Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Leo Meller II ( 17.11.2011 21:02)

Web of Death (Chor Yuen, 1976)



Hämmentävä sekasikiö pukudraamaa, fantasiavehkeilyä kauhuelementein ja kung fu'n mäiskettä. Viimeksi mainittu jää kenties eniten jalkoihin kaikkien pyroefektien, veikeiden ansojen ja ennen kaikkea kuolonverkon kutojan, kaikkia suuresti kauhistuttavan Viiden Myrkyn Hämähäkin (ahooga!) rynnistäessä katsojan silmille mitä käsittämättömin lopputuloksin. Tarina on, ylläri, yhtä huttua, ja yllättävän paljon draamapuoli vaatii kärsivällisyyttä, mutta mainittu sekoilu antaa about samalla mitalla takaisin, joten voiton puolelle jäädään. Tosissaan hyvää kokonaisuudessa ei ilman yksittäisiä kohtauksia siellä täällä oikein ole, mutta kalkkunahupailuna tässä oli sellaista tarvittavaa magiaa, jotta katsoessa sai tarpeekseen ällistellä.

Nää Chor Yuenin wuxiat on aina vähän tämmösiä... Voihan niitä tietysti kalkkunahupailuinakin katsoa, ei siinä mitään, pääsääntöisesti kuitenkin pitäisin näiden leffojen koukeroisia juonikuvioita, ihmeellisiä ihmissuhdevääntöjä ja fantasiaelementtejä jonain muuna kuin kalkkuna-aineistona (en nyt muista kovin tarkkaan mitä tuossa Web of Deathissä tapahtui). Laatuohjaajahan tämä herra Chor kuitenkin on millä tahansa mittapuilla mitattuna.

Matti Erholtz ( 18.11.2011 22:12)

Nää Chor Yuenin wuxiat on aina vähän tämmösiä... Voihan niitä tietysti kalkkunahupailuinakin katsoa, ei siinä mitään, pääsääntöisesti kuitenkin pitäisin näiden leffojen koukeroisia juonikuvioita, ihmeellisiä ihmissuhdevääntöjä ja fantasiaelementtejä jonain muuna kuin kalkkuna-aineistona (en nyt muista kovin tarkkaan mitä tuossa Web of Deathissä tapahtui). Laatuohjaajahan tämä herra Chor kuitenkin on millä tahansa mittapuilla mitattuna.

Osaahan Chor Yuen elokuvia tehdä, wuxiaa ja muutakin – onhan jo seuraavan vuoden Clans of Intrigue hyvä esimerkki kelpo miekkaseikkailusta, missä mainitsemasi arvot ovat kohdillaan ja toimivasti esitettyinä. Puhumattakaan sitten myös Chor Yuenin käsialaa olevasta Magic Bladesta, joka on sarallaan yksi kestosuosikeistani ja leffa johon herkästi vertaan lähes kaikkia muita Shaw'n fantasiamiekkaseikkailuja.



Web of Deathin tapauksessa vain draama- ja juonittelupuoli feilasi selkeästi. Tässä käydään läpi wuxiasta puhuttaessa jo ilmestymisvuonnaan niin auttamattoman vanhanaikaisia kikkoja ja kuvioita läpi, jotka on nähty paremmin toteutettuna monasti varhemmin. Tämän vuoksi fantasiaelementit muodostivat väkisinkin kalkkunahupailun, jonka taustalla tapahtuu mitäänsanomattomuksia tai puisevia yritelmiä jostain muusta.



Mutta joo, siitä olen tosiaan samaa mieltä että herra Yuenin tuotannon kimppuun minäkin usutan ihmisiä ihan mielelläni. Web of Deathista en kyllä suosittele aloittamaan.

Woo:

The Killer (Version Longue) (1989) *****

Woon mestariteos pitää pintansa maailman parhaana toimintaelokuvana, tosin ainoastaan pidennetyssä muodossaan. Alkuperäinen 111-minuuttinen teatteriversio on omituisen kömpelö ja paikoin järjetön. Ranskalaisten Taiwan-printiltä kokoon kursima 20 minuuttia pidempi (mutta alkuperäistä Taiwan-leikkausta 10 min lyhempi) versio sen sijaan on mestarillinen. Normiversioon verrattuna etenkin toimintajaksot ovat huomattavasti sulavampia lukuisten elokuvaan palautettujen otosten sekä loppunujakan korjatun kronologian takia. Mukana on myös hienoja uusia kohtauksia sekä paremmin valitut laulut muutamassa kohtauksessa – sekä tietenkin (valitettavasti) mandariininkielinen dialogi. Eipä viimeksi mainittu itseäni häiritse, sillä juuri tätä versiota olen hinkannut puhki 14-vuotiaasta lähtien – teatteriversio on siihen verrattuna niin karu, etten sitä ole saanut yhtä kertaa enempää läpi katsottua.



Chu Yen-ping: Island of Fire (1991) ***

Jackie Chan kuittaili kunniavelkojaan vanhalle pierulle Wang Yulle vetämällä sivuroolin tässä kovalla castilla varustetussa vankila-actionissa. Päähenkilö on kuitenkin Leung Ka Fain esittämä kyttä Andy Lau (hämäävää, sillä myös se oikea Andy Lau esiintyy elokuvassa), joka soluttautuu Jackien, Sammon ja Wang Yun kansoittamaan vankilaan. Ei mikään laatuklassikko, mutta kohtalaisen järeä toimintadraama, jossa muutamille päätähdilleen ominainen spedeilyhuumori loistaa poissaolollaan. Raju väkivalta ja hurmaava märkä T-paita –kohtaus maustavat soppaa. Asiallinen elokuva.



Ryuhei Kitamura: Sky High (2003) *

Taivaan portin (= CGI-tönö) vartija mittelee yliluonnollisen tappajan kanssa uskomattoman nolossa fantasia-elokuvassa. Televisiosarjan pohjalta ö-luokan elokuvaksi adaptoitu idea ei kanna viittä pidemmälle minuuttia lähes kaikkien näyttelijöiden ollessa poikkeuksellisen huonoja, ja käsittämättömän toimintakoreografian keskittyessä pelkästään poseerauksiin – kukaan ei edes yritä osua toisiinsa. Pituuttakin on yli 2 tuntia, minkä takia Yumiko Shakun jumalaisen coolista mustasta vaatetuksestakaan ei voi antaa säälipinnoja. Kanojolle sellaisen voisi kyllä hankkia, jos ei aivan omaisuuksia maksa.



Seiji Chiba: Evil Ninja (2009) **½

Yuji Shimomuran mainio toimintakoreografia pelastaa muutoin standardin Chiba-ninjailun. Karvan verran odotettua paremmassa tarinassa vittupää-ninjat soveltavat biologista terrorismia vihulaisleiriä vastaan. Pääpaino on kuitenkin loputtomissa dialogikohtauksissa sekä ympäri metsää talsimisessa. Visuaalisesti aneeminen ja tutulla näyttelijäjengillä niissä samoissa helvetin luolissa ja pusikoissa kuvattu elokuva pääsee oikeuksiinsa Shimomuran orkestroimisissa toimintajaksoissa, jotka tykittävät ruudulle viime vuosien näyttävimpiä katana-mättöjä. Kokonaisuus hakaa Kunoichin ja Nukeninin, mutta ei pärjää aivan toiselta planeetalta olevalle Alien vs. Ninjalle.



Etusivu

Ryuichi Hiroki: Keibetsu (2011) ***

The Young Vagabond (Liu Shih-yu, 1985)



Gordon Liu pistää riehuen kerjäläis-Su'na – tai oikeammin pääsee aika vähän riehumaan, ja tarina ennemminkin kertoo legendaarisesta hahmosta yhden version tämän synnystä, näyttäen Liuta resupekkana vasta aivan lopussa. Jos kestää hengissä ensimmäisen puolituntisen myötähäpeän, loppua kohti sekä toiminta että komedia alkaa saada ilmaa alleen, jotta täydelliseltä mahalaskulta vältytään. Silti, vaikka itse Liuta ja tämän opettajaa on ilo katsella, etenkin herrojen keskinäisissä matseissa, ja tuhatjalka-jengiä vastaan otetaan pari kelpo koitosta, kaikki muu on melko unohdettavaa, jopa vahvasti hermoille käyvää. Lopetus taas on kuin toisesta maailmasta tai elokuvasta, se kun vetää maton semisti jalkojen alta kaikessa ylikierroksille painuvassa synkistelyssään verrattuna edeltäneeseen kevytmieliseen komediaan. Ihan hieno lopetus (etenkin viimeinen pitkitetty still-kuva), mutta pistää miettimään, miten tähän nyt pitäisi suhtautua; kyllästyikö ohjaaja yllättäen hassuttelemaan, veti kauheat, kauheat perseet ja kankkusmasennuksissa ajatteli kaiken olevan lopussa, uran ja elämän, tehden finaaliin chang-chehit? Soundtrackista vastaava tulisi muuten kuristaa hitaasti, Benny Hill ‑kilkutus yhdistettynä matsien aikana hivenen nopeutettuun filmiin on yhtälö jota todistaessaan alkaa ainakin katsomossa tehdä mieli väkevää drinkkiä. Ei tämä Shaw'n pahnanpohjimmaisimpia ole, mutta reilusti lähempänä pohjaa kuin huippua.



Kerjäläis-Su on sen verran mehukkaan oloinen hahmo, että jos joku tietää katsomisen arvoiseksi kokemiaan elokuvia jotka keskittyvät typppin edesottamuksiin, Shawin tuotantoa tai muilta studioilta, saa suositella.

14 Amazons (Cheng Kang & Tung Shiu-yung, 1972)



Jos valitetaan useiden modernien honkkarikungfuilujen olevan yltiöpatrioottisia, osattiin sitä 70-luvullakin, vaikka tällä kertaa länsimaat jätetään rauhaan. Tarinassa pahat kippuratossuiset lännen barbaarit (mongolit?) uhkaavat keisarin valtaa ja maita, ja velliperseisen hovin ja vieraan uhan välissä on käytännössä yksi patrioottinen suku, jonka viimeinen täysi-ikäinen mies, kenraali itse, saa heti kärkeen surmansa. Niinpä suvun muijat sotilaineen (ja yksi epäuskottavasti pojan rooliin lätkäisty nainen) kokoavat rivinsä ja marssivat koko suvun ja sotapalvelusväen voimin rangaistusretkelle häijyä barbaarikuningasta, tämän viittä yhtä häijyä prinssipoikaa ja heidän massiivisia joukkojaan vastaan.



Monipuolisen ohjaajan ja käsikirjoittajan sota- ja seikkailuspektaakkeli on valitettavan kahtajakoinen tapaus. Jos kestää hengissä ensimmäisen tunnin watermarginmaisen patsastelun, pitkän hahmoesittelyn, muutamien hienojen näyttelijöiden armottoman tasapäistämisen, ohkaisesti peitellyn yltiöisänmaallisen julistamisen ja muun pompöösin jäykistelyn, kokemus palkitaan loppupuoliskon aidolla ämmäenergialla, sähäkän epärealistisilla mutta viihdyttävillä taistelustunteilla ja ihmeteoilla, rullaavalla seikkailulla, sangen onnistuneella sanailulla ja herjoilla ja jopa pienellä jännityksellä.

Ajan kanssa hahmokavalkadistakin rupeavat yksilöt nousemaan esiin hyvällä tavalla, nautittavimpina luottopahis Lo Lieh ja amatsooniarmeijan puolelta pääosaan nouseva Ivy Ling Po. Cheng Kangin joutuu taas toteamaan varsinaiseksi salamaleikkauksen isoisäksi, eikä havainto miellytä taaskaan, zoomikin kun lähtee vähän paikoittain käsistä kuin Francolla ikään. Mutta verta mies lotraa myös niin että Chang Chehiäkin voisi vähän hirvittää, tai ainakin käydä kateeksi.



14 Amazons vertautuu aihepiiriltään, lähtöasetelmiltaan ja toteutukseltaan jo mainittuun Water Marginiin, vetäen epätasaisuudestaan huolimatta hivenen pidemmän korren kuin saman vuonna valmistunut hengenheimolaisensa. On ansio sitten ohjauksessa, käsiksessä tai lähdemateriaalia toimineessa kirjassa, tämän voisi joka tapauksessa katsoa toistekin, WM:n kohdalla moiseen leikkiin ei ainakaan ihan heti tee mieli ryhtyä.

Ryoo Seung-wan:

The Unjust (2010) *

Omituisen suosittu tunari Ryoo Seung-wan, jonka meriitteihin kuuluvat mm. yliarvostettu nyrkkeilydraama Crying Fist, muutaman naurun martial arts –komedia Arahan sekä surkea MTV-tuote The City of Violence, painuu aivan uusiin syvyyksiin kyttäjännärillä The Unjust. CSI-henkinen spedeily lataa parin tunnin edestä trendikästä salamaleikkausta sekä koomisesti toisilleen huutavia hahmoja. Hölmöilyksi menevä leikki saa aivan viime hetkillään asian ytimestä kiinni – ainoastaan tunaroidakseen senkin vähän moralisoivalla lopetuskohtauksella. Kuin voi näin munata?



Tsui Hark: Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame (2010) *

Ja tässä on sitten puhuva peura. Tsui Harkin tuskastuttava CGI-orgia menee metsään ja kovaa. Roolissaan sinänsä oiva Andy Lau seikkailee muinaisessa Kiinassa, jossa kaikki kuvien taustoista aina (puhuviin) eläimiin saakka on piirretty tietokoneella – ja vieläpä huonosti. Ehkä olisi vaan kannattanut tehdä animaatio. Paska sekin olisi varmasti ollut – niin kauaksi on Hark kulta-ajoistaan vajonnut toimintakohtauksienkin ollessa unettavaa hölmöilyä.



S. Shankar: Endhiran (2010) ***

Snadisti siisti elämänkirjoelokuva (toiminta, musikaali, draama, romantiikka, komedia, mitähän vielä) toimii asiallisesti ensimmäiset puolitoistatuntia. Ei ole Superstar Raijnin viileyden voittanutta. Lopussa valitettavasti lässähtää – kuva täyttyy B-luokan tietokonegrafiikoista, joiden parissa alkaa uni tulla silmään alta aika yksikön. Sääli, sillä samassa elokuvassa päästiin jo aiemmin nauttimaan kaiken muun hienouden ohella Yuen Woo Pingin kaukokoreografioimasta hienosta mättömatsista. Hieman hölmöä, että YouTubessa jengi fanittaa elokuvan huonoimpia kohtauksia.



Miike: 13 Assassins (2010) ***

Asiallisen synkkä ja ´pääosin nautittava remake, joka kompuroi loppuaan kohden. 45-minuuttinen loppumättö nojaa likaa kamikaze-henkiseen rynnäköimiseen, josta puuttuu kaikki järki ja uskottavuus. Lajityypin perustahan on, että sankarit ensiksi fiksuilevat itselleen etulyöntiaseman, ja vasta saarretuksi jouduttuaan menevät Ogami Itto –moodiin. Miiken 13-samuraita jättävät taistelutantereen taktisen hyödyntämisen minimiin ja luottavat lähinnä zägään. Ikävää on myös, ettei (kansainvälisessä muodossaan) parituntinen elokuva ehdi millään syventää hahmojaan tarpeeksi, että taistelun alussa tuntisi puolikaan miekkasankareista. Muutoin juttu kyllä tempaa mukaansa, ja on jälleen todettava, että melko asiallisesti on japanilaisen pg-12 –ikärajan puitteissa onnistuttu ujuttamaan mukaan irtoraajoja, verisankoja ja nihilismiä.



Yoshimasa Ishibashi: Milocrorze – A Love Story (2011) ***

J-kitsch –kanuunan tuorein contenderi, tällä kertaa Vermilion Pleasure Night –heebo Yoshimasa Ishibashin toimesta. Nätti poika Takayuki Yamada sekoilee yhteensä kolmessa eri roolissa huterasti toisiinsa limittyvissä rakkaustarinoissa. Ryppään avaava pastelliväripaukku kalastelee nauruja lähinnä hassuilla nimillä. Follow-uppi sen sijaan on välitön kulttiklassikko. Räävitön ihmissuhdeneuvoja Besson Kumagai (Yamada) joraa bikinityttöjen kanssa ja ahdistelee asiakkaitaan 70.luvun disco-swing ‑hengessä. Samurai-setteihin sijoittuva miekkamiehen (Yamada taas) seikkailu sen sijaan lässähtää ylipitkään kaksiulotteiseen 3D-taisteluun, joka uskottelee olevansa yhden otoksen ihme. Olisikin. Lopussa Yamada palaa vielä vihreässä pyjamassa. Niin, eihän se kokonaisuutena erityisen hyvä elokuva ole, mutta Bessonia on pakko fanittaa niin, että juttu kipuaa siinä nosteessa mukavasti positiivisen puolelle.



(sainhan mä nää R&A:t vihdoin kirjattua)

Makai tenshô – Samurai Reincarnation (Kinji Fukasaku, 1981)



Fukasaku lataa katsojan pällisteltäväksi melkoisen kimaran periodidraamaa, katanain ja muiden aasialaisaseiden kalistelua, kauhufantasiaa ja tuhdiksi mausteeksi suht' reilulla kädellä sekaan heitettyjä eksploitaatioarvoja. Japanin historiaa ja myytttejä käytetään runsaana värinä vapaan käden siveltimenvedoissa, kun kankaalle maalataan suorastaan uskomaton kimara vallan omaperäistä kostotarinaa, kunnolla teemoilla irroitellen mutta samalla lajityyppien perinteitä ja tarustoa kunnioittaen. Jotenkin tuntuu siltä, että tätä leffaa on työstetty sydänverellä yhtäläisesti ohjaajan klaffituolista käsin, kuin myös lavaste- ja efektipajalla, kameran takaa ja näyttelijöiden pukukopeissa. Mikä tahansa määrä pätäkkää elokuvan tuotantoarvoihin on pistettykin, se pinkka jenejä on käytetty helvetin fiksusti: jälki on todella nättiä ja tukee tarinan yleisilmettä täydellisesti. Näyttelijäkaarti on uskomaton, ei ainoastaan genrenäyttelijöiden nimilistana vaan myös päteviltä näytöiltään tässä elokuvassa, kun kaikki nuoret ja vanhat kyvyt vetävät hommaansa pieteetillä ja sopivat tarinaan ja taustaan tasan kuten pitääkin. Ihan pirun kova kokonaisuus, jos ei ole entuudestaan tuttu niin suositellaan lämpimästi.

Naked Blood (Hisayasi Sato, 1996)



Japanilainen suoraan videolle (ja ulkonäöstä päätellen videolaitteistolla) toteutettu body horror ‑pläjäys on puutteistaan huolimatta virkistävä pienimuotoinen trippailu, muistuttaen nousevan auringon maasta tulevan kauhuksi laskettavan elokuvan rintamalta muutakin kuin pitkätukkaisia kummituksia, jos nyt jollakin on päässyt moinen unohtumaan. Modernia elämänmenoa tänäkin päivänä lähes hallitseva hedonismihakuisuus saa osakseen ilkkuvaa shokkiterapiaa, aina pienestä huvittelusta vatsaa kääntävään itsesatuttamiseen, kun nördepojun kokkaama ihmelääke alkaa muuttaa koekaniineja ekstaattisiksi masokisteiksi. Soppa sisältää myös oman osansa surrealismia ja eksistentialismia. Kaksi tyyliä eivät kohtaa saumattomasti, tarinan rakenteessa on heikkouksia ja ulkoasu on paikoitellen häiritsevän ruma. Nämä ongelmat tekevät Naked Boodista enemmän kovan yrityksen kuin oikean osuman, vaikkakin kiintoisana meno pysyy koko ajan. Myöskään shokeeraamisesta varsinaisesti vain shokeeraamisen vuoksi ei voida puhtaalla omatunnolla puhua. Sympatiapisteitä tälle on kyllä pudotettava rutosti.

Shinji Imaoka:

Underwater Love (2011) ****

– http://www.elitisti....nji_imaoka.html



Shinji Imaoka: Frog Song (2005) ***

Kappamusikaalin ja vanhuspinkkien ohjaajan hyväntahtoinen elokuva kahdesta sammakkoasuja rakastavasta tytöstä. Kokonaisuus ei kuitenkaan nouse lajityyppinsä helmeksi, vaan tuntuu enemmänkin pink-genressä syntyneeltä elokuvalta, jonka tekijöillä on hieman yritystä, mutta ei tarpeeksi resursseja. Tarina ja näyttelijäsuoritukset eivät ole kaksisia, vaikka toisessa pääosassa nähdäänkin Blind Lovessa hurmannut Konatsu. Lopun musikaalikohtaus sekä useat matkan varrelta löytyvät sammakkohetket ovat kuitenkin miellyttävää seurattavaa.



Christopher Sun: 3D Sex & Zen: Extreme Extasy (2011) **½

Kulttuuritekoa myllyyn: mahtavaa nähdä kiinalaisia ja japanilaisia tissejä valtavina 3D-versioina Kinopalatsi jättikankaalta! Hauskana ja hyvällä maulla tehtynä (kehtaa katsoa ihan standard-kanojon kanssa) alkava juttu latistuu puolen tunnin ylipituuteen sekä semi-sadistiseen lopetukseen, joka ei sen enempää sovi alun kepeään tyyliin kuin myöskään saavuta aitojen CAT-3 väkivaltarankistelujen törkyisyyttä. Eipä tätä kotioloissa (ainakaan 2D:nä) viitsisi katsoa, mutta kankaalta hieno kokemus. Ovella annetut mällikupit hymyilyttivät



Wong Ching Po: Revenge – A Love Story (2010) ***½

Hieman Dog Bite Dog ‑henkinen rankistelu ilman edellä mainitun urpoa isädraamaa. Sinänsä yksinkertaisesta jutusta on saatu pirteä rikkomalla kronologia, jonka ansiosta juttu kulkee hieman epätavallisempaa, mutta dramaturgisesti erittäin toimivaa polkua. AV-tähti Sora Aoin suloinen olemus tulee yllätyksenä monin osin äärimmäisen raskaassa elokuvassa. Lopetus venyy hieman liikaa – hiustenajokuva olisi ollut täydellinen hetki katkaista tarina.



Yudai Yamaguchi: Deadball (2011) **½

http://www.elitisti....post__p__187635



(sainhan mä nää NV:t vihdoin kirjattua)

Jackie Chan & Zhang Li:

1911 (2011) **½

Jackie Chanin 100:neksi elokuvaksi markkinoitu tekele kertoo vuoden 1911 Xinhai-vallankumouksesta. Elokuva seuraa kapinallisryhmää ja heidän johtohahmoa Huang Xiniä (Jackie Chan) kronologisesti eri taisteluiden ja historiallisesti merkittävien tapahtumien kautta. Näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin, vaikka Chan ei aina kovin uskottavalta roolissaan tunnukaan. Hahmot jäävät kuitenkin kovin etäisiksi eikä heidän kohtaloihin saa muodostettua minkäänlaista tunnesidettä. Muutenkin haiskahtaa, että elokuvaa on hivenen liikaa yritetty vääntää eeppiseksi spektaakkeliksi, kun olisi pitänyt keskittyä enemmän vain pariin hahmoon. Ihan katsottava, mutta kaikessa keskinkertaisuudessaan selvä pettymys, vaikkei odotukset kovin korkealla olleetkaan.



Hongkongin aluekoodattu blu-ray on audiovisuaalisesti hyvää jälkeä, mutta ekstrapuoli on jäänyt hieman laihahkoksi.





Benny Chan: Rob-B-Hood (2006) ***½

Pikkuvarkaiden (Jackie Chan, Louis Koo, Michael Hui) ryhmä saa erikoisen rahakkaan työtarjouksen kaapata vauva. Ja kuinkas ollakaan vekara jääkin heidän käsiinsä ja hoitoruljanssi alkaa. Kerrassaan karmivalla konseptilla ja dvd:n kansitaiteella varustettu leffa on lojunut hyllyssä jo useamman vuoden ja vasta joulupyhinä uskaltauduin tarttumaan dvd:hen Jackie Chan ‑maratonin vaatimana. Pahinta pelkäsin, mutta Rob-B-Hood yllätti todella positiivisesti. Aihealueestaan huolimatta käsissä on piristävän raikas, hauska ja nautittava Jackie Chan ‑elokuva. Toimintaosuudet ovat näppäriä, hauskoja ja jopa kekseliäitäkin ja pahasti pelkäämäni lastenhoitokomiikka on yllättävän hauskaa. Näyttelijät ovat hyvässä vireessä ja myös Michael Huita on kiva nähdä pitkän tauon jälkeen taas näyttelemässä, vaikka kulta-ajat ovat jo kaukana takana.



Hongkong dvd:llä leffasta on sekä teatteri että pidennetty versio ja bonusmateriaalia on kakkoslevyllä mukava määrä ja vieläpä englanniksi tekstitettynä.

Yu Irie:

Gekijouban Shinsei kamatte-chan: Rock & roll wa nari tomaranai (2011) ***½

Saitama-räppäri Yu Irien Shinsei kamatte-chan –semifiktio pöllii ideansa vuoden 2006 elokuvasta Custom Made 10.30, joka huipensi fiktiivisen tarinansa Tamio Okudan legendaariseen livekeikkaan. Myös Irie raapii lopun keikkakuvien alle kuvitteelliset tarinat, mutta kokonaisuus on huomattavasti yhtenäisempi. Rinnakkain etenevissä tarinoissa seikkailevat mm. Kamatte-chania fanittava pikkupoika, tämän pole-dancer –äiti sekä shogia pelaava koulutyttö. Tarinan startti on heikko, mutta laatu paranee tasaisesti edetessään, kunnes lopputekstit ovat jo aivan mainiot. Kamatte-chania olisi tosin voinut soittaa hieman enemmänkin, sillä lopun keikkamateriaali on herkkua paitsi korville, myös silmille.



Hiroshi Ando: Blue (2002) ****

Hiroshi Andon slow burner –koulutyttöelokuva ei kiirehdi yleisön hurmaamisen kanssa. Mangan pohjalta adaptoitu tyttöromanssi välttelee melodraama, jättää klubikohtaukset väliin, eikä soita taustamusiikkia lähestulkoon lainkaan. Otokset pidetään pitkänä ja yleensä kuvissa nähdään pelksätään elokuvan kaksi päähenkilöä. Manami Konoshi jää kieltämättä pelkäksi katalysaattoriksi vastanäyttelijälleen, mutta menestys on sen arvoinen, sillä (lähes aina upea) Mikako Ichikawa on aivan loistava sisäänpäin kääntyneenä koulutyttönä. Roolisuoritus peilaa paljolti itse elokuvaa – mitä pidemmälle se etenee, sitä kiehtovammaksi se muuttuu. Hieno elokuva!



Masaki Kobayashi: The Human Condition (1959-1961) ****½

Hyvin mahdollisesti kaikkien aikojen eeppisin elokuva – ja yksi vahvimmista elokuvakokemuksista mitä rahalla saa. Kobayashin 9½ ‑tuntinen sotaelokuva seuraa idealistisen humanistin (mahtava Tatsuya Nakadai) matkaa sotavankeja käyttävän kaivoksen henkilöstöjohtajasta etulinjalle. Kieltämättä hieman pidempi kuin tarvetta olisi (muutama pointti taotaan tajuntaan turhan toiston avulla), mutta Kobayashin elokuva on samalla äärimmäisen vahva pasifistinen kannanotto sekä japanilaisen syyllisyyden analyysi. Tarinan skaala on mieletön, kaunis kuvaus tuo paikoin mieleen Terrence Malickin elokuvat, ja etenkin toisen osan pitkä taistelukohtaus yksi intensiivisimpiä sotakohtauksia mitä on tehty. Nykyään samankaltaiset jaksot tehdään CGI-tekniikan avulla, ja tulokset ovat sen mukaisia.



Huom: Criterionin dvd-boksin takakansitekstejä ei kannata lukea ennen elokuvien katsomista – spoilaa mukavasti sellaiset ensimmäiset kahdeksan tuntia.

One Nite in Mongkok (Tung-Shing Yee, 2004)



Sujuvaa triad- ja poliisitrilleröintiä tuntuu alkuun vaivaavan pieni päämäärättömyys, ihan kuin ei osattaisi päättää mitä ja kenen tarinaa tässä oikein kerrotaan, mutta kun valokeilaan nousee ujo ja hiljainen mutta äärimmäisen päättäväinen ja taustatapahtumien takia äärimmäisen motivoitunut ja siksi vaarallinen aloitteleva palkkatappaja, alkaa homma muuttua mielenkiintoiseksi ja intensiiviseksi. Parhaimmillaan ONiM on kuumottavaa jännitystä ja tiiviin ahdistavaa myötäelämistä, pahimmillaan taas turhan runolliseksi ja tyylitteleväksi lipsahtavaa tunnesotkua. Mahdoton tästä on kuitenkin olla pitämättä, tutuista aineksista on saatu sen verran omansa näköinen ja kuuloinen soppa että vajaan pari tuntia istuu sujuvasti paikallaan ihmetellen, mihin kaikki päätyy. Ylimääräinen viihtyvyysaste irtoaa hyvistä näyttelijävalinnoista ja parista erinomaisesta, hienovaraisesti mustalla huumorilla silatusta kohtauksesta. Pienehkö sleeper.

Dragon Gate Inn (King Hu, 1967)



Viipyilevää jännitystä tarjoava miekkaseikkailu/trilleri tunnelmoi kovin Sergio Leonesta muistuttaen; osasyynä tähän on varmasti karut aavikkomaisemat, mistä tulee spaguwestern väkisin mieleen. Hyvin perinteisessä ja Hu'n muissakin elokuvissaan käyttämässä asetelmassa hovin juonitteleva, todellista keisarikunnan valtaa pitävä eunukki suunnittelee joukkoineen ei-toivotun suvun lopullista deletoimista, mihin joukko satunnaisia sankareita sekaantuu ja asettuu hanketta vastaan. Suurin osa elokuvasta tapahtuu kohtaamispisteenä toimivassa majatalossa, missä viekas kissa ja hiiri ‑leikki osapuolten välillä polveilee jatkuvasti. Tilanteet perustuvat hiljalleen latautuvaan jännitteeseen, mikä purkautuu lopulta joko suvantoon tai väkivaltaan. Miekankalistelu ei ole mitään koreografiahelvettiä, vaan melko simppelinä pidettyä, ja toiminta näyttää siltä että nämä aseet painavatkin ihan kunnolla. King Hu hallitsee kuvaa suvereenisti, otokset ovat asetelmaltaan parhaimmillaan suorastaan pysäyttäviä. Dragon Gate Inn jäi pykälän verran jälkeen Touch of Zenistä ja Raining in the Mountainista, mutta vain pienen pykälän.

The Fastest Sword (Pan Lei, 1968)



Tämä pääsi yllättämään täysin takavasemmalta rauhallisuudellaan ja hillityn varmalla ohjauksellaan. Lei Pan pistää tiskiin yhdenlaisen harvinaisuuden eli wuxian jossa päähenkilössä on havattavissa ihan aitoa hahmonkehitystä pitkin elokuvaa. Ensin yli-ikäiseltä mutta hetken perästä enemmän kuin sopivalta rooliinsa tuntuvalta Chao Kuangilta irtoaa hyvä suoritus kyynisestä miekkasankarista joka häviää nolosti kaksintaistelun hauraan oloiselle papparaiselle ja sitoutuu häviönsä kautta palvelemaan tätä kolme vuotta. Vanhus alkaa koulia hienovaraisilla metodeilla miekkasankarista – yllätys yllätys, ei entistä tehokkaampaa tappokonetta, vaan oikeaa ihmistä. Muutoksen kautta miekkasankari löytää ihmisyyden ja nöyryyden, päättäen että vaihtaa ammattia, mutta vanha maine kummittelee nurkissa, ja pian on haastajaa ovela joka paikassa minne mies menee. Siinähän rakennat normaalia elämää...



The Fastest Sword on mainittu eräänlaiseksi itämaiseksi remakeksi Gregory Peckin tähdittämästä The Gunfighterista. Elokuvien tematiikka on kieltämättä samankaltainen, mutta tämä seisoo mainiosti omilla jaloillaankin. Mitään superkoreografiaa on turha taistoilta odottaa, jos on tottunut alan suurten mestaroimiin sähäköihin ottelukollaaseihin. Kaksintaistelut ovat parasta antia, missä kameratyöskentely, kuvakulmat ja leikkaus toimivat hemmetin sähäkästi kun matsit ovat ohi noin kahdessa iskussa ja niissä keskitytään enemmän taistelijoiden ilmeisiin kuin miekkojen liikkeisiin. Isommat ottelut ovat enemmän nähtyä tusinatavaraa, jos eivät mitenkään epäpätevästi toteutettuja. Valittu lähestyminen matsaamisiin tukee valittua keronnan tyyliä, missä näyttelykin on totuttua vähäeleisempää ja komediakaatuilu loistaa poissaolollaan.

Pan Lein vähän päälle 20 elokuvan ohjausfilmografia rupesi tältä pohjalta kiinnostamaan aika paljon.

13 Worms (Hou Cheng, 1970)



Crash Masters on pelastanut taas yhden unohdukseen painuneen aasialaistuotannon digitaalisesti katseltavaksi, ja kuten usein näiden julkaisujen kanssa, joutuu hieman miettimään miksi.

Rahkeita tässä näyttäisi olevan ulkoisten puitteiden perusteella käytössä vähän kengännauhabudjettia enemmän, mutta se ei liene auta, jos ohjaajan pallilla ei ole oikein minkäänlaista näkemystä kokonaisuuden rakenteesta. Kolmetoista matoa on ilmeisesti jonkinlainen sankari/rosvokopla, jonka shakkimestari kusettaa suorittamaan vaarallista tehtävää, mysteerinaisen vapauttamista... jostakin... joltakin porukalta. Leirien välissä häärii taas yksi mies/nainen, "mystinen kerjäläospoika". Koko homman mysteeri tuntuu rakentuvan siihen, että katsojalle kerrotaan mahdollisimman vähän hahmoista, tapahtumista ja yleisestä juonen kulusta. Joko tavaraa on kadonut keloilta metritolkulla tai jäänyt suoraan leikkaamon lattialle, tai sitten ohjaaja ja käsikirjoittajja on ollut todella yössä, rustaten ja keksien tavaraa sitä mukaa kun kuvaukset etenevät ja päivän lopuksi ynnätään paljonko on vielä rahaa poltettavana. Tai sitten idea katoaa käännöksessä huolella... miten vain, pahimmillaan meno on rasittavaa tyhmäilyä, parhaimmillaan (ja pimeimmillään) taas silmiä pyöristyttävä ja suupieliä nyityttävää. No Taiwanin kuvausmaisemat ovat sentään komiat ja välistä pääsee nauru. Silti lopputulos on kuin pellelauma seuraamassa King Hu'n jalanjäkiä miekkaseikkailueepoksen ihmeellisessä maailmassa.