Ilja Rautsi

The Isle (Saari, 2000)

Ohjaaja:

• Kim Ki-duk

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kim Ki-duk

Etelä-Korea on viime vuosina noussut kovaa vauhtia elokuvakartalle. Tunnetuimmaksi ohjaajanimeksi juuri rankalla kostotarina Oldboylla (2004) räväyttäneen Park Chan-wookin lisäksi on noussut Kim Ki‑duk. Luovan uransa taidemaalarina aloittanut mies näki ensimmäisen elokuvansa 33‑vuotiaana Pariisissa asuessaan. Siitä eteenpäin Ki‑dukia ei ole ollut pidätteleminen ja elokuvia on valmistunut tasaista tahtia. Huomiota tuli jo uran alkuvaiheessa lähinnä ulkomaisilta elokuvafestivaaleilta, mutta varsinainen läpimurto tapahtui vuonna 2000, kun Ki‑dukin neljäs elokuva The Isle valmistui. Pöyristyttävillä väkivaltakohtauksilla shokeerannut kauniin eteerinen ja epätavallinen rakkaustarina onkin tähän päivään asti yksi Ki‑dukin vahvimpia töitä.

Mykkänä omasta tahdostaan pysyttelevä nuori nainen Hee‑jin (Suh Jung) pitää syrjäseudun järvellä kelluvista mökeistä koostuvaa loma‑ ja kalastuspaikkaa. Hän ajelee pienellä veneellään ympäri mökkejä ja tarjoaa asiakkailleen ruokaa, kalastusvälineitä sekä seksipalveluita. Yhteen mökkiin saapuu poliisia pakeneva Hyun-shik (Kim Yu‑seok), jonka hiljaisen kuoren alla Hee‑jin näkee jotain puoleensavetävää. Haparoivat kommunikointiyritykset innostavat miehen yrittämään heti seksiä, mutta Hee‑jin torjuu miehen rajuiksi käyvät otteet. Kostoksi Hyun-shik soittaa paikalle nuoren prostituoidun, vaikkei seksi tämän kanssa kiinnostakaan. Nainen ja mies ymmärtävät ja tarvitsevat toisiaan, halusivat tai eivät. Henkilönä pääparin vastakohtana sosiaalisuudessaan ja naiiviudessaan toimiva huora on tietämättään lähinnä välikappale "pariskunnan" keskinäiselle tunteenpalolle. Tästä alkaa sosiaalisesti vajavaisen parin mustasukkainen köydenveto, jossa tunteita ilmaistaan toinen toistaan väkivaltaisimmilla teoilla – lähinnä omaa itseään kohtaan.

The Isleä on sekä kritisoitu että ylistetty sen rankasta väkivallasta. Kritisointi on tarpeetonta, sen sijaan katsojan sietokyky on asia erikseen. Monet kohtaukset ovat rankkoja, mutta Ki‑duk ei kuitenkaan sorru poseeraavaan räävittömyyteen tai itsetarkoitukselliseen läträilyyn, sillä kaikki väkivalta elokuvassa nousee hahmoista ja on sen puitteissa täysin luonnollinen osa kerrontaa ja tarinan kokonaisuutta. Teoksen hahmot haluavat perimmiltään täsmälleen samoja asioita kuin kuka tahansa ihminen – tulla ymmärretyksi ja rakastaa. Päähenkilöt eivät myöskään toimi masokistisesti tai sadistisesti. Kumpikaan heistä ei vain osaa käsitellä tai tuoda ilmi tarpeitaan ja tunteitaan "normaalilla" ja luonnolliseksi koetulla tavalla. Sanat eivät merkitse heille mitään, ainoastaan teot. Hyun-shik yrittää aluksi tuoda sisintään esiin vääntelemällä rautalangasta erilaisia hahmoja ja esineitä, mutta Hee‑jin tekee pian selväksi, ettei näpertelyyn turvautuminen ole tarpeeksi suoraviivaista. Täyttä läsnäoloa ja sitoutumista vaativa nainen näyttää Hyun-shikille, että välittäminen on puhdasta ja brutaalia, rakkaus kouraisee mielen kautta myös kehoa eikä rauhaa synny kunnes pari on täysin erossa muusta maailmasta: rakkaus on oma maailmansa. Rakkaus on saari.

Päähenkilöt ovat myös omilla tavoillaan pelkkiä kaloja koukussa. Kumpikin on ajautunut yhteiskunnan ulkopuolelle; mies murhateollaan ja nainen omalla eristäytymisellään. Miestä kiskovat ihmisten ilmoille poliisit, naista taas vetää esiin kolostaan mies. Pari on kadottanut vain kyvyn ja tarpeen olla sosiaalinen olento sanan yleisessä merkityksessä (Hee‑jinin tapauksessa hän ei sellainen tosin varmaan koskaan ole ollutkaan). Kaipuu on sitä rankempaa, mitä kauemmin sen tukahduttaa.

Elokuvan järviympäristö on samalla tavalla yhteiskunnasta eristetty kuin päähenkilötkin. Kelluvissa mökeissä ihminen voi toteuttaa vain perustarpeitaan; syödä, juoda, naida, virtsata ja ulostaa. Ainoa vaihtoehtoinen puuha on kalastus, joka nouseekin miesten mielessä samanarvoiseksi toimeksi muitten ohella. Ki‑duk havainnollistaa tätä ankean humoristisella kohtauksella, jossa yksi Hee‑jinin asiakas keskeyttää seksiaktinsa kun onkivapa alkaa heilua. Muutenkin elokuvan synkkyyden puhkaisee välillä odottamaton huumori, joka on tervetullutta näin itseensä kääntyneiden ja emotionaalisesti raajarikkoisten persoonien sisälle tunkeutuvassa tarinassa.

The Islen käsikirjoituksessa ei ole mitään turhaa, elokuvan teemat on upeasti tiivistetty 90 minuutin tarinaksi. Vaikka kyse on rakkaustarinasta, pysyy perussävy koko ajan lakonisena ja usein humoristisena. Ohjaajana Ki‑duk ottaa kaiken irti omasta kertomuksestaan ja käyttää usvaista, vuorien ympäröimää järveä hyväkseen sortumatta postikorttiotoksiin. Laajat yleiskuvat maisemasta ovat seesteisyydessään henkeäsalpaavan kauniita ja luovat sadunomaista tunnelmaa brutaalin herkkien kohtausten taustalle. Näyttelijäsuoritukset ovat sanalla sanoen loistavia. Jung Suh ei sano koko elokuvan aikana sanaakaan, mutta hänen ainoa kirkaisunsa kertoo enemmän kuin tarpeeksi. Suhin silmät myös kipinöivät sisälle pakkautunutta tunnetta, joka pääsee vapautumaan vain muutaman kerran. Yoosuk Kimin rooli on enemmän olla vietävänä ja vikistä, mutta hänellä on olemuksessaan vankkaa läsnäoloa.

Elokuvan nimen perimmäinen tarkoitus selviää vasta sen viimeisessä, varsin symbolistisessa kuvassa. The Isle kuvaa rakkautta tunteiden äärirajoilla, hahmojen kautta joiden tekoihin ja valintoihin on aluksi vaikea löytää mitään tarttumapintaa. Ki‑duk kuitenkin kietoo katsojan salakavalasti mukaan tapahtumiin upealla kerronnalla ja henkeäsalpaavan kauniilla otoksilla. Ja kun hahmojen pinnan alle pääsee, ei sieltä enää nouse haukkomaan henkeä ennen elokuvan loppua. Motiivien äärimmäinen yksinkertaisuus kätkee sisälleen monipuolisen ja sykähdyttävän, kauniin ja kuvottavan kokonaisuuden. The Isle on rakkautta puhtaimmillaan ja julmimmillaan: yksinkertaista, satuttavaa ja ihanaa.