Rakkautta & Anarkiaa levähti Helsinkiin 18. kertaa, sisältäen jälleen kiitettävän määrän erilaisia elokuvia ympäri melkeinpä maailman joka kolkasta. Muutamia pikkukömmähdyksiä ja (etenkin Bio Rexin) näytösten lievää myöhästelyä lukuun ottamatta kaikki sujui kuten pitikin – ja pääasia, eli itse elokuvat, oli ainakin kunnossa.
Vakio-osioista Aasia-sarja oli tällä kertaa lievä pettymys Takashi Miiken tarjoamasta valopilkusta huolimatta. Viime vuoden tapaan pidin elokuvapäiväkirjaa yllä, vaikka muutamaan otteeseen oli päivä niin täynnä katsottavaa, ettei siitä ehtinyt kirjoittaa muutamaan vuorokauteen.
Festivaali notkahtaa osaltani käyntiin ei‑kovin-lupaavissa merkeissä; olen huonosti nukutun yön jälkeen herännyt aamulla rättiväsyneenä haastattelemaan Thomas Clayta, reissaillut edestakaisin kodin ja keskustan väliä ja syönyt miten sattuu. Lopputulos: nuokahtelen jatkuvasti pitkin Ghost in the Shell 2: Innocencen (2004) alkupuoliskoa, heräten aina välillä satunnaisiin, kauniiden kuvien sävyttämiin muka-filosofisiin keskusteluihin todellisuuden luonteesta. Jälkipuoliskon pysyn hereillä, mutta "yllättäen" elokuva ei tempaa enää mukaansa. Hereillä olleiden todistusten perusteella alkupuolisko ei tosin ollut sen vakuuttavampi kuin loppukaan. Vihje: jos noin joka kolmas yhden hahmon suusta tuleva lause on mystinen lainaus jostain Suuresta teoksesta, se ei takaa elokuvalle välitöntä viisauden auraa – päinvastoin. Jatkuva pateettinen kuorolaulu ei myöskään luo tunnelmaa vaan hukuttaa sellaisen. Tosin Mamoru Oshii on ilmiselvästi eri mieltä, vrt. Avalon (2001). Olisi kuitenkin hieman idioottimaista haukkua koko elokuvaa tämän enempää näin hajanaisen katselukokemuksen perusteella, joten joudun jättämään tarkemman kommentoinnin sikseen. Kuvallisesti vaikuttava, sisällöltään ensimmäisestä osasta hyvin tuttua todellisuuden ja unen subjektiivisten rajojen pohtimista yhdistettynä räiskintään ja paisutteluun.
Kirjaimellisesti unenomaisesta animaatiosta kipitän pienimuotoisempia tunnelmia kohti Kino Engeliin – tarjolla Michael MayerinA Home at the End of the World (2004). Tuntien (The Hours, 2002) kirjoittaja Michael Cunninghamin omasta romaanistaan käsikirjoittama elokuva on pienimuotoinen, herkkä ja henkilövetoinen draama kolmen ihmisen vivahteikkaasta suhteesta. Bobby (Colin Farrell) ja Jonathan (Dallas Roberts) kohtaavat lapsina ja pysyvät ystävinä aikuisiksi asti. Jonathan on vakaan ja perinteisen perheen nörtihkö homo, kun taas varsin biseksuaalisen Bobbyn elämä on tragedian sävyttämä kaikkien perheenjäsenten kuollessa yksitellen. Isoveljeltä omaksuttu vapaan rakkauden ja suvaitsevaisuuden hippiasenne sen sijaan säilyy ja Bobbysta kasvaa lahjakas ja rakastettava, mutta liiankin herkkä ja läheisriippuvainen nuori mies. Aikuisina New Yorkiin muutettuaan pojat tapaavat Robin Wright Pennin esittämän vanhemman hippinaisen, joka sotkee parin keskinäisen suhteen. Molempia esittää kolme lahjakasta näyttelijä lapsesta teiniksi ja aikuiseksi, jotka kaikki onnistuvat tuomaan johdonmukaisen oloiseen kasvuun jotain omaansa. Colin Farrell tekee melkeinpä parhaan roolinsa aikuisena Bobbyna, ilmaisten eleillä ja kasvoillaan kaiken olennaisen. Kolmen hyvin erilaisen toisiaan rakastavan ihmisen tarina on piristävä tapaus teeskentelemättömän pienimuotoisella tavallaan. Hyvin näytelty, todentuntuinen ja jopa viisas.
Nykyjenkki-indie-elokuvan ruumiillistuma Thumbsucker (2005) toimii, koska aiemmin musiikkivideoita tehnyt ohjaaja-kirjoittaja Mike Mills ymmärtää hyvin kuvaamiensa nuorten eristäytyneisyyden tunteen, eikä tee päähenkilön peukalonimemisestä halpaa tai helppoa komediaa. Elokuvan hahmot suhtautuvat asiaan vakavana ongelmana, eikä katsojalle tarjota mahdollisuuksia nauraa Lou Puccin hienosti esittämän nuorukaisen stressinpurkusyndroomalle.
Etsiessään keinoa päästä eroon tavastaan Pucci päätyy kokeilemaan kaikenlaisia näennäisratkaisuja hypnoosista lääkkeisiin, ymmärtämättä vain korvaavansa yhden ongelman toisella. Tätä näkökulmaa lukuun ottamatta Thumbsucker ei juuri erotu edukseen viime vuosina nähdyistä amerikkalaisista syrjäytyneiden nuorien arjen vaikeutta puivista draamakomedioista.
Thumbsucker pujahtaa helposti samaan lokeroon kuin esimerkiksi Ghost World (2001), Igby Goes Down (2002) tai Donnie Darko (2001) (ilman yliluonnollisia ilmiöitä luonnollisesti), eikä Millsin taipuvaisuus suodattaa lähes kaikki tapahtumat sielukkaan akustisen pop‑musiikin kautta ainakaan vähennä vaikutelmaa.
Thumbsucker on silti ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä se käsittelee oikeita ihmisiä ja oikeita ongelmia toteavan humoristisella otteella. Sivuosista löytyy mm. Vincent D'Onofrio, Tilda Swinton sekä Keanu Reeves, joka voisi new age ‑hammaslääkärin roolissaan jo melkein esittää kasvanutta versiota Bill and Ted ‑sekoilujen hahmostaan.
Illan viimeisenä elokuva on kovasti odottamani A Bittersweet Life (2005), kaksi vuotta sitten festareilla nähdyn A Tale of Two Sistersin (2003) ohjaajan Kim Jee‑woonin uusi elokuva. Enemmän katkera kuin suloinen tapaus alkaakin lupaavasti luksushotellin "ongelmanratkaisijana" toimivan päähenkilö Sunwoon (Lee Byung‑hun) saadessa kutsun heittää öykkäröivä vierasjoukko ulos talosta. Sen Sunwoo tekeekin, ja räjähtävästi, hakaten sakin henkihieveriin napakasti ohjatussa, brutaalissa kohtauksessa. Varsinainen juoni käynnistyy Sunwoon pomon Kangin pyytäessä tätä vahtimaan nuorta tyttöystäväänsä kolmen päivän ajan. Jos tyttö on uskoton, on hänet sekä rakastaja tapettava.
Sen enempää juonesta kertomatta (kaikki tosin arvannevat mihin suuntaan tapahtumat lähtevät kulkemaan...), Sunwoo on totellut Kangia ehdottomasti seitsemän vuotta. Kang suhtautuu luottomieheensä kuin koiraan – ja jos koira ei tottele, on sitä rankaistava. Ihminen vaan ei ole liekaansa tyytyväiseksi koulittu koira, ainakaan tietyn pisteen jälkeen...
A Bittersweet Life ei ole visuaalisesti yhtä kiehtova kuin A Tale of Two Sisters, mutta kuitenkin näyttävästi kuvattu. Ansiot jäävät valitettavasti siihen, sillä mitä pitemmälle elokuva etenee, sitä laimeammaksi se muuttuu. Dynaamista ja intensiivistä kohtausta, jossa Sunwoo yrittää paeta noin kymmenpäiseltä joukolta aseenaan palava puunkarahka, lukuun ottamatta Kim ei tavoita mustan komediallisella räiskintätappelukostomyräkällään erityisen olennaisia tunnelmia. Erityisesti venäläisten asekauppiaiden ympärillä pyörivä jakso kestää loputtoman kauan lisäämättä elokuvaan oikeastaan yhtään mitään. Päähenkilö muuttuu lopussa aika lailla kuolemattomaksi yli‑ihmiseksi vailla mitään näennäistä syytä, eikä tilanteen käsittely ota tästä näennäisestä voittamattomuudesta mitään sen kummempaa irti. Loppu venyy venymistään ja lipsahtaa parodian puolelle, tahallisesti vai tahattomasti on vaikea sanoa. Kuvitelkaa Oldboy (2003) vailla sisältöä, juonta, kerronnallista draivia tai karismaattista pääosasuoritusta ja olette lähellä.
Lauantai 17.9.
Lauantaina teen virheen ja aloitan päivän Maximissa sinänsä hyvältä kuulostavalla, ranskalaisen uuden aallon estetiikalla leikkivällä À tout de suitella (Right Now, 2004). 16‑millisellä rakeisella kuvalla varustettu mustavalkoelokuva kertoo 19‑vuotiaan taideopiskelijatyttösen Lilin (Isild Le Besco) elämän mullistavasta kohtaamisesta parikymppisen rikollisen kanssa. Kyseinen herra, johon Lili ihastuu päätä pahkaa, ryöstää kaverinsa kanssa pankin ja pääsee vain yhden heistä kanssa hengissä pakoon – rahojen kera. Lili päästää rosvot vanhempiensa taloon ja päättää paeta yhdessä heidän kanssaan. Tähän asti elokuva on pinnistellyt kiinnostavuuden paremmalla puolella, mutta valahtaa äkkiä melko banaalille tasolle. Joukkion (toisen ryöstäjän tyttöystävä tulee myös mukaan) päästessä kiertämään Eurooppaa, alkaa elokuva vaikuttaa kunnianosoituksen tai kerrontamuodon uudelleen herättämisen sijaan uuden aallon estetiikan pinnallisesti kerrontaansa siirtävältä matkailumainokselta. Sääli sinänsä, sillä Le Bescon surumielisessä katseessa on uskottavaa kaihoa ja roolisuoritus pysyy koko ajan elokuvan kantavana voimana hahmon ja käsikirjoituksen latteudesta huolimatta.
Tämän jälkeen tarvitsen pölkkypäistä toimintaa, eikä sitä tarvitse Rexissä pyörivää Appleseediä (2004) kauempaa hakeakaan. Heti elokuvan alussa tappajarobotti puristaa miehen pään murskaksi kuin ylikypsän tomaatin ja totean hiljaa mielessäni: "Juuri tätä tarvitsinkin". Illuusio kuitenkin murskataan jo noin viiden minuutin jälkeen, eikä Ghost in the Shell 2: Innocencen ohella toinen ohjelmistoon kuuluva Masamune Shirow'n mangaan perustuva teos onnistu vakuuttamaan edellisenkään vertaa. Appleseed on aivokuollut elokuva, jonka tietokoneella luotu animaatioilme on yhtä eloisa ja fantastinen kuin keskiverto lelumainos. Ihmishahmojen iho kiiltää kuin mannekiineilla ja kuolleiden lasisilmien hytkyessä edestakaisin silmäkuoppien onkaloissa, on ensireaktio paeta tästä muovisesta utopiasta elävään todellisuuteen. Päähenkilöiden persoonallisuudet ovat kokeneet keskenmenon, eikä tavallisen naisen ja kyborgiksi itsensä muuttaneen miehen traagissävytteiseksi tarkoitetussa suhteessa ole mitään kiinnostavaa. Kestin kuitenkin Rambo-barbin ja Terminaattori-Kenin seikkailut loppuun saakka, syystä jota on vaikea perustella itsellenikään. Appleseed on pystyyn kuollut elokuvatus, vailla eloa, sielua, omaperäisyyttä tai edes jännittävästi toteutettuja toimintajaksoja. Räiskeen keskellä on vaikea muistaa, kuka minkin robottiasun sisällä lentelee ja miksi hänestä pitäisi välittää. Appleseed – istuta mieluummin pihallesi omenansiemen ja seuraa sen kasvua 102 minuutin ajan, se on takuuvarmasti jännittävämpää ja saatpahan samalla vähän raitista ilmaa.
Tästä katastrofista raahaudun taas takaisin Maximiin, Oliver Stone kun on epäonnistuessaankin takuuvarmasti kiinnostava tapaus. Parin vuoden takaiselle Castro-henkilökuvalle Comandante (2003) jatkoa muodostava Looking for Fidel (2004) on kuitenkin kaikkea muuta kuin epäonnistuminen, ja sen niin muodoltaan kuin sisällöltäänkin hyperaktiivista kerrontaa on vaikea seurata pomppimatta itsekin paikallaan. Stone tykittää jatkuvasti liikkeessä olevalla käsivarakameralla kuvatussa elokuvassa informaatiota melkein samalla tahdilla kuin salamaleikkauksiaan. Hieman haastavaa katsottavaa elokuvasta tekee se, että Stone ei juuri vaivaudu pohjustamaan esittämiään asioita, vaan olettaa katsojan olevan itsensä kanssa samalla viivalla Amerikan ja Kuuban maailmanpolitiikan sekä historian suhteen. Myönnän toisinaan olleeni pihalla kuin itsensäpaljastaja faktojen ja propagandan pyörteessä, mutta Looking for Fidel oli silti erittäin vaikuttava ja hämmentävä katselukokemus. Hämmentävä siksi, että Stonen pääsy kasvokkain Castron kanssa toistamiseen on jo melko lailla uskomatonta, mutta ohjaajan kyseenalaistaessa suorin sanoin monia diktaattorin ratkaisuja ja menettelytapoja, on ällistysmittari huipussaan. Castro on haastatteluissa selvästi puolustuskannalla, oli kyse sitten sortovallasta Kuubassa tai maan vertailusta Amerikkaan. George Bush saa viimeaikaisten toimiensa kanssa oman osansa piikittelystä, mutta Stone ei kaihda Castron suoraa haastamista esimerkiksi tämän suhteesta poliittisiin toisinajattelijoihin.
Looking for Fidel jää lopulta ilman mitään varsinaista punaista lankaa, mutta on siitä huolimatta kiehtova, energinen sekä ainutlaatuinen katsaus yhteen modernin maailman suureen vaikuttajahahmoon. Pirullisen terävästä Stonesta saisi todennäköisesti hyvän tutkivan journalistin, mikäli hän koskaan kyllästyy elokuvien ohjaamiseen.
Huh. Kolme elokuvaa takana ja luvassa ansaittu puolentoista tunnin tauko. Toisinaan ruokailu tuntuu kaukaiselta haaveelta festariaikataulujen yhdistyessä omaan kyltymättömään tyhmyyteen, mutta ainakin tänään poikkeustapaus onnistuu. Hyvän aterian jälkeen seuraa tapahtuman toiseksi eniten odottamani elokuva; Hayao Miyazakin ihastuttava uusi elokuva Liikkuva linna, josta ei tässä sen enempää.
Ja kas, takaisin Maximiin. Espanjalainen draamakomedia Astronautas (2003) on elokuva, josta Kim Jee‑woon voisi ottaa hieman oppia: aihepiiri on rajattu, eikä esikoisohjaaja Santi Amodeo teeskentele teoksen kertovan mistään muusta, saati pitkitä sitä yli sietokyvyn. 86‑minuuttinen Astronautas kertoo huumeriippuvuudestaan eroon pyrkivästä Daniel-taiteilijasta, joka laadittuaan itselleen kymmenen askeleen ohjelman kohtaa entisen naapurinsa 15‑vuotiaan pikkusiskon Lauran. Keski-ikää uhkaavasti lähestyvä itsepäinen ja äkillisiin raivokohtauksiin taipuvainen mies löytää odottamattoman vastineen itselleen epätavallisesta nuoresta tytöstä, joka ei anna kenenkään sanella elämäänsä. Danielin sääntöjä surrealistisilla leikeanimaatioilla kuvittava Astronautas on sympaattinen pieni elokuva, jonka uskottavat hahmot, vankan pohjan omaavat absurdit tilanteet ja hyvin rullaava kerronta pitävät käynnissä alusta loppuun. Ei mitään ikimuistoista, mutta ei mitään kiusallistakaan.
Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin. Enkä tällä viittaa Maxim‑Rex‑reissailuihini, vaan Kim Ki‑dukin uuteen elokuvaan. The Bow (2005) saattaisi olla lupaava tapaus, mikäli ei ole aiemmin tutustunut ohjaajan tuotantoon. Vanha mies asuu veneessään keskellä merta ja tuo sinne maksua vastaan ihmisiä kalastamaan. Hänen elinkumppaninsa on 16‑vuotias tyttö, jonka ukko aikoo naida heti tämän täytettyä 17 – ruksien päivä kalenterista juhlahetken koittoa odotellessaan. Kumpikaan ei puhu mitään. Elokuva ei ole aivan yhtä toivoton kuin Esko Javanainen antaa arvostelussaan ymmärtää, mutta lähestulkoon vailla pelastavia piirteitä. The Bow tuntuu kuluneelta pastissilta Kimin teemoista ja tyylistä, eikä ilmaise mitään uutta (toisin kuin miehen toinen uutuus Rautakolmonen, 2004). Mikäli elokuva kestäisi 10 minuuttia ja olisi jonkun toisen tekemä, voisi sitä pitää jopa nerokkaana parodiana ylistetyn etelä-korealaisen ohjaajan tuotannosta. Tällaisena elokuva on taiteellinen umpikuja, varsinainen "Saari Light".
Sunnuntai 18.9.
Sunnuntai alkaa lauantaita paremmin pienimuotoisella sekä sympaattisen omintakeisella Yoshino's Barber Shopilla (2004). Naoko Ogigamin kirjoittama ja ohjaama pikkupoikien kasvutarina sisältää kaikkea, mistä kyyninen elokuvafriikki varoitti: se on sydämellinen, naiivi, teemoiltaan ilmeinen ja päähenkilöt ovat lapsia. Ogigami saa kuitenkin yllättävän paljon irti nuoresta näyttelijäkaartistaan ja elokuvan sisällön yksinkertaisuus ei ala rassaamaan ennen pariakymmentä viimeistä minuuttia. Pieneen vuorten ympäröimään kaupunkiin sijoittava elokuva pyörii parturiliikkeen ympärillä, jossa kaikki kaupungin poikalapset joutuvat leikkauttamaan itselleen samanlaisen pottakampauksen. Kouluun eräänä päivänä ilmestyvällä uudella pojalla on kuitenkin erilainen kampaus, joka sohaisee yhteisön muurahaispesää ja herättää lapset kyseenalaistamaan perinteitä ja aikuisten näennäisesti järjettömiä sääntöjä.
Idyllisestä pienkylästä keskelle cgi‑suurkaupunkia; ylistetyn sarjakuvataiteilija Enki Bilalin omista töistään muokkaama Immortel (ad vitam) (2004) olisi ollut saatavilla dvd:nä jo pitemmän aikaa, mutta päätin odottaa teatteriesitystä paljon puhutun visuaalisen loiston toivossa. En itse ole Bilalin sarjakuvien ylin ystävä, teknisesti taitavia vaikka toki ovatkin. Bilalin jäljessä on samaa staattista elottomuutta ja yhden muotin mukaan piirrettyjä ihmishahmoja kuin Milo Manaran seksiseikkailuissa. Elokuvaksi siirrettynä ja osin jopa oikeilla ihmisillä kansoitettuna Bilalin visiot sen sijaan vakuuttavat huomattavasti paremmin, vaikka juoni onkin yhtä pseudomystistä hölynpölyä. Merkillisin piirre Immortelissa on osan ihmishahmoista luominen kokonaan tietokoneella ilman mitään näennäistä syytä. Hahmot erottuvat räikeästi oikeista näyttelijöistä, eikä voi kuin kummastella herra Bilalin aivojen mutkaisia sokkeloita. Outoa kyllä, ratkaisu ei silti häiritse aivan niin paljon kuin voisi kuvitella; elokuvan vaihtoehtoinen New York, sen loputtomat harmaan sävyt ja mytologisten sekä selittämättömien hahmojen virta takaavat teoksen maailman niin omaksi todellisuudekseen, että cgi‑kammotukset on helpompi hyväksyä lähes luontevaksi osaksi tarinaa. Visuaalisesti Immortel onkin sitten (etenkin isolta kankaalta nähtynä) suorastaan tolkuttoman komea ja Bilalin hourupäisyydet siinä määrin kiehtovia, että elokuvan olemassaolosta voi olla vain iloinen. Tällaisen kaman rahoittaminen näin suurella mittakaavalla on ihailtavan kaistapäistä. Ei kuitenkaan suositella ensitreffeille äärifeministin kanssa, ellei välttämättä omaa tarvetta selittää miksi nainen ihastuu raiskaajaansa...
Tässä välissä keho ilmoittaa aivoille ravinnontarpeesta, mutta ikävä kyllä aivot ovat jo laatineet muuta ohjelmaa. Punk: Attitude (2005) on juuri sitä mitä nimi lupaa – katsaus punk-asenteen kehitykseen sekä eri ilmenemismuotoihin ja punk-rockin suuriin vaikuttajanimiin. Itse elokuvasta olen suurin piirtein samaa mieltä kuin arvon monsieur Tohka, joten en puutu sisältöön sen enempää. Punkista tietämättömälle (lue: tämän kirjoittajalle) elokuva toimii kuitenkin hyvänä yleissivistyspakettina ja paras asia mitä sen puolesta voi sanoa on, että teoksen nähtyään tulee tarve mennä heittämään tiiliskivi eduskuntatalon ikkunasta sisään.
90‑luvun alun amerikkalaisessa independent-elokuvassa omaksi osiokseen muovautuneen New Queer Cineman päänimiin lukeutunut Gregg Araki jatkaa epäkorrektin omaperäisellä linjallaan uudessa elokuvassaan Mysterious Skin (2004), jossa paneudutaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön psyykkisiin vaikutuksiin kahden pojan kokemusten kautta. Toinen sulkee seksin kokonaan elämästään ja kuvittelee kauheuksien tilalle ufokokemuksia, toinen taas päätyy ylikorostamaan seksuaalisuuttaan ja huoraa halki koko pikkukaupungin himokkaan miespopulaation. Elokuva on raju, koskettava, hauska, erittäin omaperäinen ja täynnä hyviä havaintoja ihmisyydestä.
Ja koska hömppäkiintiö ei ole vielä lähellekään täynnä, on aika mennä töllöttämään House of Furya (2005), eli "Spy Kids goes Hong Kong". Anthony Wongin esittämä perheenpää haikailee kuollutta vaimoaan ja kyllästyttää sekä nolostuttaa kaksi teini-ikäistä lastaan turisemalla loputtomia kertomuksia vuosistaan kungfu-taitoisena superagenttina. Tarinat vain sattuvat olemaan totta ja kun vanha vihollinen ilmestyy kokovartalohalvaantuneena kostamaan, joutuvat nuoret paitsi pelastamaan isänsä, myös arvioimaan tämän uudelleen. Elokuva on umpiälyvapaa, eikä sitä kestäisi varmaankaan toista kertaa katsoa. Tästä huolimatta aika kuluu tapauksen parissa melko sutjakkaasti, Yuen Woo‑pingin koreografioimissa tappeluissa on energiaa ja pääpahis on paikoitellen varsin riemastuttavalla tavalla yliampuva riehuessaan pyörätuolissaan.
Illan viimeisenä saa toimia James TobackinWhen Will I Be Loved (2004). Tobackin aiemman tuotannon näkeminen rajoittuu kohdallani pelkästään rotuteemaa improvisaatioon nojaten käsittelevään Black & Whiteen (1999), joka jäi melko alikehittyneeksi kokonaisuudeksi hyvistä näyttelijöistä huolimatta. When Will I Be Loved on kuitenkin huomattavasti eheämpi ja täyteläisempi tapaus, joka yllätti paitsi toimivuudellaan, myös Neve Campbellin oikeasti pätevällä näyttelijäsuorituksella. Seksin, kontrollin ja neuvottelun (eli paskan jauhamisen) ympärillä pyörivä elokuva etenee kuin musiikki, vuorotellen hahmojen, sävyn ja teemojen virtaavassa kokonaisuudessa. Kaikki yrittävät kusettaa kaikkia, ainakin jollain tapaa. Teksti on mukavan nokkelaa ja epäkorrektia, ja Toback pitää intensiteetin komeasti yllä koko tiiviin elokuvan keston ajan.
Maanantai 19.9.
Viikko alkaa poikkeuksellisella elokuva‑ annoksella: niitä on vain kolme! Vaan eipä hätää, laatu ja kesto korvaavat kyllä määrän. Ensimmäisenä vuorossa tanskalaisen Anders Thomas Jensenin toinen elokuva Adam's Apples (Adams æbler, 2005), jota katsoessani en voi olla ajattelematta, että tästä ei varmaan huumori mustemmaksi vähään aikaan pääse. Luulo osoittautuu onneksi vääräksi. Seuraavana alkaa jotain täysin erilaista, eli Yoichi SainBlood & Bones (2004). Forum 1:sen näytösajankohta ei ole paras mahdollinen, sillä silloin kun viereisestä kahvilasta ei parvelle kantaudu sekavaa kälätystä ja äänekästä kikatusta, kuuluu toiselta puolen piinaavaa porausta. Ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, on osa yleisöstä tullut katsomaan elokuvaa oletuksella yhtälöstä "Takeshi Kitano + väkivalta = aina yhtä hauskaa". Ei‑vailla-huumoriaspekteja olevan elokuvan katselunautinto siis kärsii hieman myös Kitanon jatkuvalle perheväkivallalle kovaäänisesti höröttävistä mieskatsojista. Printin ihanuuksiin lukeutui satunnaisten repliikkien laittaminen lainausmerkkeihin, sekä Kitanon alastomuutta peittelevät mustat pallerot. Kaksinaismoralistisesti kestetään kyllä väkivalta, mutta Takeshin pippeli on jo liikaa siedettäväksi. Tätä seurasikin sitten ns. jackpot, eli koko festivaalin paras elokuva: Fyra nyanser av brunt (2004). Ruotsalainen massiivinen tragikomedia on jotain aivan uskomatonta katsottavaa, eikä sen absurdille huumorille ja näkökulmalle tavallisen ihmisen traagiseen mitättömyyteen löydy vertaista. Loistava päivä ja loistava päätös sille.
Tiistai 20.9.
Jos festivaalisalit olisivat Danten Inferno, löytyisi Forum 6 jostain perimmäisiltä pohjukoilta. Siellä kuitenkin pyörii reaktioita suuntaan ja toiseen herättänyt hongkongilainen kauhusatiiri Dumplings (2004), joten alas on jälleen kerran uskaltauduttava. Dumplings ei kyllä osoittaudu vaivan tai ristiriitaisten kommenttien arvoiseksi läpikotaisella keskinkertaisuudellaan. Fruit Chanin ohjaamassa kertakatselun jotakuinkin kestävässä mitättömyydessä ikuisen nuoruuden perään haikailevat ihmiset ahmivat naamaansa abortoiduista sikiöistä pyöräytettyjä taikinanyyttejä. Pari kekseliästäkin piirrettä sisältävä, muutaman hörähdyksen aiheuttava, yökötysreaktioita kalasteleva ja mauttomuuksiin pyrkivä kokonaisuus on vain kaikin puolin auttamattoman lattea. Menettelevät näyttelijäsuoritukset hukkuvat itseään toistavan asetelman ja ohjaajan kyvyttömyyden kiristää ruuveja sekaan. Edes Christopher Doylen kuvauksessa ei ole mitään mainittavaa, saavutus kai sekin.
Sikiöaterioinnista on hyvä siirtyä kronologisesti eteenpäin ihan lapsiksi asti muotoutuneisiin ihmisiin. Nobody Knows (2004) on herkkä ja koskettava, mutta hieman tasapaksusti kerrottu ja ohjattu, lähtökohdaltaan tositapahtumiin perustuva elokuva neljästä sisaruksesta, jotka jäävät yksin pieneen asuntoonsa vastuuttoman ja huikentelevaisen äidin karattua uuden rakastajan matkaan. Kaikki lapsinäyttelijät ovat hellyttävyydessään vertaansa vailla, mutta parhaan suorituksen tekee Yûya Yagira vanhimman pojan Akiran roolissa. Elokuva pysyy hienosti lasten tasolla, eikä sorru kertaakaan sentimentaalisuuteen, johon tarinassa olisi varsin valmiit eväät. Alusta voisi kuitenkin leikata isonkin pätkän pois, sillä 141‑minuuttisena elokuva on hieman liian venytetty. Lienen kuitenkin mielipiteineni vähemmistössä, mikäli yleisön kyynelehtimisen määrää voi pitää minään mittarina.
Undertow (2004) on nuoren amerikkalaisohjaaja David Gordon Greenin kolmas elokuva. Kaksi ensimmäistä eivät ole täälläpäin maailmaa käyneet, mutta Undertown perusteella Green on selkeästi tulevaisuuden lupaus. Syrjäseudulle sijoittuvan kasvutarinan keskushenkilö on teini-ikäinen (Jamie Bell), kapinoiva poika miehuuden kynnyksellä, johon leskeksi jäänyt isä (Dermot Mulroney) ei oikein osaa suhtautua. Pikkuveli on sairaalloisen laiha, eikä syö juuri lainkaan – ruokaa siis, multaa ja vaikkapa maalia poika maistelee sitä enemmän. Tilanteen laukaisee vankilasta vapautuneen enon (Josh Lucas) saapuminen paikalle. Perheen kipeä menneisyys ja epävarma nykyisyys törmäävät päistikkaa ja kaikki muuttuu peruuttamattomasti. Greenillä on ohjaajana varsin persoonallinen kosketus materiaaliin, mutta käsikirjoitus osoittautuu loppujen lopuksi monella tapaa vaillinaiseksi. Amerikan syvälle lännelle kasvot antava Undertow on mainittava lähinnä isosta joukosta yksityiskohtia, joista ei kuitenkaan rakennu mitään sen suurempaa. Elokuvassa on kaikuja aina The Night of the Hunterista (1955) Syvään jokeen (1972) ja tuottaja Terrence Malickin kahteen ensimmäiseen teokseen, mutta viimeinen silaus jää puuttumaan.
Uno (2004) vie miljöönsä ja juonen laukaisevat tekijät selkeältä esikuvaltaan Pusherilta (1996), mutta jättää Nicolas Winding Refnin luuserigangsterieepoksen suuremman apinoinnin sikseen. Ohjaaja-käsikirjoittajan itsensä esittämä päähenkilö David ei ole lähtökohtaisesti mulkku, vaan pikemminkin klassinen symppis, joka ajautuu mukaan liian rankkaan peliin yrittäessään elää kaikkia miellyttäen. Lojaalius ja ystävyys joutuvat koetukselle, kun David vasikoi paikallisen pikkurikospomon pojan poliiseille halutessaan epätoivoisesti vapautua kuulustelusta päästäkseen katsomaan sairaalassa kuolevaa isäänsä. Uno on lähinnä tarina selkärangan kasvattamisesta, eikä sisällä mitään elämää suurempaa. Hahmot ovat kuitenkin oikeita ihmisiä ja sympaattinen elokuva viihdyttää vajavaisuudestaan huolimatta.
Keskiviikko 21.9.
Tarkoituksena oli aloittaa päivä Satoshi Konin uudella elokuvalla Millennium Actress (2001), mutta juuri ennen näytöksen alkua tuli ilmoitus, että printti on vailla tekstejä eikä niitä ole saapunut Mikkelistä. Niin, Mikkelistä. Ensimmäinen ajatus on kutakuinkin: perkele, eikä niiden toimituksen deadlinea voinut asettaa edelliselle päivälle? No, elokuvasta luvataan tekstitetty lisänäytös. Ulkoilmassa seisoskelu tuntuu oudolta, sillä asennoituminen kovasti odotetun elokuvan katseluun oli enemmän kuin vankka.
Luppoajan jälkeen Rexin kankaalle pärähtää todellinen testosteronissa ylikypsennetty annos bruckheimerismia – etelä-korealainen, tositapahtumiin perustuva Silmido (2003) on kertomus kuolemaantuomituista vangeista, jotka armeija värvää "viiltämään Kim Il‑sungin kurkun auki". Alkaa noin tunnin mittainen treenausjakso, jossa ei sadismia tai auringonlaskuja säästellä. Koska kyseessä on korealainen elokuva, saavuttaa sadismi tietysti ihan omat mittasuhteensa. Huvittavin piirre on jatkuvasti taustalla soiva, suoraan Hans ZimmerinCrimson Tide (1995) ja The Rock (1996) ‑soundtrackeilta revitty jytisevä paisuttelumusiikki. Käsittämättömän pateettisen patriotismin yksinkertaistavan yliampuvaan bruckheimer-estetiikkaan yhdistävä Silmido ylittää etelä-korealaisen elokuvan jo muutenkin omissa sfääreissään pursuilevan korostetun maskuliinisuuden tähänastiset rajat ja räjäyttää tiensä veren, hien ja tuskan sävyttämillä uskollisuusjulistuksillaan ynnä kansallislauluillaan suoraan keskelle katsojan nauruhermokeskuksen ydintä. Näin siis ensimmäisen tunnin aikana, sitä seuraavat tunti 15 minuuttia luulisi ajavan jo riehakkaimmankin alfauroksen tylsistyksen aiheuttamiin kouristuksiin. Silmido on kuitenkin ollut kotimaassaan ennen näkemätön jymymenestys, joten ei koskaan pidä aliarvioida kansallismielen kuplintaa keskivertomiehen aivokuoressa. Ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, että oikean tapauksen osalliset olisivat ansainneet jotain muuta, kuin yksipuolisen patrioottista pullistelua. Suositellaan katsottavaksi tukevan annoksen kaljaa kanssa, mahdollisesti kuntosalilla, mutta kuitenkin vähintään miehekkäästi punnertaen.
Samassa salissa alkaa seuraavaksi kauan odottamani Todd Solondzin uutuus, Palindromes (2004). Totaalisesti loppuunmyyty näytös on festaritunnelmaa parhaimmillaan, vaikka osa elääkin taas merkillisessä kuplauniversumissa, jossa ihan kaikki on hauskaa. Palindromes on kyllä välillä suorastaan pöyristyttävän hauska, mutta rajansa kaikella jälleen kerran.
Solondzin kyyninen riemastuttavuus saa tehdä tilaa keskinkertaiselle kauhupökäleelle, joka ei ole aivan toivoton kaikilta osin, mutta onnistuu typerryttävällä ilmeisyydellään ajamaan rauhallisen miehen irrationaalisen raivon partaalle. Kyseessä siis Spider Forest (2004), jossa kaikki on niin selvää, ettei sitä edes näe kaiken väännetyn rautalangan takaa. Tarina on tuhanteen kertaa nähty, eikä sen käsittely osoittaudu piirun vertaa kiehtovaksi. Elokuvan alkukuva huokuu salaperäisyyttä ja mystinen metsä olisi erittäin lupaava miljöö, mutta ohjaaja-kirjoittaja Song Il‑gon ei löydä tietään läpi jaanaavan labyrinttinsa. Nimessä esiintyvät hämähäkit näyttelevät myös kovin pikkuruisen mitätöntä osaa tapahtumista, ja mikä pahinta, kauhuelokuva ei ole lainkaan pelottava. Elokuvan edettyä viisi minuuttia on lopputulos jo itsestään selvä. Spider Forest on vähän kuin katsoisi keskivertoa Columbo-jaksoa vailla huumoriaspektia. Jos olette nähneet enemmän kuin 10 kauhuelokuvaa elämänne aikana, välttäkää tai katukaa.
Torstai 22.9.
Tutustumiseni Kazakstaniin on toistaiseksi rajoittunut Da Ali G Show'n (2000–2004) Borat-hahmoon, eli täysin olematon. Schizo (2004) on kuitenkin varsin toimiva elokuva 15‑vuotiaan skitsofreenisen pojan koruttomasta elämästä keskellä ei‑mitään. Karujen maisemien ja vähintään yhtä karujen ihmisten kansoittama elokuva luovii realistisesti ankean maisemansa läpi, sisältäen pienieleistä näyttelemistä, lakonista huumoria ja hieman tavallisesta poikkeavan kasvutarinan.
Muualla maailmassa paljon kohuttu Carlos ReygadasinBattle in Heaven (2005) on raskassoutuinen ja surumielinen fanfaari ihmisyydelle. Sensorimentaliteetille shokeeraavia oikeita seksikohtauksia sisältä elokuva on yhtä hitaasti vellova, päämäärättömän tuntuinen ja hiljainen kuin päähenkilönsä Marcoskin (Marcos Hernández). Vaimonsa kanssa ystäväperheen vauvan lunnaiden toivossa kidnapannut Marcos joutuu pulaan pienokaisen kuollessa. Hän tunnustaa teon pomonsa tyttärelle Analle (Anapola Mushkadiz), johon on ihastunut. Ana kannustaa Marcosia tunnustamaan poliisille, mutta vaimo ei ilahdu ideasta. Riipivän mahtipontisen musiikin soidessa ohjaaja-kirjoittaja Reygadas poimii mietteliäästi pitkiä staattisia kuvia Marcosin näkökulmasta, kertoen melankolisen elokuvansa ikään kuin surumessuna tämän näkökulmasta. Provosoivat seksikohtaukset saattavat olla joillekin katsojille ainoa mieleenpainuva asia, sillä Battle in Heaven on siinä määrin vaativa tuotos määrätietoisen hitaassa vaikeaselkoisuudessaan, ettei sitä kärsimättömällä mielellä kannata edes vaivautua katsomaan. Lopulta monellakin tapaa palkitseva kokemus on kuitenkin vaivan arvoinen, kunhan vain pääsee mukaan satuttavaan tunnelmaan. Teemamusiikki jää soimaan päähän pitkäksi aikaa.
Seuraavaksi tarkoituksenani oli mennä katsomaan, onko Sobhraj (2004) yhtä pahasti vessasta alas vedetty projekti kuin viime vuoden Riot‑On! (2004). Vastaus saattaa hyvinkin olla kyllä, mutta päädyin onneksi kuitenkin toiseen saliin ja toiseen elokuvaan. Onneksi siksi, että My Summer of Love (2004) osoittautui varsinaiseksi yllättäjäksi. Ohjaaja Pawel Pawlikowski oli minulle täysin tuntematon nimi, mutta eipä ole enää. My Summer of Love on herkkä, kaunis ja sopivalla annoksella huumoria varustettu kertomus yhden kesän aikana kukkaan puhkeavasta kahden 16‑vuotiaan tytön rakkaudesta. Köyhissä oloissa ja vailla vanhempia kasvanut Lisa (Natalie Press) on hieman sulkeutunut ja elämäänsä tyytymätön, kunnes tapaa kesälomaa myöskin viettävän Tamsinin (Emily Blunt), rikkaan perheen riehakkaisiin tempauksiin ja kiusantekoon taipuvaisen tytön. Ystävyys kehittyy vähitellen rakkaudeksi ja elämä alkaa hymyillä – paitsi kun Lisan vankilasta vapautunut isoveli (Paddy Considine), joka Jeesuksen löydettyään on muuttanut pubinsa rukouspiiriksi, puuttuu peliin. My Summer of Love on konstailemattoman yksinkertainen, mutta kerroksittain sisältöä pursuava pieni ja kaunis elokuva. Pawlikowski luottaa lahjakkaisiin nuoriin näyttelijöihinsä, joita Considine tukee jo tutuksi käyneen hienolla suorituksellaan. Elokuva on herkkä ja odottamattomalla huumorilla kyllästetty sekä rakkaus‑ että kasvutarina. Kontrasti alun vielä vaisun ja naiivin Lisan ja lopun illuusioistaan riisutun nuoren naisen välillä on melkoinen, ja se on saavutettu täysin vaivattoman luonnollisen oloisesti. Tällaisia elokuvia maailma tarvitsee.
Ja sitten luvassa eniten odottamani elokuva koko tapahtumassa: Takashi MiikenIzo (2004). Viime vuoden festareille saatiin Miikeltä umpikeskinkertainen One Missed Call (2003) sekä totaalisen kajahtanut neronleimaus Gozu (2003). Tänä vuonna oli tyytyminen pelkkään neronleimaukseen. Izo on kaikkea sitä, mitä Miikeltä parhaimmillaan on tottunut odottamaan; epäkonventionaalinen, hauska, kahjo, kiero, syvällinen ja ontto yhtä aikaa. Laskujeni mukaan näytöksestä lähti kesken kaiken ulos noin 35 ihmistä pitkin elokuvaa, joten voimme todetta tässä olevan jälleen yhden takuuvarman massaviihdekassamagneetin Miikeltä. Tämän päivän kahdessa viimeisessä elokuvassa tiivistyi peräkkäin katsottuna mainiosti koko festivaalin perimmäinen henki. Ensin herkkää rakkautta ja sitten totaalista ruuvit löysälle ja nupit kaakkoon ‑anarkiaa.
Perjantai 23.9.
Vain yksi elokuva muuten mallasjuoman sisäistämiselle omistettuna päivänä. George Michael: A Different Story (2004) on outo yhdistelmä suorasukaisuutta kohteensa kautta ja sentimentaalisuutta tekijöiden puolelta. Henkilökuvana George Michaelista dokumentti toimii sinänsä hyvin, etenkin kun päähenkilö on enemmän kuin valmis puhumaan väistelemättä elämästään ja tunteistaan. Dokumenttina tuotos jää kuitenkin auttamattoman keskinkertaiseksi pohjustuksen ja kontekstin totaalisen puutteen johdosta. George Michaelista sen kummempaa tietämätön ihminen ei saa selkoa, minä vuonna mikin juttu tapahtui ja kuka kulloinkin aukoo suutaan siitä. Ei olisi ollut iso vaiva livauttaa pari vuosilukua ja selittävää tekstiä edes sinne tänne halki elokuvan. Onneksi kuitenkin Michael itse on varsin teeskentelemättömän oloinen ja kiinnostava sisintään purkaessaan. Saamastaan huomiosta jossain määrin huvittunut introvertti paljastuu nokkelaksi ja itseironiseksi ihmiseksi, eivätkä lähipiirin latteat kehut onnistu torpedoimaan koko teosta. Hauskimman hetken saa OasiksenNoel Gallagher lyhyellä kommentillaan.
Osaltani festivaali päättyi tähän, mutta liitän loppuun vielä kommentit kahdesta jo ennakkoon näkemästäni elokuvasta, Kiss Kiss Bang Bang (2005) sekä 4 (2004). Reteällä huumorilla varustetuista toimintakäsikirjoituksistaan (mm. The Last Boy Scout, 1991 & The Long Kiss Goodnight, 1996) tunnettu Shane Black on saanut tarpeekseen ohjaajien visioista tekstiensä suhteen ja toteuttanut omansa. Runsaasti epäkorrektia komediaa sisältävä Kiss Kiss Bang Bang onkin täyttä kasaritoimintakomediaa nykyään suosiossa olevalla postmodernilla itsetietoisuudella varustettuna.
Juonessa ei ole liiemmin järkeä, mutta meno pysyy lähes koko ajan sen verran letkeänä, ettei sellaista jää ainakaan pahemmin kaipaamaankaan. Sanailu, hahmot ja käänteet jatkavat Blackin aiemmasta tuotannosta tuttua linjaa, tosin tällä kertaa yliannostuksella itseironiaa ladattuna. Robert Downey Jr. esittää juonta pilkkaavaa kertojahahmoa ja Val Kilmer yksityisetsivää nimeltä Gay Perry. Black heittää peliin kaikki kerrontakikat takaumista niiden kommentointiin takaumina ja kompastuu pitkin matkaa muutaman kerran omaan nokkeluuteensa. Varsinaisia ongelmia tulee vastaan koskettaviksi tarkoitetuissa kohtauksissa, jotka herättävät roiman annoksen myötähäpeää ja akuutin tarpeen kelata elokuvaa taaksepäin ja aloittaa juttu uudestaan, mutta valitettavasti katsojalla ei ole samaa valtaa kuin kertojalla. Lopulta päähän ei jää edes kovin montaa irtovitsiä, mutta Downey ja Kilmer ovat hyvä pari, eikä ensimmäisen käsittämätön muutos pikkurikollisesta sankariksi ole esittäjän charmin vuoksi niin ärsyttävä kuin muuten saattaisi käydä.
4 on esikoisohjaaja Ilja Hržanovskin ja radikaalikirjailija Vladimir Sorokinin (mm. kokonaan jonossa tapahtuva, pelkän dialogin voimalla etenevä Jono, 1980) absurdin huumorin, raastavan surun sekä massiivisen määrän viinaa yhteiskeitos. 4 alkaa kolmella päähenkilöllä, mutta keskittyy lopulta heistä vain yhteen. Baarissa tapaava huora-lihatehtailija-pianonvirittäjä-kolmikko valehtelee ensin toisilleen hillittömät kertomukset itsestään, ajautuen japanilaisesta viihde-elektroniikasta venäläiseen ihmiskloonaukseen. Huora, eli Marina (Marina Vovtšenko), matkaa seuraavana päivänä keskellä ei‑mitään sijaitsevaan pikkuruiseen kotikyläänsä hautajaisiin. Kylässä ei enää asu muita kuin ikivanhoja mummoja, jotka elättävät itsensä kotikutoisia nukkeja myymällä. Hautajaisista muodostuu varsinainen koettelemus. 4 on rakenteeltaan merkillinen, välillä paikallaan junnaava, mutta lopulta melko palkitseva elokuva. Hautajaismenoissa juhlahumu yltyy sellaisille kierroksille, ettei heti uskoisikaan. Sorokinin teksti soljuu luontevasti absurdista traagiseen ja Hržanovski kertoo neljästä kadulla makaavasta koirasta alkavan elokuvansa paikoin vimmalla, paikoin viipyilevästi, mutta koko ajan täydellä panostuksella. Ja jos olet aina halunnut nähdä elokuvan, jossa riettaat ja raihnaiset venäläismummot ryyppäävät kuin huomista ei olisi, ei sitä tarvitse enää etsiä.
Ja siinäpä se. Festarikuntoni oli selvästi laskenut, sillä näin seitsemän elokuvaa vähemmän kuin viime vuonna – johtuen totaalisesta rasituksesta viimeisenä viikonloppuna. Jo on aikoihin eletty, kun ei jaksa raahautua kotoa elokuvateatteriin. Osoituksena loogisuudestani tietysti päädyin sunnuntaina elokuvia paetessani videovuokraamoon, josta, yllätys yllätys, poimin mukaani elokuvan. Laiskuuteni vuoksi missasin myös Millennium Actressin teksteillä varustetun version sekä Anders Thomas Jensenin käsikirjoittaman Brothersin (Brødre, 2004), mutta muuten ei voi valittaa. Joten: ohi on, ohi on, ja taas ensi vuonna uudestaan, onneksi tämä runsaudensarvi järjestetään vain kerran vuodessa.
