SABU: Posutoman burusu (1997)
Jonkinsortin sekoitus draamaa, komediaa ja rikosleffaa, jossa tavallinen – tai tarkemmin ajateltuna oikestaan tavallista huomattavasti huonompi – postimies sekaantuu sattuman kautta isoihin huumekuvioihin. Luuserilta haiskahtavan jokamiehen elo on suhteellisen mitätöntä ja arjen painostavuus osataan tuoda havainnollisesti esiin, eikä ainoastaan tolkuttoman bissen juomisen kautta. Lohtua ei tuo edes postisalaisuuden iloinen rikkominen muiden kirjeitä lueskellen. Komiisten elementtien lisääntyessä homma lähtee hiljalleen lapasesta, mutta jos tuosta pystyy nauttimaan niin mikäs siinä. Viihdyttävää.
Ngai Choi Lam: Lik Wong (1991)
Onneksi on ystäviä jotka ovat aina valmiita sivistämään ennakkoluulottomasti näinkin ennakkoluuloista eurodiggaria. Ja mikä tarina tämä onkaan? Kannessa luki isosti "The Story of Ricki", ja sehän se tottavie on. Mystiset supervoimat omaava nuori Ricky joutuu alussa vankilaan, eikä mihin tahansa poseen sillä kaukaisessa tulevaisuudessa vankilat on yksityistetty ja vangit ovat vain työvoimaa mitä hämärämmille tahoille. Kaikki on korruptoitunutta ja elokuvan alussa alleviivataankin huolella sitä, kuinka inhottavia paskiaisia vastavoimat ovat. Kun oikeutus on saavutettu alkaakin sitten puhdistusurakka, jossa lentävät iskut, potkut, veri ja kehon palaset. Aivan uskomatonta! Tämähän on kuin parasta Troma-tuotantoa, niin juonen kuin tehosteidenkin osalta ja tämä on siis kehu!
Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia
Roman Pornoja kaikki:
Chusei Sone: Modern Prostitution: Lust Under Uniform (1974) [35mm] ***
Hyvä esimerkki 1970-luvun Roman Pornosta, jossa taide ja eksploitaatio sulautuivat toisiinsa. Juoni on kuitenkin toissijainen tyylikkään kuvauksen, nautittavan ajankuvan sekä laadukkaiden tissien ollessa pääosassa. Plussaa etenkin 70-luvun alun katunäkymästä, jota hyödynnetään aika ajoin. Kokonaisuus tuo mieleen Noboru Tanakan hieman myöhemmin valmistuneen Secret Chronicle: She Beast Marketin. Elokuvassa ei muuten ole univormuja – nimi on tyypillistä Nikkatsu-eksploitaatiota.
Koretsugu Kurahara: Eros School: Feels So Good (1977) [DVD] ***½
Pirteässä ja hauskassa high school ‑raiskauskomediassa olkihattuinen ja lemmikkisikaa mukanaan kanniskeleva uusi oppilas alkaa sarjaraiskaamaan koulun tyttöjä. Pojasta tulee tyttöjen kauhu ja muiden poikien idoli. Hauska, pirteä ja nopeatempoinen elokuva, joka erottuu monen muun Roman Porno ‑tuotannon tunkkaisuudesta edukseen. Myös tytöt ovat nättejä.
Masaru Konuma: Fallen Angels Gang (1981) [VoD] *
Kolme naista kostaa kuolleen gangsterin kohtalon toiminta- ja rikoselokuvakuvastoa Roman Pornoon sekoittavassa tylsyydessä. Konuman ohjaustyö ennakoi Hideo Goshan Wives of the Yakuzaa viidellä vuodella. Valitettavasti elokuva on kaikin puolin surkea. Roman Porno ‑tyttöjen yritys vaikuttaa kovalta aiheuttaa jatkuvaa vaivaantuneisuutta eikä elokuva ole millään tapaa tyylikäs. Kestoa sen sijaan on peräti 90 minuuttia.
Junichi Suzuki: Women In Heat Behind Bars (1987) [VoD] *
WiP ‑roskaa, joka latoo tylsiä seksikohtauksia toisensa perään. Elokuva on kuvattu 35-milliselle, mutta jälki muistuttaa kaikin puolin 90-luvun huonoimpia suoraan-videolle ‑tuotantoja.Yritän yleensä antaa huonoiltakin vaikuttaville elokuville mahdollisuuden, mutta tällä kertaa oli vaikeuksia selvitä edes ensimmäistä viittä minuuttia ilman pikakelailua.
Fumihiko Kato: Exotic Mask in Hell (1988) [VoD] ***
En ole S&M-elokuvien ystävä, mutta tämä oli jopa kohtalaisen tyylikäs suoritus. Ohjaaja Katolla on visuaalinen ote hallussaan ja hän osaa luoda pahaenteistä tunnelmaa. Tarinassa nuori nainen matkaa synnyinkyläänsä ja alkaa epäillä vuoristoisen syrjäkylän asukkaissa olevan jotain mätää. Elokuva hieman tylsistyy, kun varsinainen kuritus alkaa, mutta kokonaisuus on silti hyvä. Aloituskohtaus on hurja: verta vuotava nainen roikkuu köytettynä kirsikkapuusta keskellä yötä, kunnes
Hayao Miyazaki: Gake no ue no Ponyo (2008)
En ole koskaan ollut mikään suuri Miyazakin töiden fani, mutta tällä kertaa "normaalin" ja taika-maailman välinen kohtaaminen oli yllättävän onnistunut. Idea on periaatteessa simppeli, pieni poika löytää rannalta oudon kalan joka haluaa jäädä pojan luokse ja pysty jopa muuttamaan muotoaan. Tämäntyyppisiä tarujahan taitaa löytyä jokaiselta kulttuurilta, joka on syntynyt vesien äärellä, mutta tarinan tuominen tähän päivään onkin sitten hieman kinkkisempää.
Ponyo onnistuu välttämään Miyazakin töille tyypillisen yliammutun melankolian ja keskiössä ovat lopulta vain kaksi lasta, toinen ihminen ja toinen vain puoliksi sellainen. Plussaa myös siitä, että kesto oli pidetty reilussa puolellatoista tunnissa, eikä kerronta puudu missään vaiheessa. Lisäplussaa siitä että kodin taapero lumoutui leffan ääreen aikuisten tavoin ja näin rauha laskeutui, jos nyt ei koko ajaksi, niin edes uskomattoman pitkiksi ajoiksi.
Goro Miyazaki: Gedo senki / Tales from Earthsea (2006)
Eeppistä fantasia-animea tuhdilla annoksella paksua draamaa, siinähän sitä sitten riittääkin pureskeltavaa. Kanteen saakka on saatu kuva lohikäärmeestä, mutta todellisuudessa siipikavereita ei nähdä juuri lainkaan leffan aikana. Pääosassa on perinteinen "viisas mestari ja ongelmasta toiseen joutuva oppipoika" ‑juoni, jota on hämmennetty hieman taikamiekalla, sielun etsinnällä ja romantiikalla – tietysti. Yliampuva pahuus ja puhtoinen hyvyys ottavat mittaa toisistaan, eikä lopputulemasta ole epäselvyyttä, vaikka uhrauksia joudutaankin tekemään. Kerran katsottavaa kolmen tähden perussettiä.
Byung-chun Min: Natural City (2003)
Sci-fissä on jo pitkään eletty lohduttoman tulevaisuuden maailmassa, jossa matka kuuhun ei taitu ykkösluokassa Straussin tahdissa, eikä tilaa ole todellakaan kaikille edes maan pinnan paremmissa osissa. Romujen kuorruttama maa sai Blade Runnerista ensiluokkaisen merkkiteoksen kevytdystooppiiseen kerrontaan ja tuon merkkipaalun hengessä kulkee myös Natural City.
Toiminta on tietysti äärimmäisempää, kuten uuden vuosituhannen leffoissa kuuluukin (nähtävästi) olla, ja taistelukohtaukset ovat sanan varsinaisessa mielessä taistelukohtauksia. Akrobaattinen loikinta, hidastukset ja jatkuva veden läsnäolo luovat mielleyhtymiä tietysti Matrixiin, mutta juonessa on onneksi sen verran persoonaa, ettei touhu sorru aivan silkaksi lainailuksi. Oikeastaan Natural City on esikuviensa tavoin eräänlainen rikos-/etsivä-tarina, jossa Deckard/Bogart ‑henkinen päähenkilömme kompastuu itseään suurempiin juonikuvioihin. Näyttävä, toimiva ja pienistä puutteistaan huolimatta ihan nautittava paketti.
Roman Pornoja kaikki jälleen:
Chusei Sone: My Sex Report: Intensities (1976) [DVD] ***½
Yllättävän hyvä Sone ‑elokuva, joka enteili ohjaajan rautaista 1980-luvun taitetta. Harhaanjohtavasti nimetty elokuva on omituinen sekoitus melankolista henkilödraamaa, innovatiivista kuvausta, tylsää seksiä sekä hienoa tunnelmointia 1970-luvun katumaisemissa. Mukana muun muassa Shinjukun leffateatterimaisemia. Elokuvan tunnelma kiteytyy ehkäpä parhaiten sen hahmogalleriassa: syrjäytynyt sairaanhoitaja, pornokuvia ottava gangsteri, ahdistunut pikkukonna sekä viimemainitun kaveri, joka tuupertuu keskelle katua heti elokuvan alussa. Elokuva seilaa katurealismista kauniiseen runouteen ja funkaavaan ääniraidan rytmittämään törkyseksiin. Tällaista olisi voinut syntyä vain 1970-luvulla.
Koretsugu Kurahara: Rape Me: Sexual Assault In a Hotel Room (1977) [DVD] *½
Täysin käsittämätön, mutta valitettavan tylsä elokuva ei tunnu saavan mitään aikaiseksi 71-minuutin kestonsa aikana. Tarinan päähenkilö on Tokioon saapuva traumatisoitunut nainen (urheilua harrastava poikaystävä tuli seinähulluksi hypättyään seipäällä kohteen ohi!). Suurkaupungissa naisen vastenmielinen ystävä pyrkii pakottamaan tämän erinäisiin seksuaalisin akteihin, kunnes kaksikko törmää hotellihuoneessa raiskaajaan. Elokuva ei ole nimestään huolimatta väkivaltapinku, vaan tylsämielinen sarja baari- ja sänkykohtauksia. Ainoa oleelliset plussat tulevat 1950-luvun romanttiset komediat mieleen tuova ääniraidasta. Ohjaaja Koretsugu Kurahara ohjasi hieman myöhemmin samana vuonna monin verroin paremman raiskauskomedian Eros School: Feels So Good.
Koyu Ohara: Sins of Sister Lucia (1978) [DVD] *
Pidin Koyu Oharaa aikoinaan yhtenä parhaista Roman Porno ‑ohjaajista, mutta mitä enemmän hänen filmografiaansa tutkii sitä enemmän tyhjänpäiväisyyttä sieltä löytyy. Ohjaajalla oli kiistatonta taitoa ja pop art ‑visiota, mutta toteutus jäi useimmiten puolitiehen. Tässä pitkäveteisessä nunsploitaatiossa ei ole edes yritystä. Ainoa pieni mielenkiinnon aihe on, kun elokuvan puolivälissä kuvioihin ilmaantuu raiskaileva vankikaksikko. Yleensä Oharan huonoistakin elokuvista löytyy ainakin yksi hieno kohtaus, mutta tässä ei ole sitäkään. Japanilaista nunsploutaatiota kaipaavien kannattaakin katsoa mieluummin Norifumi Suzukin hieno School of the Holy Beast.
Shingo Yamashiro: She Cat (1983) [DVD] *
Viheliäinen 1980-luvun trendi- Roman Porno, joka venyttää täysin mielenkiinnottoman jännäritarinansa 90 minuuttiin ja teeskentelee olevansa vakavasti otettava elokuva. Tyylikäs ja rock-musiikin tahtiin pauhaava aloitusjakso, sekä muutama sinne tänne ripoteltu tyylikäs kuvakulma, tekevät kokonaisuudesta jotenkin vieläkin teennäisemmän. Sama ongelma riivasi monia saman aikakauden Toei-elokuvia, joissa toimintaa ja seksiä korvattiin umpikliseisellä henkilödraamalla vakavahenkisyyden nimissä. Ohjaaja Shingo Yamashiro teki seuraavan vuonna vielä tylsemmän Roman Pornon Gemini Woman, joka kärsiä samoista ongelmista.
Toru Kawashima: Ryuji (1983) [35mm] *½
Modernin japanilaisen elokuvahistorian aallonpohjaa edustaneella 80-luvulla hallitsi teennäinen pyrkimys vakavahenkisyyteen vastapainona arvottomina nähdylle eksploitaatioelokuville. Ryuji on tyypillinen suuntauksen tuote. Gangsterielokuvassa seurataan kaidalle tielle pyrkivän yakuzan harmaata arkea eli keittiössä istuskelua ja perhehuolia. Yhtään ammuskelua tai tappelua ei ole mukana. Elokuvan hurjimmassa kohtauksessa Ryuji katsastaa prostituoituja auton ikkunasta muttei pokaa ketään. Mukana on myös se pakollinen neonvalojen ja pop-musiikin (taisi olla Momoe Yamaguchia) siivittämä "viileä kohtaus" keskellä elokuvaa, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan entistäkin teennäisemmältä. Vaikea ymmärtää elokuvan arvostusta; tosin ainakin kansan silmissä suosiota lienee parantanut päätähti Shoji Kanekon kuolema ensi-illan alla.
Yukihiro Sawada: Melody of Rebellion (1970) [35mm] **½
Paidaton Yoshio Harada kruisailee jeepillä rantamaisemissa ja lyöttäytyy yhteen muiden kapinallisen kanssa hänen edustamansa yakuzaklaanin lyötyä pillit pussiin. Puolivälissä nähdään pitkä sarja todella hienosti 1970-luvun alun tunnelmat tavoittavia fiilistelykohtauksia. Muuten elokuva jää hieman puolivillaiseksi. Näyttelijäkaarti on todella cool – mm. Tatsuya Fuji, Takeo Chii ja Meiko Kaji – mutta heistä useimmilla ei ole paljoakaan tekemistä eikä tarina ole kummoinen. Ei silti huono elokuva.
Ishiro Honda: Gorath (1962) [35mm] **½
Liian suppeista aineksista kasattu sci-fi / katastrofielokuva toimisi paremmin parikymmentä minuuttia lyhempänä. Sisällön puute lienee tiedostettu elokuvantekijöidenkin keskuudessa, sillä maata uhkaavan asteroidin ohella mukaan on ympätty täysin tyhjästä ilmaantuva jättiläismursu. Elokuva toimii kuitenkin jännitys- ja tuhokohtauksissaan hyvin. Elokuvaa sävähdyttävämpi kokemus oli tosin teatterissa todistettu näkymä kun keski-ikäinen isä toi noin 12-vuotiaan poikansa katsomaan klassista Toho- sci-fiä 35-milliseltä filmiltä. Kaunista.
Senkichi Taniguchi: Car 33 Doesn't Answer (1955) [35mm] ****
Poliisipari Ryo Ikebe ja Takashi Shimura kruisailevat ympäri Tokiota yhden synkän jouluyön ajan ja poimivat kyytiinsä juoppoja, narkkareita ja hulluja. Pitkä yö päättyy kohtaamiseen ammattirikollisten kanssa, jotka kaappaavat auton ja miehistön haltuunsa. Tunnelmallinen ja aidonoloinen poliisikuvaus seuraa kahden poliisimiehen yövuoroa ja dokumentoi siinä sivussa oman aikansa katu- ja slummimaisemia. Akira Kurosawan mestariteos High & Low tulee mieleen, mutta ainoastaan positiivisessa mielessä. Tästä olisi mukava saada vaikkapa Criterionin DVD-julkaisu aikaiseksi.
Noboru Tanaka: Sensual Classroom: Techniques in Love (1972) [DVD] *½
Tanakan harkintakyky pettää pahemman kerran varhaisessa arthouse Roman Pornossa, joka kertoo liikunnanopettajastaan fantasioivasta koulupojasta. Elokuvan taiteellisuus ja vertauskuvallisuus on niin kömpelösti toteutettua, ettei elokuvaa voi ottaa vakavissaan hyvällä tahdollakaan. Sinänsä tyylikkäät kuvat ja hyvät musiikkivalinnat eivät auta kokonaisuuden ollessa näin epäonnistunut. Tanaka onnistui huomattavan paljon paremmin seuraavan vuoden vauhdikkaassa elokuvassa Midnight Fairy, josta löytyy samankaltaista taiteellisuutta ilman Sensual Classroomin kömpelyyttä.
Masahiro Makino: Cherry Blossom Fire Gang (1972) [DVD] **
Junko Fujin jäähyväiselokuva kerää yhteen lähes kaikki Toein yakuza-elokuvatähdet: Ken Takakura, Bin Amatsu, Koji Tsuruta, Kanjuro Arashi, Tomisaburo Wakayama, Shiezo Kataoka, Bunta Sugawara ja moni muu. Juuri tässä lienee ongelman ydin. Ninkyo yakuza ‑elokuvat aina olleet pohjimmiltaan hyvin pienimuotoisia tarinoita – yksi mies tai nainen velvollisuuden ja inhimillisyyden ristipaineessa – ja lajityyppi yleensä tarvitsi tiukan fokuksen toimiakseen. Tällä kertaa hahmoja on niin paljon, ettei päähenkilön tukala tilanne pääse oikein nousemaan keskiöön. Asiaa pahentaa se, ettei elokuvan tarina ole alun alkaenkaan kummoinen. Toki mukana on silti monia hyviä kohtauksia ja toki näyttelijäkaartista irtoaa oma hupinsa.
Sogo Ishii: That's It (2015) [DCP] ***
Ishiin odotettu paluu punk-elokuvan pariin. Ensimmäinen vartti on todella kova: henkeäsalpaava juoksutakaa-ajo joka tuo välittömästi Shufflen mieleen. Viimeinen vartti vastaavasti voisi olla hyvä, ellei se olisi täynnä paskaa CGI-verta ja typeriä lelupyssyjä (nykyjapanissa on ilmeisesti mahdotonta käyttää oikeita aseita elokuvien kuvauksissa). Elokuva on myös turhan pitkä: puolivälistä voisi leikata 20 minuuttia pois. Näyttelijät ovat kuitenkin hyviä, kuvaus energistä ja Bloodthirsty Butchersin musiikki ja 3ch bazooka soundit potkivat perseelle.
Daigo Matsui: Wonderful World End (2015) [BD] ***
Kotoaan karannut 13-vuotias goth-loli ‑tyttö ihastuu 19-vuotiaaseen koulutyttöidoliin, joka pyörittää kotoaan omaa webcastiä. Pienen väärinkäsityksen avittamana tyttö päätyy asumaan idolinsa ja tämän poikaystävän kanssa, mikä alkaa syömään parin suhdetta. Kohtalaisen hyvä elokuva käsittelee sosiaalista mediaa ja nykynuorisoa realistisesti ja sujuvasti, mutta ilman sen suurempia oivalluksia. Tarinan pohjana toimivat Daigo Matsuin Seiko Ohmorille vuonna 2013 ohjaamat musiikkivideot Kimi to eiga ja Midnight seijun isei kouyuu. Musiikkivideossa nähdään täsmälleen samat näyttelijät kuin elokuvassa ja valtaosa niiden kuvamateriaalista löytyy myös elokuvasta liki sellaisenaan. Elokuva tuo mieleen myös toisen samantyylisen, mutta enemmän fantasian puolelle nojanneen elokuvan The End of the World and the Cat's Disappearance, joka ei kuitenkaan ole yhtä hyvä. Wonderful World End lipsahtaa fantasian puolelle vasta Miikemäisessä lopetusjaksossaan.
Kimi to eiga (2013)
http://youtu.be/-mvVmOdRlIY
Midnight Seijun Isei Kouyuu (2013)
https://youtu.be/WdQ6wmap8U4
Kazuo Mori: Yoshiwara Story (1968) [VoD] **
Kolmas osa Daien historiallisessa Women's Prison ‑sarjassa on hieman omituinen elokuva, sillä se ei sijoitu vankilaan lainkaan. Sen sijaan elokuva seuraa Edon viihdekortteliin geishaksi ja prostituoiduksi päätyvää naista. Kazuo Morin (mm. Zatoichi-sarjan elokuvia) ohjaama elokuva on melko pitkäveteinen, joskin teknisesti pätevä periodidraama, joka ei vie eksploitaatiota kovinkaan pitkälle. Daien eksploitaatioelokuvat yleensäkin osoittivat huomattavaa pidättäytyvyyttä ja tuntuivat usein olevan viisi vuotta aikaansa jäljessä. Lajityyppi ei todennäköisesti innostanut kunniakkaat samuraielokuvaperinteet omannutta studiota, mutta taloudellinen tilanne lienee pakottaneen pieneen flirttailuun. Väkivalta on kuitenkin kesyä ja paljaita rintoja vilautetaan vain häveliäästi sivulta ja silloinkin nopeasti ja epäselvästi. Se on silti enemmän kuin joissain sarjan muissa osissa.
Akikazu Ota: Secret Report from Nagasaki Woman's Prison (1971) **
Daiein Women's Prison ‑sarjan kuudes ja viimeinen osa on selkeä pettymys sarjan edellisen elokuvan, huomattavan tyylikkään Decapitation Islandin jälkeen (vanha arvioni täällä). Mielenkiintoisesta saarimaisemasta on tällä kertaa palattu yksioikoiseen selliin, jossa naiset kinastelevat keskenään. Paljasta pintaa ei ole mukana lainkaan eikä väkivaltakaan shokeeraa, joskin eräässä kynttilöitä sisältävässä kurituskohtauksessa on riuskaa otetta ja mielikuvituksellisuutta. Elokuvan julisteen lupaamia yläosattomia naisia ristille ei myöskään kannata odottaa: elokuvassa heillä on vaatteet päällä.
Michihiko Obimori: Way Out, Way In (1970) [35mm] **½
Huvittavalla tavalla vanhentunut villi-nuoriso ‑moraliteetti seuraa lukion pahoja poikia ja tyttöjä. Elokuvan parhaassa osuudessa seksikkään tytön lähentelemäksi joutunut ujo poika traumatisoituu niin pahasti, että hän alkaa ensiksi nähdä kaikki vastaantulevat naiset alasti ja sen jälkeen puristelemaan heidän takapuoliaan junassa kunnes joutuu pidätetyksi. Elokuvan muista osuuksista jää mieleen ainakin psykedeelinen klubijakso. Muutoin elokuva on Daein tuttuun tyyliin melko kesy, vaikka alkutekstien aikana nähdäänkin still-kuvia paljaista rinnoista. Lopussa kaahataan moottoripyörillä kilpaa satamassa Nuorta kapinallista varioiden. Ei huono elokuva, mutta ei myöskään erityisen mielenkiintoinen muuten kuin nostalgisessa mielessä. Elokuva sai nähtävästi teatterijulkaisun myös Yhdysvalloissa nimellä Way Out, Way In. Alkuperäisnimi on Kokosei bancho eli High School Boss.
Nagurikomi kantai (Shoichi Shimazu, 1960) [35mm] **
Hyviä meritaisteluja sisältävä viihteellis-isänmaallinen sotaelokuva ei ole kokonaisuutena kummoinen. Nuori Ken Takakura esittää laivaston upseeria, joka komennetaan huonotapaisia renttuja pursuavalle sota-alukselle. Pienoismalleja sekä aitoa raskasta sotakalustoa hyödyntävät toimintajaksot hakkaavat modernit CGI-pelleilyt mennen tullen. Draamaa ja humoristisia jaksoja sekoittava tarina sen sijaan ei jaksa kiinnostaa. Japanissa tuotettiin 1960-luvulla runsaasti tämänkaltaisia elokuvia, josta osa oli paljon iskevämpiä (esim. Sonny Chiban mainio vakooja-noir / kommandoseikkailu Army Intelligence 33).
Women's Police (Mio Ezaki, 1969) [16mm] **
Meiko Kaji vilauttaa rintojaan muutaman sekunnin ajan muutoin täysin unohdettavassa elokuvassa. Valitettavasti tarjolla ollut superpehmeä 16-millinen printti vesitti senkin vähäisen ilon. Elokuvan varsinainen tähti on Tokion yöelämässä seikkaileva ammattimies Akira Kobayashi, joka selvittelee hostess-klubien työntekijöiden ja muiden yön epämääräisten henkilöiden sotkuja. Kaikin puolin kesy elokuva ei juurikaan jaksa kiinnostaa, vaikka onkin ammattityötä. Elokuvan mielenkiintoisimman näyttelijän eli Kajin rooli jää hyvin pieneksi. Kumma kyllä jatko-osia syntyi peräti kolme.
Domyaku retto (Yasuzo Masumura, 1975) [35mm] **½
Poikkeuksellisen lähtökohdan omaavassa jännityselokuvassa Japanin vanhempi väestö kärsii äänekkäistä ja metelillään sodan traumat mieleen tuovista luotijunista. Nuori lääkäri ja tämän tyttöystävä päättävät laittaa terrorille lopun ja uhkaavat tuhota täyttä vauhtia kiitävän luotijunan ellei hallitus suostu heidän vaatimuksiinsa. Hölmistyttävä idea on siirretty kankaalle niin haudanvakavasti, että se jopa toimii. Meiko Kajilla on kohtalaisen hyvä rooli elokuvan loppupuolella radikaalina nuorena naisena, joka lähtee terroristin matkaan. Valitettavasti elokuva sortuu lopussa typerryttävän helppoihin ratkaisuihin ja vetää maton omien jalkojensa alta. Mielenkiintoinen huomio: toinen luotijunajännäri Bullet Train sai ensi-iltansa samana vuonna vain pari kuukautta aiemmin. Jotain luotijuna-angstia lienee ollut ilmassa kyseisenä vuonna.
Deathquake (Kenjirô Ohmori, 1980) [DVD] **
Todella falskilla alkupuoliskolla varustettu katastrofielokuva viihdyttää heti tuhovisioiden pariin päästyään. Valitettavasti tähän tuhrautuu aikaa pieni ikuisuus, eli yli tunti. Katsojan kannattaakin vilkuilla alun perhedraamasta vain ensimmäinen vartti ja hypätä sen jälkeen suoraan järistyksen koittamiskohtaan. Pienoismallit ovat ahkerassa käytössä, mutta rahaa on poltettu myös vakuuttaviin lavasteisiin, kuten järistyksen palasiksi repimään kerrostaloon ja veden täyttämiin metrotunneleihin. Jutun kliseisyydellä ei ole oikeastaan mitään merkitystä tässä yhteydessä. Ja muutes, jos vuonna 1975 kammoksuttiin luotijunia, niin vuonna 1980 elettiin lopun aikoja: viiden kuukauden sisällä julkaistiin kaksi maanjäristyselokuvaa (toinen oli Sonny Chiban Tokyo Daijishin Magnitude 8.1) ja Fukasakun apokalyptinen Virus.
Naked Resume: True Story of Kazuko Shirakawa (Chusei Sone, 1973) [DVD] **
Nikkatsun ensimmäinen pink-tähti Kazuko Shirakawa esittää itseään lähes täysin fiktiivisessä elämänkertaelokuvassa. Kyseessä oli tähden jäähyväiselokuva ennen studiopomon naimista ja eläkkeelle siirtymistä. Ammattimies Sone ei oikein saa tarinaan kipinää, vaikka tositapahtumia väritetään olan takaa ja mukana on niinkin eksoottisia ideoita kuin klovniseksiä. Elokuva-alan käsittely jää ikävän vähälle Shirakawa privaattielämän viedessä huomion. Mielenkiintoisinta onkin lopun jakso, jossa Shirakawa kuvaa elokuvia Nikkatsulle ja väliin leikataan materiaalia hänen oikeista elokuvistaan.
Lady Snowblood (Toshiya Fujita, 1973) [35mm] ****½
Ansaitusti kovassa maineessa oleva elokuva hyötyy etenkin vanhoja groteskeja satuja muistuttavasta tunnelmasta sekä poliittisuudesta. Toki myös Kajin jäänkylmä olemus sekä upea teemakappale kuuluvat oleellisesti kokonaisuuteen. Lady Snowblood on moderneihin nuorisokuvauksiin erikoistuneen Toshiya Fujitan epätyypillisin elokuva, ironisesti kuitenkin länsimaissa ohjaajansa tunnetuin työ. Toivottavasti myös ohjaajan toinen merkkiteos, huipputyylikäs väkivaltadraama Female Delinquent: A Docu-Drama (1977), saadaan joskus laajempaan levitykseen.
Lady Snowblood 2 (Toshiya Fujita, 1974) [35mm] ***
Perushyvä jatko-osa kärsii ennen kaikkea siitä, että sen edeltäjä oli emotionaalisesti niin tyhjentävä kokemus, ettei päähenkilön käyttö vaeltelevana sankarina vain tunnu oikealta (olkoonkin, että molemmat elokuvat ovat sarjakuvasovituksia). Myös Kajin rajalliset miekankäsittelytaidot iskevät tällä kertaa hieman silmään toimintajaksojen lennokkaamman luonteen takia. Nautittavasta poliittisuudesta ei ole tingitty; nykyjapanissa olisi täysin mahdotonta kuvitella näin vahvasti äärioikeistoa demonisoivaa valtavirtatuotantoa.
Roaring Fire (Norifumi Suzuki, 1981) [35mm] ****
Vähintään yhtä mainio viihdepaketti kuin muistelinkin. Hienoa mätkintää, komeita stunttijaksoja, aidosti hauskaa huumoria, natsismia, ninjamunkkeja, Sonny Chiba taikurina, tytön bikinit varastava apina, ja paljon muuta. Tempo pysyy erinomaisesti yllä ja toimintajaksoissa on vahvoja Hongkong-vaikutteita. Toisin kuin joitain muita kovaotteisia japanilaisia karate-elokuvia, tätä on helppo suositella kenelle tahansa 1980-luvun kepeän honkkaritoiminnan ystävälle ja plussana mukana on parit tissit. Arvosanaan kuuluisi oikeastaan vielä plussa päälle.
Leave It to Kotaro (Norifumi Suzuki, 1984) [35mm] **½
Sarjakuvasovituksessa pervo teinininja hyödyntää taitojaan koulutyttöjen hameen alle vilkuilemiseen. Muut saavat kusipäästä tarpeekseen ja lupaavat rahapalkkion pojan pitkästä letistä. Tyypillinen 80-luvun puolivälin Japan Action Club ‑tuotanto, joka panostaa enemmän komediaan kuin toimintaan. Parhaassa – ja typerimmässä – jaksossa ulkomaalainen blondi saapuu kouluun ja rakastuu ninjaan. Ei erityisen hyvä elokuva, mutta viihdyttää kertakatselun verran. Sonny Chiba piipahtaa englanninkielisessä sivuroolissa, Shihomi ja Sanada roikkuvat niin ikään mukana.
Lady Battle Cop (Akihisa Okamoto, 1990) [DVD] **½
Toein Robocop ‑rahastus on kohtalaisen viihdyttävää V-Cinema ‑roskaa. Tiedemiespoliisin morsian tapetaan ilkeän kartellin toimesta, mutta mies modaa naisesta taistelukoneen ennen kuin henki pakenee. Vastassa ovat Masashi Ishinbashin johtamat kusipääsotilaat sekä NASA:n kehittämä, psyykkisiä voimia omaava painija. Teema ja dystopia ovat Verhoevenin elokuvasta tuttuja, mutta muuten elokuva muistuttaa enemmän japanilaisia tokusatsu-sarjoja, jotka eittämättä inspiroivat myös Robocoppia. Henkiin herätetty nainen ei ole täysverinen peltikasa, vaan ainoastaan pukeutuu trendikkääseen metalliasuun ja teräksestä valmistettuihin korkokenkiin. Harmi että elokuva on muuten melko tasapaksu ja väkivallaltaan kesyhkö. Sukeban Deka III:sta melodian varastavan tennisteemabiisin tahtiin moottoripyörällä ajelu on kyllä nastaa seurattavaa.
Kurja kun ei ehdi kirjoitella enempää, mutta laitetaan nyt jotain mielenkiintoisia viime ajoilta
Beast Hunt (Eizô Sugawa, 1973) [35mm] ***½
Rujossa ja todella realistisessa kyttäleffassa poliisit jäljittävät yrityspomon kaapanneita roistoja. Mukana todella intensiivisiä jaksoja sekä muutama kohtaus, joka päättyy täysin odotusten vastaisesti. Hahmoihin kaipaisi tosin lisää syvyyttä ja äärirealistisuuden johdosta viihdearvot tuntuvat paikoin kärsivän. Joka tapauksessa elokuvan voi huoletta mainita yhtenä oleellisista japanilaisista poliisielokuvista Car 33 Doesn’t Answerin (1955) and High and Low'n (1963) ohella.
Noboru Ando's Account of Filthy Escape into Sex (Noboru Tanaka, 1976) [35mm] ***
Toein gangsterielokuvatähti Noboru Ando oli niin sanotusti "the real deal", entinen yakuza, joka istui linnassa hänen alaisensa ammuttua kiristysjuonen kohteeksi valittua tunnettua liikemiestä. Vapautumisensa jälkeen Ando jätti rikollisen elämän ja ryhtyi näyttelijäksi. Usein elokuvien aiheena oli Andon oikea elämä, joskin realismin suhteen otettiin pieniä taiteellisia vapauksia (Ando saattoi esimerkiksi kuolla elokuvan lopussa). Noboru Ando's Account of Filthy Escape into Sex sepittää Andon viimeiset 30 päivää poliisilta paossa ennen kiinniottoa. Elokuvan mukaan Ando piilotteli eri tyttöystäviensä luona, joita löytyy pakettiautollinen, ja pani heitä yötä päivää tyhmien poliisien pohtiessa missä Ando mahtaa olla. Hupaisaa törkyä sekä suorastaan ällistyttävää poliiseille haistattelua, mutta väkivaltaa ja jännitystä saisi olla lisää.
Village of Doom (Noboru Tanaka, 1983) [35mm] ***½
Roman Porno ‑ohjaaja Noboru Tanakan pikavisiitti perhe-elokuvistaan tunnetulle Shochikulle oli melkoisen omituinen käänne, etenkin kun tuloksena oli näin seksintäyteinen ja ääriväkivaltainen elokuva. Kyseessä lisäksi suosikkigenreni eli "jotain mätää vuoristokylässä" ‑elokuva. Tositapahtumiin pohjaavassa tarinassa huonokuntoinen nuori mies jää yksin kylän naisten kanssa kun miehet lähetetään sotaan. Flaksi alkaa käydä, kunnes miesten palatessa akat hylkäävät pojannulikan. Seurauksena on uskomattoman pitkä ja verinen massamurha, jonka kaltaista ei liene kankaalla nähty sittemmin ennen Miiken Lesson of Eviliä. Tätä olisi helppo vihata – elokuva on hidastempoinen, niljakas ja "raaistava" (termi jota elokuvatarkastamo olisi taatusti käyttänyt kieltopäätöksen yhteydessä mikäli elokuva olisi heille näytetty) – mutta jotenkin todella kiehtova.
Monster Woman '88 (Noboru Tanaka, 1988) [35mm] **½
Tanakan viimeinen ohjaustyö on trendikäs fantasia / mysteeri / romanssi, jonka päähenkilöt ovat 80-luvun videopelikoodaajia! Elokuvassa kuolleen naisen sielu alkaa kommunikoida nuoren koodaajapojan kanssa tietokoneen välityksellä. Ei elokuvaa kovin hyväksi voi kutsua, mutta aihepiiri pitää kyllä mielenkiinnon yllä loppuun saakka. Hupaisassa sivujuonteessa koodaajaporukka palkkaa avuksensa isorintaisen, idolin näköisen tytön joka ei oikeasti osaa koodata lainkaan mutta herättää pojissa suuria tunteita.
Litchi Hikari Club (Eisuke Naito, 2015) [DCP] ***½
Eisuke Naitolta on yleensä lupa odottaa jotain kirpeää. Tällä kertaa pohjana on dystopia/kauhu/boy's love ‑manga 14-vuotiasta pojista, jotka etsivät ikuisen kauneuden salaisuutta. Pojat rakentavat avukseen parimetrisen robotin, Litchin, joka on ohjelmoitu kaappaamaan kauniita tyttöjä. Poikien omat suuntaukset ovat puhtaasti homoseksuaalisia.
Nikkatsu mainostaa elokuvaa suositun boy's love ‑teeman voimin naisyleisöille, mutta ohjaaja Naito on maan lupaavimpia nousevia väkivaltaohjaajia. Litchissä ei ole erityisen paljoa roiskuttelua, mutta se mitä on, on todella mehevää jauhelihasplatteria, joka irrotti melkoisen tyrmistyneitä reaktiota takapenkin koulutytöiltä. Mukana mm. hienoin ihmisräjähdys miesmuistiin; kaikki toki vanhan koulukunnan käsityönä toteutettuna. Myös Litchi on kerrassaan mainio steam punk ‑luomus. Rahaa on ollut rajoitetusti, mutta se on käytetty oikeisiin asioihin: elokuva näyttää hyvältä ahtaista seteistä huolimatta. Sarjakuvamaiset goottipojat ja heidän suhteensa voivat tosin olla hieman liikaa osalle länkkäriyleisöstä, ja ovat turhan pitkän elokuvan selvästi heikoin osa-alue.
Apichatpong Weerasethakul: Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (2010)
En voi kuin ihailla buddhalaisten, ja tässä tapauksessa tarkemmin sanottuna thaimaalaisten, kykyä suhtautua kuolemaan niin omalla tavallaan. Apichatpong Weerasethakulin elokuvassa luonto ja sen ihmeet ovat osa elämän suurta kiertokulkua, joka voi johdattaa ihmisen miltei mihin tahansa – jopa vaihtamaan lajiaan. Mikä on totta ja mikä harhaa? Kuinka minimalistista dialogia tulisi purkaa, ja onko sillä edes väliä?
Setä Boonmee tekee kuolemaa ja käy läpi elämänsä vaihtoehtoja, päätöksiä ja kaikkea sitä pahaa karmaa, jonka hän on ansainnut aiemmilla teoillaan. Taistelu sotilaana kapinallisia vastaan, kuollut vaimo, kadonnut poika, jatkajaa kaipaava farmi sekä naapurimaasta tulvivat laittomat siirtolaiset. Siinä palikoita joista rakentuu uniikki palapeli, jonka seuraavia osia on pitkälti mahdotonta ennustaa. Yllättävin on kuitenkin elokuvan viimeinen kymmenen minuuttia, jolloin ns. normaali arki puskee neonvaloisena mauttomuutena päin kasvoja. Hieno ja koukuttava elokuva, joka tulee taatusti katsottua uudelleen.
Sngmoo Lee: The Warrior's Way (2010)
Lyömätön miekkamies taipuu pienen lapsen edessä ja päättää vaihtaa maisemaa radikaalilla tavalla. Klaaninsa hylännyt mies päätyy fantasiaelementeillä kuorrutettuun villin lännen läävään, jossa paikoilleen juuttunut sirkussakki elää rähjäisessä shangri-lassaan. Ilmassa on tarkkaan viskottujen kivien ja tikareiden lisäksi luonnollisesti rakkautta, mitä myös alleviivataan suorastaan tympäännyttävällä tavalla. Geoffrey Rush tekee mitä pystyy, mutta vähästä materiaalista ei riitä paljoon.
Keskustarina pyörii kunnian ja koston ympärillä, kahden klaanin ikiaikaisen riidan muuttuessa äärimmäisellä tavalla henkilökohtaiseksi. Dong-gun Jang yrmistelee sydämensä oikeaa kutsua etsivänä miekkamiehenä, jonka pärställä nähdään noin kaksi ilmettä – tyytymätön ja tyytymättömämpi. Vastavoimina on mystisten miekkamiesten lisäksi niitä mustastetsonisia heppuja – jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Tolkuton karrikointi onkin elokuvan suurin, vakavin ja lopullisin ongelma, jonka johdosta tätä tulee tuskin katsottua toistamiseen.
Unohtui postata nämä aiemmin... viime vuoden puolella
Lupin the Third: Strange Psychokinetic Strategy (Takashi Tsuboshima, 1974) [35mm] *
Käsittämättömän huono live-action sovitus koostuu lähinnä uskomattoman epähauskasta törmäilyhuumorista. Elokuva on selvästi pikkulapsille suunnattu; niin kilttiä ja lapsellista meno on, vaikka japanilaiseen koko perheen viihteeseen on perinteisesti kuulunut verta, väkivaltaa ja parit tissit. Elokuva häviää mennen tullen parin vuoden takaiselle Ryuhei Kitamura ‑versiolle, mikä kertonee jotain elokuvan tasosta. 82-minuutin kesto ei auta: elokuva tuntuu 3-tuntiselta. Uskomatonta, että sama ohjaaja oli samana vuonna vastuussa erinomaisesta ninja-eksploitaatiosta Demon Spies.
Zoom Up: Sexual Crime Report (Katsuhiko Fujii, 1981) [DVD] *
Surkeisiin elokuviin erikoistunut Katsuhiko Fujii ei saa minkäänlaista imua elokuvasarjan neljänteen osaan. Siinä missä sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat psykologinen sarjamurhaajatrilleri ja pink-giallo, Sexual Crime Report ei ole oikein mitään. Elokuvassa moottoripyöräjengi raiskaa Rape Queen Yuki Kazamatsurin. Jengi tulee myöhemmin kotivierailulle, mutta edes kodinvaltauselokuvaa ei saada aikaiseksi. Sarjan alkupään elokuvien tyyli, julmuus ja graafinen väkivalta loistavat poissaolollaan; tilalla on turhanpäiväistä draamaa.
PP Rider (Shinji Somai, 1983 ) [DCP] ****½
Huumekauppiaat kidnappaavat 15-vuotiaan lihavan paskiaisen nimeltä Debu. Tämän kolme kaveria yrittävät pelastaa kamunsa yhdessä päästään sekaisin olevan gangsterin (Tatsuya Fuji) kanssa. Somai on huippuvedossa ja Leonard Schraderin (The Man who Stole the Sun, 1979) kirjoittama tarina tyrmistyttävän energinen ja omituinen odysseia, jossa absurdismi ja intiimi kasvukuvaus ovat samanaikaisesti läsnä. Myös Somain kameratyöskentely saa sukat pyörimään jalassa. Edes elokuvan masentava DCP-esitys ei latistanut tunnelmaa (35mm printti olisi pyörinyt seuraavana päivänä toisella puolella kaupunkia, mutta sinne ehtiminen olisi ollut mahdotonta ilman Lost Chapter of Snow: Passionin tai Castle of Owlsin missaamista).
Lost Chapter of Snow: Passion (Shinji Somai, 1985) [35mm] ****
Somai taisi tajuta itsekin Taifu Clubin (1985) jälkeen, ettei hän tulisi kyseistä elokuvaa koskaan ylittämään. Tämä näkyy niin hyvässä kuin pahassa Lost Chapter of Snowissa, joka starttaa 14-minuuttisella tracking shotilla. Vakuuttava, mutta yliyrittävä kohtaus liikuttaa kameraa vuorotelleen sisätiloissa ja lumisen joen eri puolilla sekä kattaa useamman päivän aikajakson. Lisää upeita otoksia nähdään läpi elokuvan. Kokonaisuus tuntuu silti karvan verran tehden taiteelliselta. Sukeban Deka ‑tyttö Yuki Saito on varsin ok isäpuoleensa rakastuvana orpotyttönä. Elokuvaa on muuten kuvattu parin sadan metrin päässä meikäläisen tämänhetkisestä kämpästä.
Hana-Bi (Takeshi Kitano, 1997) [35mm] *****
Oli sekuntipeliä että sain sovitettua tämän aikatauluuni: teatterista piti juosta junaan pää kolmantena jalkana heti kun lopputekstit alkoivat, että ehdin lennolle. Mutta kyllä kannatti. Varmaankin lähes kaikki elitisti-foorumin lukijat ovat elokuvan nähneet entuudestaan – niin minäkin – mutta katsokaapa huviksenne uusiksi. Tarjolla on kutakuinkin täydellistä elokuvantekoa. Joe Hisaishin musiikit ovat kerrassaan upeat, Kitano hallitsema hiljaisen melankolian tavalla joka saa ihmettelemään mitä hänelle on sittemmin tapahtunut, ja 90-luvun ajankuva toimii upeasti. Myönnän heti, että minulla yli kyyneleet silmäkulmissa puolet elokuvan ajasta puhtaasti sen upeuden johdosta. Ehkä olikin onni, että sain livistää salista ennen valojen syttymistä.