Kimi Yawata: Audio Erotica (2012) [VoD] ****½
Tsukamotolaisissa sfääreissä liikkuva 37-minuuttinen elokuva on kuin A Snake of Junen ja It
Stephen Slade: Voyeur (2013) [VoD] ***
Lyhytelokuva, joka on niin perverssi, että virallisena julisteessakin lymyilee vain piirretty mustekalaa. Samainen lonkeroeläin on lyhytelokuvan avaavan seksikohtauksen toinen osapuoli. Päähenkilö on kyseistä aktia kuvaava, äärimmäisen huonomuistinen valokuvaaja, joka kiertää tallentamassa erityislaatuisia esityksiä, mutta joutuu oudon pikkupojan ahdistelemaksi. Gaijin-ohjaaja Stephen Sladen Japanissa kuvaamasta elokuvasta ei ota selvää, onko se parodia vai tahattoman kömpelö sekasotku. Elokuva ei ole missään mielessä erityisen hyvä, mutta viihdyttää 20 minuuttisen kestonsa asiasta riippumatta.
Choi Dong-hoon: The Thieves (2012) [Lentokone] **
Turhanpäiväisessä ryöstöleffassa Korean kauniit ja suositut tähtinäyttelijät suunnittelevat timanttikeikkaa. Muutama rakennuksien seinillä tapahtuva toimintakohtaus viihdyttää, samoin sivuosan Simon Yam (mielenkiintoista, että 90-luvun CAT-III tähdet ovat nykypäivän Hongkongin karismaattisimpia näyttelijöitä), mutta muuten jengissä ei ole persoonaa eikä elokuvassa inspiraatiota. En jaksanut 13 tunnin lennolla katsoa elokuvaa tuntia pidemmälle – loppuelokuvan katsoin paluulennolla. Etelä-Korean kaikkien aikojen katsotuin elokuva jostain syystä.
Jackie Chan: Chinese Zodiac (2012) [Lentokone] **
Kolmas osa Armour of God –sarjaan on hölmö lastenelokuva, jossa Chan tuputtaa vuoron perään moraalisia ja kiinalaisnationalistisia opetuksia pikkupoikien valaistukseksi. Elokuvan leikkaus ja kuvaus on paikoin todella kömpelöä ja saa Chanin vanhat Hongkong-klassikot näyttämään elokuvateknisiltä taidonnäytteiltä. Toimintakohtauksissa on vaijereita liiaksikin, mutta loppupuolen mätkintä osoittaa mieheltä yhä löytyvän hieman potkua. Chanin persoona puree yhä ja pitää seikkailuelokuvan juuri ja juuri katsomiskelpoisena, vaikka lapselliset sivuhahmot ärsyttävätkin.
Etsusivulla
Sakichi Sato: Zero Man vs. The Half Virgin (2011) (2011) ***½
Naoki Hashimoto: Birthright (2011) ***½
Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia
Screwed (Teruo Ishii, 1998)
Edesmenneen veteraaniohjaajan yleensä ah, niin pimeää taidetta tuotannon loppupäästä. Kusenkeltaisissa väreissä ja tunnelmissa uiva tarina introvertin nälkätaiteilijan itsensä, elämänsä tai jonkun muun, minkä, etsikkoretkestä on hetkittäin ahdistavaa ja pääosin mielllyttävän uneliasta, kokonaisuutena melko hypnottiseksi käyvää vellomista. Erityismaininta vuoroin rauhoittavasta, vuoroin piinaavasta, aina kuvien kanssa elävästä soundtrackista. Ei mitään Ishiin parhaimmistoa, mutta kiinnostavaa kokeellista draamaa – erityisesti viimeinen kolmannes oli potentiaalista "saatan tulla uniin" ‑matskua.
Samurai Fiction (Hiroyuki Nakano, 1998)
Uusinta vuosien takaa. Miekkavarkaaksi spontaanisti ryhtyvä Kazamatsuri (vaikuttavin hahmo, jonka takana on karun karismaattinen Japanissa tunnettu rokkistara Tomoyasu Hotei) saa klaanin vihat sekä pari ninjaa ja joukon nuoria samuraita peräänsä – tämän asetelman ympärille saadaan draamaa, komediaa ja jännittäviä tilanteita. Myös nimellä SF Fiction – Episode One tunnettu teos ei tähän mennessä ole jatkoa saanut. Vähän sääli, nimittäin visuaalisesti erittäin hyvältä näyttävä kokonaisuus kumartaa syvään niin klassiselle chanbaralle kuin toiminnallisemmalle / eksploitaatiovetoisemmalle miekkaroiskeelle. Moderni ääniraita sopii noin 85% ajasta kuviin erinomaisesti, loput hetket lipsuvat hieman kornin puolelle ja vievät keskittymistä pois olennaisesta. Myös introssa pälätetty turha säpellys entisen elämän takaumasta häiritsee painoarvoonsa nähden suhteettoman paljon ja menee sarjaan "kerronnalliset ääliövedot". Muut jutut ovatkin aika mallikaasti kohdillaan. Nätti, oikealla tavalla koominen ja viihdyttävä teos. Voisi katsoa jo parin vuoden päästä taas uudelleen.
Meller (18.7.2013 12:47)Samurai Fiction (Hiroyuki Nakano, 1998)
Myös nimellä SF Fiction – Episode One tunnettu teos ei tähän mennessä ole jatkoa saanut. Vähän sääli, (...)
SF sarja itsessään (ikävä) kyllä jatkui, nimittäin Stereo Futurella, virallisemmin Stereo Future SF Episode 2002. Se on aivan hirvittävää yhden/puolentoista tähden kuraa. Samurai Fictionhan tosiaan on melkoisen hieno teos, mutta näillä kahdella yhteistä on lähinnä sama ohjaaja.
Shocky (19.7.2013 19:17)Meller (18.7.2013 12:47)Samurai Fiction (Hiroyuki Nakano, 1998)
Myös nimellä SF Fiction – Episode One tunnettu teos ei tähän mennessä ole jatkoa saanut. Vähän sääli, (...)
SF sarja itsessään (ikävä) kyllä jatkui, nimittäin Stereo Futurella, virallisemmin Stereo Future SF Episode 2002. Se on aivan hirvittävää yhden/puolentoista tähden kuraa. Samurai Fictionhan tosiaan on melkoisen hieno teos, mutta näillä kahdella yhteistä on lähinnä sama ohjaaja.
Kiitos tiedosta. Antisuosittelusta huolimatta haluan kyllä joskus tuon vielä tsekata.
Brotherhood of War (Je-kyu Kang, 2004)
Sota on julmaa, ratsuväki raakaa – ja sisällissodat ne vasta kivoja ovatkin. Kahden vastentahtoisesti värvätyn veljeksen vaiherikas Korean sota on näyttävää modernia sotaelokuvaa, jossa kansakunnat kiehahtavat aatteellisesti vastakkain ja kumpikin taho syyllistyy melkoisiin ylilyönteihin. Parhaimmillaan se välittää sisällissodan kauhuja, ristiriitoja ja julmuutta kiitettävästi. Pahimmillaan paatos käy hieman raskaaksi, ainakin kun viulut vinkuvat ja takaumissa onnelliset ajat kohtaavat mutaisen helvetin. Kuitenkin noin kahdeksankymmentä prosenttia sisällöstä ja kerronnasta toimivat hyvin tai paremmin, loput kaksikymmentä on joko hoh-hoijaa tai ärsyttää. Teho/paino ‑suhde on varsin hyvin kohdillaan, ja pientä lisäpisteytystä tulee harvemmin valkokankaalla muutenkaan nähdystä konfliktista suoraan kahinan toisen paikallisosapuolen suusta. Saamari kun joku päivä näkisimme myös mahdollisimman neutraalin ja rehellisen tilityksen samasta aiheesta yhdistyneen Korean voimin toteutettuna massiivisena, tärkeänä elokuvana. Siihen asti tälläkin pärjää.
The Blade (Tsui Hark, 1995)
Viime syksynä eivät edes laatikoksi torsottu kuva ja enkkudubbi yhdessä kyenneet riisumaan Harkin vastustamattomalta toimintapommilta viehätystä. M.I.A.n britti-DVD on vielä kaukana täydellisestä audiovisuaalisesta elämyksestä, mutta sentään kanton-ääniraidalla, poltetuin enkkutekstein ja asiallisen muotoisella letterboxatulla kuvalla ylpeilevä. Hienon uusiokakun on Tsui Hark One Armed Swordsmanista leiponut: tämä on edelleen se sähäkkä ja mielikuvituksellinen honkkarimiekkailu, mihin rakastuin joskus ysikytluvun lopulla. Visuaalinen ilme ja äänimaailma ovat herkullista, komeaa ja nautittavaa. Tarina ajaa asiansa, vaikka menoa katkaisevat puoliälylliset kertojanäänet ovat päälle liimatun tuntuista tavaraa. Menee vähän överiksikin, miksi tästä pitää näin paljon, mutta vuosi toisensa jälkeen se jaksaa ilahduttaa, joten järki saa tehdä tilaa tunteille. Vuosikymmenensä kovimpia wuxia-otteita edelleen.
Goyôkin (Hideo Gosha, 1969)
Jylhä ja tunnelmallinen chambara lumisissa maisemissa. Koko paketti kuulostaa ja näyttää suorastaan syntisen hyvältä. Yleinen synkkyys ja lohduttomuus hakee vertaistaan. Tatsuya Nakadai surullisen hahmon ritarina on ihan vitun kova ja hyvä, taas. En varmaan katso variksia enää koskaan samoin silmin, vaikkei meillä Suomessa mustavariksia lentelekään. Kovasti samankaltaisia fiiliksiä välittyy kuin spaguklassikko The Great Silencesta, joten jos kyseinen teos putoaa, kannattaa tähänkin tutustua ehdottomasti.
Resurrection of the Golden Wolf (Tôru Murakawa, 1979)
Nyt heiluu niin jäänviileä jätkä ympäriinsä, että tuore kahvi muuttuu sekunneissa frezzaksi. Kaksoiselämää viettävä Asakura on pintapuolisesti keskinkertainen salaryman, mutta vapaa-ajallaan hän suorittaa huimia rikoksia ja on päättänyt keinoja kaihtamatta järjestää itselleen makean elämän. Tyylikäs paketti svengaa menemään Yûsaku Matsudan johdolla, kun ikicool päähenkilö ryvettää itseään juonittelujen, väkivallan ja ison pelin pelaamisen ympyröissä kuin Bateman ikään, mutta ilman sarjamurhaajan taipumuksia. Sonny Chibakin käy vilahtamassa merkittävässä mutta ei erityisen muistettavassa sivuroolissa. Vähän liikaa ja liian pitkästi on asioita kerrottu, mutta bisnesrötöstelijöiden maailma on sen verta kiehtova että tämän antaa anteeksi aika helposti. Hieno lopetuskin vielä.
Resurrection of the Golden Wolf on todellakin aikakautensa kovimpia leffoja. Omakin arvio tulossa joskus, kun saan mysteeri-artikkelini valmiiksi.
Ja ne varikset on oikeasti vittumaisia Japanissa. Itse en osaa niitä edelleenkään varoa, mutta paikalliset pelkää ihan aidosti – ilmeisesti syystä. En nyt kyllä muista tähän hätään mitä ne tekivät Goyokinissä...
Goyokin on tosiaan Goshan parhaimmistoa yhdessä Hitokirin, Violent Streetsin, Cash Calls Hellin ja Three Outlaw Samurain kanssa. Samurai Wolfit ovat nekin aivan kannoilla. Ikävää, että jenkkimarkkinoilla on Goyokinia ja Outlaw Samuraita lukuunottamatta keskitytty niihin vähäpätöisempiin Gosha-elokuviin.
Lähinnä rääkyvät, tuijottavat pistävästi, lentävät parvissa, lepattelevat silmille ja luovat lähikuvissa sellaisen vaikutelman että voisivat kylmästi syödä kenen tahansa sydämen, ylpeydellä ja röyhkeydellä. On kuin ikävä kuolema tuijottaisi katsojaa suoraan silmiin varsin välinpitämättömästi. Siinä on enemmän kuin riittävästi, näillä otuksilla luodaan komeasti ahdistusta non-ornitofobillekin.Hung Fist (2.8.2013 14:06)Ja ne varikset on oikeasti vittumaisia Japanissa. Itse en osaa niitä edelleenkään varoa, mutta paikalliset pelkää ihan aidosti – ilmeisesti syystä. En nyt kyllä muista tähän hätään mitä ne tekivät Goyokinissä...
The Master Strikes Back (Sun Chung, 1985)
Kung Fu Instructorin varsin itsenäinen jatko-osa oli Shaw Brothersin viimeisiksi jääneiden elokuvien joukossa. Ti Lung toistaa roolinsa vakaana mestarina joka tällä kertaa on tilattu pistämään juopotteleva ja huorissa ravaava varuskunta takaisin ruotuun. Mestari joutuu piakkoin egokamppailuun psykoottis-narsistisen varuskuntakaupungin poliisimestarin kanssa, jonka vastakarvaan silittäminen heti kaupunkiin saavuttua ja yhteisön silmäätekevien tulolähteiden tyrehdyttäminen tiukentuneella sotilaskurilla osoittautuvat vakaviksi virheeksi. Konflikti on väistämätön, kun moraalit ja tienaaminen kohtaavat.
Ti Lungin esittämät hahmot ovat parhaillaan kovia jätkiä inhimillisine heikkouksineen, mistä tämä kahden elokuvan sarja ja Opium and the Kung Fu Master ovat hyviä esimerkkejä. Asetelmat ja sekaan ujutettu vakava melodraama lisäävät kiinnostavuutta. Lippuluukkutäkyinä on käytetty ajan hengen mukaisesti paljasta pintaa ja kevyttä komediaa, mutta ei kumpaakaan häiritsevyyteen asti. Gorepuolelta on pakko mainita lyhyt mutta kuumottava hirviömäisen virkamieseunukin suorittama nuorukaisen kastraatio joka uhkaa saada ruokahissin liikkumaan väärään suuntaan. Mätön ystävät eivät saa masua täyteen, mutta se mitä kamera tallentaa on laadukkaasti kuvattua kahnausta, Sun Chungin tavaramerkkinä kun on taas elokuvallisten työvälineiden todella pätevä hanskaaminen. Ulkoasu poikkeaa muutenkin edukseen jämälavasteiden täyteisistä kasari-Shaweista. Näppärä, runsas (less would be a bit more ) ja piristävän erilainen paketti. Hyvin lähellä ekan osan vetovoimaa, vaikkakin lähes tyystin erilainen.
The Hidden Power of Dragon Sabre (Chor Yuen, 1983)
Kolmas ja viimeinen osa Chor Yuenin filmaamia lohikäärmesapelin vaiheita – sekavampana kuin koskaan. Toisaalta tämä on kaikessa överiydessään sarjan viihdyttävin, toisaalta rasittavin osa. Nyt ei ole pidätelty mitään missään. Lasereita ja räjähdyksiä on niin paljon, että hetkittäin luulee katsovansa scifiä – vaikutelmaa tukevat muutamat oudon futuristisen fiiliksen lavastukset. Kaikessa kaoottisuudessaan meno ja tarina ovat kovin hämmentäviä, parhaimmillaan ratkiriemukkaan leukoja loksauttavia. Hahmot jäävät yhtä poikkeusta (pääpahis) lukuun ottamatta aiempia osia vaisummiksi. Koreografia on kuivaa ja vähäistä, suurin osa matseista kun hoidetaan lentämällä, laseroimalla ja räjäyttelemällä. Efektisota on kaunista katsottavaa ja Chor Yuen loihtii martial worldin studiolavasteilla ihastuttavan sadunomaiseen hehkuun, mutta liika on liikaa: sekavuus ja jatkuva säihketulitus rokottavat huolella pisteitä, kun enää ei lopussa yksinkertaisesti jaksa enempää.
Legend of the Mountain (King Hu, 1979)
Kirjanoppinut saa tehtäväkseen kopioida pyhän sutran, määrärahan homman hoitaakseen ja osoitetun paikan missä työ tapahtuu. Miljöössä ei vain tunnu kaikki olevan kohdallaan, sutraa kohtaan on monilla intressejä, ja pian on outoja voimia valloillaan... Perinnetietoinen aavetarina on selkeästi toiminut sapluunana Ching Siu Tungin erinomaiselle A Chinese Ghost Storylle, mutta King Hu rakentelee ja tunnelmoi paljon rauhallisemmin lähes taukoamattoman räiskeen ja hälinän sijaan. Esteettisesti liikutaan selkeästi aiemman vuosikymmenen tunnelmissa, mikä ei ole moite: koira ei ollut karvojaan luomassa eikä sen tarvitse, kun turkki istuu näin nätisti. Kärsimättömän miehen leipäpuu tämä ei ole lyhyemmässä vajaan kahden tunnin kuosissaankaan, mutta rauhalliselle luonteelle jälki on kaunista, tunnelmallista ja palkitsevaa. Tässä pituudessa kuitenkin tuntuu että jotain teoksesta selkeästi puuttuu, sen verta pomppivalta rakenne valitettavasti tuntui. Edelleen niitä Hu'n elokuvien definitiivisiä restoraatioita odotellessa, minkä nämä teokset ehdottomasti ansaitsisivat.
Forest of Death (Danny Pang, 2007)
Pangin veljesten visio mystisestä metsästä, siinä tapahtuvista kuolemista ja niiden selvittelystä botanistisin metodein (nii-in) on hetkeen paksuinta lannoitetta mitä on tullut todistettua. Teknisessä puolessa sinällään ei ole ulisemista, mutta mikään muu sisällössä ei tue sitä, ei sitten mikään, joten pitkälle ei sinällään kauniilla kuvilla (ja kauniilla pääosan esittäjällä) pötkitä. Kasvimaailman ihmeitä kuvataan kenties vielä rasittavammin kuin Shyamalan-pökäleessä The Happening, joka sekin on tähän tervassa uintiin ja sen juontiin verrattuna viihteellinen elokuva. Jos on pakottava tarve nähdä kohtaus jossa nielaistaan satsia sisältävä kondomi, ei tule muita verrokkeja tähän hätän mieleen, joten siitä tärppi ja tekosyy kärsiä tämä muuten sikailuvapaa koettelemus läpi.
Barefoot Gen (Mori Masaki, 1983)
Pohjalla oleva manga oli muistaakseni ensimmäinen lajiaan minkä ikinä olen lukenut, ja se jätti tuolloin lähtemättömän vaikutuksen. Niin teki anime-versiokin kylmiltään ja ensikatsomalta. Kontrasti alkupuolen sodanajan niukan elämän draamakomedian ja Hiroshiman pommin aiheuttaman maanpäällisen helvetin välillä niin on tolkuton, ettei sitä meinaa uskoa tai ihmismieli käsittää. Valittu ilmaisumuoto palvelee tarkoitusta täydellisesti virheineen päivineen: miten jotain näin surullista ja myös lohdullista voidaankin ilmaista suhteellisen primitiivisellä ja naivistisella animaatiolla? Hyvä ettei sydän pysähtynyt. Tarinan omaelämänkerrallisuus lisää iskuvoimaa noin satakertaiseksi. Jälkikäteen alkaa oikein vituttaa, mistä asioista pönäkkämahainen porukka (minä mukaan lukien) itkee nykyajan "taantuma"-Suomessa. Vuonna 1945 se oli Japanissa ydinpommit mitkä aiheuttivat suunnattoman inhimillisen kärsimyksen, mutta vastaavaa kurjuutta on maailma täysi muutenkin, vaan ei meillä, joten asiat perspektiiviin, saatana. Kolauttava elokuva jonka soisi jokaisen ihmisen näkevän edes kerrran elämässään.
Barefoot Gen 2 (Toshio Hirata & Akio Saki, 1986)
Jatko-osa keskittyy Hiroshiman raunioissa elävien orpojen kamppailuun olemassaolostaan. Olisi saattanut toimia väkevämminkin pienen tauon jälkeen ekan osan katsomisesta, nyt tämä jäi edeltäjänsä mittavaan varjoon. Toimivaa draamakomediaa silti, missä välillä hassutellaan ja välillä kuollaan perunasäkin vuoksi, vähän kuin tosielämässäkin parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Yojimbo (Akira Kurosawa, 1961)
Paljon on Kurosawa hyvää ja vaikuttavaa jälkeä tehnyt, mutta jostakin syystä tämä on se meikäläiseen eniten vetoava kestosuosikki koko herran mittavasta ja suurimmalta osin erittäin laadukkaasta tuotannosta. Mahtava tunnelma, mahtavia kohtauksia, mahtavat musiikit, mahtava Toshiro Mifune, mahtava Tatsuya Nakadai ja kaikkea muuta mahtavaa. Vaan en muistanut Sandrew'n julkaisun olevan teknisesti näin heikko esitys. Meni vaihtoon.
Yojimbon avauskohtaus on yksi kaikkien aikojen suosikkejani.Miten kertoa katsojalle VISUAALISESTI että kylä johon Yojimbo astelee on todella vittumainen paikka?Laitetaan koira irtihakattu käsi suussaan löntystelemään samuraita vastaan.Mifunen hämmästynyt ilme on todella näkemisen arvoinen..
Battlefield Baseball (Yudai Yamaguchi, 2003)
Olipa mielisairas tapa aloittaa elokuvaviikkonsa. Täyslaidallinen tromamaista irvailua ja väkivaltaa, huutamista ja naamanvääntelyä, huonoa huumoria ja täysin pöpejä ideoita. Kyytiä saavat koulumangat ja ‑elokuvat ja tietenkin baseball. Tavaraa on niin paljon, että hyvästä meiningistä huolimatta loppusuoralla alkaa väkisinkin puuduttaa. Yllättävää kyllä huomasin kaipaavani oikeaa baseball-matsausta muistuttavaa toimintaa enemmänkin kuin vain pikkiriikkiseksi siteeksi asti, kunnon perinnelaji perinteisemmin kuvattuna mutta kontaktilajiksi muutettuna olisi piristänyt. Mutta hauskaa oli. Tulen myrkyttämään tällä kavereitani.
Casshern (Kazuaki Kiriya, 2004)
Kuolevaisuuden, sen kiertämisen, erilaisuuden ja konfliktien teemoilla leikittelevä scifi-cocktaakkeli luo kiinnostavan steampunk-henkisen maailman, muttei osaa käyttää luomustaan mihinkään järkevään. Sinänsä komean mutta paperisen tuntuisen ulkoasun sisuksiin ei ole puhallettu kunnolla mukaansa imaisevaa tarinaa, vaikka aineksia on käsissä mistä moista voisi pyöritellä. Lopulta vuoristorata ilman suvantoja eskaloituu enemmän ja enemmän pöyristyttäväksi sekoiluksi ja pitkitetyiksi tunteenpurkauksiksi. Ääniraita pauhaa melodramaattisesti tai jumputtaa aggressiivisesti kaiken päällä jatkuvasti, mikä käy äkkiä hyvin rasittavaksi. Ei voi mitään, ulkoasu on loppupelistä ainoa anti (sekin pienin varauksin) mikä käteen jää ja kaikki muu on silkkaa ylipitkää naurettavaa goottimörköemoilua.
Tomu Uchida: Musashi Miyamoto (1961) [DVD] ***
Toein elokuvasovitus Musashi Miyamoton elämästä. Rohkeaan vanhan ajan sarjaelokuvatyyliin ensimmäinen osa kertoo pelkät taustat eikä ehdi saada varsinaista tarinaa käyntiin. Tämä johtaa osaltaan pieneen tasapaksuuteen, mutta huipennus tehokas. Tyylikkään vanhahtavat lavasteet, Akira Ifukuben musiikki sekä Kinnosuke Nakamura viimeistelevät viihdyttävän perusteoksen. Jatkoseikkailua jää odottamaan vesi kielellä.
Tomu Uchida: Musashi Miyamoto: Showdown at Hannyazaka Heights (1962) [DVD] ***½
Edeltäjäänsä viihdyttävämpi elokuva säteilee nostalgiaa, vaikka ei tarinallisesti mitenkään mullistava olekaan. Miellyttävät hahmot, hienot maisemat sekä säästeliäästi käytetyt, mutta valmistusajankohtaansa suhteutettuna häkellyttävän veriset toimintajaksot pitävät mielenkiinnon yllä loppuun saakka.
Tomu Uchida: Musashi Miyamoto: Birth of the Nito-ryu Style (1963) [DVD] ***
Ken Takakura pahisroolissa. Muuten ei muistikuvia elokuvasta, ei sitten lainkaan. Pisteet ovat kyllä tallessa.
Tomu Uchida: Musashi Miyamoto: The Duel at Ichijoji (1964) [DVD] ***
Laadukas, mutta ei erityisen mukaansatempaava osa. Tarina tuntuu kiertävän ympyrää, sillä Miyamoto ei ole juurikaan kehittynyt sitten toisen elokuvan. Lopun mustavalkoinen taistelu on rujo ja jatkaa kriittisen henkilökuvan maalaamista Miyamotosta.
Tomu Uchida: Musashi Miyamoto: Duel at Ganryu Island (1965) [DVD] ***½
Miyamoto tapaa orpopojan sarjan viimeisessä elokuvassa. Hienoja maisemia tulviva elokuva henkilöasetelmiltaan sarjan mielenkiintoisin, vaikkakin lievästi melodramaattinen. Lopetus on tyylikäs, mutta ei tarinallisesti aivan tyydyttävä. Juttu jää kesken.
Takashi Ishii: Angel Guts: Red Flash (1994) [VHS] **
Ishiin kovimmalla neo-noir ‑aikaudella syntynyt kuudes Angel Guts ‑elokuva on sarjan vähäpätöisin osa. Tiensä päähän ajautuneen Nikkatsun Roman Porno ‑linjan sijaan kyseessä eri studioiden tuotanto. Seksiä on mukana kohtuullisesti ja Ishiin tavaramerkit ovat tallella, mutta toteutus on hieman ponneton. De Palma ‑henkinen, jatkuvasti katsojan odotuksilla pelaava tarina valahtaa sekasotkuksi, eikä visuaalinen anti ole Ishiin parhaimmistoa.
Tadakazu Takahashi: The Bicycle Thief Was Bad (2006)
[DVD] *½
Polkupyörävaras kiertää Japania perusidealtaan kiehtovassa ja upeita maisemia tarjoavassa elokuvassa. Valitettavasti indie-tuotos uppoaa uskomattoman syvään tekotaiteellisuuden suohon joka ulottuu henkilöistä musiikinkäyttöön. Koji Wakamatsun hieno Cycling Chronicles on huomattavasti onnistuneempi elokuva samasta aihepiiristä.
Etusivu:
Takashi Ishii: Hello my Dolly Girlfriend (2013) [Elokuvateatteri] **
Johnnie To: Drug War (2012) ***½
Milkyway goes mannerkiina, jossa maisemat ovat ankeita, rikollisia ei ihannoida ja poliisienkin sankaruus on kovin arkista ja nuhruista. Drug War on yhden soluttautumisoperaation realistinen kuvaus, jossa Louis Koon esittämä huumetehtailija Timmy suostuu yhteistyöhön poliisin kanssa välttääkseen kuolematuomion. Jännitysmomenttina on lähinnä se onko Timmyn puolenvaihtaminen aitoa, vai elätteleekö mies joitakin taka-ajatuksia. To ohjaa behavioristiseen tyyliin eli ihmiset ovat sitä mitä tekevät, eikä heistä mitään muuta tarvitsekaan tietää. Käsikirjoituksessa on nerokkaita vetoja, kuten hotellikohtaus, jossa operaatiota johtava poliisikapteeni joutuu ensin esittämään henkilö A:ta henkilö B:lle, ja hetiperään toisessa hotellihuoneessa henkilö B:tä henkilö A:lle. Toimintaa ei ole paljon mutta se vähä mitä on, on hyvää. Klimaattinen ammuskelu maantiellä lasten päiväkodin edessä on ihan klassikkotasoa, todella nihilistinen ja armoton. Tässä myös ammutaan kahdella pistoolilla ja Lam Suetin henkilöhahmon nimi on Fatso, eli jotkut perinteet elävät.
Ab-normal Beauty (Oxide Pang Chun, 2004)
Repulsion-henkinen tarina seksuaalisesti traumatisoituneesta tytöstä joka löytää itsestään valokuvaharrastuksensa kautta järkyttävän viehtymyksen kuolemaan ja väkivaltaan. Kiinnostavista teemoista ei oikein meinaa rakentua ehjää elokuvaa, ja lopputulos on aika jakomielitautinen, kuin kaksi eri ideaa yritettäisi väkisin ympätä samaan elokuvaan. Pangin pojat tuntuvat olevan kiinnostuneempia artsusta tunnelmoinnista ja haahuilusta kuin itse hahmoistaan. Kokonaisuus maistuu hukatuilta mahdollisuuksilta. Hyvä yritys kuitenkin, sen verta nätti ja parhaina hetkinään onnistuneen tunnelmallinen pala tämä on; vaati vain aika paljon kärsivällisyyttä ottaa tästä ydinmehut talteen.