Ilja Rautsi

Innocence (Viattomuus, 2004)

Ohjaaja:

• Lucile Hadzihalilovic

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucile Hadzihalilovic

Gaspar Noén elokuvia leikannut, kaksi lyhytelokuvaa ohjannut Lucile Hadzihalilovic on nyt ohjannut ensimmäisen täyspitkän elokuvansa. Innocence on hyvin lähellä elokuvallista täysosumaa, ja loistava esimerkki valittua näkökulmaa tiukasti noudattavasta kerronnasta. Sen suurin ansio on kuitenkin tekijänsä ihailtavassa kyvyssä kuvata lapsihahmoja lapsina. Elokuva on paitsi aito ja omaperäinen, se myös jää mieleen pitkäksi aikaa elämään omaa elämäänsä.

Kuusivuotias Iris-tyttö (Zoé Auclair) herää unestaan ja löytää itsensä avonaisesta arkusta, jonka ympärillä on joukko muita nuoria tyttöjä. Hän on metsän ympäröimässä koulussa, joka keskittyy lähinnä baletin opettamiseen. Metsän poikki kulkee polkuja ja sitä ympäröi korkea kiviaita. Ulos ei ole asiaa ja tottelevaisuus on kaikki kaikessa. Poikia ei paikassa ole, ja tytöt on jaettu erivärisin hiusnauhoin merkattuihin ryhmiin ikänsä perusteella. Iris on punainen, eli nuorin. Laitoksen rehtori tulee kerran vuodessa käymään ja vie sininauhaisista yhden mukanaan. Violetit, eli vanhimmat, joutuvat joka ilta muiden mennessä nukkumaan kävelemään lamppujen valaisemaa polkua pitkin päärakennukseen. Kukaan ei tiedä mitä siellä tapahtuu.

Innocence on kokonaan lasten näkökulmasta kerrottu elokuva, nimetöntä uhkaa huokuva satumainen tarina viimeisistä viattomuuden hetkistä ennen aikuisuuden alkua. Ohjaaja-käsikirjoittaja Hadzihalilovic on onnistunut suodattamaan elokuvastaan kaiken tarpeettoman pois, eikä astu hetkeksikään ulos lasten maailmasta. Koskaan ei kerrota, miksi Iris on sisäoppilaitokseen joutunut, tai miltä pohjalta se toimii. Kenenkään vanhempia ei edes mainita, ainoa sukulainen josta edes kuullaan on Iriksen kaipaama pikkuveli. Laitoksen päiväjärjestys sekä sen opettajien teot ja niiden motiivit näyttäytyvät katsojalle yhtä salaperäisinä rituaaleina kuin mitä ne ovat päähenkilöille. Ja kun mitään ei selitetä, kehittyy vailla kunnon asiayhteyttä olevista merkillisistä yksityiskohdista vielä kummallisempi sepitetty kokonaisuus, josta mielikuvitus tekee totta, ainakin lapsien päissä. Tytöt hyväksyvät kaiken mitä heille tapahtuu, koska muutakaan vaihtoehtoa ei tarjota. Lapset kun sopeutuvat olosuhteisiin huomattavasti aikuisia nopeammin. Hyvä oivallus on myös konkretisoida lapsena vallitseva käsitys maailman tiukasta rajallisuudesta oppilaitosta ympäröivän korkean muurin kautta. Sen suojaamina ja vangitsemina tytöt voivat temmeltää satumaisessa metsässään mielin määrin – tiettyjen sääntöjen hallitsemina tietenkin. Sitähän lapsuus on; leikkejä, pelejä ja sääntöjä, rajoja ja rangaistuksia.

Laitoksen alueen voi myös nähdä versiona eedenmäisestä paratiisista, josta seuraa karkotus synnin, eli aikuisuuteen johtavan murrosiän, puhjetessa. Tämä on tyttöjen viimeinen hetki olla viattomia, tiedostamatta isompaa maailmaa tai poikia. Kuukautisten alkaessa on aika siirtyä, eivätkä jäljelle jääneet enää saa puhua lähteneistä, sillä he ovat ulkona ja rajat ovat pitäviä. Kun seksuaalisuus herää, ei viattomuus ole enää mahdollista.

Hadzihalilovicin tapa käyttää luontoa suurena tuntemattomana, näennäisen mielivaltaisilla säännöillä taustalla pauhaavana nimettömänä uhkana ja mysteerinä tuo mieleen sekä Nicolas Roegin Walkabout (1973) että Peter Weirin Picnic At Hanging Rock (1975) ‑elokuvat. Metsällä on kaksi olotilaa: päivän kirkas paratiisi ja yön synkkä tuntemattomuus. Etenkin vesi on tärkeä elementti elokuvassa, eikä ole sattumaa, että elokuva alkaa ja loppuu villinä virtaavaan vesimassaan. Paitsi luonto, myös itse koulu on vieras ja uhkaava "olento". Elokuvan alussa kestää pitkään ennen kuin nähdään yhtäkään ihmistä. Hadzihalilovic esittelee koulua ympäröivän alueen ja itse paikoitellen tyrmää muistuttavan rakennuksen sisukset äänimaailmaltaan painostavalla sarjalla harkittuja mustanpuhuvia otoksia. Salaovin varustettu päärakennus on kolkko ja sinne johtavat polut kiemuraisia. Hadzihalilovic esittää ympäristön katsojalle lapsen luonnollisen taipumuksen tehdä leikeistä seikkailuja ja asioista tarinan muotoisia kautta. Tämä johtaa kuvallisen tyylittelyn ohella myös kerronnalliseen etuun: aina kun lapset pelkäävät, myös katsoja pelkää, koska on samalla viivalla. Itse huomasin koko ajan koettavani luoda teorioita siitä, mitä koulun salaisuudet ovat.

Elokuva etenee hallitun hitaasti ja päämääräisesti. Valaistus ja kuvat tukevat näkökulmaratkaisua, välillä Innocence näyttää kimaltavan satumaiselta, välillä lynchmäisen ahdistavalta. Erityisesti öiset kävelyt metsän halki tasaisin väliajoin pystytettyjen lamppujen alla herättävät mielikuvia Grimmin veljeksistä Lost Highwayhin (1996). Muun muassa Claire Denisin Trouble Every Dayn (2001) ja François Ozonin 8 femmesin (2002) tuotantosuunnittelusta vastanneen Arnaud de Moleronin taiteilema ympäristö luo upeat puitteet kertomukselle.

Lapsen sinällään yksinkertaista mutta syvyyksiä sisälleen kätkevää tapaa nähdä ja kokea maailmaa käytetään harvoin näin hienosti. Emmanuel Carrèren romaani Huviretki painajaisiin (1995; sittemmin myös elokuva, 1998) onnistuu siinä pojan ja isän suhdetta kuvatessa, mutta Hadzihalilovicilla on ollut ehkä vielä vaikeampi tehtävä: pienen tytön maailma. Yksikin särö voisi helposti tuhota koko tunnelman. Onneksi näin ei pääse käymään ja elokuvan haikean pelottava tunnelma säilyttää hitaasti avautuvan mystisyytensä vapauttavaan loppuun saakka. Innocence on kirkas ja puhdas muistikuva lapsena olemisesta, kaunis ja intensiivisyydessään satuttava.