (Jude Law) pelastaa Allegran ja he pakenevat yhdessä paikalta. Allegran päästä on luvattu palkkio ja hänellä on ainoa toimiva kopio pelikonsolistaan. Kaksikko joutuu hengenvaarasta toiseen eikä vanhoihin tuttuihinkaan voi enää luottaa. Lisäongelmia löytyy eXistenZ-pelin maailmasta, jonne pääpari aina levähtäessään kytkeytyy. Todellisen ja virtuaalimaailman välillä tuntuu myös löytyvän outoja yhtäläisyyksiä.

On vaikea sanoa, mitä Cronenberg on ajatellut eXistenZiä kirjoittaessaan. Videodromen (1983) ohjaajalta uskaltaisi odottaa hieman mullistavampaa näkemystä aiheesta, tai edes jollain lailla omintakeista menoa. Nyt mielenkiintoisia hetkiä tarjoavat lähinnä orgaaniset pelikonsolit, jotka näyttävät kutakuinkin yhteen sulaneelta tissikasalta, josta lähtevä napanuora kiinnitetään – penetroidaan – selässä olevaan (ja anuksen oloiseen...) bioporttiin. Eikä eXistenZ olisi Cronenbergin elokuva, jos siinä ei nuoltaisi hellästi toisen ihmisen bioporttia. Myös luista koottavat, hampaita ampuvat pistoolit ovat oikeasti kiehtovia. Cronenbergin luomasta Uuden Lihan käsitteestä ei tällä kertaa puhuta, vaikka kyseessä on jälleen yksi variaatio mielen ja orgaanisen aineen yhdessä luomasta uudesta tilasta. eXistenZissä teemalla ei tosin ole mitään väliä, koska mitään käytännön muutoksia lihallisuudesta ei nähdä ja Cronenberg näyttää itsekin nauravan sekä aiheelleen että toteutukselleen. Virtuaalimaailmasta ei revitä juuri tehoja irti, eikä todellisuuskaan jaksa erityisemmin kiinnostaa. Kuvaajana on jälleen vanha yhteistyökumppani Peter Suschitzky, mutta elokuva näyttää jostain syystä valaistuksen ja lavastuksen osalta televisiomaiselta, värien loistaessa räikeinä ja valon ollessa pehmeää. Voi ajatella tämän johtuvan halusta kuvata virtuaalista maailmaa keinotekoisen näköisenä, mutta ulkomuoto ei ole kiinnostava vaan melkeinpä ärsyttävä ja huonolla tavalla halvan oloinen.

Käsikirjoitus ei tarjoa hahmoihin mitään tarttumapintaa. Ted ja Allegra eivät ole tarpeeksi hyvin määriteltyjä hahmoja, että heidän persoonallisuuksiensa muutoksesta pelimaailmassa kiinnostuisi. Aika pian käy myös ilmi, ainakin jos katsoo elokuvaa tarkkaavaisesti, että koko homma on pelkkää peliä, mutta ei erityisen jännittävää sellaista, älyllisesti tai mukaansatempaavasti. Leikillinen seikkailu ei ole Cronenbergin vahvinta alaa, vaikka muutamat oivallukset (kuten pelihahmojen hassut aksentit ja rajoittuneet persoonallisuudet) hymähdyttävätkin. Kerronta on paikoitellen tappavan laahustavaa, mutta toisin kuin monissa muissa ohjaajan elokuvissa, rytmi ei ole verkkainen koska se palvelisi elokuvan teemoja ja tyyliä – eXistenZ ei kerro mitään mistään, eikä tyhjänpäiväistä seikkailua voi kuljettaa eteenpäin kuin etäännyttävää draamaa skitsofreenikosta. Ainakaan jos haluaa katsojan välittävän siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Monesta hyvästä näyttelijästä huolimatta palaset eivät loksahda kertaakaan kohdalleen, eikä miten sattuu jäsennellystä virtuaalileikistä kasva vaikuttavaa elämystä tai edes hyvää vitsiä. Keinotekoinen elokuva keinotekoisesta maailmasta.