Tatu Piispanen

Sukiyaki Western Django (2007)

Ohjaaja:

• Takashi Miike

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Miike

Sukiyaki on japanilaista pataruokaa, johon kamera sukeltaa Takashi Miiken uutuuden Sukiyaki Western Djangon alkutekstijaksossa. Annoksen nauttimiseen liittyy pataan ohuiksi viipaloitujen liha‑ ja kasvispalojen dippaaminen vatkattuun raakaan kananmunaan, minkä Quentin Tarantino suorittaa elokuvan bisarrissa aloituskohtauksessa leikattuaan munan ensin ampumansa kotkan pudottaman käärmeen sisältä, vaihdettuaan aksenttinsa japanilaiseksi, horistuaan historiallisesta punaisten ja valkoisten taistelusta sekä tulitettuaan kuoliaaksi kolme hänet tappamaan saapunutta lehmipoikaa. Näytös on lavastettu räikeän teatraalisesti, ikään kuin varmistukseksi siitä, että kaikki varmasti tajuavat tämän olevan humoristinen spaguvariaatio samuraimausteilla. Ja Takashi Miike ‑elokuva! Nimittäin Miikehän on Tarantinon kaveri! Ja laittaa leffoihinsa hullunhauskoja juttuja, kuten Tarantinon ulisemassa nuotiolla korkealla äänellä!

Itselläni ei ole suurempaa ongelmaa Tarantinon viimeaikaistenkaan näyttelijäsuoritusten kanssa, mutta useimpia hänen cameonsa onnistunee takuulla ärsyttämään. Huonompi juttu onkin, ettei loppuelokuva edes ihmeemmin ärsytä – ainoastaan lähinnä kyllästyttää. Miiken kohdalla usein kuullut puheet energisyydestä tuntuvat Sukiyaki Western Djangon tapauksessa miltei käsittämättömiltä, sillä vauhtia ja jännitteitä siitä löytyy vain sen kieltämättä varsin näyttävistä toimintakohtauksista. Oikeastaan introjakso antaa typeryyksistään huolimatta loppuelokuvasta aivan liian dynaamisen käsityksen, sillä alkuasetelman petaamisen jälkeen kerronta hyytyy perin verkkaiseksi.

Hyvät tai edes kunnon härskillä tavalla huonot ideat ovat Sukiyaki Western Djangossa hälyttävän vähissä. Eastern-westernejä nyt on nähty aiemminkin ja vaikka hybridistä saadaan luotua katsomista kestävä vaihtoehtotodellisuus "Nebadalaisen" pikkukaupungin ympärille, epätyypillisen suuripuitteisen esillepanon komeudesta on helpompi antaa tunnustusta herra ohjaajan sijaan elokuvan lavastajalle, puvustajalle ja kuvaajalle.

Miikeen on yleensä pystynyt luottamaan vähintään muutaman muistettavan kajahtaneen sivuhahmon verran, mutta Sukiyaki Western Djangosta uupuvat nämäkin: itse asiassa henkilögalleria olisi kaivannut raskasta Gatling-sarjatulta jo toteutuvaa aikaisemmassa vaiheessa. Yusuke Iseyalla (mm. nimiosa onnettomassa Casshernissa, 2004) on helppo työ varastaa show valkoisten päällikkö Minamotona pelkällä intensiivisellä läsnäolollaan. Näyttelijät tuntuvat selviävän englanninkielisen dialogin mongerruksesta ilman häiritseviä vaivaantumisia, mutta vitsi vanhenee nopeasti, eikä se huvita ainakaan katsojaa, jolle ei ole kustannettu tekstitystä tiettyjen äänteiden lähes käsittämättömien japanilaissovellusten tulkitsemisen tueksi.

Olisiko tässä pitänyt kertoa jotain tarinasta? Siinä soolopyssysankari (vaisu Hideaki Ito) saapuu kaupunkiin, jossa vallitsee vihanpito punaisen ja valkoisen jengin välillä. Kumman puolen mies vailla nimeä valitsee? Löytyykö kulta-aarre? Mitä tapahtuu hörökorvaiselle pikkupojalle ja tämän leskeksi jääneelle äidille? Kuinka ovelasti Corbuccin alkuperäisen western-klassikon Django liitetään kokonaisuuteen?

Ehkä Sukiyaki Western Djangosta on mahdollista löytää jotain itsetietoisen tyyliteltyä genresekoittamista syvempää sisältöä, mutta ainakaan Miike ei onnistu tarjoamaan sellaisen miettimistä mitenkään mielenkiintoiselta tai oleelliselta tuntuvana vaihtoehtona. Spagu‑ ja samuraielokuvaviittausten havainnointi, parhaimmillaan lievästi hymyilyttävät irtovitsit sekä yltäkylläinen visuaalisuus riittävät noin puolikkaaksi huviksi: toimintajaksojen viihdyttävä lennokkuuskin on valitettavasti lokeroitava kikkailuksi aidon innovatiivisuuden sijaan. Sukiyaki Western Djangon hyviksi puoliksi jäävät aika lailla samat jutut kuin viime vuoden Like a Dragonissa: on masentavaa huomata, että radikaalimpi lajityypin vaihtokin on jättänyt Miiken yhä polkemaan paikoilleen.

Festivaaleilla elokuvasta esitettiin armollisesti lyhyempi, noin puolitoistatuntinen leikkaus täyspitkän 121‑minuuttisen sijaan, mutta armottomasti ilman tekstitystä. Myönnän myös karanneeni ruokalänkkärimaailmasta unten maille suunnilleen 40 minuutin kohdalla, kun tarina oli lopullisesti menettänyt kiinnostavuutensa. Arviota ei kuitenkaan ole kirjoitettu kolmanneselokuvan perusteella (vaikka näin jälkikäteen ajateltuna ihan hyvin voisi olla), vaan kokemus tuli täydellistettyä jälkikäteen kotioloissa. Dvd:llä elokuvan saa hankittua toistaiseksi vain Japanista, pitkänä ja tekstittämättömänä versiona.