Takashi Miike: Koroshiya 1 / Ichi the Killer (2001)
Tämä kuului niihin "pitää ehdottomasti katsoa joskus" elokuviin, jotka kiehtoivat jo vuosia mutta jolle syystä tai toisesta ei vain ole aiemmin löytynyt aikaa. Ja mitä se leffa itse sitten lopulta tarjosikaan? Uh-huh, keskeisinä elementteinä olivat ymmärtääkseni moraali, valtasuhteet sekä seksuaalisuus, eli teemoissa ei ole sinällään mitään vallankumouksellisen uutta ja erilaista, mutta se näkemys ja toteutus...
Juoni punoutuu Yakuzojen maailmaan, jossa yhden jengin pomo katoaa ison rahakasan sekä nuoren naisen kera jäljettömiin. Onko ukko kaapattu vai onko hän vain nostanut kytkintä ja päättänyt elää loppupäivänsä makeasti? Pomon s/m henkinen ykkösmies on vakuuttunut että hänen ehkä vähän liikaakin kaipaamansa johtaja on yhä elossa, joten veri, kiehuva rasva yms saa virrata kun kuulustelut käynnistyvät. Samaan aikaan hieman toisaalla Ichi niminen outo tappaja alkaa harventaa alamaailman retkujen lukumäärää verihurmeisilla yhden miehen teurassavotoillaan, apunaan mystinen siivousryhmä sekä kauniisti sanottuna epämääräinen moraali.
Miike punoo äärimmäisen väkivaltaiseen juoneen mukaan mustaakin mustempaa komiikkaa, joka antaa kokonaisuudelle vielä entistä tylymmän loppusilauksen. Tässä maailmassa henki on höllässä ja vain kostolla on merkitystä, eikä edes sitä viimeistä sanaa voi saada ilman vinoa hymyä ja/tai irvistystä. Elokuva oli monellakin tapaa unohtumaton kokemus, mutta jotenkin jäin hiukan tyytymättömäksi lopun joihinkin ratkaisuihin. Se viimeinen alleviivaus jäi puuttumaan, vai oliko sen puute nimenomaan sittenkin koko tarinan pointti? Pitänee katsoa jossain vaiheessa uudelleen...
Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia
Kun pyysit, niin seuraavaksi Miikeltä nämä katseluun: Gozu, Audition, Visitor Q, Fudoh.
Näistä Gozu on paras. Audition ehkä perinteisin, mutta silti ehtaa Miikeä. Noi kaksi muuta ovat viihdyttäviä, mutta oudompia (ja enemmän komiikan värittämiä) kuin Ichi.
The Dragon from Russia (Clarence Fok Yiu-leung, 1990)
Crying Freeman ‑mangan honkkarisovitus oli reipasta älyvapaata mätkettä ja sopivan camp-huono paketti järjettömästi editoitua toimintaa huteran hattaraisella tarinalla ja täysin lapasesta lähtevällä toiminnalla. Bonuksena saatiin runsas annos neuvostomaisemia ja meininkiä, miinuspuolella Maggie Cheung ei päässyt riehumaan sekunniksikaan kiltin ja non-martial arts ‑taitoisen tytön roolissaan. Kuminaamarinen pääkonna puolimekaanisella akuankka-äänellään oli veikeä, vähän kuin olisi katsonut kiinalaista versiota Dr. Phibesista. Leffan saaman yleisen palautteen perusteella odotin paljon vaivaannuttavampaa pakettia, mutta hauskahan tämä oli.
Takayuki Minagawa: Female Ninjas: In Bed with the Enemy (1976) [DVD] *½
Onneton ninja-kangistelu pinky violencen myöhäisvuosilta. Kolme naisninjaa harrastaa fyysisiä kanssakäymisiä vaatteet päällä ja ilman niitä. Taikatemppuja, ankeita toimintajaksoja ja tylsät lavasteet. Toei-tuotannolta olisi odottanut enemmän. Lopussa juttu hieman piristyy, mutta siihen mennessä keskittyminen on herpaantunut jo niin, ettei ninjoista enää saa otetta.
Yuji Makiguchi: Oxen Split Torture (Shogun’s Sadism) (1976) [DVD] **
Makiguchin vatsaa vääntävä kidutuseepos on temaattista jatkoa Teruo Ishiin vanhemmille tokugawa-elokuville. Kiitos Toein studiotuotannon, ruumiinosia revitään irti puitteissa, jollaisia ei nykymaailmassa ikinä suotaisi näin äärisadistiselle elokuvalle. Kuriositeettiarvoa lukuun ottamatta elokuva ei ole kaksinen: Ishiin väkevä visuaalinen elokuvakerronta loistaa poissaolollaan julmuuksien seuratessa toisiaan ilman sen suurempaa ilon aihetta. Innovatiivisuus rajoittuu erikoisefekteihin. Ohjaaja Makiguchi nauttii ylimitoitettua kulttisuosiota pääasiassa tämän sekä selvästi paremman, mutta hieman ylihehkutetun Torn Priestessin (1977) ansiosta.
Sadao Nakajima: Yakuza War: Godfather of Japan (1977) [DVD] ***
Raivostunut Sonny Chiba repimässä miestä rinnuksista sen jälkeen, kun on ensin tyhjentänyt kuudesti laukeavansa tämän rintakehään. Sadao Nakajiman massiivinen yakuzaelokuva on miehekkäitä hetkiä pullollaan. Kokonaisuus ei silti yllä lajityypin parhaimmistoon, sillä Nakajiman ohjauksesta puuttuu Fukasakulle tyypillinen huima energia. Politiikka, väkivalta ja seksi sekoittuvat yli kaksituntiseksi lohkareeksi, joka jää osiensa summaa pienemmäksi. Näyttelijäkaarti on silti kova: Chiba, Bunta Sugawara, Koji Tsuruta, Asao Koike, Hiroki Matsukata, Mikio Narita, Tsunehiko Watase jne. Toei lieneekin ounastellut aikakauden loppumista ja kerännyt kaikki suurimmat yakuzatähtensä yhteen. Ei ihme, että taglinekin oli ”30 vuotta Toein miehiä!”
John Woo : Lat sau san taam aka Hard Boiled (1992) ****
Erään kovaotteisen poliisin työtoveri tapetaan pidätystilanteen yhteydessä ja poliisi lähtee jäljittämään keissiin liittyviä rikollisia. Myöhemmin paljastuu että rikollisten perässä on myös sisäpiiriin jo valmiiksi soluttautunut poliisi joka työskentelee salaisesti ja hänen metodinsa ovat hyvinkin kyseenalaiset. Woon kultakauden viimeisimpiä ohjauksia (kahta uusinta Red Cliffiä en tosin ole vielä nähnyt), jossa body count on huima ja toimintakohtaukset viimeisen päälle hienoja. Elokuvan alun tunnelmassa on jopa tietynlaista Miami Vice tv-sarja fiilistä ja onkin hienoinen pettymys että aihetta poliisin etiikka ei käsitellä sen syvällisemmin loppua kohti mentäessä. Lopun pitkä toimintakohtaus vauvoineen on vaikuttava mutta ehkä elokuvalla on hitusen liiaksi pituutta. Kokonaisuutena kuitenkin hyvä.
Robert Houston : Shogun Assassin (1980) ***½
Tämä oli vissiin koottu kahdesta ensimmäisestä Lone Wolf and Cub – elokuvasarjan osasta ja kohteena länsimaiden markkinat. Verinen samurai-elokuva Shogunin jahtaamasta miehestä joka myös itse pienen poikansa kanssa etsii kostoa hänen vaimonsa murhan järjestäneelle shogunille. Molemminpuolinen jahti johtaa siihen että tappajia tuntuu olevan piilossa ja vastassa pitkän matkan varrella lähestulkoon joka paikassa. Taisteluissa veri suihkuaa ja gorea onkin varsin paljon ja myös tässä elokuvassa tuntuu body count olevan kiitettävällä tasolla. Juoni ei sinällään ole mitenkään erikoinen mutta tiettynlainen fiilis ja ilmeisesti myöhemmin lisätyt omaperäiset musiikit toimivat yllättävän hyvin yhteen.
Golgo 13: Kowloon Assignment (Yukio Noda, 1977)
Sonny Chiba sai Golgo 13:n saappaat jalkaansa neljä vuotta ensimmäistä Toein elokuvasovitusta myöhemmin tehtaillussa Toho-yrityksessä. Oikeisiin klapeihin ovat buutsit päätyneet, ei ole Chiban vika ettei lopputulos todellakaan edusta studion terävintä kärkeä.
Agenttitouhuilta haiskahtavassa salamurhailussa on noin kymmenen prosenttia jäntevää menoa, terävää turpaanmättöä ja yli-ihmismäisiä sniper-feateja, loput yhdeksänkymmentä prosenttia jopa sietämättömäksi yltyvää reikäpäisyyttä vailla tolkullisen tarinan etenemisen häivää ja muuta sekavaa hyppimistä mikä ei johda yhtikäs mihinkään, ei edes seuraaviin juonenkäänteisiin. Kyttä ja salamurhaaja ‑vastakkainasettelusta saadaan hyvin vähän mitään kiinnostavaa irti, joten katsojan tehtäväksi jää pitkästyä hakkaus- ja ammuskeluosioiden välissä, välillä hetkellisesti aasialaiskissojen (parhaimmillaan häikäisevästä) läsnäolosta piristyen. Olen kuullut että hankalasti nähtävissä oleva eka Golgo 13 olisi parempi. Se on helppoa uskoa, näin löysään löperehtimiseen verrattuna Yakuza Dekatkin tuntuivat yllättäen miellyttävällä tavalla pöljiltä ja vetreämmiltä tapauksilta.
Full Contact (Ringo Lam, 1992)
Monesta leffasta jaksetaan meuhata näitä "nonstop-action" ‑ylisanoja ja vuodatuksia, mutta kuinka moni kykenee tarjoamaan moisille mainoslauseille katetta niin hyvin kuin Full Contact? Ei moni. Tämä se on yksi valtava adrenaliinipurske sen verran överiksi vedettynä että hirvittää. Full Contact yksinkertaisesti ryntää tuliaseet paukkuen ja järki kainalossa kohti logiikkaa ja ampuu siitä tyylikkäästi paskat pihalle. Sekaan on saatu perinteiset petokset, kostot ja paatokset sillä ihastuttavan riipaisevalla melodramaattisuudella mihin vain HK-toiminta parhaimmillaan kykenee. Chow-Yun Fat, Anthony Wong ja Simon Yam menossa mukana, kaikilla hyvä roolihahmo – pisin korsi menee kuitenkin Yamin hinttapuli-Judgelle. Lisää Lamia mulle vähän äkkiä, kiitos!
The Big Heat (Andrew Kam & Johnnie To, 1988)
Marienbad (30.8.2007 23:07)
Big Heat on aivan saatanan brutaali. Saatanan!!
Mitä siihen lisäämään... paitsi pilottilasit kahdelle lentäjälle, ilmojen halki hämäysmielessä heitellyt skidit, homoilu, auditoriossa suoritettu ruumiinavaus ja liuta muita vinkeitä yksityiskohtia. Tyrmäävissä detaljeissa ja häh?! ‑tapahtumissa riittää. Tämä ei säästele mitään eikä ketään, kun vakavakasvoinen myllytys jauhaa lihaa ja luita luotikuurossa muhjuksi. Komedia ja romantiikka pidetään viisaasti sivumausteina, 90% ajasta kaahataan reikä päässä ja sellaisella omistautuneisuudella että Dirty Harry ja hänen vastustajansa alkavat otteineen näyttää pyhäkoulupojilta Honkongin virkaveljiin verrattuna. Parhaat money shotit ovat silkkaa viiden tähden kamaa, kauaksi ei jäädä siitä kokonaispisteytyksessäkään.
Beast Cops (Gordon Chan & Dante Lam, 1997)
Meller (16.7.2011 12:42)
Yllättävä irtiotto Hong Kongin poliisi- ja triaditoiminnan kaavasta, jossa oli paljon pidettävää. Oli mukavaa nähdä vaihteeksi hyvää honkkarikomediaa ilman ylivedettyä perseilyä, hyvän ja pahan pakkaa sotkettuna mielenkiintoisesti ja sähäkkiä toimintakohtauksia samassa paketissa. Kaikki kuvalliset ja kerronnalliset ratkaisut (kuten yht'äkkiset henkilöhaastattelut kesken elokuvan) eivät välttämättä toimineet mallikkaasti, vaikka olivatkin mielenkiintoisia omaperäisyydessään ja hyviä yrityksiä. Ei minun kirjoissani noussut yleisen hypetyksen tasolle, mutta hätyyttelee kärkikastia jo Anthony Wongin kovan suorituksen ja omaleimaisen otteensa ansiosta. Lopputaiston musiikki kertoi osan idän antamista vaikutteista länteen syntyneissä elokuvista puolestaan virtaavan takaisin alkulähteeseen päin, ja varsin hyvällä tavalla.
Jahas – vanhuus ei tule yksin... sysäsin Beast Copsin vuoden painonhallintalistallekin, vaikka huomasin pian katsoneeni elokuvan hieman vajaa pari vuotta sitten. Mikäs tämä oli toisaalta uusiessa, vaikka sisältö oli hyvin muistissa, jos ei nimi ollut... Ei hirveästi lisättävää vuoden 2011 tilityksiin, muuta kuin että pääpaino ei ole toiminnassa ja juuri kun tuntuu että iso kuva / pääjuoni on häviämässä kokonaan, tapahtuu jotain etenemistä ja mielenkiinto säilyy. Edelleen piristävän omaleimainen yksilö genressään.
Afraid to die/Karakkaze yaro(1960,Yasuzo Masumura)
Chris D:n tuoretta yakuzakirjaa(katso suositeltavaa elokuva-aiheista lukemista ketju)Gun and swordia odotellessa piti itse elokuvatkin tottakai kaivaa esiin.Valinta osui Suzukin tai Fukasakun asemesta Yasuzo Masumuraan,miestä ei varsinaisena gansterispesialistina tunneta.
Kulttikirjailija ja sittemmin seppukun suorittanut Yukio Mishima kukkoilee ensimmäisessä elokuvaroolissaan yakuzapomo Takeona.Mies on mustasta nahkarotsistaan ja röyhkeistä elkeistään huolimatta pelkurin maineessa.Vankilasta vapauduttuaan ja kilpailevan jengin tappotuomio niskassaan Takeo ei oikein tunnu tietävän pitäisikö hankkia normaali paskaduuni vai sukeltaa syvemmälle alamaailman syövereihin.
Katsojalle tehdään jälleen kerran selväksi mitä limanuljaskoita yakuzat ovat:raha ratkaisee, selkäänpuukotukset ovat arkipäivää,tehotonta syöpälääkettä kaupitellaan oikeana ja lakkoilevia,-työn-orjat-sorron-yöstä nouskaa-hoilaavia duunareita painetaan maksusta lättyyn olan takaa.
Moitteettomasti ohjattu,kirjoitettu ja rytmitetty filmi hohkaa Samuel Fullermaista pulpfiilistä.Elokuva alkaa oudon kepeästi mutta käsis sisältää mukavasti yllätyksiä, puolenvälin jälkeen tarinaa viedään tummemmille vesille ja mukaan tuodaan elementtejä jotka olisivat takuulla saaneet keskiverto Hollywood-tuottajan kirkumaan kauhusta.Production code toki oli voimassa mutta siitä huolimatta:ei puhettakaan että tätä olisi jenkeissä 1960 tässä muodossa toteutettu.Takeo raiskaa(ei kuvassa)uuden tyttöystävänsä ja naisen tultua raskaaksi yrittää pakottaa tämän aborttiin!Toimintaa ei puheliaassa elokuvassa ole nimeksikään mikä harmittanee monia,minua ei,rymistelyt ovat vanhemmiten alkaneet puuduttaa.
Amerikkalainen Fantoma julkaisi Afraid to dien vuonna 2002 varsin laadukkaana dvdnä.Lafka meni kanttu vei jo vuosia sitten mutta ehti julkituoda vinon pinon Masumuran elokuvia mm.ketjussa aiemmin arvioidun Blind beastin ja mainion, japanilaista bisnesmaailmaa satirisoivan Giants and toysin.
City on Fire (Ringo Lam, 1987)
En tiedä jaksaako kukaan enää nykyään moista vakavissaan väittää, mutta pakko kommentoida: "Ilman tätä ei olisi Reservoir Dogsia" – voi nyt mussun mussun... onhan näissä kahdessa mainitussa vahvoja temaattisia ja muutamia kohtauksellisiakin yhtymäkohtia, mutta ei Lam nyt sentään itsekään ryöstö- ja rikoselokuvaa uudelleen keksinyt City on Firellaan. Hyvän sellaisen äijä kyllä teki, ja iso kiitos tästä kuuluu Chow Yun Fatille, tyylillä ja huolella rakennetuille otoksille, muullekin kuin paukuttelulle rakennetulle tarinalle ja mukavalle perinteisten roolien sekoittamiselle. Kun päälle on silattu honkkaritoiminnan perinteiset paatokset ja kunniakysymykset mausteiksi, niin kelpaa. Seassa on todellisia viiden tähden kohtauksia, erityisesti hautausmaan asekauppa ja rikostovereiden yölliset jutustelut tekivät vaikutuksen. Fiiliksiä rokottavat allekirjoittaneelta itse asian hitaahko käyntiinlähtö ja tarinan ytimen kannalta sivuseikkojen turhaan vatulointiin eksyminen.
Naked Killer (Clarence Fok Yiu-leung, 1992)
Silkkaa höpöähän tämä on, ja melko vastustamatonta sellaista. Sikailuvaihde hellittämättömästi silmässä kiitävä Naked Killer on anteeksipyytelemätön eksploitaatiokone, jonka sinne tänne poukkoilua seuraa virne suupielessä. Lähes taukoamattomassa munasarjatulessa ukkojen tehtävä on lähinnä ottaa vastaan murhaavia (ja usein genitaalit murskaavia) iskuja, vikistä akkojen perään, syödä munaa, ylipäätään tunteilla ja hoopoilla ympäriinsä vailla muuta toivoa tai tarkoitusta tässä maailmassa kuin nainen. Sillä aikaa kuumat kissat pistävät ammattitappajina haisemaan, kiihdyttäen kohti vääjäämätöntä keskinäistä välienselvittelyä.
Shanghai Triad (Yang Zhimou, 1995)
Shanghai, 30-luku. 14-vuotias maalaispoika Tangin suvusta pääsee / joutuu setänsä järkkäämään työhön triad-pomon heitukan palveluspojaksi. Pojan silmin avautuu tarina lojaliteeteista, petoksista ja maailman kylmistä realiteeteista hitaasti ja rauhallisesti. Visuaalinen jälki on kuolattavan hienoa, suorastaan mestarillista, mutta toisin kuin herran parissa tuoreemmassa miekkaspektaakkelissa, nyt ei todellakaan vedetä pompöösisti överiksi. Shanghaista poistuminen ja siitä seuraava hiljainen rakentelu tuli koettua jonkinlaisena antikliimaksina, mutta silläkin on tarkoituksensa, ja mitä lähemmäksi loppua käydään, sitä kiinnostavampia käänteitä saadaan aikaiseksi.
Umpimielisenä tarinan katalyyttina möllöttävä Wang Xiaoxiaon Shuisheng tuntui kanssa välistä ahdistavan passiiviselta – tämä oli varmasti se mitä haettiin ja siinä onnistuttiin, ratkaisu vain rassasi hieman matkalla hermoja. Lopetus oli ihan perhanan hieno, palkitseva ja täyteläinen, tuli heti mielihalu saada tietää henkilöiden myöhemmistä vaiheista lisää. Minulla on sellainen aavistus, että Shanghai Triadista voi hyvinkin löytyä sellaista "the gift that keeps on giving" ‑potentiaalia. Vaikka en täysin lämmennyt, on pinnassa jo hinku nähdä tämä uudestaan.
Keiichi Kobayashi: About the Pink Sky (2011) [elokuvateatteri] **
Idiosynkraattinen koulutyttö huutaa ja mesoaa komean näköisessä, mutta rasittavassa nuorisokuvauksessa. Keiichi Kobashin elokuva pyrkii olemaan realistinen kuvaus teinitytön elämästä, mutta kohtaukset tuntuvat liian käsikirjoitetuilta. Elokuva ei ole tarkkanäköinen ja minimalistinen, vaan meluisa. Kaunis mustavalkokuvaus, joka myös tehokkaasti peittää digivideon teknisiä rajoitteita, jää elokuvan parhaaksi anniksi. Rinnastukset Shinji Somain ja Shunji Iwain kaltaisiin mestareihin ovat tuulesta temmattuja – Yuya Ishiin elokuvat ovat parempi vertailukohta.
Yu Katsumata: Audrey (2011) [DVD] ***
Yksi uuden japanilaisen indie-elokuvan perisynti demonstroituna. Elokuva alkaa karkealla videokameramateriaalilla opiskelijan kuvatessa luokkahuonetta halpiskamerallaan. Seuraavassa otoksessa kuva siirtyy kolmanteen perspektiiviin "elokuvan" alkaessa. Ei muutosta kuvanlaadussa. Onneksi Yu Katsumatan elokuva kompensoi teknisiä rajoitteitaan ylitsepursuavalla energialla. Pääosan Hikari Kajiwara (Cold Fishin teinityttö) on kuin Hana and Alicen Hana kolmella tynnyrillä Red Bullia varustettuna. Ei näin energisiä tyttöjä ole oikeasti edes olemassa, mutta esitys valloittaa ja ohjaajalla (tai kuvaajalla) on ehdotonta visuaalista silmää. Kuvakulmat ja käsivarakuvaus ovat paikoin todella mukaansatempaavaa ja karhean kaunista.
Yu Katsumata: Schoolgirl x Complex (2012) [DVD] **
Tylsällä
Osamu Dezaki: Golgo 13 (1983) [DVD] ****
Animeversio hakkaa Toein sinänsä viihdyttävät, mutta hieman kankeat live-action sovitukset (1973 ja 1977) helposti. Väkivalta on rajumpaa, seksiä enemmän ja alkutekstisekvenssi tuo mieleen 1990: The Bronx Warriorsin. Teemabiisikin on aitoa kasaripoppia. Puolivälin murhakeikka San Franciscossa on huikea, mutta kokonaisuudesta olisi voinut karsia 20 minuuttia pois. Elokuvan yletön elitistisyys kompensoi kuitenkin erinomaisesti.
Soi Cheang: Motorway (2012) [BD] ***
• http://www.elitisti.net/forum/topic/8879-motorway-2011/
Takeshi Kitano: Outrage Beyond (2012) [DVD] ***½
• http://www.elitisti.net/forum/topic/6570-takeshi-kitano/page-3
Yuji Makiguchi: Torn Priestess (1977) [DVD] ***½
• http://www.elitisti.net/arvostelu/2013/05/002827/torn_priestess_1977_yuji_makiguchi.html
Lisäksi Yubari-artikkelissa mm. Bushido Man, Naked Sister, ja Yoshihiro Nishimuran 8mm lyhytelokuvat.
SEIJUN SUZUKI RETRO
Tattooed Life (1965)
Uusinta. Nyt kun osasi olla odottamatta helvetinmoista Yakuza-toimintapommia, tähän suhtautui paljon ymmärtäväisemmin ja mielenkiinto koko pakettiin heräsi ihan toisella tavalla. Liekö olen käynyt vanhaksi, mutta minuahan peräti kiinnosti työläisbondaamismelodraama, veljeksiä syventävät romanssirakentelut ja luokka-asettelu. Alkumetrien ja viimeisten noin 20 minuutin toimintalatauksen väliin jäävä rauhallinen jakso saa finaalin tuntumaan entistä kovemmalta. Ja sehän ON ihan hele-vetin kova tapa lopettaa kaikki! Silmillehän koko hoito on nannaa, toimivat nämä draaman elementit henkilökohtaisena turn-offina eli eivät, huolimatta siitä että kotimainen Sandrew'n DVD on PAL-NTSC ‑siirtoineen nyksytystä ja syksytystä.
Tokyo Drifter (1966)
Uusinta. Vuorossa tutumman tuntuista toiminnallisempaa ja heti palkitsevaa Suzukia. Todella kauniissa poptaidemaailmassa vastuksia ja kieroilua päin kyntävä yakuza-antisankari saa askel askeleelta myyttisempää supermiehen auraa ympärilleen, kohdaten yhden kovin samanhenkisen kaverinkin. Kokonaisuudessa on esteettiset arvot kohdillaan ja hyvä balanssi asfalttitodellisuuden ja mitvit-hetkien välillä. Tyylikkäissä yksityiskohdissa ja designeissa piisaa ja meininki on niin viileää, että meinaa tulla kesällä kylmä muutoinkin kuin lumimaisemia tuijotellessa. Korkkina päälle meni Suzuki taas kerran tallentamaan yhden ikimuistoisen loppukahakankin.
182. Branded to Kill (1967)
Uusinta. Jos paria aiempaa Suzuki-uusintaa vaivasi pieni arvostuksen parantuminen kertauksen vuoksi, tämä se vain pysyi ihan helvetin kovana, suorastaan parhautta edustavana. Häpeämättömän teatraalinen ja viileä kuin kuukauden jääkellarissa aikaa viettänyt korpse: sellainen on Suzukin noiriakin mustempi korkkiruuvimainen syöksykierre tappajan numero kolme muutamasta arkipäivästä. Ensin rikotaan ihmisiä, sitten omia sääntöjä, ja lopputulos on hullu rakkaus ja absurdi kaksintaistelu ykköstappajan asemasta. Elokuva luo niin vahvasti oman trippailevan todellisuutensa, että se varmasti jakaa mielipiteitä – minulle tämä on silkkaa tyylittelyn esteettistä mannaa taivaista. Kokonaisuudelle tulee verrokkeja ja vaikuttajia mieleen, mutta mitään aivan vastaavaa ei sitten mitenkään. Sekavahkoa pomppimistakin antaa tälle suorastaan ylihelposti anteeksi.
Pistol Opera (2001)
Jahas, tämä olikin sitten aikalailla uudelle sukupolvelle päivitetty Branded to Kill ‑kierrätys naispääosilla. Hyvältä tämäkin näyttää ja kuulostaa, itsetietoinen tekemisen ote ja asennekin on tallella, mutta mutta... Ei nyt vain lähde. Kokonaisuus on ylipitkä ja haahuilee niin omissa visioissaan, ettei tästä muodostu oikein minkäänlaista tarinaa, ennemminkin vaihteleva kimara kohtauksia kiinnostavasta turhanpäiväiseen. Kaikessa jotenkin maistuu vanhan / vanhenevan miehen sisäinen tarve päästä sanomaan kaikki sanottava kerralla, ilman että olisi itsekritiikkiä tappaa kullanmurujaan tarvittaessa. Teetti jopa töitä päästä loppuun asti vaivaannuttaessaan. Mutta en leimaa paskaksi enkä väitä varsinaisesti epäonnistuneeksi. Aika rasittava se kyllä oli kokonaisuutena. Parhaat jutut olivat todella hienoja.
Snake Woman's Curse (Nobuo Nakagawa, 1968)
Puoliksi perinteistä japanilaista kaidan-tarinaa, puoliksi luokkasotaa lietsovaa. Sikaniskarikkaiden palvelusväkeensä ja maaorjiinsa kohdistettuja sortotoimia seurataan antaumuksella suurin osa pituudesta, näiden toimiessa myös katalyyttina ja syynä mukavalle kummittelu- ja kirouskimaralle. Tarina ja aihepiirit ovat vanhat kuin taivas, mutta hyvin toteutettuna (kuten tässä) kiintoisia. Tuotantoarvot ovat kohdillaan ja Nakagawa osaa hommansa perinteisen käsityöläisen varmuudella ja tyylitajulla. Nakagawan oma kiinnostus shintobuddhalaisuuteen näkyy aiheen käsittelyssä, jos nyt ei "ihan" niin kyllästetysti kuin herran toisessa ja syystä legendaarisessa ohjaustyössä Jigokussa. Perinnelajin raskaalle sarjalle Snake Woman's Curse häviää, mutta on sen verta kaunis ja tunnelmallinen että pärjää mainiosti keskisarjan taistoissa ylemmän luokan ottelijana.
Keisuke Kinoshita: Ballad of Narayama (1958) BD ****½/*****
Katsastin Keisuke Kinoshitan kuvan Narayama bushiko / Ballad of Narayama. Criterion oli saanut aikaiseksi vähintään kohtalaisen BD-julkaisun, vaikkakin ekstramateriaali oli olematon.
Shohei Imamura teki 80-luvulla samaan stooriin pohjautuvan Narajaman balladin, joka lienee elokuvista se tunnetumpi versio. Molemmat nähneenä voin sanoa, että leffoja ei auta kauheasti verrata toisiinsa. Kinoshita hyödyntää ahkeraan kabuki-perinnettä ja tarina etenee monotonisella äänellä japanilaisten perinnesoitinten säestyksellä. Mutta jees, homma toimii. Leffan ideana on tarina Narajama-vuoresta, jonne lähikylien asukkaat toivat vanhuksensa kuolemaan, jos ne vaan kerkesivät elää 70-vuotiaiksi. Mitäs siinä jeesustelemaan, täällä Härmässä on ollut surmajyrkänteitä ja nuijia vanhuksia varten. Näin ollen hiffasin, että teema on perin kotoinen. Japani ja Suomi eivät siis ole samankaltaisia vain liki mahdottoman kielioppinsa puolesta. Hung Fist voi ehkä kertoa kumpi on oikeasti vaikeampi kieli.
Kuolevalla vanhuksella oli toive, että saisi kuolla lumisateessa. Hangessa kuollaan täälläkin.
claude (14.6.2013 21:58)Japani ja Suomi eivät siis ole samankaltaisia vain liki mahdottoman kielioppinsa puolesta. Hung Fist voi ehkä kertoa kumpi on oikeasti vaikeampi kieli.
Yhdysvaltain ulkoministeriön mukaan Japani on vaikeampi ainakin englanninpuhujille.
Suomen kielioppi on kyllä aivan omaa luokkaansa, mutta Japani kompensoi tuhansilla kanji-merkeillä (hidastaa oppimista todella paljon jos ei osaa lukea) sekä sosiaalisella painolastilla, mikä pakottaa käyttämään eri kohteliaisuusmuotoja oikeaoppisesti tilanteen mukaan. Muutoin suomen- ja japaninkielten välillä on kyllä useampiakin yhtäläisyyksiä, minkä johdosta japanilainen oppii suomea helpommin kuin moni muu ulkomaalainen. Ja kulttuurillisia yhtäläisyyksiähän tosiaan löytyy muitakin kuin se Jörn Donnerin mainitsema "rakastetaan karaokea vaikka ei osata laulaa".
Hienoa, että ketjuun ilmaantuu arviota tasaisin väliajoin 
Itse en ole ehtinyt katsoa tässä kuussa yhtään elokuvaa 