Antti Tohka

Riot On! (2004)

Ohjaaja:

• Kim Finn

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kim Finn

Kim Finnin dokumentti herätti etukäteen samanlaista hypeä kuin dokumentin kohde, mobiilipeliyritys Riot-E, muutamaa vuotta aikaisemmin. Ihmekös tuo, Finnin dokumentin on tuottanut Riot‑E:n johtokunnan jäsen ja supliikkimies John Hakalax. Tuottajan kyvyt riittivät jopa saamaan neljäsosasivun kokoisen puffijutun maamme suurimmassa sanomalehdessä ennen elokuvan ennakkoensi-iltaa Rakkautta ja Anarkiaa ‑festivaaleilla. Harvoin on tämän tason tekeleelle onnistuttu petaamaan tällaista määrää ilmaista mainosta.

Riot-E jäi joidenkin mieliin keräämällä suunnattomia summia riskipääomaa it‑kuplan hulluina vuosina. Joidenkin mieliin se saattoi jäädä kohulehdistössä julkaistujen paljastusjuttujen vuoksi, joissa kuvailtiin firman huumeiden ja seksin täyteisiä juhlia. Allekirjoittaneen mieleen yritys jäi Helsingin Sanomissa olleen konkurssiuutisen vuoksi, jossa mainittiin mm. Riot‑E:n tiloissa olleen elokuvateatterin päätyneen myyntiin. Vähemmästäkin sitä tulee kateelliseksi ja katkeraksi.

Ennakkopuffauksella luotiin dokumentista kuvaa, jossa irstailu ja öykkäröinti olisivat pääosassa markkinatalouskriittisellä mausteella höystettynä. Jo alkuteksteistä lähtien käy selväksi, että mistään aikuisten elokuvasta ei ole kyse. Uhkea tanssijatar ketkuttaa itseänsä iskevän tamppausbiitin paiskoessa alkukreduja valkokankaalle. Samaa vitun lapsellista amatöörielokuvaa oli siis luvassa, mihin ohjaajan tapauksessa oltiin aiemminkin totuttu. Hyvä pössis lienee ollut tarkoitus, mutta hyvälle mielelle tästä varmuudella tulee ainoastaan elokuvan pääasiallinen kohderyhmä, pelkästään mutsinsa pillun nähneet koodaajanörtit.

Elokuva koostuu lähinnä ainoastaan haastatteluista ja "hauskoista" irtoklipeistä, tyyli vaappuu sinne tänne kuin humalainen teekkari vappuna. Haastattelut on onneksi tehty suurimmaksi osaksi paikallaan olevalla kameralla, vaikkakin välillä kamera siirtyy valitettavasti MusicTV-aikaan. Useimmat yrityksen perustajista on saatu kameran eteen (ainoastaan lakia opiskellut jäsen oli päättänyt kieltäytyä) ja heitä katsoessaan en ole yllättänyt, miten rahoittajat saatiin vakuuttuneeksi, sen verran paljon presenssiä herroissa on. Valitettavasti haastatteluiden taustalle on ilmeisesti tehokeinoksi päätetty lisätä äänekästä klassista musiikkia. En tiedä, johtuuko valinta olemattomista tekijänoikeuskorvauksista vai vain olemattomasta tyylitajusta. Mitään jännitettä ei musiikin avulla onnistuta luomaan, päinvastoin. Monet muutkin elokuvassa käytetyt tehokeinot saavat katsojan kiemurtelemaan myötähäpeästä. Ymmärrän toki vision, jossa elokuvaan on yritetty saada samanlainen draivi kuin mikä vallitsi Riot-E:ssä. Valitettavasti katsojilla ei ole välttämättä unssia koksua suonissa tai muita kuvitteellisia työsuhde-etuja, vaikutelma "viisivuotiaasta Hannibal Lecterista hapoissa" jää täten saavuttamatta.

Tällaisen eksploitaation ehdoilla pelaavan dokumentin tekemisen ei luulisi olevan vaikeaa ja onhan Riot Onistakin hyvää sanottavaa, se ei ole tylsä, aihe on mielenkiintoinen, Lord of the Ringsin oikeusneuvotteluita kuvaava animaatio on hauska. Kuitenkin seiskapäivän aukeaman pituinen artikkeli olisi todennäköisesti antoisampi, siinä olisi varmasti osattu keskittyä olennaiseen karpoiluun, dekadenssiin ja sosiaalipornoon. Puutteistaan huolimatta, tämä dokumentti tulee varmasti myymään paremmin kuin kaikenmaailman Lehmuskalliot ja Honkasalot yhteensä. Se on vähän kuin valitsisi Big Mac ‑mealin ja luomuitujen välillä.