Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Clifton Ko:

All's Well End's Well Too (1993) *½

Ensimmäinen jatko-osa Clifton Kon menestyselokuvalle on periodifarssi huikealla määrällä isoja nimiä; Sam Hui, Ricky Hui, Leslie Cheung, Rosamund Kwan, Sandra Ng, Ng Man-Tat, Raymond Wong ja Teresa Mo. Luulisi, että tuollaisella määrällä saataisiin jotain erikoisen hauskaa aikaan, mutta ei. Joitain hauskoja kohtauksia ja hetkiä löytyy, mutta kun koko muu elokuva on hirveää touhotusta ja korostetun ylinäyteltyä epähauskaa koheltamista, ei lopputulos vastaa lähimainkaan ennakko-odotoksia. Vain kompletionisteille.



Hirokazu Koreeda: Still Walking (2008) ****

Hirokazu Koreedan japanilainen perhedraama, jossa vanhemmat lapsineen kokoontuvat viettämään päivää yhdessä. Elokuvassa ei sinällään tapahdu mitään, jollei ruoanlaittoa ja kaikenlaista yhteistä ajanviettoa lasketa. Mutta silti Koreedan keitos on kerrassaan maittavan erinomainen. Enpä ole ennen nähnyt toista yhtä luonnollista ja aidon tuntuista elokuvaa. Näyttelijät tuntuvat olevan kuin yhtä perhettä ja on kuin katsoisi oikeiden ihmisten arkea. Mikään ei tunnu pakotetulta tai edes näytellyltä. Erikoisen elokuvasta tekee myös se ettei sitä ole tehty dokumentaarisesti käsivarakuvauksella perseillen. Koreedan ja kuvauksesta vastannut Yutaka Yamasaki visualisoivat rauhallisesti pitkiä ottoja ja antavat näyttelijöiden omia kohtaukset. Elokuva imee tehokkaasti mukaansa ja kaksi tuntia menee kuin siivillä. Kiehtova universaalisia teemoja käsittelevä elokuva japanilaisesta perhe-elämästä ja kulttuurista. Criterionin blu-ray sisältää erinomaisen filmimäisen kuvan ja nipun kiinnostavia ekstroja.

Yoshua Ben Yosef ( 25.5.2011 14:55)

Pen-Ek Ratanaruang: Last Life in the Universe (2003) 9/10



Osakasta kotoisin oleva japanilainen Kenji työskentelee kirjastonhoitajana Thaimaassa. Elämä on jatkuvana virtana hiljalleen ohi lipuvaa massaa ja pakko-oirehäiriöinen ja yksinäiseen masennukseen vaipuva mies tuntuu jatkuvasti fantasioivan itsemurhasta ja sen mukanaan tuomasta "siunauksesta". Välissä on kuitenkin aina jotain, kuten oma tungetteleva veli, tai vieraan naisen auto-onnettomuus. Muutama verinen sattuma ohjaa elämäänsä ulkopuolisena tarkkailevan Kenjin oleskelemaan kauniin thai-tytön, Noin, merenranta-asuntoon. Kuin huomaamattaan pari rakastuu löytäen toisistaan lohtua ja merkitystä elämilleen.



Kauniiseen ja hiljaisen pidättäytyvään rakkaustarinaan limittyy Yakuza-sivujuoni, joka tuo Miike Takashin esittämän palkkatappajan vierailemaan Thaimaassa.



Pettämätön esteettinen tyyli ja kaunis kuvaus kuljettavat elokuvaa ilmaisuvoimaisesti, ja pitävät sen jatkuvasti mielenkiintoisena arthousemaisen hitaasta (ts. potentiaalisesti vitun tylsästä) kerronnasta huolimatta. Hienovaraiset kohtaukset onnistuvat kertomaan jatkuvasti enemmän kuin pinta antaisi olettaa, esimerkiksi japanilaisten veljesten välisestä suhteesta, Kenjin pakkomielteisestä luonteesta tai naispuolisen kirjastokollegan yksipuolisesta ihastuksesta Kenjiä kohtaan.



Ratanaruang on saanut vakuuttavan kansainvälisen tähtisikermän mukaansa, eli siinä mielessä ei ihmekään että homma toimii. Miike Takashi, jonka mukaantulo tuo elokuvaan hetkellisesti miehen omille töille ominaista absurdin makaaberia fiilistä; Wong Kar-wain hovikuvaaja Christopher Doyle kameran takana; ja japanilainen näyttelijätähti Tadanobu Asano Kenjinä. Ichi the Killerin julistekin muuten näkyy kirjaston seinällä yhdessä vaiheessa.



Last Life in the Universe on kaunis ja koskettava rakkauselokuva, joka ei turvaudu karamelliseen romantisointiin tai pessimistiseen (inho)realismiin. Elokuva alkaa synkästi, mutta lipuu jatkuvasti varovaisen toiveikkaaseen suuntaan ilman lässytystä. Arvostettavaa.

Ja tähän jatkaakseni vielä sen verran, että en ole aikaisemmin tainnut nähdä eksoottista Aasiaa (kotoisen länsimaisittain ajateltuna) kuvattuna näin harmaan arkisena. Kenjin ja Noin kauniiksi kehuma aurinkoinen rantamaisema sinisine vesineen ja vehantine palmuineen siintää hailakan harmaissa sävyissä. Ei ole ilmeisestikään ollut tarvetta tai halua lähteä romantisoimaan ympäristön aistillisuutta.

Blind Beast (Yasuzo Masumura, 1969)

Psykoseksuaalista trillerikauhua erittäin iskevässä muodossa. Edogawa Ranpon huuruiseen novelliin pohjautuva tarina sokeasta kuvanveistäjästä, jolla on obsessio naisvartaloihin ja niideruumiinosien ikuistamiseen. Pirteän latautunut kolmiodraama kuvanveistähän, tämän obsession kohteeksi päätyvän valokuvamallin ja kuvanveistäjän äidin välillä (äiti jää kyllä kepeästi jalkoihin ja sivuhahmoksi) saa elokuvan edetessä koko ajan kierompia piirteitä, lopun äityessä suorastaan huimaksi. Tiukkaa, tunnelmallista ja melko tunkimätöntä tavaraa. Suositellaan ainakin kaikille Polanskin Repulsionin ystäville.



Evil Dead Trap (Toshiharu Ikeda, 1988)

Jo hyvin äkkiä huomaa Evil Dead Trapin imevän ilmeisimmät vaikutteensa enemmänkin Italiasta kuin Japanista, sen verran paljon nojaa sekä äänimaailma että alun murhakuvaus Argenton ja Fulcin tuotantoon. Mutta Ikeda ei ole ainoastaan lainaillut, vaan tuonut tonnin omaa näkemystään kuvauspaikoille. Jos unohtaa typerän mekanistisen tavan, jolla elokuvan henkilöinä ja uhreina toimiva kuvausryhmä saadaan lopullisille tapahtumapaikoille ja pysymään siellä, soppa on sattumarikas ja tunnelmalla ladattu. Erityisen miellyttävää oli, kuinka pidettiin hämärän peitossa hyvin pitkälle, mikä on mahdollisesti luonnollista ja mikä yliluonnollista. Visuaaliset kikat muistuttivat paikoitellen 90-luvun lopun ja 2000-alun japanilaisten kummitusleffojen aaltoa, joten uskallan väittää että Evil Dead Trap oli näille suunnannäyttäjä, ja suurinta osaa kyseisestä tarjonnasta selkeästi parempi elokuva.



Guts of a Virgin (Kazuo 'Gaira' Komizu, 1986)

Hoh-hoijaa... Helvetti, että oli mitäänsanomaton, vaivaannuttavan HC-rajoilla kulkevan äheltämisen ja kumihiiren vinguntaa muistuttavan voihkintadubbauksen täyttämä mukarankistelu, jonka taide-elokuvamaiset kauhuelementit sopivat yhteen pinku-pervoilun kanssa kuin jakkara persiiseen. Gaira huijasi parilla halpaa symboliikkaa, brutaaliuksia naittavalla ristikuvauksella ja epämääräisillä metafyysisellä viittauksilla tappajan alkuperästä katsojaparan ajattelemaan, että ehkä tästä tulee vielä jotain, mutta paskat. Parit kunnon naurut luovasta goreilu-shokeerauksesta ja nihilistisestä horinasta irtosi, mikä ei välttämättä oikeuttanut koko piinan läpikäyntiä. Hämmentävää, hyvin hämmentävää.

Seagal ( 31.5.2011 20:11)

Ylisuojelevan tiukka koodimutsihan tässä on lapsenkasvuisen tarinan draamallisen etenemisliikkeen kannalta se tärkein kiila

Tuon verran uskalsin spoileristasi leikata näkyville, koska tuo ei itsessään vielä minusta spoilaa mitään... Mutta asiaan. Siinä mielessä on kuten sanoit, että ilman tätä kolmannen pyörän olemassa oloa ja siitä seuraavia tapahtumia elokuva ei olisi läheskään yhtä huima kokonaisuus. Äiskä on siis tärkeä katalyytti. Ja tosiaan, siinä on kanssa huima temppu mikä tehdään, kun eroottiseksi koettu alkaa muuttua hiljalleen katsojan pään sisässä vähemmän haluttavaksi materiaaliksi. Etkä kehu lavasteita ja valaistusta suotta, ne kanssa tekevät kokonaisuudesta todella dramaattsien ja ainutlaatuisen.

Kiyoshi Kurosawa:

Serpent’s Path (1998) ****

Kurosawan pikimustassa trilleri-komediassa kaksi miestä aikoo kostaa pikkutytön murhanneelle konnalle... siitäkin huolimatta, ettei miehillä ole aivan täyttä varmuutta onko takakontissa makaava yakuza oikea mies vai ei. Eipä sillä niin väliä, paskasakkiahan ne kaikki on! Hienon henkilökuvauksen, hyytävän aihepiirin ja todella purevan minimalistisen tragi-huumorin sekoitus ei petä kuin yhdessä loppupuolen ammuskelujaksossa. Lopetus kuitenkin palkitsee ja lähettää samalla koomapotilaat takaisin elokuvan alkuun. Kannattaa pitää aivotoiminta vireillä läpi elokuvan, sillä Kurosawa ei selitä kaikkea ääneen.



Takashi Shimizu: Reincarnation (2005) – *½

Tätä nykyä hauskoja näyttelijäesiintymisiä Yoshihiro Nishimuran elokuvissa harrastava Takashi Shimizu jatkaa Reincarnationilla umpisurkeiden Ju-On: The Grudge –elokuviensa hengessä edennyttä ohjaajanuraansa. Tällä kertaa fokuksessa on hölmöjen kummitusten vainoama kuvausryhmä, joka aikoo adaptoida vuosikymmenten takaiset hotellimurhat elokuvaksi. Tuttuun Shimizu-tyyliin hahmot jäävät pahasti vajavaisiksi ohjaajan laskiessa yliluonnollisen karmivuuden pariin. Toiminee joillekin, mutta muiden osalta kummituskuvat ja häröt pikkulapset vain syövät tarinan viimeisetkin psykologiset rippeet. Hämmentävää on, kuinka Shimizu vain vuotta aiemmin onnistui ohjaamaan aidosti hyvän elokuvan (kauniisti kuvattu Marebito, joka rakensi psykologisen tarinan fyysisten rakennuspalkkien varaan).



Tetsuya Nakashima: Confessions (2010) ***

Viihdyttävän komedian (Kamikaze Girls) ja pää perseessä ‑melodraaman välillä sahannut Tetsuya Nakashima yllättää uutuudellaan. Kylmänkalskea mutta loputtoman runollinen Confessions on kuin koston ja kuoleman In the Mood for Love, jossa yläasteen opettaja kostaa tapetun tyttönsä kohtalon oppilailleen. Nakashiman elokuvaksi Confessions on yllättävän maltillinen ja eloton, ja täysin tarkoituksella. Ongelmaksi muodostuvat latteat hahmot – lähes kaikki ovat pakkomielteiden taikka kostonhimon ajamia, mikä tekee heistä hyvin yksiulotteisia ja ennalta arvattavia. 107 minuuttisessa elokuvassa se aiheuttaa jo ongelmia. Kuvallinen anti on kuitenkin huumaavaa – tuskin mikään muu elokuva on koskaan tullut näin lähelle elävää valokuvaa. Samanlaista kamaa on tehty Japanissa viime vuosina enemmänkin, mutta ei tässä mittakaavassa.



Realismin kanssa Nakashiman elokuvalla ei ole mitään tekemistä, pientä sosiaalista kommentaaria lukuun ottamatta. Moitteet epäuskottavuudesta kummastuttavat, kun elokuva tietoisesti pyrkii olemaan audiovisuaalinen taideteos, joka etäännyttää itsensä tosimaailmasta. Lopputulos on paikoin erittäin vakuuttava, mutta on silti pakko pohtia, mitä olisi saatu aikaan jos sama visuaalinen huoli olisi mennyt eläväisempään elokuvaan. Nyt potkua on ainoastaan Mizukin (Ai Hashimoto) hahmossa, josta löytyy ehkä tahatontakin haurautta sekä tulkinnanvaraa – elokuvan ainoa hahmo, jota ei voi profiloida yhdellä lauseella.

Finger of Doom (Hsueh Li Pao, 1971)

Sujuva yhdistelmä miekkaseikkailua ja kauhuelokuvaa. Bonuksia ropisee sopivan paatoksellisesta tunnelmasta, mistä tulee melko paljon mieleen Hammerin rainat, mitä luultavimmin sumuisten kulissilavasteiden luomasta miljööstä. Hahmokaarti on mielenkiintoinen, imelästä romantiikasta pysytään kaukana, eikä elävä kuollutkaan ole yksioikoisen paha käsite... näin ollen jää vähän mysteeriksi, miksi homma ei lähde aivan sllaiseen lentoon, että voisi puhua ikimuistoisesta elokuvasta. Ehkä astetta turhan steriilistä yleiskuvasta huolimatta pidin, ja uskallan suositella kaikille joita nappaa aasialainen kauhuelokuva tai vanhan liiton miekkaseikkailut.



Ghidorah, the Three-Headed Monster (Ishiro Honda, 1964)

Näkemäni vanhat Godzilla-rainat ovat pääsääntöisesti ekaa lukuunottamatta olleet pidäkkeetöntä rymistelyä ja dadailua vailla päätä tahi häntää. Ghidorah ei tee poikkeusta sääntöön, mikä on näiden rainojen tapauksessa erittäin hyvä asia. Jostakin syystä juuri tämä leffa on ollut lukuisten Iso G ‑jatko-osien sarjassa se meikäläisen suosikki (vaikka läheskään kaikkia ei ole tullut nähtyä), ja fiilis vahvistui tuoreeltaan DVD:ltä katsottuna. Mieli ei vieläkään kykene rekonstruoimaan kaikkea elokuvassa nähtyä – aivot vaihtavat täysin vapaalle jo siinä vaiheessa, kun kaksi taskukokoista keijukaista kiekaisevat Mothra-biisin mitä käsittämättömimmän visuaalisen annin seuratessa – ja biisi visuineen tekee tietenkin comebackin vielä myöhemmin... Sense. This film makes none.



Hell Has No Boundary (Chuan Yang, 1982)

Kuivaa vuosikymmenen alun kasariestetiikkaa, rupuista poliisitoimintaa, hätäisesti kyhätty juoni ja pakolliset riivajais- ja musta magia ‑kuviot. Kaikki tämä, ja kaupan päälle poliisinaisen kainalokarvat – no support... Lajille tyypillisesti kiintoisa kama alkaa, kun noidat alkavat ottaa taikamatsia keskenään, mutta sama on nähty monta kertaa hienommin toteutettuna. Elokuvaa vaivaa kautta linjan aneemisuus. Tällainen kama toimii parhaiten silloin kun se rymistelee pidäkkeettömästi täysin raiteiltaan, ja Hell Has No Boundary tyytyy puksuttelemaan kiltisti jo koluttuja raiteita pitkin, vain silloin tällöin sivistyneesti kiihdyttäen. Ei lienee tarvitse toiste tämän pariin vaivautua.



Killer Snakes (Kuei Chih-Hung, 1974)

Yllättävän hillittyä (aikansa honkkari-kauhuksi) lähestymistä yliluonnolliseen tarjolla, ja nyt kun eivät noitavoimat jyllää ja riehu, lähestyminen toimii elokuvan eduksi. Miljöönä toimivat Hong Kongin rähjäiset ja rähjäisesti kuvatut slummit, joissa seksuaalisesti ahdistunut luuseri pyörii lapsuuden traumojen S/M ‑houreissaan ja löytää kiusatulle sielulleen kavereita ja koston välikappaleita käärmeistä henkisen yhteyden kautta. Tunnelmallliseksi äityvä elokuva ei tarjoa elämää suurempia tai edes elämänpaksuisia hahmoja, vaikkakin pääosaa esittävässä, silloin hyvin laihassa Kwok Leung-Ganissa on hienoa haurasta, rokonarpista karismaa potkittuna hylkiönä. Lisäpisteitä ropisee reippaasti nuhjuisesta ilmapiiristä ja ulkoasusta, miinusta taas on pakko antaa lukuisten käärmeiden turhasta silpomisesta ja muusta tuhoamisesta, mikä ei palvele teoksessa mitään muuta kuin shokeeraustarkoitusta; tämä tuntui erityisen groteskilta, kun päähenkilö yhtä käärmettä kuntoon hoivatessaan puhelee, kuinka käärmeen henki on yhtä arvokas kuin ihmisen. Ei tainnut ohjaaja lausuntoa allekirjoittaa... Mutta kokonaisuutena ehdottomasti näkemisen arvoinen eksploitaatio-kauhuilu.



Last Hero in China (Jing Wong & Yuen Woo-Ping, 1993)

Jää vähän minulle epäselväksi, onko kyseessä epävirallinen tai puolivirallinen jatko Once Upon a Time in China ‑sarjalle, vai pelkkä tutulla Jet Li'n nassulla koristettu jälleen yksi Wong Fei Hung ‑elokuva. Oli miten oli, odotuksien vastaisesti teos paljastui varsin toimivaksi moderniksi kung fu ‑komediaksi. Tarpeeksi liioiteltu, tarpeeksi aidosti hauska (vaikka jumaliste, miksi näihin on aina ängettävä joku höröhammas vekkuloimaan), näyttävää ja sähäkkää vaijereilla lentelyä, täysin pärähtäneitä ideoita ja Wong Fei Hungin vihollisia, Gordon Liu... kaiken kaikkiaan enemmän kuin tarpeeksi hyvin viihtymisen takaamiseksi. Lajityypin terävimpään kärkeen ei ole asiaa, sen verran alleviivaavia nationalistisia painotuksia, yhtä alleviivattuja vitsejä ja pientä ylipituutta kokonaisuuteen on eksynyt, mutta kaikin puolin katsomisen arvoinen.

Kiyoshi Kurosawa:

Eyes of the Spider (1998) ***½

Maltillisesti etenevä rikoselokuva alkaa kostotarinana, mutta poikkeaa pian aivan toisille poluille. Puolivälissä hieman turhankin viipyilevä tarina kiskoo kovat tehot loppua kohden. Yakuzoiden maailma on kovin omituinen, mutta toisin kuin Miike, Kurosawa kuvaa sitä ilman selkeitä ylilyöntejä. Harmaan rakeinen kuvaus, avarat ja päivänvalossa kuvatut maisemat, sekä Sho Aikawa istuvat tähän yhtälöön täydellisesti. Hengeltään elokuvassa on hieman samaa kuin ohjaajan paremmin tunnetuissa, mutta heikommissa töissä Cure ja Charisma. Myös Sonatine tulee mieleen muutamaan otteeseen, vaikka Kitanon elokuva onkin paljon railakkaampi revittely.



Shinya Tsukamoto: Haze (2005) ***½

Tsukamoton kontribuutio Jeonju Digital Short Film Projektiin näki joidenkin muiden osien tapaan päivänvalon myös täyspitkänä (49 min) versiona. Klaustrofobian uudelle tasolle vievässä kauhuelokuvassa ohjaajan itsensä esittämä päähenkilö herää äärimmäisen ahtaassa ja läpikotaisin ansoitetussa sokkelossa. Onko hän vanki, pilan uhri, vaiko helvetissä? Tsukamoton tönkösti pääosittama, mutta mielenkiintoinen ja edetessään tasaisesti paraneva elokuva saa tarinansa hienoon päätökseen. Lyhyen keston ansiosta muutamat alkupuolen väkinäiset kohtaukset antaa helposti anteeksi.



Nobuhiro Yamashita: Dohyogiwa no aria (2010) ***

Yamashitan leipä-keikkoihin lukeutuva kännykkäsarja koostuu neljästä 5-minuuttisesta jaksosta. Juttu on lähinnä naisyleisölle suunnattu, mutta naimisiin menossa olevan Chiaki Kuriaman nuoruusmuistelot naurattavat kyllä sukupuolesta riippumatta. Oma viehätyksensä on siinäkin, että pääsee näkemään Kuriyaman meikattuna 12-vuotiaaksi (ja 15-vuotiaaksi, 18-vuotaaksi, jne). Ohjaajan oma kosketus näkyy huumorissa ajoittain, vaikka toki onkin parhaista vuosistaan tylsistetty. Toimii joka tapauksessa televisionkin ruudulla, vaikka rytmitys on selvästi tehty puhelimen näyttö mielessä.



Kim Jee-woon: I Saw the Devil (2010) ***½

Tuhottomiin sensuurivaikeuksiin kotimaassaan joutunut (pallotteli studion ja elokuvatarkastamon välillä, kunnes lopulta 90 sekunnin leikkausten jälkeen sai mainstream-levityksen mahdollistavan K-18 ‑ikärajan) I Saw the Devil palauttelee luottamusta Kimiin Good Bad Weird –westernsöhellyksen jälkeen. Roolissaan kohtuu pätevä hurmuripoika ja tyttöjen idoli Lee Byung-hun lähtee psykopaattimurhaajan (roolissaan täysin pätevä Choi Min-sik) jäljille vaimon päädyttyä viipalointilistalle. Henkilökehitykseltään tietoisen vajaaksi jäävä ruumisralli heiluu onnistuneesti jossain 24:n ja Hostellin välimaastossa, mutta venähtää sisältöönsä nähden hieman turhan pitkäksi. Audiovisuaalinen anti alkaa olla jo turhankin tuttua korealaisuutta – näitä samoja koleita kuvia ja klassisen suuntaan kurottelevia soundtrackeja tuntuu olevan jokainen sikäläinen rikoselokuva täynnä.

Sword of Doom (Kihachi Okamoto, 1965)

Jatkuvasti uhkaavassa tunnelmassa hitaasti etenevä elokuva on pitkälti yhden miehen jykevillä harteilla. Vaikka muu kaarti ei hoida hommaansa huonosti, on turha yrittää väittää että tätä teosta olisi olemassa ilman Tatsuya Nakadain voimakasta läsnäoloa. Okamo piirtää huikean ihmiskuvan misantrooppis-nihilistisestä samurai Ryunosuke Tsukuesta, joka on yksinäinen susi laumassakin liikkuessaan kenestäkään mitään piittaamatta, kunnes hän lopulta kohtaa omat demoninsa, nämäkin lähes tarkoituksettomasti. Komea mustavalkokuvaus jyrkkine varjoineen ja minimalistinen ääniraita toimivat ehdottomasti elokuvan eduksi, graafisen väkivallan nostaessa rumaa päätään loppua kohti ja touhun osapuilleen riistäytyessä käsistä kammottavassa, lähes kontrastina muun elokuvan suhteelliseen rauhallisuuteen verrattuna toimivassa finaalissa. Ainoa mistä tekee mieli russuttaa, on keskittymiset pariin sivujuoneen, mikä tuntuu menevän turhaan itse asian viereen. Mutta näinkin tarjolla on näyttävimpiä hetkiä mitä samurai-elokuva voi katsojalleen tarjota. Katsomiskokemus myös tuntui näin toisella kierroksella jotenkin intensiivisemmältä – luultavasti olin riittävän keskittyneessä tilassa verrattuna edelliseen kertaan.

Pao Hsueh Li:

The Shadow Boxer (1974) **

Ensimmäisessä ja viimeisessä pääroolissaan nähtävä Chen Wo Fu (kaveri pisti itsensä hengiltä ennen ensi-iltaa) tähdittää massasta poikkeavaa kung fu –elokuvaa – tällä kertaa sankari pidättäytyy väkivallasta viimeiseen asti. Ratkaisu on onneton, sillä elokuvassa ei liiemmin ole muuta palkitsevaa kuin lopun turpakäräjät, joita saa odottaa ikuisuuksiin. Matkalla sentään tarjoillaan yhdet tissit, peruskarismaattinen työmaasortaja sivupahiksena, sekä pykälän verran mielenkiintoisuutta omaavaa Tai Chi –treenausta.



Haruki Kadokawa: The Last Hero (1982) *½

Tuottajana ja huumerikollisena paremmin tunnetun Haruki Kadokawan moottoripyörä-elokuvassa juppisankari seikkailee radalla ja hienostojuhlissa. Kasariestetiikka tykitetään hillittömyyksiin asti paljapeffaisen ja lihaksikkaan sankarimme siemaillessa viiniä, pulahtaen uimaan talossaan sijaitsevaan altaaseen, noussen sieltä ylös treenaamaan punteilla, ja lopulta kävellen huoneen kokoiseen vaatekaappiinsa vetämään valkoiset päälle. Ja koko ajan taustalla pauhaa Rosemary Butlerin Ridin’ High. Ja toki mukana kuvioissa on myös smokkiin pukeutuva länsimainen piinkova bisnesnainen, jonka kanssa puhutaan englantia. Kadokawa osoittaa visuaalista silmää saaden aikaiseksi muutamia huikeita kisakohtauksia, joissa kameramies on nähtävästi istutettu täyttä vauhtia kiitävien moottoripyörien takapenkille. Kokonaisuus kaatuu kuitenkin madon vauhdilla matelevaan ja täysin epäkiintoisaan tarinaan, joka ei tunnu loppuvan ikinä. 80-luvun pahimpien tyylirikkojen ylitarjonta saattaa kyllä aiheuttaa slaagin jo ennen sitä – jopa vuosikymmenen ystäville.



Koji Shiraishi: Noroi – The Curse (2005) ****½

Jumalauta! Grotesque-ohjaaja Shiraishin valedokkari lingottaa Ringun, Manaajan ja Ju-onin elementtejä saman putken kautta ja heittää päälle hävyttömästi Morriconen The Thing –scorea rippaavan soundtrackin. Lopputulos on taatusti yksi hyytävimpiä kauhuelokuvia koskaan, jos "kummituskauhu" tippaakaan kolahtaa. Elokuvasta ei kannata paljastaa muuta, kuin että siinä lihava ja aidon tuntuinen dokumentaristi lähtee kuvaajansa kanssa selvittämään yliluonnolliseen viittaavaa mysteeriä. Lähes koko elokuva nähdään heidän videokameroidensa kautta (kuitenkin ylettömän kameranvatkauksen välttäen). Muutama erikoisefektikohtaus tökkii, mutta esimerkiksi Takashi Shimizun tunaroinneista poiketen Shiraishi luottaa enemmän siihen, mitä ei voi nähdä, ja antaa kauhun tulla myös enemmän tai vähemmän lihalliseksi. Digikuvaus näyttää hienolta, samoin runsaasti käytetty VHS-kuva. Japanilaisten antama PG-12 ikäraja on taas täyttä huumoria – monikohan 12 vuotias traumatisoitui tästäkin loppuelämäkseen...

Black Magic 2 (Ho Meng Hua, 1976)

Jatko varsin mainiolle Black Magicille osoittautuu hyvin samantyyppiseksi uskomattomaksi tapaukseksi kuin edeltäjänsä. Kyyti on vain toisella kertaa valitettavan epätasaista – välillä saadaan aikaiseksi ensimmäisen osan ylittävää jälkeä, välillä taas suorastaan hävettää tekijöiden puolesta. Kellekään ei liene yllätys, että nk. juoni on olemassa vain mekanistisena syynä saada mystisiä, yleensä kuvottavia tai rivoja asioita tapahtumaan. Näistä yrjö- ja mitvit-hetkistä kasautuukin melkoinen kavalkadi jo ennen puoltaväliä, aina tissimaidon lupsuttamisesta matoja kuhiseviin raatoihin ja epämuodostuneisiin sikiöihin.

Valitettavasti hetkittäin ollaan aivan hukassa; esimerkiksi muka-eksplisiittiset seksikohtaukset näyttävät siltä kuin ne olisi kuvannut ja ohjannut joku vanha setä jonka muistikuvat pukilla olosta ovat niin hataralla pohjalla, ettei tapahtuman visualisointi uskottavasti onnistu sitten millään. Mainituissa oksetusefekteissäkin mennään välistä niin syvälle suohon, ettei jaksa edes hämmästellä paskaa toteutusta. Viimeisellä kolmanneksella tunnelma kuitenkin synkistyy ja ote tiivistyy, mikä nostaa kokonaisuuden profiilia mukavasti. Lisäksi heikoimmillakin hetkillä Lo Lieh "Aasian Crowleyna" on kaiken aikaa ylipäällikkö – silloin kun ei bylsi – ja hänellä on yhtä vittumaisen komea ja karismaattinen aisapari, melkoinen rotukisan köllikkä. Vaikka kyyti on tosiaankin epätasaista, hauskaa on koko matkan.



The Master, AKA Three Evil Masters (Lu Chin-Ku, 1980)

Kuinka harmillisen ristiriitaista... toisaalta The Master sisältää spektaakkelimaisen komeaa ja sähäkkää matsikoreografiaa ja hienoja treenijaksoja, Chen Kuan-tain karismaattisesta läsnäolosta puhumattakaan. Toisaalta taas sitä rasittavat samat viat kuin muutoin niin tiukkaa hengenheimolaistaan Executioners from Shaolinia; jollakin tapaa epävakuuttava nuori sankari ja hermoille käyvä komedia. Vähän väliä rupeaa jo luovuttamaan koko teoksen osalta, kunnes näkee jotain häikäisevää, alkaa toivoa elokuvan kehittyvän juuri näkemäänsä suuntaan, ja taas kohta perseillään suorastaan raivostuttavasti, kunnes toivo taas viriää.. ja tätä sykliä toistetaan loppuun asti. Tarinassa on kuitenkin imua, vaikka kaiken maailman ääliöinti tekee parhaansa sysiäkseen katsojaa pois kurimuksesta, ja koreografian lisäksi ohjauksessa ja kuvauksessa on kekseliäisyyttä. Kyseessä olisi muuten melkoinen pettymys, mutta pisteitä tulee hieman kasan päälle todistetuista raajoilla ja aseilla huitomisesta.

Go Shibata:

Late Bloomer (2004) ***½

CP tappaa! Punk-ohjaaja Shibatan järjestyksessä toinen pitkä elokuva oli vaiheessa viisi vuotta, mutta tuloksena oli komea, raskas ja hienosti mustavalkoisena kuvattu Taxi Driver – Tetsuo hybridi, jota on vaikea verrata mihinkään toiseen elokuvaan. Pääosassa sarjamurhaajaa esittävä oikeasti CP-vammainen Masakyo Sumida, musiikeista vastuussa World’s End Girlfriend, joka tälläkin kertaa teki mahtavaa työtä (samoin kuin Koreedan tuoreehkossa Air Dollissa). Elokuvan viimeiset 7 minuuttia kestävät ainakin 15 uusintakatselua.



Toru Kamei: Paradise (2005) ***½

Vuonna 2000 valmistui suuri elokuva, jossa Tom Hanks jutteli rantapallolle autiolla saarella. Viisi vuotta myöhemmin japanilainen Toru Kamei keksi, että jutusta tulee paljon mielenkiintoisempi, jos rantapallon tilalle laitetaan nainen ja Hanksin tilalle Versusin pääpahis Hideo Sakaki. Pink-elokuvien maailmasta ponnistaneen Kamein luvattoman vähälle huomiolle jäänyt Paradise on pieni helmi, joka rakentaa raadollisen henkilödraaman seikkailuelokuvan pilareille. Kamei malttaa pohjustaa tarinansa ja ottaa riskejä autiolle saarelle jumiutuvien sankariensa kanssa: toinen on vaimonsa raiskannut luuserikalastaja, ja toinen taas kaunis mutta hermoille käyvä uber-bitch-poliitikkonainen. Viimeksi mainitun antisympatisoiminen lisää elokuvaan häijyn seksuaalisen latauksen, kun katsoja alkaa likipitäen toivoa hänelle pahaa – ja toinen elokuvan päähenkilöistä olisi eittämättä siihen valmis. Mielenkiintoinen elokuva tempaisee visusti mukaansa, vaikka loppujen lopuksi illuusio saarella jumittamisesta jää vajaaksi – hahmot näyttävät liian hyvävointisilta siihen.



Kim Ki-duk: Dream (2008) ***½

Lee Na-yeong ja Odagiri Joe kohtaavat Kimin kielisekasotkussa unileffassa. Komea mies Odagiri haahuilee läpi elokuvan Japania jankaten – se, että kaikki muut puhuvat koreaa kuitataan olan kohautuksella. Alkukankeuksien jälkeen homma ei oikeastaan häiritse, sillä ei elokuva muutenkaan ole tavanomainen. Tarinassa japanilaismies huomaa, että hänen unensa ohjaavat hänelle entuudestaan tuntematonta korealaisnaista. Paikoin säväyttävä (peltokohtaus on upea), osittain kliseisen raadollinen ja tekotaiteellinen, mutta loppujen lopuksi kaikkine ongelmineenkin aika pirun mielenkiintoinen. Jää pollaan pyörimään pidemmäksi aikaa.

Run and Kill (Billy Tang, 1993)

CAT III ‑luokituksen kostotarina ei oikein jaksa pitää mielenkiintoa yllä, vaikka onkin melko toimintapitoinen. Tarina seuraa perinteistä 90-luvun honkkarieksploitaation kaavaa, missä alun komediaperseily muuttuu pikku hiljaa synkeäksi ryöpytykseksi. Rankistelu on erittäin itsetarkoituksellista, näyttelijäsuoritukset taas eivät vakuuta psykoottisine mulkoiluineen ja hikisine hulluuksineen. Loppupuolen ryöpytys on sen verran roisia, että annettakoon siitä vähän lisäpisteitä semmoisena huonon tuulen ja pahan päivän likaisena misantrooppisen fiiliksen tyydytyslisänä: Iso Setä Kent Cheng on sen verran ärsyttävää ja epätodennäköistä sankarimatskua, että saa leffassa loppupelistä kaiken minkä ansaitsee.

Samurai Rebellion (Masaki Kobayashi, 1967)

Hitaan kerronnan ja hiljaisten jännitteiden mestari leipätyössään, ja leipätyö ei tarkoita tässä yhteydessä keskivertoa peruskauraa, ei todellakaan. Samurai Rebellion oli uusintakatselun myötä vielä piirun verran vaikuttavampi kuin aiemmin, sitä suorastaan pidätti henkeä kotisohvalla parissa kohtaa, vaikka tiesi miten tapahtumat etenevät, ja loppukohtaus suorastaan särki sydämen. Toshiro Mifune ja Tatsuya Nakadai vastakkain on aina yhtä sykähdyttävä kokemus. Komeaa kuvausta, komeita näyttelijäsuorituksia... loistavaa elokuvakerrontaa kiireettömälle kaksituntiselle.

Daisuke Goto:

Blind Love (2005) ***½

Nipponin elokuvakaatopaikalta eli pink-elokuvan parista löytyy edelleen kaikkea logiikkaa uhmaavia pieniä helmiä. Blind Love on romanttinen komedia; sympaattisin sellainen aikoihin. Hauskan kolmiodraaman osapuolina sokea tyttö, nukketeatterimiehen ääni sekä tämän avustajan keho, joita tyttö erehtyy luulemaan samalle miehelle kuuluvaksi. Parivaljakko joutuu vetämään poikaystävän roolia duona paljastamatta naiselle, että kyse on kahdesta eri ihmisestä. Muutamista tarinallisista tavanomaisuuksista ja sivuhahmoseksin yliannostelusta huolimatta elokuvaa ei tee mieli edes paljoa kritisoida perusidean, hahmojen ja näyttelijäsuoritusten ollessa näinkin onnistuneita. Eurooppalaisille mainstream-yleisöille jotka eivät näe elokuvaseksiä Saatanan törkynä Blind Lovea kehtaa pienin varoituksin suositella siinä missä mitä tahansa muutakin romanttista komediaa.



Daisuke Goto: A Lonely Cow Weeps at Dawn (2003) *½

Tällä kertaa menee metsään. Hölmöltä kuulostava tarina seniilistä vanhasta miehestä, joka lypsää suosikkilehmänsä korvannutta kolmekymppistä naista ei onnistu nousemaan vakavasti otettavaksi tarinaksi, vaikka Goto sitä yrittääkin. Pahin ongelma on kuitenkin draaman kuivuus ja perimmäinen tavanomaisuus. Traagisia rakkaustarinoita ja niitä varjostavia rahanhimoisia sukulaisia on nähty jo liikaa. Sivuosan tohtorin hurvittelusessiot nuoren assistenttinsa kanssa ovat nekin sietämättömän päälle liimattuja. Tylsää tulee, vaikka perusideassa onkin omaperäisyyttä.



Ryuichi Honda: Watermelon (2004) ***

Sittemmin mainstreamin pariin siirtyneen Ryuichi Hondan semi-pink ‑elokuva kertoo naisesta, joka on lopen kyllästynyt hänen rintojaan joka käänteessä tuijottaviin miehiin. Hän lyöttäytyy yhteen ensimmäisen vastaantulijan kanssa joka ei kärsi tissiobsessiosta. Valitettavasti uusi poikaystävä vain osoittautuu krooniseksi lööperinpuhujaksi. Hondan pikkuhauska elokuva hyötyy miespääosaa esittävästä, Japanin parhaisiin näyttelijöihin kuuluvasta luuseri-spesialisti Hiroshi Yamamotosta sekä nokkelasta projekti-ideasta. Sisarteoksena kuvattu Elvis-pink My Wife’s Shell tapahtuu samassa maailmassa ja samaan aikaan. Elokuvien tapahtumat sivuavat toisiaan, vaikka hahmot eivät suoranaisesti koskaan kohtaakaan. Watermelon on kaksikon lievästi parempi elokuva, eikä se myöskään kärsi pakotetun oloisista seksisessioista, vaan onnistuu kirjoittamaan sisältönsä osaksi tarinaa ja hauskaa komediaa.



Etusivu

KG: Karate Girl

Nippon Connection 2011 ‑paketissa The Rise and Fall of the Unparalleled Band, A Night in Nude: Salvation, Heaven’s Story, Shirome, Sketches of Kaitan City, Abraxas, Kyojima 3rd St., Sumida City, Helldriver, Gantz, Karate-Robo Zaborgar, Coming Future, Live From Tokyo, Doman Seman, Anpo, Beautiful Method, Yoko, The ABC’s of Marriage, Never Let Me Go, Mole’s Festival ja Muddy Planet, sekä puolittain raapaustuna Good for Nothing.

Beast Cops (Gordon Chan & Dante Lam, 1997)

Yllättävä irtiotto Hong Kongin poliisi- ja triaditoiminnan kaavasta, jossa oli paljon pidettävää. Oli mukavaa nähdä vaihteeksi hyvää honkkarikomediaa ilman ylivedettyä perseilyä, hyvän ja pahan pakkaa sotkettuna mielenkiintoisesti ja sähäkkiä toimintakohtauksia samassa paketissa. Kaikki kuvalliset ja kerronnalliset ratkaisut (kuten yht'äkkiset henkilöhaastattelut kesken elokuvan) eivät välttämättä toimineet mallikkaasti, vaikka olivatkin mielenkiintoisia omaperäisyydessään ja hyviä yrityksiä. Ei minun kirjoissani noussut yleisen hypetyksen tasolle, mutta hätyyttelee kärkikastia jo Anthony Wongin kovan suorituksen ja omaleimaisen otteensa ansiosta. Lopputaiston musiikki kertoi osan idän antamista vaikutteista länteen syntyneissä elokuvista puolestaan virtaavan takaisin alkulähteeseen päin, ja varsin hyvällä tavalla.