Buddha's Palm (Taylor Wong, 1982)
Päähän sattuu tällainen meno... Käsistä sinkoilevia taikasäteitä, hillitön sählinki, tolkuttomia taika-aseita, vielä tolkuttomampia kung fu ‑tekniikoita, satsi vähintään mielenkiintoisia konnia omine taikavoimineen ja kaupan päälle vielä yhtä tolkuton, karvainen, söpöilevä fantasiaotus. Paljon mistä pitää, mutta mutta... menee noin tunti silkan tuskastumisen vallassa kahden eri kertojaäänen pajattaessa kamalaa torttua toiminnan lomaan ja sen päälle kehnon komedian syödessä samalla aivoja elävältä. Onneksi meno piristyy ja saavuttaa asiallisen pärisevyyskertoimen viimeisellä kolmannekselle, kun vääränlainen typerehtiminen astuu enemmän taka-alalle ja oikeanlainen hektinen typerehtiminen tulee tilalle. Rumpuvirtuoosi-jalkahirviön ja lyhyelti mutta sitäkin muistettavammin goljatin ja happopaisekääpiön esiintyessä menosta jopa nauttii täysin rinnoin.
Arvostan yritystä uudentyyppisen miekkasankarielokuvan synnyttämisessä, missä genren perinteet naitetaan kivikasvoisen pönötyksen sijaan kevythenkisempään tunnelmaan. Itselleen naureskelu oli valitettavasti makuuni turhan alleviivaavaa (mm. se perkeleen kerronta!), enkä voinut välttyä vertailusta aiemmin tutuiksi tulleisiin, tätä myöhemmin ilmestyneisiin vastaavanlaisiin genresuosikkeihini. Kahtiajakoinen tapaus, vähän hankala päättää tykkäsikö enemmän kuin vihasi. Eipä jättänyt ainakaan kylmäksi tai yhdentekevää fiilistä.
Burning Paradise (Ringo Lam, 1994)
Se mikä alkaa sähäkkänä periodi-kungfuiluna jatkuu hyvin pian varsin bizarrena, äärimmäisen toiminnan täyteisenä ja tunnelmaltaan kauhuelementeillä uitettuna vankilaelokuvana. Tämä vankila on tosin kovin toisenlainen mistään missään muualla todistetusta, se kun pitää sisällään Manchujen vangitsemat Shaolin-luostarin verilöylystä henkiin jääneet munkit. Punaisen Lootuksen temppeli on erikoistunut luomaan shintobuddhalaisen helvetin maan päällä psykoottisen ja yltiömahtavan johtajansa hääriessä puikoissa. Täräyttäisin täydet viisi tähteä, ellei mäiskeeseen pääsisi hivenen puutumaan. Erittäin kova, kliseitä vatkuloidaan uudenlaiseen soppaan käsittämättömällä vimmalla. Nousee laakista yhdeksi 90-luvun kungfuilun suosikeistani.
Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia
Koyu Ohara: Passion: Ohichi's Love Song (1972) [DVD] **
Ohara polttaa puolet Nikkatsun studiosta muutoin kankeassa debyytissään. Hienovaraisen eroottinen – eli Nikkatsun myöhemmistä seksielokuvista poiketen melko häpeilevä ja peitelty – periodiromanssi on hienosti lavastettu, mutta kärsii todella puunaamaisesta näyttelystä sekä yleisestä mielenkiintoisten skenaarioiden puutteesta. Muistiin jää lähinnä loppuhuipennukseen törsätyn rahan määrä sekä perinteiselle japanilaiselle tragedialle ominainen synkkä lopetus.
Kenji Uchida: Key of Life (2013) [Lentokone] **
“Yhdeksi vuoden parhaista” väitetty elokuva on tyypillistä ylipitkää mainstream-tauhkaa yhdellä ovelalla ajatuksella. Kyseinen neronleimaus on juoniasetelma, jossa ammattitappaja menettää muistinsa liukastuttuaan kylpylässä, ja itsemurhaa yrittänyt tyhjätasku varastaa tämän identiteetin ja henkkarit. Elokuvantekijöiden – ja nyökkäilevien valtavirtakriitikoiden – ylpeyden voi tuntea katsomon puolella elokuvan tehdessä tärkeitä havaintoja elämän perusarvoista. Ryoko Hirosuen esittämä love interest, joka on keski-iän kynnyksellä ja yhteiskunnan paineissa päättänyt mennä naimisiin vaikka väkisin, on täysin sietämätön.
Nobuhiro Yamashita: Moratorium Tamako (2013) (DCP) ***½
2000-luvun taitteessa maailman parhaat slacker-elokuvat (etenkin Ramblers, 2003) ohjannut Yamashita on nykyään löytänyt oman raon jostain valtavirran ja taide-elokuvan välistä. Viehättävän pienieleinen ja vain 76-minuuttinen Moratorium Tamako pohjaa Yamashitan ohjaamiin televisiomainoksiin, joissa NEET Atsuko Maeda toimittaa tyhjää yksinhuoltajaisänsä kämpässä. Yamashita ohjaa itsensä näköistä, joskin hyvin kilttiä mini-draamakomediaa jossa ex-AKB Maeda viimeistään todistaa olevansa ihan oikeasti ok näyttelijä. Miellyttävää on myös se, että pitkään filmille kuvannut Yamashita saa digilläkin elokuvansa näyttämään hyvältä, toisin kuin valtaosa saman budjettiluokan kuonasta. Sympaattinen elokuva (traileri tosin niin tylsä että melkein skippasin elokuvan).
Daisuke Yamanouchi: Zombie Bride (2013) [DVD] *½
Gore-ohjaaja Yamanouchi palaa valtavirran pariin ohjattuaan viime vuodet pornoa. Melko kelvoton, suoraan videolevitykseen tehty zombielokuva sisältää muutaman maukkaan maskeeraustehosteen, mutta pääosin juttu koostuu zombiksi muuttuneen (eli kalpeaksi meikatun) office ladyn ja baaria pyörittävän naisen välisistä keskusteluista sekä polkupyörän polkemisesta. Miksi muutumme zombeiksi ja ovatko miehet kelvottomia? Aurinkoiselta ja muka-nokkelalta halpikselta on turha odottaa kauhua. Muutama soft-core seksikohtaus tosin löytyy, mukaan lukien zombiseksiä, joka on melkein yhtä laimeaa kuin Zombie TV:ssä.
Nishimura, Tashiro, Makuno: Zombie TV (2013) [DVD] *½
Splatter-ketjussa.
Hideo Tanaka: Sukeban Deka: Counter-Attack of the Kazama Sisters (1988) [35 mm] ***½ / teatterikokemus *****
Tokion suosikkiteatterini Laputa Asagaya pyöritti joulun kunniaksi 80-luvun Sukeban Deka ‑elokuvia late show ‑slotissaan. Kokemus oli ymmärrettävästi ekstaattinen Sukeban Deka ‑soundtrackien soidessa teatterin odotustilassa eli pienessä kahvilassa sekä esityssalissa, seinien ollessa koristeltu julisteilla ja artikkeleilla, ja aina ajan tasalla olevan postikorttihyllyn pursutessa Yui Asaka, Yoko Minamino, Yuma Nakamura ja Yuka Onishi kortteja! Elokuvakin on ajoittaisista lapsellisuuksistaan huolimatta melko rautaa ja tuo synkässä tulevaisuusvisiossaan välittömäsi Paul Verhoevenin elokuvat mieleen. Sarjoista on erkaannuttu täysin, mutta sehän sopii! Asaka ampumassa lentokoneen alas jojolla on klassikko!
The Convict Killer (Chor Yuen, 1980)
Shaw-tallin joutsenlaulun hiljalleen lähestyessä Hong Kongin elokuvissa puhalsivat uudet puhurit kilpailijoiden tuupatessa markkinoille totutusta poikkeavaa tarjontaa. Hyveelliset sankarit ja uljaat aatteet oli pitkälti korvattu ryvettyneillä puolikonnilla ja tisseillä. Muinaisaikojen seikkailutkaan eivät kelvanneet entiseen malliin, piti olla lähempänä todellisuutta tai edes lähihistoriassa, jotta paperossia poltteleva, gangsterielämästä haaveileva yleisö sai vastinetta paremmin rahoilleen. Tähän saumaan täräytti Chor Yuen salanimellä Chu Yuan paketin jolla on jalka molemmissa maailmoissa. Ti Lung saa soviteltavakseen linnassa 15 vuotta istuneen ja kostoretkelle lähteneen antisankarin saappaat, jonka kantama rautakahle niittää konnia viikatteen lailla jossain 1930-luvun (oma arvio) tienoilla. Siinä moderniteetit: loput ovat tuttua ja värikästä CY-showta villisti tempoilevine juonikuvioineen,vaihtuvine lojaliteetteineen, lähes yli-inhimillisine taistelijoineen ja heidän vauhdikkaasti vaihtuvine lojaliteetteineen ja salahenkilöllisyyksineen. Ei huono genrehybridi, siitä pitävät herra Yuenin mittavat ohjaajan taidot huolen. Mies on myös ollut lähes Bavan veroinen velho värivalojen sommittelussa.
Ei tämä silti kadotettu klassikko ja / tai aliarvostettu helmi välttämättä ole. Konnapuolelta uupuu karismaa tai todellisia vaaratekijöitä uhkaamaan protagonistien dominanssia, juonessa tosiaan on pari käännettä liikaa ja kuviot on pohhjimmiltaan nähty aika monta kertaa ennen tätä.
The Demon (Yoshitaro Nomura, 1978)
Tossukan äijän niskaan rojahtaa hikisenä kesänä lasti ulosteita, kun jalkavaimo marssii lapsineen kylään ja kiusallinen tilanne paljastuu tossukan vaimolle. Tästä alkaa alkuun mustalla huumorilla sävytetty, mutta koko ajan totisemmaksi ja traagisemmaksi muuttuva tarina, missä toisaalla on loukatun naisen raivon lietsoma perhehelvetti, toisaalla persaukisen vätyksen tasapainoilu sotkujensa selvittämisen ja velkakriisin ristipaineissa. Menoa maustaa vielä mysteeri, kun sivujuonteena jäljitetään häippäissyttä äippää. Vähemmän yllättäen aikuisten toilailuista, ongelmista, vihan tunteista, vastuun pakoilusta ja omien turhaumien purkamisesta kärsivät eniten lapset, aidosti järkyttävin seurauksin. Kiehtova, yllättäen hyytäväksi äityvä, kouriintuntuvan uskottavuutensa vuoksi vaikea katsella, kertakaikkisen hienosti ohjattu heijastuma aikansa Japania sekä ihmisiä ja ihmisluontoa ihan yleensä ja missä päin maailmaa tahansa. Koskettavaa ilman siirappisuutta, hienovaraisesti mutta tylysti ja tehokkaasti katsojaa kolhaisevaa materiaalia ja kaupan päälle herätetään moninaisia muitakin tunteita, mietintää ja ihmetystä. Nomura pääsi yllättämään takavasemmalta, löi lujaa ja jätti uhrinsa ihmettelemään, jotta mikäs näin kovaa osui. Demoni painoi viivana ihon alle, meni suoraan sydämeen ja teki sinne epämukavuutta koko kroppaan säteilevän pesän.
The Deadly Breaking Sword (Sun Chung, 1979)
Ti Lung on elokuvan vakava jätkä, ylimielinen miekkamestari, joka jättää kaksintaisteluissa miekastaan tuuman terästä jokaiseen uhriin. Alexnder Wu Sheng on narrimainen onnenonkija, varas ja patologinen uhkapeluri, jonka yhteenotot ja toilailut tarjoavat tarinan kepeämmän puolen. Näiden kahden polut kohtaavat näyttäviin puitteisiin lyödyssä juonittelu-hassuttelussa, mutta sotkuhan siitä väkisinkin seuraa, kun kahta näin erilaista elementtuä naitetaan ilmiselvästi ja sellaisenaan keskenään. Avaus sujuu komeissa länkkärimäisissä tunnelmissa ja lopetuksessa on vastaavaa kunnon pöhinää, mutta välillä pääjuonta ei saada rakennettua oikein minkään näköiseksi, eikä millään tunnu olevan mitään kunnon tarkoitusta. Kyllä tämän parissa viihtyy jo pääkaksikon ja hienon ulkoasun ansiosta,ja siksi että matkan varrella on hienoja ja kiinnostavia pieniä oivalluksia. Järki ja leikkaussakset huolella käteen, niin lopputulos olisi ollut pitempään muistettavaa.
Nakamura: The Shape of Night (1964) [35mm] ****
Komeissa väreissä kuvattu prostituutiokuvaus valmistui hieman Seijun Suzukin Gate of Fleshin jälkeen. Nakamura pidättäytyy samankaltaisesta seksin ja väkivallan annostelusta (Suzukin elokuva oli edelläkävijä), mutta ei hienostele sen enempää pienistä melodraama-aineksistaan huolimatta. Miyuki Kuwano on todella hyvä nuoreen yakuzaan rakastuvana viattomana tyttönä, jonka asteittainen muutos narkkarihuoraksi on hätkähdyttävä. Pituutta vain on hieman liikaa (106 min); loppupuolelta vartti pois niin kokonaisuus olisi vielä parempi.
Sawada: Rape Hunter: Target Woman (1980) [DVD] *
Nikkatsun toimintaspesialisti Yukihiro Sawada oli yksi studion mielenkiintoisimmista kyvyistä 70-luvun alussa ja puolivälissä. Valitettavasti vuosikymmenen loppua kohden mies vajosi rutiinilla ohjattujen pink-tuotantojen ja tasapaksujen Yusaku Matsuda –elokuvien pariin. Tässä elokuvassa on mukana molemmat. Hienon julisteen esittelemät urbaanit yönäkymät ja rynnäkkökivääri sen sijaan loistavat poissaolollaan. Elokuva on väsynyt rikos/pink –hybridi muutamalla väkivaltaisella hetkellä, mutta vailla jälkeäkään siitä tyylikkyydestä ja purevuudesta joka Sawadan nimeen liitettiin puoli vuosikymmentä aiemmin. Yusaku Matsudan cameo sentään huvittaa hieman.
Liu: Secret Service of the Imperial Court (1984) [DVD] **½
Karkeasti Lone Wolf & Cubia muistuttavassa pakotarinassa nopeutettuja toimintakohtauksia, nopeutettua hevosilla ratsastamista ja nopeutettua nuotion polttamista. Ei ihme, että elokuva kellottaa vain 87 minuuttia, mikä Shaw Bros. standardeilla kovin vähän. Huono elokuva ei toki ole, sillä kohtalaiset musiikit, kelpo näyttely ja verisuihkut pitävät mielenkiintoa yllä. Valitettavasti rivivastukset, joita on sadoittain, kaatuvat äkäisestä tuijotuksesta. Tiukka loppumatsi sen sijaan lunastaa odotukset ja jättää hyvän mau suuhun.
Iwai: Swallowtail Butterfly (1996) [DVD] *****
Iwain verraton genrecocktail pujottelee lajityypistä toiseen uskomattomalla sulavuudella. Tokion slummien asukkaiden elämää seuraava elokuva sisältää kauhua, toimintaa, coming of age draamaa sekä mainion My Way –tulkinnan. Salaisuus on rakenteessa – elokuvaa ei ole jaettu episodeihin, vaan tyylilaji joustaa sitä mukaa kun pääosan 16-vuotias Ayumi Ito ajautuu eri ihmisten pariin pop-laulajista ammattitappajiin. Suosikkihahmo: Mickey Curtisin slummilääkäri, joka tekee tatuointeja oopiumkujalla. Näyttely on toki paikoin tönkköä, sekä englanniksi, japaniksi ja kiinaksi puhuvien hahmojen aksentit paikoin pielessä, mutta kokonaisuus on ainutlaatuisen valloittava. Maailman parhaita elokuvia.
Iguchi: Dead Sushi (2012) [DVD] *½
http://www.elitisti.net/forum/topic/7617-nikkatsun-sushi-typhoon-muut-uudet-jp-splatterit/page-3
Iguchi: Gothic Lolita Battle Bear
(2013) [DCP] **
http://www.elitisti.net/arvostelu/2014/01/003181/gothic_lolita_battle_bear_2013_noboru_iguchi.html
Bong: Snowpiercer (2013) [DCP] ****½
http://www.elitisti.net/forum/topic/10193-snowpiercer-bong-joon-ho/
Bullet Ballet (Shinya Tsukamoto, 1998)
Ylläri, että Tsukamoton elokuva käy päälle kuin yleinen syyttäjä, repii kledjut yltä niin että napit sinkoilevat ja potkii virnistellen sinne minne sattuu. Keinot ja näkökulmat ovat yksityiskohtia myöten tutut, jos on yhdenkin herran elokuvan nähnyt, mutta intensiteetti on julma ja osumatarkkuus kohdillaan. Ihailtavaa heittäytymistä heilua itse elokuvansa keulilla ja onnistua tekemään hyvää työtä silläkin puolella kameraa.
Death Duel (Chor Yuen, 1977)
Hetkeen pirteintä todistamaani Wu Xiaa. Yuenin hienon elokuvaputken pienempiin helmiin lukeutuva Death Duel on kaikin puolin värikäs kertomus synkästä kohtalosta, jossa nuori Derek Yee saa loistaa nimekkäiden sivuosien tukemana. Tuttu väriloisto, mutkikkaat juonikuviot ja paksu paatos ovat läsnä, välillä välähtävät pieninä ylläreinä groteskit kauhunäyt. Yuenin käsittelyssä koreat lavasteet ovat tällä (kuten monella aiemmallakin) kierroksella juuri se oikea spektaakkelin toteutustapa verrattuna tylsään arkimaailmaan. Hyvä meininki!
The Siamese Twins (Angela Mak, 1984)
Shaw-tallin joutsenlaulujen joukkoon ängenyt CAT III ‑honkkarikauhuilu on saanut pahamaineisen kovimman luokituksen leimn otsaan kevein perustein: nakuilu on riittänyt. Alkutekstit lupaavat jotain eksploitatiivisen friikkisirkuskehitelmän suuntaan, mutta kyseessä on perinteinen kummituskauhuilu missä erotusleikkauksessa kuolleen siamilaiskaksosten "hävinnyt" osapuoli riivaa äitiään ja siskoaan. Typerää ja tylsää. Mitättömän tasapaksu ja ponneton joka osa-alueella.
Fist of Legend (Gordon Chan, 1994)
Nolo tunnustus: remake-kammoisuuttani näin tämän 90-luvun honkkarihakkausklassikon ensimmäistä kertaa vasta nyt. Käsi- ja jalkatyöskentely käy kaikesta sisällöstä, kun Jet Li riehaantuu klassisen Bruce Lee ‑leffan ja kiinalaisten kansallistuntojen (lähinnä vihapullakastikkeen) uudelleenlämmittelyssä. Sekaan on saatu siivu monikansallista rakkaustarinaakin isänmaantuntojen ja kiihkomielisen ulkomaalaisvihan keitosta keventämään. Monelle asialle voisi tuhahtaa ja tuntea jingoistisista painotuksista vähintään lievää vastenmielisyyttä, mutta jumalauta, Jet Li ja koreografiat... Mäiske vetää niin mykäksi, että joudun nöyrtymään ja julistamaan tämän alkuperäistä paremmaksi.
Dr. Lamb (Danny Lee & Billy Tang, 1992)
Asiallisen asiatonta honkkarimenoa, jossa Simon Yam saa vääntää naamaansa ja psykoilla sydämensä kyllyydestä. Aikansa rankisteluista ei erotuta sisällöllisesti juuri ollenkaan, groteskia komediaa sekoitetaan groteskiin teurastukseen ja poliisin brutaalit kuulustelut saavat oman osansa screen timesta. Soppa on sekava ja sekainen, mutta perusmassasta kokonaisuuden päätä pitää pinnalla Simon Yam ja jonkinlainen filmille tarttunut ohjauksellinen näkemys. (Hyvin naisvihamielinen sellainen: muijista ei ole oikeasti elokuvassa yhtään mihinkään tai heistä seuraa mitään hyvää.) Arveluttavaa viihdettä niille joilla on huonon maun sietokykyä. Katsoessa oli ihan hauskaa, mutta tuli ikävä Ebola Syndromen ja Untold Storyn visioita. Lisähupia sai honkkari-DVD:n audiosensuroidusta ääniraidasta, jossa sireeni piipittää kun kiroilu yltyy liian kovaksi – kehnon enkkutekstityksen siitä häiriintymättä.
The Host (Joon-ho Bong, 2006)
Sehän oli pirteää menoa ja hyvä osoitus, ettei digimörköjen tarvitse todellakaan näyttää tai tuntua kuolleilta. Hyvässä sekoitussuhteessa komediaa (hivenen mustaa tai pikkutörkyistä sellaista), perhedraamaa, hirviökauhua ja alleviivattua antiestablishment-kommentaaria annosteleva The Host ei ole ihan tavallisimmasta päästä. Vähän kuin aikuiseksi kasvanut 60-luvun Godzilla-elokuva, jolla silti viiraa huolella päästä. Voisi olla vielä kovempi, jos pituus olisi hivenen maltillisempi, mutta näinkin kelpaa mainiosti.
Shogun's Sadism (Yûji Makiguchi, 1976)
Kahdesta osasta koostuva episodielokuva pyörii historiallisten kidutusmenetelmien ympärillä ja osoittaa miten häiriintyneen fiiliksen oikein hyvin toteutetun vintage-läträyksen seuraaminen voi saada aikaan. Ensimmäinen osa on puhtaan sadistinen, toinen osa siinä sivussa myös absurdin koominen. Heikot sortuvat elon tiellä mulkeroiden porskuttaessa: siinä messitsiä tukemaan eksploitatiivista verilettuilua ja pehmisähellystä. Tässä kaikki, mutta hyvin tehtynä. Joku jäi kutittamaan päässä sillain jännästi sisältä päin, joten ohjaaja lienee suorittanut tehtävänsä onnistuneesti.
The Delightful Forest (Chang Cheh & Pao Hsueh-li, 1972)
Kerrassaan kova klassisen mättämisen paketti ja kenties hienoin todistamani Ti Lungin antisankarirooli. Suoranainen mulkero päähahmoksi, omahyväinen ja ryyppäävä rehentelijä on hyvää vaihtelua vuosikymmenen Cheh-elokuvia hallinneista yleväotsaisista kansansankareista, vaikka pohjimmiltaan Wu Song on myös kunnian mies ja heikomman puolella. Siinä sivussa äijä vaan sattuu tappamaan sukulaisiaan ja menee tästä ilosta vapaaehtoisesti istumaan, mistä saadaan tekosyy kertoa tämä tarina. Julmasti tuijottelevan kännikalan kyky satuttaa kanssaihmistä pääsee oikeuksiinsa tiukoissa otteluissa, josta lopun kostotoimet ovat Chang Cheh ‑mittapuulla tutun graafista, sisältäen yhden ainakin konseptitasolla vähintään pysäyttävän hetken ihmislihan paljain käsin irti repimistä. Suoraviivainen, pienimuotoinen, röyhkeä, julma. Hitosti parempi kuin moni äijän käsistä lähtenyt paisutellumpi spektaakkeli – en ota kantaa, kuinka paljon ansioita tästä tulisi mennä Pao-herralle.
Noroi – The Curse (Koji Shiraishi, 2005)
Positiivinen yllättäjä, jota suosittelen kokeilemaan vaikka vihaisi sekä found footage ‑tapauksia että aasialaista kummituskauhua. TV-tyylinen dokumenttielokuva kadonneen dokumenttielokuvan löytämisestä toimii hyvin ja rakentaa kiinnostavan mysteerin asiaan kuuluvan halvan näköisen ulkokuorensa tueksi. Noroi onnistuu olemaan kiinnostavasti ja aidosti toisenlainen elokuva, jonka tunnelma äityy parhaimmillaan hyvin painostavaksi. Ihan vähän pakettia tiiviimmäksi, ja tämä olisi vielä ärhäkämpi. Valot pois ja naattimmaan!
Death Duel of Mantis (Kuo Ching Chiang, 1978)
Yh-hyh... luulisi että jos kung fu ‑elokuvaan on eksynyt edes peruspätevää matsaamista, kaikki riittävän olennainen on tavoitettu jonkinlaisen viihtymisen takaamiseksi. Nyt ei ainakaan käy niin. Taistojen otteissa ei hirveämmin ole vinkumista, kaikessa muussa sitten senkin edessä. Blandi tarina, mitäänsanomaton juoniluonnos, todella kurjia näyttelijöitä. Koti-DVD:n lisärasitteeksi lankeaa kehnolaatuinen pan-and-scan ‑kuvaraiskaus; surkea dubbi tulee jo itsestäänselvyytenä tämän kaiken kauheuden päälle. Kananyrkki, voi nyt saatana...
Pitfall (Hiroshi Teshigahara, 1962)
Varsinainen inhimillisen ruumiillisen ja henkisen hyvinvoinnin kuvallinen antiteesi. Perkuleen hyvä sellainen. Pensseli on kuvallisesti, tarinallisesti ja fiiliksellisesti niin synkässä musteessa kastettu kautta linjan, että joutuu ihan miettimään onko kyse katarsiksesta vai rypemisestä. Ryysyköyhälistö-työläisdraamaa, mysteeriä ja jopa kummitustarinaa sekoittava kertomus on luotaantyöntävyydessään kiehtova tapaus ja pistää miettimään sekä kuvia että merkityksiä niiden takana. Erittäin tyylikäs ja loppuun asti mietitty paketti.
Police Story (Jackie Chan, 1985)
Uusinta. Hong Kongin oma vieteriukko heiluu hullun lailla molemmin puolin kameraa, saaden narulle parhaimmillaan viiden tähden toimintakohtauksia joille harva näyttö vetää vieläkään vertoja. Tunnustan etten ole erityinen Jacki Chan ‑fani, vaikka äijä tähdittää kahta elokuvaa jotka noteeraan yhdeksi kovimmista modernimman kung fu ‑leffan kokonaisuuksista ikinä. Kenties menen siten ylikriittisyyden puolelle rutistessani liiasta hassuttelusta kovan poliisitoiminnan kustannuksella. Parhaat gagit ovat silti lähes yhtä muistettavia kuin ne kovimmat hökkelikylän läpi ajot, ikkunoiden läpi lentelyt ja ostarissa mellastamiset. Lisäksi ne tarjoavat kovan kontrastin puhtopojan raivon repeämiselle aivan loppumetreillä, ja onhan tässä kenties elokuvahistorian komein ja yksi katarttisimpia lopetushakkauksia koskaan missään ikinä. Hyviä puolia luetellessa ja kohokohtia muistellessa oikeastaan mietin, mistä hyvästä se kolmas plussa jää nyt uupumaan, mutta menköön nyt näin.
Police Story 2 (Jackie Chan, 1988)
Polliisitarinan eka jatkopala on vähän mustavalkoisempi ja tavallaan vähän tylsempi tapaus, kun periaatteessa vastaava huimapäisyys on kertaalleen nähty. Flow on kuitenkin vastustamaton ja vie mukanaan, oli kyse sitten gageista tai toiminnasta. Todella satuttavan näköistä kaatuilua ja näyttäviä räjähdyksiä piisaa: ainoa valittamisen aihe tällä osastolla on himppa liian läpinäkyvästi nopeutettu filmi, mikä on harmillista, ihan kuin Chanin ja stunttiukkojen jalka ei muka nousisi tarpeeksi sähäkästi ilman keinotekoista tehostamista. Plussaa lopun pyromaanisesta marakattikääpiöäijästä.
Obayashi: The Island Closest to Heaven (1984) [35mm] ***
Suloinen Tomoyo Harada lähtee Uuden-Kaledonian saarille etsimään isävainaansa hehkuttamaa maanpäällistä paratiisia. Obayashin melkoisen hutera idolielokuva taisi mennä enemmän matkailun kuin työnteon parissa. Maisemat ovat joka tapauksessa hienoja ja Harada, vaikkakin näyttelijänä hieman kankea, omaa luontaista viattomuutta jollaisesta tämän päivän AKB:t eivät osaisi edes unelmoida. Elokuvan hellyttävä naiivius ulottuu aina 30-luvun Disney-piirrettyjä muistuttavaan musiikkiin saakka. Muiden kuin Harada fanien on kuitenkin turha vaivautua.
(parhaan satsin taivaallista Tomo-chan ‑söpöyttä saa tosin edellisen Obayashi-yhteistyön The Girl who Leaped Through Time (1983) lopputekstit katsomalla)
Sawai: Tragedy of W (1984) [35mm] ****
Kineka Omorin idolituplan jälkimmäinen elokuva; ehdoton Hiroko Yakushimaru –klassikko yhdessä Sailor Suit and Machine Gunin ohella. Yakushimaru on melkoisen hyvä tavallista karummassa roolissa nuorena näyttelijänä, joka myy sielunsa ja ruumiinsa huippuroolin vastineeksi. Liki nerokkaasti rakennetussa elokuvassa hahmojen elämä alkaa mukailla yhä suuremmissa määrin heidän esittämäänsä näytelmää samalla kun näytelmä saa yhä enemmän vaikutteita heidän tosielämästään, kunnes on vaikea sanoa missä esityksen ja toden raja kulkee. Alun kasaripommitus jumppaharkkoineen hieman rasittaa kokonaisuutta, mutta vastineeksi löytyy aivan loistavia kohtauksia kuten Yakushimaru valehtelemassa silmät kyynelissä lehdistölle – ja sitä seuraava leikkaus nopea häneen sovittamassa mustia aurinkolaseja kaupassa.
Sone: Love Doll Report: An Adult Toy (1975) [35mm] *½
Chusei Sone ja Atsushi Yamatoya etelänavalle sijoittuvan Roman Pornon parissa kuulostaa paperilla paljon lupaavammalta kuin mihin lopputulos yltää. Mielenkiintoisesti alkavassa tarinassa etelänavan (= lumimaalauksilla varustettu studiotila) yksinäiset miehet kaipaavat naisen lämpöä, sillä pumpattava Hiroko alkaa olla jo loppuun käytetty. Tiedemies ottaa haasteen vastaan. Villeistä käsikirjoituksistaan tunnettu Yamatoya ei ole oikein keksinyt hyvää lähtökohtaa kummempaa sisältöä elokuvaan, joka lässähtää nopeasti Tokio-sekstailuksi tiedemiehen kerätessä naiskokemusta. Ohjaaja Sonekin oli 70-luvun puolivälissä melko heikossa hapessa; miehen paras tuotanto ajoittuu vuosikymmenen alkuun ja loppuun.
Kuroki: Preparation for the Festival (1975) [35mm] ****
Hienossa ATG-elokuvassa pienen rantakaupungin asukkaat unelmoivat Tokion karkaamisesta, naivat ristiin ja tulevat hulluksi – kuka mitäkin. Tasokasta uuden aallon elokuvaa, joka ei ole kuitenkaan tylsää kurjuusdraamaa vaan sisältää myös paljon huumoria. Näyttelijät ovat kaikki loistavia, etenkin Yoshio Harada puolihulluna juoppona. Pinky violence ‑tähti Miki Sugimoto yllättää kaikki hienovaraisesti näytellyllä sivuroolillaan.
Sugimoton huippuharvinainen ATG-leffa Aesthetics of a Bullet piakkoin tarkemmassa käsittelyssä etusivulla... Elokuva esitettiin ATG-retrossa Tokiossa Laputa Asagayassa, joka on jokseenkin hienoin paikka maan päällä.
The Duel (Chang Cheh, 1971)
Huh, turpajuhlat palkitsivat! Perkele. Todella timakkaotteinen kung fu ‑gangstailu, missä nyrkit ja veitset viuhuvat, ukkoa kaatuu kuin sotaspektaakkelissa, tarina kulkee ja pääosaukot taitavat hommansa. Otan kaiken takaisin mitä olen aiemmin sanonut kovimmista Ti Lungin antisankarirooleista ikinä: tässä itse mies on THE pahapersekuli, tatskat ja kaikki. Lisäksi olen joko tulossa vanhaksi ja suvaitsevaiseksi, tai sitten tämä oli niitä poikkeuksia David Chiangin repertuaarissa jotka eivät ärsytä yhtään ja ovat vain kovia. Sankarillista kunnian maailmaa ei ole kokonaan unohdettu, mutta sille jää melko vähän jalansijaa kun kaksikko pyörii alusta alkaen verisessä kunniakostokierteessä kahden klaanin / triad-perheen / jengin pistäessä välit järjestykseen niin että veri suihkuaa. Sisäisen petoksen saattelemana Ti Lung suksii omille teilleen palatakseen kuin purkupallo tiiliseinän läpi, kun huomaa tulleensa kusetetuksi ja ollen taas aika kostaa. Aikaa ja agendaa jää vielä lopussa kunnialle, kunnakkaalle kuolemalle ja asiaan kuuluvalle hidastetulle viimeisten hönkäysten vetämiselle ja vääntelehtimiselle. Genren pakkokatsottavia ja Chang Chehin nyrkkivetoisempien tuotosten kermaa ihan kuohuvimman kerman alapinnasta.
The Delinquent (Chang Cheh & Kuei Chih Hung, 1973)
Ja taas rytisee, nuoremmin voimin ja modernissa ympäristössä! John Shen mulkoilee vimmalla angstisessa roolissaan nuorena sopeutumattomana, jota repii kahtaalle halu menestyä ja tienata nopsaa rahaa ja olla kuitenkin mieliksi tyrannimaiselle puolijuopolle vaimonhakkaajaisälleen, jolle työ ja kunnia ovat henki ja elämä – voiko paljon kirjaimellisempaa tulkintaa vääntää teemasta "veri on vettä sakeampaa" ? Elokuva ei näytä tai tunnu oikeastaan yhtään Chang Chehiltä, kyllä tämä on puhtaasti Kuei Chih Hungin show, ja hyvä sellainen. Ruosteen ja kusen tahraamat lohduttomat Hong Kongin laitakatujen näkymät yhdistettynä tylyyn katuflaidaamisvaikutteiseen kungfuiluun ovat todellinen adrenaliinintäyteinen piristysruiske.
The Martial Club (Liu Chia-Liang, 1981)
Kyllä nyt hyvän kung fu'n ystävää hemmotellaan... kolmas kova osuma putkeen, aijai! Alun leijonatanssikohtaus on kerrassaan henkeäsalpaava voimannäyte ja visuaalisesti upeaa katsottavaa. Vaan herkut eivt lopu tähän. Nahistelevien klaanien agendana ei ole Liu Chia-Liangin näkemyksessä maksimoida verenvuodatusta, vaikka nämä toverit (ja yksi toveritar) ovat kaukana pasifisteista ja koreografiapuoli on määrällisesti ja laadullisesti hyvin turboahdettua. Lähestyminen on lähempänä saman ohjaajan ikisuosikkiani Heroes of the Eastia, missä ei hengenlähtö ollut pääasia, vaan keskityttiin kantin ja taitojen kokeilemiseen. Gordon Liu tekee kovaa jälkeä nuorena Wong Fei Hongina, tiukkaan boksailuun on siis saatu ympättyä Kiinan kansallissankarin kypsymistarina nuoresta rasavillistä nuoreksi mestariksi. Kepeästä komiikasta vakavamiin vesiin edetessään seilaava elokuva on kaiken kaikkiaan komea kokonaisuus.
Lady Whirlwind (Wong Fung, 1972)
Angela Mao on paras vaikka paskaan leffaan heitettäisi. Tämä ei sentään ollut paska, vaikka pientä antikliimaksin tuntua on väkisin ilmassa, sen verran epäreiluun verrokkiseuraan Wong Fungin perusjämerä kungfuilu joutui. Matseissa ei perustaso piisaa, jos ei lasketa muutamia typeriä vaijerikikkoja; muuten nyrkit ja potkut kolisevat miellyttävästi. Tarinapuolella moneen kertaan ennen ja jälkeen kelattu kostokakku ei juuri lisähohdetta saa maatuskamaisesta kosto koston sisässä ‑rakenteestaan.
House of Fury (Stephen Fung, 2005)
Öh. No joo. Voiko tälle kauhean vihainenkaan olla? Periaatteessa menevää kepeää kung fu ‑seikkailua miedohkolla komedialla ja perhesöpöilyllä höystettynä seuraa kivuttomasti, jos ummistaa silmänsä harvoilta mutta sitäkin dorkemmilta CGI-kikkailuilta, ja jos insuliinintuotanto kestää perhesiirapin valuttamisen. Jälkimmäistä en oikein kestänyt, minkä vuoksi ihan kiva ‑mittarin sijaan mentiin hiven pakkasen puolelle. Ihan sähäköitä matseja kuitenkin, ja lopussa miellyttävän WTF-henkistä rullatuolihurjastelua Michael Wongilta. Se toinen kuuluisampi Wong on oma sympaattinen itsensä.
Big Bullet (Benny Chan, 1996)
Hyvä mutta omapäinen ja hankala kyttä saa siirron autopartioon vedettyään esimiestään turpaan kiville menneen ratsian päätteeksi. Samaan aikaan kansainvälinen criminal mastermind pistää riehuen Hong Kongissa. Yllätys, herrojen tiet kohtaavat mutkien kautta... Tunteiden ja toiminnan vuoristorata ei pihtaile melodraamassa, käänteissä eikä sähinässä. Toiminta on kaukana realistisesta, tarinan käänteet uskottavista tai tehokeinot hienovaraisista. Ulkonäöltään kymmenisen vuotta valmistumisajankohtaansa vanhemmalta näyttävä tuotos nojaa toteutuksessaan kiveen hakattuihin honkkaripyssytoiminnan perinteisiin. Eikä se väärin ole, jos nyt ei myöskään se palkitsevin tapa esittää asiansa. Sangen mainiota toimintaa ja erityisesti Lau Ching Wanilta hyvä suoritus, mutta on tässä vielä lajin parhaimmistoon matkaa.
The Sexy Killer (Sun Chung, 1976)
Coffylle olemassolostaan ison siivun velkaa oleva kostotarina pistää Chen Pingin esittämän hoitsun siskon kokemaan kovia huumehia kaupittelevien sikojen käsissä, ja tästä saadaan ainekset seuraavalla vajaalle puolitoistatuntiselle kuolemaa, väkivaltaa ja lakanoiden välissä nuhjaamista sekä perinteisemmin että epäperinteisemmin. Tissi- ja törkyilypitoisuus pidetään kiitettävissä leveleissä, mutta tällä kertaa se yksin ei riitä huteran tarinan hilseillessä osiaan pitkin matkaa. Aidosti tylyt hetket hukkuvat muuhun turhanpäiväiseen löysäilyyn. Typerin veto on tehdä päähenkilöstä ihan liian pitkäksi aikaa talutettavan typerä ja epävarma heitukka alussa ja etenkin alkutekstien animaatioissa lupaillun piinkovan kostajan sijaan. Lopun överi meno pelastaa kokonaisuuden edes osittain, mutta valitettavasti se on liian vähän liian myöhään. Voi voi sentään.
Vital (Shinya Tsukamoto, 2004)
Nuori mies herää tabula rasana onnettomuuden jälkeen, ja menneisyyden palapelin alkaessa hahmottuessa sekä hänelle että katsojalle alkaa vuoristorata. Mutta kappas, tämä ei olekaan se perinteinen Tsukamoto-vuoristorata, missä on pelkästään helvetin pelottavia ja ahdistavia syöksyjä aina vain syvemmälle tuhon kierteeseen. Alussa hyvin isoin hyppäyksin ajassa ja tapahtumissa etenevä elokuva verkkaistuu asteittain kohti loppuaan. Samaan tahtiin antavat valon ja toivon pilkahdukset tilaa pimeydelle. Siis perhana, oliko tämä sittenkin tarina eheytymisestä? Tuntui hyvin hämmentävältä Tsukamoton elokuvassa, mutta ei ollut yhtään hullumpi juttu että Vital kosketti muualtakin kuin kipuhermosta. Tekijänsä jäljeksi tämän tunnistaa ja hyvä niin, mutta Tsukamoto tuntuu ottavan nyt tehokeinojen kanssa iisimmin ja lataa silti täyden panoksen maltillisesti kehiteltyyn, kuvattuun ja sommiteltuun kokonaisuuteensa, joka groteskeimmillaankin operoi vähintään toinen jalka makaaberin kauneuden kentällä. Hieno, loppuun asti mietitty kokonaisuus joka tarjoaa sivutuotteena kiehtovan mysteerin ja sortuu vain hetkittäin turhaan haahuiluun.
Sato: Military Spy School (Lubang tô no kiseki: Rikugun Nakano gakkô) (1974) [VoD] **½
Japanissa toimi toisen maailmansodan aikaan salainen sotakoulu, joka valmisti vakoojia hallituksen palvelukseen. Joukoille opetettiin mm. aikidoa, ninjutsua sekä perinteisempiä aseenkäyttötaitoja. Aihe on toiminut usean elokuvasovituksen pohjana, mutta tässä vuoden 1974 versiossa on taatusti timanttisin lähtökohta: Bunta Sugawara kouluttajana ja Sonny Chiba ja Isao Natsuyagi oppilaina. Valitettavasti Junya Sato ohjaa kansallismielisen elokuvan tyypillisen ammattimaiseen, mutta epäinspiroituneeseen tyyliinsä. Mitään suurempaa eksploitaatiota tai kovin vauhdikkaita toimintajaksoja ei nähdä, vaan viihdyttävyys nojaa päätähtien karisman sekä aihepiirin mielenkiintoisuuden varassa.
Sabu: Miss Zombie (2013) [DVD] **
Sabun todella hidastempoinen taide-elokuva kertoo koppavasta hienostoperheestä, joka ostaa nuoren ja vaarattomaksi todetun naiszombin talon piiaksi. Zombi joutuu paitsi yhteiskunnan hyljeksimäksi, myös perheen valtapolitiikan pelinappulaksi. Mukana on muutama hieno jakso sekä erittäin viehättävä pääosanesittäjä (olkoonkin, että hän on zombi), mutta muuten elokuva ei toiminut itselleni juuri lainkaan. Jo elokuvan visuaalinen ilme liki tyhjine huoneineen ja mustavalkokuvauksineen luo jotenkin todella kolkkoa, aristokraattista vaikutelmaa.
Etusivulla sitten viime listauksen
Matsuo: Asia-Pol (1966) [35mm] ***½
Nakajima: Aesthetics of a Bullet (1973) [35mm] ***½
Mima: Utopia Sounds (2012) [DCP] **
Yamashita: Tamako in Moratorium (2013) [DCP] ***½
Kato: Idol is Dead 1&2 (2012/2014) [DCP] *** / **
Tjahjanto & Stamboel: Killers (2014) [DCP] ***½
Miura: Love’s Whirlpool (2014) [DCP] ****
Cat Vs. Rat (Liu Chia Liang, 1982)
Nyt ei kulttuurirelativismiin vetoaminen tai tukeminen riitä: kilpahuutoon, naaman vääntelyyn ja sähläämiseen perustuva komedia kypsyttää sataprosenttisesti jo noin vartissa. Yleensä niin komeita kokonaisuuksia loihtinut Liu Chia Liang kiskaisee tällä kertaa sapelinsa kivikkoon vasemmalla kädellä roiskaistussa spedeilyssä, jonka kantavaksi voimaksi saavat jäädä tyylillä ja timmisti toteutetut koreografiat. Niissä sitten riittää vastapainoksi ihasteltavaa: moiset kisailuhenkiset temmellykset nostaisivat kokonaisuutta ihan mukiin menevän puolelle, mutta raivostuttava älinä näin maanantaifiiliksissä painaa nyt vaakakupissa enemmän. Gordon Liu ja Lau Kar Wing sivuosissa, joista ensimmäinen ei juuri nyrkkiä nosta, mutta on silti mainio. Jälkimmäinen saa viuhtoa senkin edestä, ja on myös mainio.
The Dragon Missile (Ho Meng-hua, 1976)
Dada-dada-dada-dada... Boomeraaaannng! Titulaariset tappoaseet ovat kerrassaan hulvattomat maagiset lentoterät, jotka pilkkovat useita päitä ja ainakin yhen raajan, kunhan ensin ovat raivanneet tiensä läpi puunrunkojen ja samalla räjäyttäneet muutaman rakennuksen julkisivun. Näitä julmia luomuksia heiluttaa antaumuksella ja coolinsa säilyttäen Lo Lieh, joka saa pahiksena hieman yllättäen ikäänkuin pääosan, hyvien puolen päätyessä enemmälti statisteiksi. Tämähän sopii: äijä ei ollut Shaw-tallin valovoimaisimpia boksaajia, mutta minun mielestäni vastaavasta karismasta tosissaan kilpailevat vain Chen Kuan Tai, Gordon Liu ja Jimmy Wang-yu. Tiiviissä paketissa toimintaa, takinkääntöjä ja erikoisaseiden aiheuttamia tuhoja on toki ne omat hölöömöt juttunsa, mutta tässä tapauksessa se on enemmän piristävä suola kuin luotaantyöntävä elementti. Vallan mainiota genrensä viihdettä.
Stoner (Huang Feng, 1974)
Voi, miten ihanan asiatonta ryönää on nyt parhaimmillaan tarttunut filmille! Sääli että laatu ei pysy tasaisena. Alku on silkkaa viiden tähden törkyilyä, loppu noin kolmen tähden hulvatonta älyttömyyttä ja tanakkaa turpajuhlaa. Keskivälille on on valitettavasti eksynyt jotain noin kahden tähden agentti-poliisi-trilleriä menoa hidastamaan. Ilman tätä viimeisenä mainittua tyylivirhettä Stoner olisi pelkästään hiton kova, nyt vain mukiinmenevä. Onneksi George Lazenby menestyi niin huonosti Bondina, ilman tätä sattumaa olisi jäänyt Stoneristakin jotain olennaista pois. Miehen martial artseiksi naamioitu katutappelutyyli istuu leffan ilmeeseen positiivisena yllärinä hyvin, vaikka katsojalta vaatiikin pientä uskottavuuden rajojen venytystä nähdä George hakkaamassa suvereenisti Sammo Hungia. Ja Angela Mao... voi että sentään, taas.
Kid from Kwangtung (Hsu Hsia, 1982)
Kahden koulun ja sen oppilaiden kisa kääntyy hijalleen valtataisteluksi yhteistä vihollista vastaan komedian ja melskeen täyteisessä sillisalaatissa, joka lainaa elementtejä suunnilleen ihan jokaisesta kaupalliseksi menestykseksi osoittautuneesta kilpailevasta tuotteesta surutta. Mitä komediaan tulee... jos Cat vs. Rat ärsytti melkoisesti, niin Kid from Kwangtung löytää ihan uusia kipupisteitä ilveilyssä. Jos tämä ei riitä, kerrassaan perkeleellisen karmeat musiikkivalinnat (ja yksi musiikkinumerosta käyvä murhanhimon sytyttävä kohtaus) varmasti riittävät. Tähän nähden viimeisen puolituntisen kiristyvä meno ja alkupuolen tuhatjalkainen versus kukko ‑leijonatanssiparodia pelastavat absurdin paljon muuten niin sietämättömästä kokemuksesta. Kevyesti parasta antia on Hwang Jang Lee uskomattomine potkusarjoineen: creepyn näköistä kissaa hellivä superpahis taistelee itsekin kuin riivattu kissa.
Demon of the Lute (Lung Yat Sing, 1983)
Animaatiolla tahditettujen alkutekstien jälkeen sekoilu käynnistetään julistuksella: "Tämä elokuva on omistettu lapsille." Lapset ja lapsenmieliset saavatkin taatusti parhaat tehot irti tästä kilahtaneesta ryöpytyksestä, missä jadesinetin puolikasta metsästetään kirjavin joukoin sankareita ja konnia. Ihme kyllä edes kung fu ‑kakara ei päässyt räjäyttämään sietokykyä ympäri seiniä, tuopinmittainen taistelija oli parhaimmillaan jopa hilpeä. Villinä veikkauksena luulen että tämän niskassa olisi "approved by Erholtz" ‑leima, jos mies on tämän nähnyt tai itselleen uutena tuttavuutena katsoisi. Alkuun rasitti, mutta meno tempaa mukaansa kraivelista roikottaen ja mielipuolista naurua koko matkan päin naamaa huutaen.