Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Dirty Ho (Liu Chia-liang, 1976)



Reipasta, taidokasta kung fu ‑komediaa alansa mestareilta. Alkupuolella väläyteltävä yltiöperseily ei lupaa hyvää, mutta meno tasoittuu tarinan edetessä hienovaraisemmaksi ja fiksummaksi, lennokkuuttaan samalla menettämättä. Koreografiapuolella on paiskittu ylitöitä, näistä näyttävimpinä esimerkkeinä "piilotaistot" teehuoneen viininmaistajaisissa ja antiikkiliikkeessä. Sokerina pohjalla vielä Seven Bitters, ehkä kajahtanein rikollisjengi kung fu ‑elokuvien historiassa, ja tietenkin Gordon Liu!

Flying Swordsgirl, AKA Flying Killer (Lu Chun, 1969)


Crash Cineman obscura-osaston DVD-katalogi tarjoaa välistä mitä hämmentävintä mitvit-osaston aasialaista miekanheiluttelua, välistä taas mitä tyypillisintä säilänkalisteluseikkailua samalta mantereelta. Taiwanilaista alkuperää oleva Flying Swordsgirl on vähän siltä väliltä, kallistuen kuitenkin enemmän jälkimmäisen kategorian kiltin perinteisille vesille. Naistartsanimaisten, leotardikuosiin pukeutuneiden siskosten (äänestä päätellen kazoo-pilli persiissään) lentelyä kohteesta toiseen seurataan läpi innottoman, tarinasta rimaa hipoen käyvän kosto- ja avunantuhybridin, laiskasta taistelusta toiseen, pakotetulta tuntuvien muka-koomisten oivallusten tekohengittämänä. Kaikki olennainen on suunnilleen siihen niputettu, ja se ei ole paljoa. Ei tämä sinänsä mitään täyttä ydinjätettä ole, mutta kömpelyydessään ja tavanomaisuudessaan tylsää ja mielenkiinnotonta käänteisviihtymistä on luvassa koko puolitostatuntisen ajan – en voi suositella edes paatuneimmille wu xia ‑faneille.

Clans of Intrigue (Chor Yuen, 1977)


Äskeisen kuonan päälle oli pakko saada jotain varmaksi ja toimivaksi havaittua, ettei kaunein ydin genrestä unohtuisi. Ja voi pojat – mikä kokoelma silmäkarkkia, mieltäkääntävää juonittelua, sähäkkää kamppailukoreografiaa ja yleistä awesomenessia onkaan arvostetun herra Yuenin käsistä lähtenyt. Pääasiassa yöaikaan ja mitä hienoimmin sommitelluissa ympäristöissä tapahtuva elokuva sisältää erinomaisessa tasapainossa tarinaa ja toimintaa, Ti Lungin vetäessä komeaa hahmoletkaa perässään kenties charmanteimmillaan. Näkemistäni Chor Yuenin elokuvista Top 3 ‑matskua, varsin korkealla wu xian ja kung fu'n kaanonissa ylipäätään ja aina mieletön ilo silmälle ja sielulle.

Axing of the Coffin (Wa Fu Ching, 1969)


Taiwan-lähtöinen Crash Cineman obscura ei ollut tällä kertaa täyttä obs-kuraa, jos nyt ei taaskaan päästä puhumaan mistään Wu Xian kadoneesta merkkipaalusta. Onpahan vain oikeaksi elokuvaksi tunnistettava kokonaisuus järjellisellä tarinalla, pääasiallisesti selvästi jotain jostain ymmärtävällä kuvauksella ja leikkauksella, kelvollisilla näyttelijöillä ja ennen kaikkea järjellisen rivakalla otteella (sinällään harvoiksi jäävissä) toimintakohtauksissa. Kenties perinne on velvoittanut ainakin jonkinlaiseen huolitteluun, IMDB kun tiesi kertoa pohjan olevan vuoden 1913 kiinalaisen mykkäklassikon ja sen pohjalla olleen ikivanhan tarinan. Sellaista melodramaattista paisuttelua ja paatosta on luvassa, että varaukseton suositus todellakin jää saamatta, mutta puolitoistatuntinen kului ilman suurempia ongelmia ja tunnelmaan pääsi välillä ihan sisäänkin. Varoituksen sana kiinnostuneille: ellette halua massiivisia spoilauksia, jättäkää DVD-kotelon tekstit tyystin lukematta.

Big Boss of Shanghai (Chen Kuan Tai, 1979)


Sympaattinen ja hitonmoinen boksaaja Chen Kuan Tai on ja tulee aina olemaan se eniten rakastamani kung fu ‑elokuvien kasvo, mutta on todettava miehen olevan enemmän elementissään kameroiden edessä kuin takana. Onneksi mies ohjauksen lisäksi esittää pääosan omana karismaattisena itsenään. Veijaritarinasta vakavammaksi rypistelyksi muuttuva kertomus ryysyköyhistä kaveruksista matkalla Shanghaihin kohti rikkauksia ja moraalisia puolien valintoja on toimivaa ja sujuvaa peruskauraa ja ‑raajainheiluttelua, mutta erityistä pakkokatsottavaa minkään twistin kautta se ei sisällä. Big Boss of Shanghai on lähes remakeen verrattavissa oleva toisinto joka tasolta ylivoimaisesta Boxer from Shantungista, vain loppukohtauksen melko maaninen ja ilkeän luova mestojen ja ihmiskehojen hajottaminen pääsee esikuvaa lähelle. Plussaa tulee ympäristöstä ja tapahtuma-ajasta (viis pikku anakronismeista).

The Black Tavern (Yip Wing-cho, 1972)


Shaw-talli rykäisi King Hu'n erinomaisesta Dragon Gate Innista uusintaversion jo puolen vuosikymmenen jälkeen kantateoksen valmistumisesta. Projektia ei toteutettu studion valovoimaisimmalla kärjellä. Sen sijaan enimmäkseen pikku- tai ei juuri missään osissa loistaneet suuruudet päästetään temmeltämään Wing-cho Yipin alaisuuteen. Yipilla tuntuu olleen sekä taitoa että näyttämisen halua, sillä alkuteoksen ruhosta napsaistaan irti perusterve torso hovijuonittelut hyljäten: saastainen kerjäläismunkki levittää huhua kauppiaasta ja arkullisesta mittavia aarteita, ja tätä kaupiasta ja aarretta jos jonkinnäköinen viheltäjälauma pakkaa havittelemaan hänen otaksutun reittinsä varrella olevaan hämäräperäiseen majataloon.


Tarina vauhditetaan sangen rivakkaan kulkuun ilman turhia krumeluureja. Uudelleenluenta on Dragon Gate Innille hengeltään uskollinen, vaikka tarinan yksityiskohtia on muokattu melko huolella ja hahmojen motiivit tyystin muutettu. Silti tätä tuppaa syystä tai toisesta vertaamaan koko ajan kantateokseen: jos King Hu'n näkemys ei olisi tuttu, luulen että ilman vertailun rasitteita The Black Tavernista tulisi pidettyä enemmän. Nyt se tuppaa asenteestaan ja yrityksestään huolimatta hukkua ulkoasultaan leimallisena Shaw-tuotantona hitonmoiseen mereen Shaw-tuotantoja. Tarinan kieroilut ja äkkiseltään helposti hämmentävät genreblender-elementit tarpeellisen suhahtaneine hahmoineen pitävät sitä kuitenkin pinnalla, samoin kuin riittävän tiukka ja laadukas toteutus. Erityisesti loppua kohti koko ajan eskaloituvat matsit kaikki paskaksi vaan ‑asenteineen sisältävät suorastaan klassisiksi luonenhdittavia hetkiä. Lopputulema on ehdottomasti silmää ja mieltä miellyttävää Shaw-viihdettä. Neljä tähteä ei ole kaukana.


New Dragon Gate Inn (Raymond Lee, 1992)


Dragon Gate Inn meni jälleen uusiksi 90-luvulla, tällä kertaa Tsui Hark ‑tuotantona. Siinä missä The Black Tavern ottaa paljonkin erivapauksia tarinasta, Raymond Leen ohjaama näkemys on pitkälle suorastaan hämmentävän uskollinen alkuperäiselle pölyisine maisemineen ja valtapelin juonitteluineen. Tärkein, kokonaisuuden ehdottomaksi eduksi kääntyvä muutos on alkuperäiskokoonpanoon lisätty Maggie Cheungin hahmo majatalon emäntänä, joka laajentaa rakkausdraaman kolmioksi ja tuo mukanaan tonnin rivoa (ja pääasiassa hauskaa) sanailua dialogiin. Touhusta ei tule kuitenkaan ennen nähtyä fiilistä, vaikka keinot sinällään ovat vanhat. Sähäkässä toiminnassa, hillittömyyksiin hiljalleen lipsuvissa tapahtumissa ja kruununa suorastaan riemastuttavassa (ja tarinan mukaan lennosta muutetussa) lopetuksessa on melkoinen imu. Neljä tähteä ei jänyt The Black tavernista kauaksi, tälle ne suo empimättä.

Kazuo Ikehiro:

Sleepy Eyes of Death 9: A Trail of Traps (1967) [DVD] ***
Kyoshiron vittumaisuus saavuttaa uudet mittasuhteet kyynisyydellään yhä hätkähdyttävässä elokuvassa. Kristityt satanistit palaavat myös, ja ohjaaja Ikehiro vittuilee katsojalle tahallaan mm. näyttämällä ainoastaan elokuvan rumimman naisen rinnat. Parhaiten toimii silti Lone Wolf & Cub henkinen keskiosuus, jossa salamurhaajat vainoavat vaeltavaa Kyoshiroa. Kuten usein Ikehiron elokuvissa, hajanainen kokonaisuus ei kuitenkaan yllä huippuhetkiensä tasolle. Provosoivat teemat jäävät hieman puolitiehen, eikä edeltävän osan tunnelmallisuutta tavoiteta. Tyylikkäitä kuvasommitelmia pursuava elokuva on paremmin toteutettu kuin osat 5-7, mutta tässä vaiheessa sarjaa vaaditaankin enemmän.

Tokuzo Tanaka: Sleepy Eyes of Death 10: Hell is a Woman (1968) [DVD] ***
Pari astetta inhimillisempi Kyoshiro takertuu mukaan klaanitaisteluun. Sarjan perusongelma hutera käsikirjoitus, jossa tapahtumat tuntuvat sattumanvaraisilta, ja muistettavat sivuhahmot puuttuvat vaivaa ensimmäistä puoliskoa, mutta loppua kohden imu paranee. Rähjäsamurai sekä omaa kostoa ajava ronin ovat kelpo sivuhahmoja, ja lopun lumiset maisemat miellyttävät silmää. Jälleen yksi hyvä, mutta nopeasti unohtuva elokuva Sleepy Eyes of Death ‑sarjassa.

Takashi Tsuboshima: Demon Spies (1974) [DVD] ***½
Kolmannen Hanzo the Razor elokuvan kanssa kaksoisnäytöksenä julkaistu ninja-eksploitaatio pitää pintansa isoveljeään vastaan. Tohon eksploitaatio-chanbaran tuhnuisempaan päähän kuuluva elokuva asettaa ninjapirulaiset sankarin saappaisiin, vaikka toki sankaruus tulee lunastaa tappojen ja raiskauksien suorittamisen (tai sukupuolesta riippuen vastaanottamisen) muodossa. Hieno toimintakoreografia ja hulppeat verisuihkut viimeistelevät viihde-elokuvan. Ainostaan karismaattiset tähdet ja muistettava tarina puuttuvat. Hienoin hetki: ninjamestari demonstroi oppilailleen kuoleman taidetta

Gakuryu Ishii: Isn't Anyone Alive (2012) [DVD] ***
Maailma loppuu opiskelijoiden jauhaessa liki absurdia dialogia Sogo Ishiin teatteriadaptaatiossa. Nimensä vaihtanut ohjaaja panostaa aiempaa enemmän puheeseen, mutta tyylikäs visuaalinen ote ja musiikin käyttö muistuttavat Ishiin oleellisimmasta taidosta. Omituinen ja harkitun epätodenmukainen elokuva on kiehtova, vaikkakin liian pitkä. Kokeellinen lähestymistapa sai kuitenkin useimmilta länsimaalaisilta katsojilta täystyrmäyksen. Japanissa elokuva tuntuu käyvän paremmin kaupaksi; teatterikierros oli elokuvan kokoon suhteutettuna varsin kunnioitettava, ja videovuokraamossa levyt ovat paistatelleet kuumimpien uutuuksien hyllyssä kuukaudesta toiseen.

John H. Lee: 71: Into the Fire (2010)


Korean sodan aikaan sijoittuva ja tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo nuorista opiskelijoista ja kolmesta kovanaamasta hätäisesti kootusta joukosta, joka joutui kirjaimellisesti tulihelvettiin, kun Pohjois-Korean sotakone vyöryi sodan ensimmäisinä kuukausina kohti etelää. P'ohang-dongin taistelu nähdään koko sodan käännekohtana, sillä tästä alkoi liittoutuneiden avustuksella käynnistynyt heilahdus toiseen suuntaan.


Sotaelokuvien klisheet käydään aika tunnollisesti läpi, sillä mukana on mm. se pakollinen vitsiniekka, läski, pelkuri ja sisäisen taistelijansa löytävä sankari, joka joutuu vastentahtoisesti ratkaisijan rooliin. Tai ehkäpä nämä samat hahmot oikeasti nousevat esiin jokaisella taistelukentällä... Joka tapauksessa itse toiminta on näyttävää sekä räjähdysten, luotien ja lentävän veren inferno esitetään niin kasvoille lyövällä tavalla, että puhtoisia sankareita on turha etsiä. Elokuva ottaa myös aika selkeästi kantaa sotapropagandaa vastaan, sillä jokainen sotilas on lopulta samanlainen ja huutaa äitiään viime hetkinä uskonnosta, poliittisesta vakaumuksesta tai iästään huolimatta. Pohjoisen kommunistit näytetään ihmisinä ja vain poliittiset komissaarit, nuo hullut koirat, saavat otsaansa sotahullun leiman.

The Sword (Pan Lei, 1971)


Jimmy Wang Yu on nuori ylhäissyntyinen hovin jäsen, joka tunnetaan maallisista piittaamattomana miehenä vakavan tason miekkafetissiään lukuu ottamatta. Keisari haluaa tämän taidoiltaan ylivertaisen sankarin kipeästi palvelukseensa ja onnistuukin siinä, mutta mies karkaa kuin tuuli veräjästä kuultuaan vaeltavalta erakolta keisarin palkintomiekkaakin ylivertaisemmasta säilästä. Keisari polttaa lievästi sanoen proppunsa, ja draama on valmis.


Lei pistää tarinaansa syvyyttä vähän samaan tyyliin kuin aiemmin näkemässäni The Fastest Swordissa. Kiintoisinta The Swordissa on Wang Yun hahmo jonka luonteenlatu poikkeaa melkoisesti miekkaseikkailun standardista, ylevästä ja oikeamielisestä sankarista. Tämä mies on pikemminkin mulkero, kylmäkiskoinen ja ylivertaisen teräksen ideaan obsessoitunut monomaanikko jonka naiset jäävät onnettomiksi lehdelle soittelemaan ja jonka oma äiti kieltää tämän epäterveen ja kaiken (ura, velvollisuus, maine, avioliitto ja muut perinteiset hyveet) nielevän päähänpinttymän johdosta.


Elokuvan kannalta hyvät uutiset loppuvat kutakuinkin siihen. Jimmy on myös roolissaan aika puinen ja on pystynyt selvästi parempiin suorituksiin urallaan. Pan Lein ohjaus ja tapa kertoa tarinaa on joko anteeksiantamattoman laiska, tai sitten en ole mielenlaadultani tarpeeksi kiinalainen osatakseni arvostaa näin hitaasti ja moraalien kautta etenevää tarinaa.Taistelukoreografiksi on palkattu luultavasti Mäti Säkki tai En Jaksa, hieman paha sanoa kumpi. Viimeinen taisto ja lopputwisti / punchline / opetus on aiempaan nähden yllättävän ryhdikäs kokonaisuus (jos etanamaisen tahdin antaa anteeksi), vastaavaa tyyliä ja pontta olisi kaivattu enemmänkin. Hyviäkin puolia löytyy, mutta yleisilmeeksi jää valju ja laahaava toteutus, valitettavasti.


Son of the Swordsman (Joseph Kuo, 1970)


Siinä missä The Sword oli hitaasti vellovaa pohdiskelua, vastavoimaisesti Son of the Swordsman on erittäin perinteinen huitomisspektaakkeli ohkaisella tarinalla, perinteistäkin perinteisemmillä sankareilla ja sarjakuvamaisella toiminnalla. Parempi elokuva se ei ole. Vaikka sen parissa ei pahemmin pääse pitkästymään, wanhan mestarin pojan matka läpi vaarojen, isupapan tärkeä arvokuljetus mukanaan, ei juuri sytytä tai inspiroi. Huterasta sekoilusta jaksaa vaivoin kiinnostua. Koreografiapuoli on tälläkin kertaa melko laiskaa, vaikkakin pääasiassa suht' kelvollisesti leikattua, jotta edes jonkinlainen sähäkkyyden tuntu pääsee aina välillä mukaan. (Frameja puuttunee sieltä täältä, miksi välillä vähän hypitään.) Jälkimmäisen puoliskon ilkeilyt ja kostotouhuilut ovat yhtä hoh-hoijaa ‑tasoa, mukaan lukien yksi geneerinen joukkio paholaistaistelijoita jotka asettuvat maksusta poikkiteloin sankarimme tielle.


Iron Mistress (Sung Tsun-Hsouu, 1969)


Pienen budjetin ihme kovasti yrittää vakuuttaa ja luoda parilla käytettävissä olevalla kolikolla spektaakkelia, mutta ei auta: lopputulokselle heruu enemmän sympatiapisteitä kuin oikeaa arvostusta. Tataarien sortovaltaa vastaan taisteleva han-kiinalaisten ylevä metsäsissijoukkio, keulillaan "iron mistress" tarjoaa puitteet pakolliselle lojaaliuden, kunnian ja veljeyden ylistyssaarnalle. Perinteiset petokset, sankaruuden osoitukset ja uhrautumiset marssitetaan yksi kerrallaan tarinaan moneen otteeseen tutuksi tulleen kaavan huippuhetkissä. Leikkaus ja juonen kuljetus on herttaisen sekavaa. Titulaarinen rautarouva tuntuu myös jäävän piirteettömäksi statistiksi – oikeastaan elokuvassa ei edes ole varteenotettavia keskushenkilöitä, vaan kaikki sotkeutuvat yhdeksi samantekeväksi massaksi ja välineiksi esitellä ohkaista käsikirjoitusta. Paska mikä paska, mutta kuten sanottu, jostakin niitä sympatiapisteitä vähän vastentahtoisesti tälle heruttaa. Ehkä siksi että tekijät vaikuttavat olevan liikuttavan vakavissaan ja porukassa on hyvin voinut olla sellainen uskon kiilto silmissä, että nyt tulee varteenotettavaa miekkaseikkailua kansalle.

Eddie Nicart: For Y'ur Height Only (1981)


Filippiiniläinen elokuva on tähän mennessä ollut suuri tuntematon, eikä tämä puolivillainen James Bond ‑parodia/pastissi tainnut olla paras mahdollinen tapa aloittaa taivalta, mutta jostainhan kaiken on käynnistyttävä.


Elokuvan pääosassa on Agentti 00, joka on todella poikkeuksellinen tuplanolla jopa salaisten agenttien vaarallisessa maailmassa. Sankariamme esittää itämaisia taistelulajejakin voimalla harjoittanut Weng Weng, 84 senttiä pitkä pikkutähti joka nautti aikoinaan itsensä Marcosien suosiosta. Leffaa ei olekaan tehty aivan kengännauhabudjetilla, jos nyt ne Pradat taisivatkin jäädä vielä kauppaan. Agenttimme on siis "Bigger than Goldfinger's Finger" ja "Bigger than Thunderball's ...", eikä alle kolmen jalan kokoinen hirmumme jätä naisiakaan huomiotta.


Yhden miehen nautinto on usein toisen kidutusta ja tämä jos mikä on takuulla mielipiteet jakava pläjäys. Roger Mooren aikakauden bondien nimeen vannovat saanevat tästä todennäköisimmin iloa irti, mutta voi tätä muidenkin tuplanollaseiskojen faneille suositella.

The Shadow Whip (Lo Wei, 1970)


Aina ihastuttava Feng Pei-Pei antaa nahkaruoskan soida lumisissa maisemissa, juonena taustalla pyöriessä puolittaisen monitahoinen omaisuuskeplottelu anastettua jalokiviomaisuutta koskien. Shaw Brothersille filmattu miekkaseikkailu vakuuttaa maisemillaan ja tunnelmallaan. Taistoihin saadaan mainiotakin meininkiä aikaiseksi, hahmot ovat tarpeeksi kiinnostavia kantaakseen ohuemmaksi ja peruskamaksi jäävän tarinan, ja pieni tatsi groteskia väkivaltaa silaa mukiinmenevän meiningin. Taiteellisesti erittäin huonona mitävittua-ratkaisuna voidaan helposti pitää överiksi nopeutettua kuvaa muutamassa taistelukohtauksessa.


Kokonaisuus ei pääse juuri häikäisemään, mutta jotain perverssiä sympatiaa tämä herättää yli keskinkertaiseksi jäävien antinsa ja näyttöjen. Luulisi etteivät voi yksi söpö muija ja lumisten vuorten elävät maisemat yhdistettynä raajoja irrottaviin ruoskan iskuihin kääntää näin vaakakuppia positiivisen puolelle, mutta joskus se on näin pienistä asioista kiinni.


DVD-restauoinnissa Celestial on tehnyt kuvalllisesti muuten kelpoa työtä, mutta kuva on jäänyt välistä turhan pehmeäksi yleensä ja tummaksi parissa sisäotoksessa erikseen. Ääniraita kuuluu tällä kertaa niihin läpipaskottuihin surround-miksauksiin jotka ovat erityisesti taistelukohtausten ääniefekteissä surullista kuultavaa.

Seiji Chiba: Alien vs. Ninja (2010)


Vaikea tällaista puolivillaista "ulkoavaruuden ömmökökkelöt tulee ja tappaa kaikki" ‑sekoilua on ottaa tosissaan, eikä se nähtävästi ole ollut tekijöiden tarkoituskaan. Alien-sakki saapuu Japaniin joskus 1500-luvulla meteoriitin yms kyydissä ja pistää jo pian sakkia poikki, lohkoihin & pinoon raamatullisella voimalla. Vai pitäisikö sanoa, että shintolaisten tarujen voimalla? Silvonnan seassa on mukana runsaasti komiikkaa, etenkin mukana pyörivän pakollisen pellen, eli ns komediallisen keventeen, ansiosta. Toimintakohtaukset ovat kieltämättä paikoin näyttäviä, kuten kansissakin muistetaan mainostaa, mutta muuten tämä oli aika turhanaikainen pläjäys.

Päähenkilöistä ja heidän kohtaloistaan ei jaksa juuri välittää, mitä nyt toivoo sen pellen pikaista ja kivuliasta kuolemaa, eikä henkilöitä lähdetä sen kummemmin syventämään. Ninjojen keskuudessa näyttää olevan sellainen sääntö, että jos käytät kypärää kuolet lähes välittömästi.

Jing Wong: Sing si lip yan / City Hunter (1993)


En tiedä onko vika minussa vai missä, mutta tämä Jackie Chanin action-komedia ei kyllä tahtonut upota niin millään. Ensinnäkin Chanin "näyttely" on nyt normaaliakin enemmän sitä puolivillaista kohellusta, jota ryyditetään nyt poikkeuksellisen ärsyttävällä "melkein kuin suoraan Chaplinin elokuvasta, mutta ei ihan" musiikilla. Tuo äänimatto kun vedetään vielä sellaisen über-ysäri mankelin läpi niin tilanne on synkkä. Kun koittaa sitten sen kovasti pelätyn musiikkinumeron aika, niin kipu on lähellä ja vahvana. Lasinsirpaleina kakun päällä ovat sarjakuvamaiset äänitehosteet, jotka nekin vedetään raskaasti yli.


Chanin verratonta persoonaa pönkittävät toimintakohtaukset ovat näyttäviä, vaikkakin alkuelokuvasta harmillisen harvinaisia. Terroristien päästessä vauhtiin tilanne onneksi muuttuu radikaalisti. Bonuspuoleksi on myös katsottava se, että leffassa vilisee makean näköisiä aasialaiskissoja. Loppusota on myös melkoista ilotulitusta, videopelikohtauksineen kaikkineen.

MiR (23.3.2013 09:19)

Jing Wong: Sing si lip yan / City Hunter (1993)


En tiedä onko vika minussa vai missä, mutta tämä Jackie Chanin action-komedia ei kyllä tahtonut upota niin millään. Ensinnäkin Chanin "näyttely" on nyt normaaliakin enemmän sitä puolivillaista kohellusta, jota ryyditetään nyt poikkeuksellisen ärsyttävällä "melkein kuin suoraan Chaplinin elokuvasta, mutta ei ihan" musiikilla. Tuo äänimatto kun vedetään vielä sellaisen über-ysäri mankelin läpi niin tilanne on synkkä. Kun koittaa sitten sen kovasti pelätyn musiikkinumeron aika, niin kipu on lähellä ja vahvana. Lasinsirpaleina kakun päällä ovat sarjakuvamaiset äänitehosteet, jotka nekin vedetään raskaasti yli.


Chanin verratonta persoonaa pönkittävät toimintakohtaukset ovat näyttäviä, vaikkakin alkuelokuvasta harmillisen harvinaisia. Terroristien päästessä vauhtiin tilanne onneksi muuttuu radikaalisti. Bonuspuoleksi on myös katsottava se, että leffassa vilisee makean näköisiä aasialaiskissoja. Loppusota on myös melkoista ilotulitusta, videopelikohtauksineen kaikkineen.

Vuosia sitten kun katsottiin porukalla niin yksi kaveri käveli ulos huoneesta Street Fighter ‑kohtauksen jälkeen mumisten "ei tätä voi enää ylittää, turha katsoa loppuun".

Hienoa että MiR on liittynyt mukaan postaamaan Aasia-leffojen arvioita. Omalta osaltani on ollut hieman hiljaista viime aikoina koska en ole ehtinyt katsomaan paljoa leffoja, ja ne mitä olen katsonut ovat tulossa piakkoin etusivulle Yubari-artikkeliin.

Hung Fist (23.3.2013 10:32)

Hienoa että MiR on liittynyt mukaan postaamaan Aasia-leffojen arvioita. Omalta osaltani on ollut hieman hiljaista viime aikoina koska en ole ehtinyt katsomaan paljoa leffoja, ja ne mitä olen katsonut ovat tulossa piakkoin etusivulle Yubari-artikkeliin.

Aasialainen elokuva on ollut tällaiselle euro-fanaatikolle sellainen suuri tuntematon, mutta hitaasti se tutustuminen on käynnistymässä. Mm japanilainen 60-luvun uusi aalto kiinnostaa kovasti, tietäisi vain mistä aloittaa...

Osta MiR alkuun toinen näistä:

http://www.criterion.com/boxsets/720-eclipse-series-21-oshima-s-outlaw-sixties?q=autocomplete

http://www.criterion

.com/boxsets/825-eclipse-series-28-the-warped-world-of-koreyoshi-kurahara?q=autocomplete

Hung Fist (23.3.2013 10:32)

Hienoa että MiR on liittynyt mukaan postaamaan Aasia-leffojen arvioita. Omalta osaltani on ollut hieman hiljaista viime aikoina koska en ole ehtinyt katsomaan paljoa leffoja, ja ne mitä olen katsonut ovat tulossa piakkoin etusivulle Yubari-artikkeliin.

Samaa mieltä. Äijän tekstejä on ylipäätään mukava lukea, vaihtelu virkistää tässäkin ketjusa, ja nyt tulee elokuvia laajemmalta skaalalta syyniin, jokaisella kun on omat mielenkiinnon kohteensa ja painotuksensa.


Broken Sword (Sun Yang, 1971)


Nyt oikeasti... luulisi Taiwanissa edes vähän osattavan nämä Wu Xia ‑hommat, mutta Ere Kokkonenkin olisi varmaan tehnyt vakuutavamman pätkän samoista aineksista. Kuona ja paska on vielä erikseen, mutta tämä on niin jumalattoman mitäänsanomattoman tylsä ja yleiskädetön laahustus, ettei käteen jää juuri mitän muuta kuin vitutus hukatusta ajasta. Leffan isoimmat meriitit ovat todella mauttomassa alkuanimaatioissa ja jännien musiikkirippausten käytössä, kaikki muu on jo sangen matalalle asetetun riman alta luistelevaa silkkaa diibadaabaa mikä ei ansaitse kummempaa mainintaa. Ainoa motiivi katsoa tämä loppuun oli hatara ja tuhoon tuomittu toive luominaamaisen pääosan, nimikkoläskin äkillisestä väkivaltaisesta kuolemasta.


Yakuza's Law (Teruo Ishii, 1969)


Yakuzan elämää ja konflikteja kolmessa eri ajassa ja episodissa kuvaava teos kantaa episodielokuvien perimmäistä painolastia ja helmasyntiä niskassaan: epätasaisuutta. Teruo-san on loihtinut aikojen saatossaan mitä kohereintimpia ja sumentuneita, rautaisia ja umpitärähtäneitä visioita selluloidille, usein vielä samassa paketissa. Siinä valossa kolmen lyhyen tarinan kokonaisuus on aitoa Ishii-tuotantoa. Yakuzan lakeja jaksetaan esitellä kahden episodin verran, joista avaaja esittelee noin 80% arveluttavuuksista ja 50% tyylistä, ja keskimmäinen osa on siistein ja kokonaisuutena (sekä kokonaisuuteen nähden) ehein paketti. Päättävä episodi oikeastaan unohtaa koko keskiössä olleen Yakuza-säännöstön ja keskittyy silkkaan camp-henkiseen toimintaan ja sikailuun – ihan kuin tekijää olisi kyllästyttänyt tässä vaiheessa ihan saatanasti ja teki vain mieli pitää hauskaa. Koko paketti viihdytti kuitenkin niin maan jumalattomasti, että annan sille virheet, huolimattomuudet ja temaattiset hairahdukset mielelläni anteeksi.