Ilja Rautsi

Pusher II (2004)

Ohjaaja:

• Nicolas Winding Refn

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nicolas Winding Refn

Nicolas Winding Refn iskeytyi elokuvamaailman tietoisuuteen 1996 huumediilerin painajaismaiseksi kujanjuoksuksi muotoutuvalla elokuvallaan Pusher. 26‑vuotiaana vaikuttavan esikoispitkänsä valmiiksi saanut Refn jatkoi samalla linjalla elokuvallaan Bleeder (1999), mutta päätyi sen jälkeen kokeilemaan siipiään Kanadassa kirjailija Hubert Selby Jr. kanssa kirjoitetulla Fear X:llä (2003). John Turturron intensiivisestä pääosasuorituksesta ja paikoin varsin ahdistavasta tunnelmasta huolimatta Fear X jäi pelkäksi ontoksi mysteeriksi mysteerin vuoksi. Nyt Refn on palannut synnyinsijoilleen ja esikoisensa maailmaan jatko-osalla Pusher II ja tuloksia voi pitää huomattavasti onnistuneempina. Aihe lieni ammentava, sillä kolmaskin osa on jo valmiina.

Pusherin päähenkilö Frankin kaveri Tonny (Mads Mikkelsen) nousee jatko-osassa päärooliin. Alussa vankilasta vapautuva Tonny yrittää sopeutua takaisin arkeen, eli möllöttää pornoa, vetää huumeita, varastella autoja ja tehdä vaikutuksen halveksivaan isäänsä, joka myös sattuu olemaan hänen pomonsa. Entinen huora Charlotte kuitenkin tiputtaa varsinaisen pommin ilmoittamalla Tonnyn olevan pienen lapsensa isä. Tonnyhan vaan ei siitä liiemmin kiinnostu, vaan hortoilee edelleen tilanteesta toiseen kuin teinipoika.

Pusher II:lla Refn tekee sen, missä harvoin onnistutaan; se on paitsi erittäin pätevä kokonaisuus, myös jopa hieman parempi kuin edeltäjänsä. Refn on täysin kotonaan tässä luomassaan säälittävien pikkugangsterien päämäärättömän arjen kiirastulessa. Rikollisen elämän glorifiointi lienee viimeinen asia, josta Refniä sopii syyttää, sen verran ankeissa oloissa ja tunnelmissa hän epämääräisesti räpiköiviä hahmojaan kuljettaa. Tonnyn haluttomuus ottaa vastuuta isyydestä kulkee limittäin hänen yrityksiensä saavuttaa oman isänsä kunnioitus kanssa. Tonnyn ja hänen lähipiirinsä suhteet pingottuvat äärimmilleen bravuurimaisessa hääjaksossa, jonka aikana katsojalle viimeistään vasaroidaan kotiin elämäntyylin perustavanlaatuinen triviaali dekadenssi. Ainoa tilanteeseensa tyytyväinen tuntuu olevan jo ensimmäisestä elokuvasta tuttu lipevän niljakas huumeherra Milo, jonka itseriittoinen hykertely on kaukana pinna kireällä sopertavien pikkunilkkien ja heidän stressaantuneiden pomojensa raastavasta arjesta.

Tonny on totaalinen saamaton idiootti – hän tietää sen, kaikki muut tietävät sen, eikä kukaan epäröi huomauttaa asiasta päivittäin. Aluksi Tonnyn übertollous on katsojalle hieman noloa mutta erittäin hauskaa. Mitä pitemmälle elokuva kuitenkin etenee, sitä tiukemmalle Refn vääntää ruuveja ja Tonny muuttuu pelkästään säälittäväksi ja suorastaan raivostuttavaksi päähenkilöksi. Eihän kukaan mitenkään voi olla noin tyhmä. Vaan kyllä voi, ja Mikkelsen tekee hänestä paitsi uskottavan, myös oudon sympaattisen sisäistetyllä suorituksellaan. Tonny on vailla suuntaa, kunnianhimoa, itsevarmuutta, suhteellisuudentajua tai järkeä, minkään puutteen sortumatta kertaakaan yliampuvaksi.

Pusher II on kerrottu hyvin samalla tyylillä kuin edeltäjänsäkin. Hahmot esitellään jälleen nimeltä staattisissa, spottivalon kylvettämissä kuvissa ja kerronta noudattaa hahmojen mukana elävää dokumentaarista käsivarakaavaa. Refn luottaa hahmoihinsa ja usein on helppo unohtaa katsovansa elokuvaa, sen verran todelliselta maailma tuntuu. Refn ei pidättele, mutta ei myöskään mässäile. Löysällä peniksenheiluttelulla huorilta mahdollisuutta suojaamattomaan naintiin kinuava Tonny on pinnallisessa macho-uhossaan sekä karmivan naurettava että naurettavan karmiva. Miehen takaraivossa komeileva lapsellinen "RESPECT" ‑tatuointi muuttuu minuuttien tikittäessä jatkuvasti irvokkaammaksi.