Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Toshiaki Tahara: Decapitation Island (1970) [35mm] ***½

Daien historiallisen WiP-sarjan toinen osa on huomattavan kesy verrattuna saman aikakauden ronskeihin Toei-tuotantoihin: väkivalta on suhteellisen hillittyä ja tissejä nähdään vain yhdessä kohtauksessa, joskin kyseinen jakso on lajityypin pieni klassikko. Samalla elokuva on kuitenkin monia Toein tuotantoja selvästi koherentimpi eksploitaatioelokuva tasokasta käsikirjoitusta ja hyviä henkilöhahmoja myöten. Myös kuvaus on hienoa, samoin kuin mielenkiintoinen saarinäyttämö, jossa naisvangit saavat elämää melko vapaasti vain muutaman vartijan valvomana.

Tetsuya Nakashima: The World of Kanako (2014) [DCP] **½

Confessions-ohjaaja Nakashima palaa Kamikaze Girlsin kaltaisista vanhemmista elokuvistaan tuttuun hyperaktiiviseen ilmaisuun, mutta genrenä on tällä kertaa väkivaltainen trilleri. Alkoholisoitunut ex-kyttä Koji Yakusho etsii kadonnutta tytärtään hakkaamalla, raiskaamalla ja kiristämällä vastaantulijoita. Juttu on vedetty herkullisen överiksi, muttei saa silti ihan parasta vaihdetta silmään. Puolen sekunnin leikkauksista koostuva musiikkivideomainen editointi alkaa käydä nopeasti voimille. Paikoitellen elokuva saa kuitenkin hullunvirneen sekä päähenkilön että katsojan kasvoille, etenkin sankarin jyrätessä autolla sivullisia. Suomalaisittain K-18 ‑luokan väkivaltaa sisältävä elokuva ehti jo närkästyttää Japanissa levittäjän markkinoitua sitä nuorille suurten opiskelija-alennusten kera. Hymyilyttää myös, kuinka Nakashima teurastaa koululaisia jo toisessa elokuvassaan putkeen.

Kazuhiro Yokoyama: High Kick Angels (2014) [DCP] *½

Missasin tyttöjen live-esiintymisen kun olin kättelemässä Sonny Chibaa. Jälkikäteen arvioituna ei harmita millään tasolla, sillä elokuva on koulutyttökaraten uusi pohjanoteeraus. Käsittämättömän surkealla juonella varustetussa mätkinnässä karate-elokuvaa kuvaavat koulutytöt joutuvat vastakkain aidon rikollisjengin kanssa. Bruce Leetä imitoivat tytöt repivät hermoja, roistot ovat lapsellisuudessaan noloja ja valtaosa toiminnasta yksipuolista: tytöt potkivat, pahikset seisovat paikallaan hakattavina. Mutta! Mayu Kawamoto on loistovedossa! Söpö kouluasuinen Kyokushin-karateka (maailman kovin full contact karatevariaatio ja Sonny Chiban leipälaji) osaa tapella: väistöjä, vastaliikkeitä ja fiksuja hyökkäyksiä. Aina kun elokuvassa on laatutoimintaa, kyse on Kawamotosta

Etusivulla:

Toshio Masuda: Shadow Hunters 1&2 (1972) [DVD] ***½ / ***

Takashi Tsuboshima: Demon Spies (1974) [35mm] ****

Norio Osada: Number 10 Blues: Goodbye Saigon (1975/2013) [DCP] ****

Koichi Sakamoto: Girl's Blood (2014) [VoD] ***½

Tetsuichiro Tsuta: The Tale of Iya (2013) [35mm] ****½

Drunken Master II (Liu Chia-Liang & Jackie Chan, 1994)

Ohjaajat eivät tulleet toimeen keskenään eri tyyleineen tehdä asioita, mutta se ei juuri heijasta negatiivisesti lopputulokseen, joka sisältää yksiä energisimmistä taistelukohtauksista kung fu ‑elokuvien historiassa. Komedian verkkoon kansallisaarteiden suojeluksesta ja perushyveistä kudottu tarina tarina ja sen kömpelyydet ovat sivuseikka: gagien, matsien ja huimien stunttien rytmitys ovat Chanin ydinosaamista ja näitä tarjotaan runsaasti. Ti Lung jää valitettavasti pitkälti statistiksi, kun taas edesmenyt Anita Mui tarjoaa kohtuullisesti naisenergiaa kohellukseen. Chan itse on hyvässä iskussa.

The Last Days of Hsin Yang (Lin Fu Di, 1968)

Ihmekös tuntui tutulta: kyseessähän oli käytännössä Taiwanissa kuvattu honkkariversiointi Kurosawan Kätketystä linnakkeesta pienellä varianssilla. Kaksi kelmiä rekrytään duon ahneuteen vedoten oppaiksi ja vartiosaattueeksi jalosukuiselle naiselle, tämän henkivartijalle ja jälkimmäisen tyttärelle. Tehtävänä on saada ylhäinen eukko ja aarre läpi vihamielisen ja rosvoja kuhisevan alueen. Jätkien aatoksena on tietty puhaltaa kalleudet reissun varrella, mutta kuinka käy? Voittaako ahneus, karut olosuhteet vai kunniantunto?

Tämä on solidi versiointi omillakin eväillä. Meininki on tunnelmaltaan kovasti Japanin esikuvia ja lähdeteosta kuin kiinalaista alkuperää olevaa höilettä ja mäiskettä. Ennen matia tuijotellaan toisia hyvä tovi kuin spaguissa konsanaan, kunnes revetään nopsaksi ja dramaattisesti rytmitetyksi toiminnaksi. Tarina ja hahmot vielä elävät kiinnostavasti elokuvan edetessä, euikä näyttelijävalinnat ole suoritettu yhtään paskemmin. Meinasin antaa yhtä plussaa pienemmät pisteet, mutta tajusin sen olevan epäreilua; syyt olivat lähinnä kosmeettiset ongelmat Crash Cineman julkaisussa (hivenen kropattu ja liian ahtaalta tuntuva kuva sekä kehnokuosinen printti).

Scorching Sun, Fierce Winds, Wild Fire (Sun Shing Yuan, 1980)

Komia casting menee ainakin puolisi hukkaan hatarasti kasaan kursitun tarinan vuoksi, missä sekalainen seurakunta sotalordeja, salakuljettajia, kapinallisia ja sankareita huiskivat sinne tänne kadonneen kartanpuolikkaan perässä. Toiminta on napakkaa ja Angela Mao ihan terässään, mutta muija on enemmän sivuosassa, kun lyhyt elokuva on ahdettu sen verran täyteen hahmoja ja sivuhahmoja. Sotalordien aikaan sijoittuva kehys olisi varmasti voitu tehdä mielenkiintoisemminkin, nyt massasta ja perinteisistä historiallsien / myyttisen ajan mijöistä poikkeavaa settingiä ei hyödynnetä oikeastaan mitenkään, tai ei ainakaan muistettavasti. Parit hilpeän räikeät anakronismit piristävät menoa.

Snake in the Eagle's Shadow (Yuen Woo-ping, 1978)

Niitä kung fu ‑genren pakollisia leffoja, joihin en kuitenkaan ole päässyt niin hyvin sisälle tai mukaan kuin olisin toivonut. Niin tälläkin kertaa. Pettymyshän tämä ei ollut eka kerralla eikä uusintoina, ainakaan paljon: tarinan kaareen on sentään vaivauduttu panostamaan jonkin verran, koreografiat ovt timmejä ja fyysisinä koordianation ja voiman näytteinä ihailtavia, eikä kohelluskomediakaan ole paskimmasta päästä. Ehdotonta parhautta edustaa Hwang Jang Lee, mutta saa suhteessa taitoihinsa liian vähän screen timea. Kokonaisuudessa moni juttu toistaa Drunken Masterin kuvioita, mutta hieman laimennettuna.

Meller (19.7.2014 14:38)

Snake in the Eagle's Shadow (Yuen Woo-ping, 1978)

Kokonaisuudessa moni juttu toistaa Drunken Masterin kuvioita, mutta hieman laimennettuna.

Tosin tämähän tehtiin ennen Drunken Masteria, ellen ole aivan erehtynyt.

Mieletön soundtrack ja treenikohtaukset ovat aina tehneet tästä oman suosikki Jackien filmografiassa, tosin Police Story on periaatteessa tasoissa. Kumpaakaan en ole kyllä vuosikausiin katsonut, joten uusinta olisi paikallaan.

Kazuyoshi Kumakiri: My Man (2014) [DCP] ****

Fumi Nikaido on noussut viime vuosina todelliseksi superlupaukseksi. Tyttö on vilahdellut pienemmissä rooleissa esim. Lesson of (the) Evilissä ja teki todellisen vaikutuksen Why Don’t You Play in Hellissä. Nyt vuorossa on insestidraama My Man, joka jatkaa tasokasta japanilaista elokuvavuotta. Hienossa tarinassa Tadanobu Asanon esittämä keski-ikäinen mies ottaa maanjäristyksessä vanhempansa menettäneen sukulaistytön huostaansa. Kun tyttö kasvaa teini-ikäiseksi (Nikaido), suhde syvenee uudelle tasolle. Asano ja Nikaido ovat erinomaisia ja Kumakiri pitää tarinan pienieleisenä ja realistisen karheana. Tunnelmaa lisäävät Hokkaidon lumiset maisemat sekä kuullaan Kumakirin vakiosäveltäjä Jim O’Rourken score. Ainoa ikävämpi särö on muutama taiteellis-surrealistinen kohtaus, jotka aivan tarpeettomasti alleviivaavat suhteen moraalitonta luonnetta.

Meguro Cinema Shunji Iwai Special Vol. 3 & 4

Fried Dragon Fish (1993) [35mm] *

Iwain 2000-luvun taitteen mestariteokset maailman parhaita elokuvia. Hänen 1990-luvun alun televisiotyöt sen sijaan ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta todella huonoja. Fried Dragon Fish on kammottava dekkari naispuolisesta etsivästä, joka tutkii laittomiin kalakauppoihin sekaantunutta rikollista (nuori Tadanobu Asano). Iwain yritys kovaksikeitetyn dekkarin parissa jää amatöörielokuvan tasolle. Kuvakulmat ja leikkaukset pyrkivät epätoivoisesti olemaan cooleja onnistumatta siinä kertaakaan, ja kaikki esiintyjät näyttävät naurettavilta. Miyoko Yoshimoton kujeilupääroolissa saa katsojan repimään hiukset päästään. Kyseessä oli videolle kuvatun televisioelokuvan 35-milliselle poltettu teatteriversio, joka nähtävästi valmistettiin 1996 Swallowtail Butterflyn menestyksen jälkeen.

Fireworks, Should We See It from the Side or the Bottom? (1993) [35mm] ***

Iwai on huomattavasti paremmin kotonaan samana vuonna valmistuneessa elokuvassa, joka seuraa pikkukaupungin lapsia. Iwain näkemys on ehkäpä hieman naiivi eikä hän kuvaa lapsia samanlaisella vakavuudella kuin myöhemmissä elokuvissaan, mutta kerronta on sujuvaa ja rakenne suorastaan erinomainen. Myös päähenkilöparin näyttely on hyvää. Tälläkin kertaa kyseessä on videolle kuvatun televisioelokuvan jälkikäteen valmistettu filmiprintti, joka ei lähdemateriaalista johtuen näytä kovin kaksiselta.

Picnic (1996) [35mm] ***½

Jälleen televisioelokuva, mutta tällä kertaa 16-milliselle kuvattu ja täten hyvin teatteriin sopiva tuotanto. Mielisairaiden piknikkiä seuraavassa elokuvassa kolme hullujenhuoneen asukasta pakenee viimeiselle matkalleen luullen maailmanlopun koittavan samana iltana. Koko reissu suoritetaan liikkumalla muurien ja aitojen päällä, koska hullujen ajatuksenjuoksun mukaan ne ovat fyysisesti yhteydessä mielisairaallaan ja täten mitään pakoa ei ole tapahtunut. Juttu menee paikoin turhan taiteelliseksi, mutta Noboru Shinodan kuvaus ja Remedioksen musiikki ovat henkeäsalpaavia.

April Story (1998) [35mm] ****½

Pidin nuorempana tätä yhtenä maailman parhaista elokuvista. Loistava se on edelleenkin, vaikka nyt kaipaisi hieman tujumpaa kerronnallista otetta. Takako Matsu esittää Tokioon muuttavaa opiskelijatyttöä. Juuri muuta elokuvassa ei tapahdukaan. Noboru Shinodan kamera kiertelee kampuksella ja kirsikkapuiden täyttämillä pikkukaduilla käsittämättömän hienoissa kuvissa, jotka muistuttavat miten upealta filmi voikaan näyttää. Musiikinkäyttö on niin ikään täyteläistä ja kampuksella soittavan bändin sävelet liki lipuvat kankaasta läpi teatteriin. Vaikutelma on niin hieno, että muutama kohtaus tuntuu liki kolmiulotteiselta.

Vampire (2011) [DCP] ***

Iwain englanninkielisestä elokuvasta välittyy hieman omituinen tunnelma, ikään kuin kyseessä olisi elokuvakoulusta juuri valmistuneen nuoren älykön taide-elokuva. Tarinasta ei kannattane paljastaa mitään, sillä kyseessä on todella omalaatuinen vampyyrielokuva, joka välttää liki kaikki genren konventioista. Sanotaan kuitenkin, että ketään ei purra niskaan, mikä on osaltaan tehnyt elokuvasta todella epäkaupallisen. Itsemurha- ja yksinäisyysteemat toimivat hyvin, kohtaukset ovat rauhallisesti rakennettuja, tunnelma hyvä ja näyttelijät ihan ok. Myös maailman kaunein näyttelijä Yu Aoi käy lausumassa muutaman lauseen englantia sivuroolissa. Välissä on kuitenkin omituisia hölmöilyjä, kuten päähenkilöön ihastuva pakkomielteinen nainen, kohtaaminen sarjamurhaajan kanssa, sekä kankeita taiteellisuuksia, jotka rokottavat kokonaisuutta.

Aiemmin samassa sarjassa katsottua

Swallowtail Butterfly (1996) [35mm] *****

All About Lily Chou Chou (2001) [35mm] *****

Shimbashi Bunka Roman Porno Triple Feature:

Koyu Ohara: Runa’s Confession: Men Crawling All Over Me (1976) [35mm] **½

Runa Takamura oli pinnalla laulaessaan puoliverisistä naisista koostuneessa Golden Halfissa 70-luvun taitteessa. Puoli vuosikymmentä myöhemmin heikompaan happeen ajautunut Takamura pestattiin roman porno ‑tähdeksi. Skandaalinkäryisessä Runa’s Confessionissa Takamura esittää itseään. Pop-art ‑ohjaaja Ohara ei ole vielä erityisen hyvässä vedossa ja seksikohtaukset ovat todella nihkeätä katsottavaa, mutta tosipohjaisuus tekee tarinasta mielenkiintoisen. Mukana on myös hauskoja provoja kuten seksiä Yhdysvaltojen lipun alla. Elokuvaa hauskempi oli kuitenkin teatterissa sattunut kommellus vanhuksen yrittäessä tällätä naisille varattuun penkkiin ja ninja-reflekseillä varustetun henkilökunnan siirrettyä papan toisaalle ennen kuin tämä itse ehti tajuta mitä helvetti on meneillään.

Kazunari Takeda: Young Beast: Secret Pleasures (1978) [35mm] *

Olen missannut Takedan kehutun elokuvan A Woman’s Trail: Wet Path (1980) jo kolme kertaa teatterissa, mutta tämän elokuvan perusteella ei harmita yhtään. Tositapahtumiin pohjaavassa tarinassa opiskelijapojan päässä napsahtaa, kun vanhemmat eivät seksisessioiltaan anna nuorelle miehelle opiskelurauhaa. Puolet elokuvasta seurataan ikäloppujen vanhempien paneskelua; loppuaika menee opiskelijan tyydyttäessä itseään. Weisserit kehuivat elokuvan kirjassaan Japanese Cinema Encyclopedia: The Sex Films, mutta juonikuvaus meni sen verran pieleen etteivät he ole tätäkään elokuvaa itse nähneet. Olisin lähtenyt kesken näytöksen ellen olisi ollut jumissa keskellä penkkiriviä.

Norifumi Suzuki: Star of David: Hunting for Beautiful Girls (1979) [35mm] ***

Tokiossa pyöri Norifumi Suzukia useammassa teatterissa samaan aikaan, joten piti valita kahden uusintakatselun väliltä. En ole koskaan pitänyt Star of Davidiä aivan maineensa veroisena, eikä mieli muuttunut tälläkään kertaa. Naisten kiduttaminen kellarissa onkin toki laatuviihdettä, mutta ehkäpä 100 minuuttia on hieman liikaa, vaikka mukana onkin kaikkea mukavaa natseista Jeesukseen sekä poikkeuksellisen kauniisiin naisiin. Mukana myös hauska Bunta Sugawara ‑cameo, joka menee länsimaisilta katsojilta yli hilseen. Sugawara esiintyy elokuvassa samana hahmona jota hän esitti Suzukin ohjaamissa Truck Yaro ‑elokuvissa.

En muistanutkaan kuinka vahva kusenhaju kyseisessä teatterissa leijailee.

Kotona teeman jatkeeksi:

Nobuaki Shirai: Sukeban Sex Violence (1973) [VoD] **

Nikkatsun vaatimaton vastine Toein vauhdikkaammille ja toiminnallisemmille tyttöjengielokuville. Tyttötappeluja, rockia ja seksuaalista kanssakäymistä söpön Yuko Katagirin johdolla. Mukana myös jengin rasite, lihava koulutyttö, sekä lajin perisynti: turhanpäiväinen sivuhahmoseksi. Välttävää viihdettä. Röyhkein eksploitaatio löytyy elokuvan julisteesta, jossa lukee ihan selvästi kanji-merkeillä joshikosei sex boryoku, eli High School Girl Sex Violence, mutta periaatteessa (ei käytännössä) monitulkinnallisten ensimmäisten kanjien päälle on kirjoitettu lukutavaksi ”Sukeban”. Kaksi lehmää yhdellä iskulla ja mahdollisuus väittää, ettei nimessä oikeasti mainita lukiotyttöjä jos joku alkaa syyllistää asiasta.

Buichi Saito: Diamonds of the Andes (1968) [35mm] **

Buichi Saito ohjasi mainion Lone Wolf & Cub ‑elokuvan Babycart in Peril. Hänen 1960-luvun elokuvansa vaikuttavat varsin erilaisilta. Brasiliassa kuvatussa Diamonds of the Andesissa Akira Kobayashin esittämä ex-konna elää uutta elämää etelän lämmössä, mutta ei saa rauhaa vanhalta viholliselta (Eiji Go) ja niskaan hengittävältä etsivältä (Tetsuro Tamba). Valtaosa elokuvasta menee kuitenkin kankeista rakkaushuolia puidessa. Maisemat sekä alun ja lopun näpsäkät toimintakohtaukset eivät pelasta mielikuvituksetonta draamaa.


Buichi Saito: Elder Sister (Anego) (1969) [35mm] **

Toshio Masuda sanoi kerran haastattelussa, että yleisö meni katsomaan Toein yakuzaelokuvia toiminnan takia ja Nikkatsun rikoselokuvia tarinan takia. Väittämä ei ollut aivan totta, mutta muistuu mieleen tätä elokuvaa katsoessa. Valitettavasti yakuza-vaimon kamppailuista kertova draama ei ole millään tapaa poikkeuksellinen tarina, vaan suorastaan tylsä. Akira Kobayashi ilmaantuu kuviin aina oikeaan aikaan pelastamaan päivän. IMDb:ssä elokuvalle ehdotetaan myös englantinimeä The Woman Gambler, mikä on luultavasti virhe, sillä elokuvalla ei ole mitään tekemistä (samaan aikaan suosittujen) uhkapelielokuvien kanssa.


Toshiharu Ikeda: Mermaid Legend (1984) [35mm] ***

Ikeda otti lopputilin Nikkatsulta ja ohjasi taiteellisen kostofantasian Art Theatre Guldille. Tarinassa helmiensukeltaja kostaa aviomiehensä murhan paikallisille gangstereille. Jutussa on ekologista sanomaa sekä huumaavan kauniita vedenalaisia otoksia – itse asiassa koko elokuva on törkeän hienosti kuvattu – mutta eksploitatiivinen seksi, verisuihkut ja räjähdykset eivät sovi kokonaisuuteen. Loppuhuipennus menee jo naurettavuuksiin. Siitä huolimatta omituisen kiehtova elokuva.


Toshiharu Ikeda: Evil Dead Trap (1988) [35mm] ****

Jumalainen kokemus nähdä tämä filmiltä. Ikeda lainaa häpeilemättömästi kaikista kuviteltavissa olevista lähteistä (Argento, Raimi, Lulci, teinislasherit jne.) mutta tekee sen mielettömällä energialla. Kuvaus on huumaavan hienoa, murhat hienosti koreografioituja ja Tomohiko Kiran soundtrack ammentaa Golbinilta enemmän kuin laki sallii. Ruumisrallin keskellä ehditään harrastaa seksiäkin. Ainoa heikkous on, ettei jutussa ole juuri mitään järkeä. Alun video-kohtaus: http://youtu.be/eC5gcuKU7iQ?t=47s


Katsuhiro Otomo: Akira (1988) [35mm] ****½

Toinen mieletön filmielämys. En ole koskaan osannut päättää kummasta pidän enemmän, Akirasta vai Ghost in the Shellistä. Ghost on huumaavan eksistentiaalinen fiilistely, mutta Akira on järjettömän eeppinen elokuva ja yksi kaikkien aikojen parhaista tieteistarinoista. Teatterissa (Meguro Cinema) oli tunnelma katossa jo ennen näytöstä kun salissa soitettiin Akiran soundtrackiä. Harmi etten ehtinyt jäädä katsomaan tuplanäytöksen toista puoliskoa eli Memoriesiä (1995). Hienoin Akira-traileri: http://youtu.be/1gBfMLQS4b0

Hung Fist (8.8.2014 20:14)

En ole koskaan osannut päättää kummasta pidän enemmän, Akirasta vai Ghost in the Shellistä.

En minäkään. Diggaan siksi tasapuolisen järjettömästi molemmista.

Moosic Lab 2014 ‑setti

Moosic Lab on ohjaaja Yu Irien (Saitama Rapper) orkestroima indie-elokuvan liikehdintä, jonka tarkoitus on tuoda yhteen lupaavia nuoria elokuvantekijöitä ja muusikoita. Jokaisessa elokuvassa kuullaan jonkin bändin tai artistin musiikkia. Yubarissa pyörineiden Fuck Me to the Moonin ja Idol is Deadin innoittamana poikkesin Tokiossa tämän vuoden Moosic Lab ‑tapahtumassa, kun olin sopivasti kaupungissa. Katselut jäivät kahteen tuplanäytökseen. Tästä lähtien jääköön Yubarin tehtäväksi etsiä helmet roskan joukosta.

Nobidorando (2014) *

Puolituntinen musiikkidokumentti koostuu lähinnä puhuvista päistä ja autosta kuvatuista Shinkuku-kuvastosta. Elokuvalliset meriitit ovat olemattomat.

Ankoman (2014) *½

Kaksi nuorta ja kaunista kämppäkaveria Tokioon sijoittuvassa slice of life –draamassa. Tyttöjen ihmissuhdedraama alkaa ihan hyvin, mutta muuttuu loppua kohden ärsyttävän kovaääniseksi huutamiseksi ja itkemiseksi. Tuotannon amatöörimäisyys näkyy myös dialogin äänityksessä, josta ei meinaa saada selvää. Ohjaaja Yutaro Nakamura yrittää varastaa shown sivuroolissaan rasittavana moottoriturpana. Viihdearvot ovat todella anteliaasti tarjoillun paljaan pinnan varassa.

Iruka sjoho da, watashi wa (2014) *½

Psyykkisiä voimia omaava tyttö taistelee samankaltaisilla voimilla varustettua pahaa koulutyttöä vastaan. Ylityylitelty minibudjetin elokuva muistuttaa hieman Tetsuya Nakashiman (Kamikaze Girls) elokuvia, mutta on paljon amatöörimäisempi ja sisältää kammottavan huonoja CGI tehosteita ja tietokonesplatteria. Surkean elokuvan ainoa ilon aihe on mielettömän hienot animoidut alku- ja lopputekstijaksot.

Koibun X (2014) **½

Ensimmäinen elokuva Moosic Lab –setissä, joka ei ollut huono. Elokuvassa muistinsa menettänyt nuori mies varastaa toisen miehen vaatteet ja synnyttää väärinkäsitysten ketjureaktion toisiaan deittailevan ja rock-bändin saapumiseen valmistautuvan nuorison parissa. Hieman opiskelijamainen ja ”ylinokkela” elokuva paljastuu itse asiassa varsin kohtuulliseksi työksi. Kuvaus on hieman harmaata (mutta ei rumaa), näyttelijät ihan ok, tytöt nättejä, musiikki hyvähköä ja tarinassa sydämellisyyttä. En oikein osaa nähdä ohjaajaa suurena tulevaisuuden toivona, mutta kyllä näillä näytöillä mainstream-draamoja ja ‑komedioita ohjaisi.

Vuoden 2014 tarjontaan olisi kuulunut vielä 8 muutakin elokuvaa, mutta ne jääköön toistaiseksi suosiolla näkemättä.

Wandering Ginza Butterfly (Kazuhiko Yamaguchi, 1972)

Isojen tunteiden melodraamaa hyväksytyn yhteiskunnan rajamailta. Meiko Kaji on entinen linnalintu, viehkeä mutta kovapintainen nainen, joka on haka biljardissa ja kunniavelassa uhrinsa vaimolle. Kunniavelkaa lähdetään maksamaan salaa ja rakentamaan uutta elämää unohdutten ihmisten laaksoon. Uusi tie baariemäntänä on kivinen, pohjasakaksi katsottua porukkaa uhkaa järjestäytyneen rikollisuuden vainomieli ja häikäilemättömyys. Kovan mimmin pintaan on uurrettu inhimillisyyden säröjä, mikä tekee Meiko Kajista paketin kantavan voiman. Kohtalon ratkaiseva bilispeli on toteutettu huiman hienosti. Toiminta antaa enimmin osin odottaa itseään, mikä on minusta hyvä juttu, nyt latinki tuntuu kun osuu lopulta tauluun. Nautittavuss riippunee laiskan etenemisen sietokyvystä, miten hyvin Ginza-perhonen kolahtaa.

Wandering Ginza Butterfly 2: She-Cat Gambler (Kazuhiko Yamaguchi, 1972)

Vaeltelevan Ginza-perhosen tarina sai jatkoa jo saman vuonna, vaikka hahmosta saa kovasti sen käsityksen, että nyt puhuttaisiin ihan eri gimmasta: nimi on sama, mutta bilistaidot ja ilmeisesti myös linnamenneisyys ovat unohtuneet jonnekin ja muikkis on nyt sen sijaan ammattipeluri henkilökohtaisella kostoretkellä. Temaattisesti tässä on edeltäjänsä kanssa paljon samaa, nättikin tämä on ja Meiko Kaji hyvä, mutta meikäläiseen tämä teki pykälää miedomman vaikutuksen. Fyysisiä vääntöjä tulee hieman tasaisempaan tahtiin ja ripoteltuna pitkin elokuvaa, mutta melko vähätoimintainen tämäkin on.

Soul of the Sword (Hua Shan, 1978)

Synkeää ja kohtalokasta menoa taistelusta Miekkojen kuninkaan tittelistä. Onhan näitä nähty, onhan antisankarimme päävastustajan identiteetti melko ilmiselvä, mutta mutta... mikä paatos! Mikä paskiainen oletettu sankarimme obsessionsa vallassa onkaan! Mitä tragediaa! Tämä on kuulkaas hieno kokonaisuus. Ohjausta ja sen toteutusta voi paikoin kuvailla enemmän kiinnostavaksi kuin teknisesti onnistuneeksi, mutta se on sivuseikka. Ääni, kuva ja vimma antavat viboja senkin edestä. Ti Lungin harvempien kusipääroolien ykköspaikka taisi mennä uusiksi kolmatta kertaa tänä vuonna.

Keishi Otomo: Rurouni Kenshin: Kyoto Inferno (2014) [DCP] **

Ensimmäinen Rurouni Kenshin oli ihan kohtalainen elokuva ja toimi etenkin toimintajaksoissaan. Tämä pöhöttynyt jatko-osa on välittömästi unohdettava teiniooppera. Kiilteleväposkisia idoleja joka roolissa, latteat toimintajaksot, Hollywood-henkinen tylsä score ja jatkuva tunne että samat kuviot on tehty jo 40–50 vuotta sitten paremmin ja oikeilla näyttelijöillä. Elokuvan saama ylistys menee täysin yli hilseen. Näytöksessä 75-80% yleisöstä oli naisia, tulivat kai katsomaan Takeru Satoa.

Toshiya Fujita: Virgin Blues (1974) [35mm] **

Lady Snowbloodista paremmin tunnettu Toshiya Fujita oli 1970-luvun parhaita japanilaisia nuorisokuvaajia, mutta Virgin Blues ei lukeudu miehen parhaimmistoon. Kohtalaisen nautittavan ajankuvan omaava, mutta muutoin heppoinen ja kankeasti etenevä nuorisoelokuva seuraa teinityttöä ja keski-ikäistä renttua (Hiroyuki Nagano) matkalla halki Japanin. Akiyuki Nosakan teemakappale sekä pääosan Kumiko Akiyoshin alastonuinti lopussa jäävät mieleen. Naganon esittämään neitsyihin menevään ukkoon suhtaudutaan olankohautuksella.

Hiromichi Horikawa: Contract Killer (Sogeki) (1968) [35mm] **½

Kaksi ammattitappajaa ottaa toisistaan mittaa tyylitellyssä ja hyvin 60-lukulaisessa toimintadraamassa. Elokuva starttaa hyvin ja intoutuu paikoitelleen todella trippailevaksi, mutta menettää tehojaan loppua kohden. Finaalissa miehet vain juoksevat rannalla ja räiskivät toisiaan kohti lähietäisyydeltä, vaikka molemmat ovat huippuluokan tarkka-ampujia. Menetetty mahdollisuus.

Kiyoshi Nishimura: The Creature Called Man (1970) [35mm] ***½

John Woo lienee nähnyt tämän elokuvan useammin kuin kerran. Periksi antamaton etsivä jäljittää ammattitappajaa, joka on palkattu eliminoimaan eteläamerikkalainen poliitikko. Juttu monimutkaistuu tappajan rakastuessa yksinäiseen amerikkalaisnaiseen. Mittelö johtaa veriseen finaaliin, jossa toistensa kunnioituksen ansainneet miehet ampuvat toisiinsa puolen tusinaa reikää ennen kuin voittaja on selvillä. Mukana myös hidastukset, freeze frame, jazz-musiikit sekä (enemmän tai vähemmän) samannäköinen auto kuin millä Tony Leung ajeli Hard Boiledissa. Hieman hitaasti alkava elokuva paranee tasaisesti ja viimeinen 20 min on loistava. Tappajaa esittävä Jiro Tamiya osasi joko englantia entuudestaan, tai opetteli ääntämistä sen verran elokuvaa varten, että hänen puheestaan saa helposti selvää. Samaa ei voi sanoa monista tämän päivän japanilaisnäyttelijöistä.

Junya Sato: True Account of Ginza Tortures (1973) [35mm] ***

Käsittämättömän väkivaltainen jitsuroku-elokuva seuraa murhanhimoisten psykopaattien jengiytymistä toisen maailmansodan jälkeisessä Tokiossa. Elokuva alkaa päähenkilön tappaessa tyttöystävänsä ja paiskatessa tämän vauvan katukiveen. Jatkossa nähdään myös kidutusta, veren oksentamista ja ruumiiden syöttämistä sioille. Lähes jokainen naishahmo hakataan, raiskataan tai tapetaan, toisinaan kaikki kolme tuossa järjestyksessä ja vieläpä vihjaten, että he ansaitsivat sen. Olikin hauska seurata yleisössä istuneen parikymppisen tytön reaktioita. Tyttö oli selvästi lajin harrastaja eikä säikähtänyt vatsaa vääntäviä raakuuksia, mutta tuhahti muutaman kerran pahimpien naistenhakkausjaksojen aikana. Elokuva on kuitenkin pöyristyttävyydestään huolimatta – ja osittain sen takia – vahva ja vakuuttava rappiokuvaus, paikoin jopa runollisen kaunis. Huh huh.

Sadao Nakajima: Jeans Blues: No Tomorrow (1974) [35mm] **½

Hämmentävän kömpelö Bonnie & Clyde –variointi yleensä tasalaatuiselta ja parhaimmillaan aidosti innovatiiviselta Sadao Nakajimalta. Tarinan käänteet ovat kankeita, Meiko Kajin ja Tsunehiko Watasen kemia tökkii ja muutama kohtaus on suorastaan naurettavan tökerö. Ihme kyllä, elokuva ei silti ole tylsä, vaan viihdyttää jonkinlaisella train wreck –karismalla. Meiko Kaji on aina seuraamisen arvoinen ja elokuva tuntuu hyötyvän siitä, että se on syntynyt keskellä vuoden 1974 timanttista Toei-ympäristöä. Ei silti ihme, että Kaji on itse suositellut ihmisiä jättämään elokuvan katsomatta.

Kota Yoshida: Chotto kawaii Iron Maiden (The Torture Club) (2014) [VoD] [R-18 –versio] **

Japanilaisessa tyttökoulussa treenataan vakoojia opettamalla heille kestävyyttä eriasteisesti seksualisoiduissa kidutusmuodoissa. Nimensä mukaisesti söpöilevä lesbomelodraama on kepeää eroottista pop-elokuvaa, joka viihdyttää kyllä ensimmäisen tuntinsa, mutta sen jälkeen rahkeet loppuvat. Lopun pitkäveteiset ihmissuhdekuviot ovat kuin Noboru Iguchi –elokuvasta lainattuja. Pääosan Noriko Kiijima on kyllä todella nätti ja heittää gravure idol –pyyhkeen narikkaan heti alussa. Muista kolmesta tytöstä kaksi onnistuu varjelemaan strategisia paikkojaan. R-18 –versiossa mosaiikki on karsittu minimiinsä eikä teatteriversiossa raportoituja mansikan kuvia ilmaannu peittämään näköalaa. Tarinan pohjana toimii manga, jonka päähenkilöt olivat 10-16 ‑vuotiaita. Elokuvassa tapahtumat on toki sijoitettu lukioon. Elokuvassa ei muuten nähdä yhtäkään miestä.

Takashi Miike: As the Gods Will (2014) [DCP] **½

• http://www.elitisti.net/forum/topic/4194-takashi-miike/page-6#entry204438

Norifumi Suzuki: Ninja’s Mark (1968) [35mm] ***

Ninja-eksploitaation ensimmäisessä kohtauksessa ninja muuttaa seksiä harrastavan naisen kalaksi! Suzukin elokuva seuraa Sadao Nakajiman aiempien ninjaelokuvien jäljillä, mutta lisää keitokseen yllättävän raakoja väkivaltakohtauksia. Viihdyttävissä toimintajaksoissa isketään mm. raajoja irti ja kidutusjaksot enteilevät 1970-luvun genre-elokuvia. Kokonaisuus on yllättävän niljakas, joskin visuaalinen ilme on studiolavasteineen hyvin vanhankantainen. Aikakauden melko yleisen käytännön mukaisesti alastomuus ja seksikohtaukset on eritelty toisistaan sensorien välttämiseksi.

Norifumi Suzuki: Onsen Mimizu Geisha (1971) [35mm] **½

Reiko Iken debyyttielokuva, jota kuvatessaan hän olisi huhun mukaan ollut alaikäinen. Se ei välttämättä pidä paikkaansa, sillä Iken 18-vuotis-syntymäpäivän ja elokuvan ensi-illan väliin mahtuu runsaan viiden viikon ikkuna, mikä olisi vuoden 1971 hektisillä tuotantoaikatauluilla saattanut riittää. Niin tai näin, Suzuki suorastaan herkuttelee rannalla alasti juoksentelevan Iken idolimaisella vetovoimalla. Elokuva itsessään on varsin kohtalainen eroottinen hölmöilykomedia, jossa Ike kauppaa itseään geishana äitimuorin poltettua perheen rahat miehiin. Miki Sugimoto vilahtaa siskon roolissa ja Bunta Sugawara piipahtaa yakuzana, joka vaikuttaa jonkin toisen elokuvan hahmolta. Sarjan kolmas elokuva.

Norifumi Suzuki: Onsen Suppon Geisha (1972) [35mm] ***

Onsen Geisha –sarjan neljäs elokuva. Tällä kertaa mukana on muun muassa hullu tiedemies, joka pyrkii kehittämään vaginallisista nesteistä seerumin, jolla voi luoda japanilaisia negroja! Elokuvan konsepti on pääpiirteissään sama kuin edellisessä elokuvassa – jälleen ansaitaan rahaa seksiä kauppaavana geishana – mutta energiaa on nyt enemmän ja vitsit entistä typerämpiä. Pääosassa nähdään Iken sijaan Sugimoto, jonka päälle geishan kuteet istuvat paremmin. Sugimoto myös laulaa teemakappaleen.

Norifumi Suzuki: Dolls of the Shogun’s Harem (1986) [35mm] ***½

Olin nähnyt tämän ennenkin, mutta hieno printti ja Shin Bungeizan kymmenmetrinen kangas päästivät Suzukin seksploitaatiodraaman todellisiin oikeuksiinsa. Tuotantoarvot ovat lajityypille kerrassaan huikeat hulppeita kulisseja, komeaa puvustusta ja paikoin todella tyylikästä kuvausta myöten. Elokuvan naisetkin ovat todella kauniita – ja kirmailevat ympäriinsä rinnat paljaina joka toisessa kohtauksessa silloin kun heitä ei kiduteta puuhevosen päällä. Kovin tykki on kuitenkin hieno rock-score, joka ei ehkä ollut aivan tyhjästä repäisty idea 1980-luvun Japanissa, mutta jonkalaista ei liene nähty periodielokuvassa tämän jälkeen ennen Mika Ninagawan elokuvaa Sakuran (2006), joka oli muutoin melkoisen aneeminen yritys verrattuna Suzukin elokuvaan.

Hideo Gosha: Goyokin (1969) [35mm] ****½

Henkeäsalpaava samuraielokuva, joka parani entisestään huippuluokan filmiprintiltä katsottuna. Parasta elokuvassa on Shimokitan niemimaan tarjoamat brutaalin kauniit ja jäätävän kylmät maisemat, jotka tukevat täydellisesti realismin ja runollisen kauneuden sekoitusta. Kun mukaan lisätään hienot hahmot ja kaunis musiikki, on kokonaisuutena selkeä samuraielokuvien The Great Silence. Näytöksessä oli paikalla myös Tatsuya Nakadai; kuvia toisessa ketjussa.

Hideo Gosha: Cash Calls Hell (1966) [35mm] ****

Goshan erinomainen noir-elokuva seuraa vankilasta vapautuvaa miestä (Nakadai) joka palkataan tappamaan kolme "herrasmiestä". Mies jäljittää uhrinsa, mutta joku muu nitistää kohteen ennen häntä. Kaunis lumisadekohtaus sekä julman sarkastiset viimeiset pari minuuttia ovat aivan tavattoman hienoa elokuvaa, eivätkä muutkaan osuudet jää paljoa jälkeen.

Hideo Gosha: Three Outlaw Samurai (1964) [35mm] ****

Goshan hieno debyyttielokuva kolmesta "samuraikoirasta" (alkuperäisnimen halventava Sanbiki no samurai eli pieneläimiin viittaava sanamuoto), joista kaksi liittoutuu paikallishallitsijan tyttären kidnapanneiden maanviljelijöiden kanssa. Chang Cheh ohjasi elokuvan pohjalta oleellisesti heikomman uusintaversion The Magnificent Trio (1966), joka nimensä mukaisesti hioi alkuperäisen särmää ja antiromantisointia pois. Ei Goshankaan elokuva tosin uhraa viihdearvoja realismin nimissä, ainoastaan maustaa niitä onnistuneesti.

Hideo Gosha: Onimasa (1982) [35mm] ***

Gosha ohjasi uransa ensimmäiset 10 vuotta (1964-19734) testosteronin täyttämiä mies-elokuvia. Näitä seurasi kaksi sekavaa, mutta viihdyttävää samuraielokuvaa 1970-luvun lopussa. Onimasa aloitti Goshan naiselokuva-aikauden (1982-1992), jolloin ohjaajan töiden kiinnostavuus laski samaa tahtia feminiinisen melodraaman nousun kanssa. Yakuzaperheen tyttäria seuraava naisnäkökulma vie tällä kertaa elokuvasta puolet. Toinen, mielenkiintoisempi puolisko koostuu perheen päätä esittävän Nakadain täysin överistä, mutta ehdottoman nautittavasta kukkoilusta, joka ennakoi Al Pacinon myöhempien vuosien rellestelyä. 1970-luvun rautaisiin yakuzaelokuviin verrattuna kokonaisuus on kuitenkin hieman hampaaton.

Yoshitaro Nomura: Tokyo Bay (1962) [35mm] ***

Murhatapausta selvittävä etsivä alkaa epäillä, että hänen takaa-ajamansa tarkka-ampuja on sama mies, joka pelasti hänen henkensä sodassa. Pienieleisen realistinen poliisijännäri kärsii vertailusta hieman myöhemmin valmistuneeseen Kurosawan mestariteokseen High & Low (1963). Henkilöasetelma on kuitenkin mielenkiintoinen epäillyn murhaajan eläessä onnellista elämää uuden vaimonsa kanssa ikääntyneen etsivän puolestaan muututtua yksinäiseksi ihmisraunioksi. Loppuhuipennus on odottamattoman brutaali.

Chusei Sone: Delinquent Girl: Alleycat in Heat (1973) [35mm] *

Maalaistyttö matkaa suurkaupunkiin ja joutuu pikkugangstereiden hyväksikäyttämäksi, mutta ei naiiviudessaan itse tajua sitä. Lähtöasetelma on kuin suomifilmistä ja laadullinen lopputuloskin samaa luokkaa, mutta ilman saarnaa. Pääosan Yoko Katagiri (joka ei tosielämässäkään vaikuttanut ymmärtävän minkä sorttisia elokuvia hän tähditti) omasi luontaista viattomuutta joka teki hänestä mainion valinnan Sonen haaremifantasiaan Secret Chronicle: Prostitution Market (1972). Delinquent Girl on kuitenkin niin mitäänsanomattomasti ohjattu ja tapahtumaköyhä elokuva, ettei Katagirin läsnäolosta ole mitään hyötyä. Elokuvassa on vain yksi mielenkiintoinen kohtaus: lopun katutanssijakso.

Kinji Fukasaku: Cops vs. Thugs (1975) [35mm] ****

Fukasaku kuvaa vaihteeksi poliisien toimintaa, mikä tekee tästä yhden ohjaajan mielenkiintoisimmista elokuvista. Ero ei tosin ole suuri hänen gangsterielokuviinsa. Fukasakun maailmassa kytät ja konnat ovat saman tunariluokan kaksi eri puolta, jotka kännäävät yhdessä ja välillä lähettävät jonkun kalterien taakse yhteisen hyvän nimissä. Etenkin kyttää esittävä Sugawara sekä poliisiasemalla hengaileva gangsteri Hiroki Matsukata ovat mainioita. Teatteriprintissä vilahti yllättävän iso osa Reiko Iken häpykarvoitusta. Luulin, että se olisi ollut laitonta Japanissa. Koitin vertailla R1 DVD:ltä, ja vaikka en vannomaan mene niin tuntui kuin kuvanrajaus olisi siistinyt näkymää. 35mm printissä karvat olivat tuuheammat!

Kinji Fukasaku: Yakuza Graveyard (1976) [35mm] ****½

Edellistäkin rautaisempi kyttäelokuva, jossa Tetsuya Watarin esittämä etsivä löytää sielunveljen ja rakkauden lain väärältä puolelta. Fyysisesti ja emotionaalisesti ravisteleva elokuva, jonka hiljaiset hetket ovat järisyttävän hienoja. Apokalyptinen kerrostalokompleksi, jossa Watari asuu, on muutes sama kuin Virusissa. Toinen hauska huomio: elokuvan näyttelijät ovat liki samat kuin Cops vs. Thugsissa, mutta kaikki esittävät päinvastaista roolia. Tatsuo Umemiya on vaihtanut poliisin roolista yakuzaan ja yakuzaa esittäneet Mikio Narita, Hideo Murota, Nobuo Kaneko ja Takuzo Kawatani ovat kaikki nyt kyttiä.

Chusei Sone: Red Violation (1980) [35mm] ****

Rock-bändi Devilsistä kertova mainio Roman Porno ‑draama ja ajankuva. Tarkempi arvio artikkelissa sitten joskus. Alan "asiantuntijoiden" Thomas Weisserin ja Robert Firschingin (Allmovies) arvostelut on jälleen täysin sepitettyjä, tosin sen verran yhtenäisesti että lienevät luntanneet joko samasta virheellisestä lähteestä tai toisiltaan. Kumpikaan ei ole elokuvaa selvästikään nähnyt.

Teruo Ishii: Abashiri Prison (1965) [DVD] ***

Ehkäpä kaikkien aikojen rakastetuimman yakuzaelokuvasarjan aloitusosa on viihdyttävä genre-elokuva, joka hyötyy etenkin Hokkaidon lumisista maisemista sekä tyylikkäästä mustavalkokuvaksesta. Huumoria ja old school kovanaamoja sekoittava ensimmäinen puolisko ei ole kovinkaan muistettava, mutta vankilan muurien jäädessä taakse elokuva muuttuu intensiiviseksi takaa-ajotarinaksi jäätävissä maisemissa. Puolivälistä eteenpäin tuodaan mukaan myös tehokkaista ninkyo-elementtejä, vaikka elokuvasarja ei (näkemieni neljän elokuvan perusteella) varsinaisesti kyseiseen genreen kuulukaan.

Teruo Ishii: Abashiri Prison 2 (1965) [DVD] *½

Mielikuvitukseton jatko-osa purkitettiin heti edeltäjän osoittautua menestykseksi. Valitettavasti lumet ehtivät sulaa ja sitä myötä osa originaalin taiasta. Timanttiryöstöön sekaantuvista vapaalle jalalle lasketuista konnista kertova tarina on täysin ponneton eikä mukana ole yhtään ainoaa vankilakohtausta. Puolet elokuvasta tapahtuu risteilyaluksella. Takakuran teemabiisi on jokseenkin ainoa kohokohta, ja sekin on tietenkin sama kuin sarjan muissakin elokuvissa.

Kichitaro Negishi: Wet Weekend (1979) [DVD] **½

Negishi oli 1980-luvun taitteen mielenkiintoisimpia Roman Porno ‑ohjaajia terävillä ja viihdyttävillä elokuvillaan kuten From Orion's Testimony: Formula for Murder (1979) ja Rape Ceremony (1980), jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla ATG:n julkaisuja. Wet Weekend on sekin kohtalaisen hyvin rakennettu draama rikkaan miehen talonhoitajasta, joka lyöttäytyy yhteen varkaan ja tämän tyttöystävän kanssa, mutta siitä puuttuu Negishin parhaiden elokuvien raikkaus ja energia. Elokuvan ansiot nojaavat turhan paljon tarkkaan, mutta ei niin räiskähtelevään ajankuvaan. Huumorin pilkahdukset toimivat hyvin.

Keishi Otomo: Rurouni Kenshin: The Legend Ends (2014) [lentokone] **

Rurouni Kenshin ‑trilogian edellinen osa oli pöhöttynyt teiniooppera, jonka kaltaisia elokuvia on tehty jo aiemmin ihan oikeilla näyttelijöillä. Sama kuvaus sopii osittain tähänkin elokuvaan, vaikka taso onkin parantunut piirun verran. Elokuvan ehdoton kohokohta on loppupuolen toimintaputki, jossa nähdään erinomaista koreografiaa ja vaijerityöskentelyä melko pitkin otoksin purkitettuna. Valitettavasti sinne asti päästäkseen pitää jaksaa puolitoista tuntia melko mitäänsanomatonta (mutta ei aivan kelvotonta) sarjakuvadraamaa. Sarjan ensimmäinen osa (***) oli parempi.

+ etusivulla sitten viime listauksen

Ishii & Sawada: Panic in High School (1978) [DVD] ***½

Tanaka, Oi & Maejima: Hana no Asuka gumi (1988) [DVD] **½

Sion Sono: Tokyo Tribe (2014) [DCP] ****

Kazuyoshi Kumakiri: My Man (2014) [DCP] ****

Eisuke Naito: Puzzle (2014) [VoD] ***