Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Crime Hunter (Toshimichi Okawa, 1989) [DVD] **½

Todella nuori Riki Takeuchi ammutaan kuoliaaksi poliisiautoonsa; karismavajaa työpari lähtee kostoretkelle. Toein ensimmäinen V-Cinema ‑tuotanto ja uuden aikakauden alku. 60-minuuttinen elokuva pitää hyvän rytmin yllä, mutta toteutus on keskinkertainen ja sankari Masanori Sera näyttää näyttelijöiden d-listalta poimitulta pummilta. Lopussa on kuitenkin tarjolla herkullista asepornoa raskaiden konekiväärien ja kranaatinheittimien kera, sekä tietenkin V-Cinema ‑nostalgiaa. Mielenkiintoista on myös elokuvan määrittelemätön tapahtumapaikka: päähenkilöt ovat japanilaisia, klubit vilisevät ulkomaalaisia, poliisiradiosta kuuluu englantia, ja poliisiauton kylkeen on kirjoitettu "Little Tokyo".

Girls' Junior High School: Dangerous Games (Mio Ezaki, 1970) [DVD] ***

Nikkatsun vähemmälle huomiolle jäänyt tyttöjengisarja sijoittuu yläastelaisten pariin, minkä johdosta seksiä ja väkivaltaa ei roiskita aivan totuttuun tapaan (toinen syy on toki elokuvan varhainen tuotantovuosi). Huonosti käyttäytyvistä koulutytöistä ei ole puutetta, mutta vaatteet pysyvät jokseenkin päällä niin strippipokerissa kuin suihkutappeluissa. Junko Natsu on koulun uusi oppilas; luokkakaverien harrastuksiin kuuluu mm. potkujen hankkiminen miesopettajille lavastamalla nämä raiskaajiksi. Hyvä tempo pitää elokuvan ensimmäisen puoliskon viihdyttävänä, mutta loppua kohden veto uhkaa hieman väsähtää draaman noustessa pääosaan. Nostalgia kompensoi kuitenkin tehokkaasti ja energinen Natsu on varsinainen Duracell-pupu.

Girls' Junior High School: Trouble at Graduation (Yukihiro Sawada, 1970) [DVD] **

Sarjan toinen elokuva saapui teattereihin 5 viikkoa alkuperäisen jälkeen – ja kumma kyllä, eri studion (Academy Pro) rahoittamana. Jälkimmäinen selittänee miksi näyttelijäkaarti on muuttunut aika paljon sivuosien suhteen, ensimmäinen taas lienee kehnon laadun syy. Tällä kertaa tytöt saavat kotiläksyksi perehtyä seksuaalikasvatukseen; tuloksena pari semi-tuhmaa vitsiä. Loppua kohden anarkiavaihdetta saadaan hieman nostettua, mutta muuten kyseessä on kovin keskinkertainen coming of age ‑elokuva joka kalpenee vertailussa Terrifying Girls' High School ‑elokuvien (1972-1973) käynnistämään koulutyttö-apocalypseen. Parasta elokuvassa on Takuro Yoshidan biisi 'Seishun no uta', jota käytetään todella hyvin useampaankin otteeseen. Ohjaaja Sawadalta löytyi ymmärrystä kuvien ja musiikin tyylitietoiseen miksaukseen, mistä useat hänen muutkin elokuvansa (e.g. Melody of Rebellion, 1970; Sex Hunter: Wet Target, 1972; Assault, 1976) kertovat.

Girls' Junior High School: Too Young to Play Like This (Akira Kato, 1970) [DVD] **

Sarjan viimeinen elokuva parantaa karvan verran otetta. Tyttö-action on jälleen vähissä draaman ja komedian hallitessa, mutta juttu toimii siedettävästi. Kuvaaja on umpirakastunut Natsuun, ja mikäs siinä. Kestoa tuntuu kuitenkin olevan 82 minuuttissakin liikaa. Nykypäivän katsojalle iskee taatusti silmään kohtaus, jossa pojat vakoilevat suihkussa olevia tyttöjä ja kuvaan ilmaantuu teksti "15-vuotias ja niin isot...". Elokuvan nimestä on myös pakko antaa plussa arvosanaan päälle.

Story of Japanese Bad Men (Shinji Murayama, 1971) [TV] **

Lähtökohdiltaan mielenkiintoinen ninkyo/jitsuroku ‑hybridi on ikään kuin Ken Takakura ‑leffa ilman Takakuraa ja kunniallista klaania. Jäljelle jää vain kunniaton roistoporukka, johon elokuvan antisankari liittyy. Pitää tähdentää, että elokuva näyttää historiallisine näyttämöineen perinteiseltä ninkyo-elokuvalta, eikä jitsuroku-aikakausi ollut vielä varsinaisesti käynnistynyt tässä vaiheessa. Harmi, ettei elokuvassa ole paljoa muuta erikoista. Tomisaburo Wakayama pyörittää prostituutiobisneksiä ja pyrkii nousemaan gangsterihierarkiassa. Eksploitaatio jää kuitenkin laimeaksi, toteutus on tasapaksu, eikä tarina ei oikein etene. Finaali on piristävän verinen.

Crest of the Wolf (Masashi Matsumoto, 1973) [VoD] ***½

Kazumasa Hirain Wolfguy ‑seikkailuja julkaistiin sekä nuorisolle suunnattuna että aikuisille tähdättynä sarjakuvana. Tohon elokuvasovitus pohjaa ensimmäiseen, jossa seurataan susimiehen nuoruusvuosia syrjäytyneenä koulupoikana, joka yrittää pitää voimansa salassa maailmalta. Omaperäinen ja tunnelmallinen jännäri ei ole mikään lastenelokuva, sillä verta roiskuu ämpärikaupalla ja mukana on runsaasti alastomuutta, mm. päähenkilön nuori opettajatar kidnapattuna ja alasti köysiin ripustettuna. Tarinaan on eksynyt muutama kuollut hetki; muuten 77-minuuttinen elokuva on ihastuttavan lyhyt.

Toei tuotti pari vuotta myöhemmin susimiehen aikuisvuosien pohjalta tautisen hyvän Sonny Chiba ‑elokuvan Wolfguy: Enraged Lycanthrope (1975), johon lisättiin runsaasti seksiä ja splatterin rajoille menevää väkivaltaa.

Flower and Snake: Zero (Hajime Hashimoto, 2014) [VoD] ****

Herkullisen yliampuva S&M ‑rikoselokuva eroaa todella pirteästi genren perinteisistä tylsistelyistä. Verisellä poliisirynnäköllä starttaava nojaa enemmän mysteerijuonen enemmän rikoselokuvan kuin köysifantasian varaan. Sutjakka toteutus, kihelmöivä erotiikka ja onnistuneet hahmot (kovaotteinen naispoliisi, kidutuksen ilot löytävä nuori nainen, ja kidnapattu vaimo) imaisevat heti mukaansa, mutta kovimmat paukut on säästetty finaaliin. Tarina heiluu koko naurettavuuden rajoilla, mutta se toimii ainoastaan elokuvan eduksi toteutuksen ollessa haudanvakava. Ainoana miinuksena kukaan näyttelijöistä ei näytä täysin luontevalta aseen kanssa; kompensaationa ase- ja efektipuoli on puhdasta ja nasevaa käsityötä. 

.

Vertailun vuoksi:

Flower and Snake (1974) *½

Flower and Snake: Sketch of Hell (1985) *

Flower and Snake: Punishment (1986) *

Flower and Snake: White Uniform Rope Slave (1986) *½

Flower and Snake: Ultimate Rope Discipline (1987) **½

Flower and Snake (2004) en jaksanut loppuun

Raymond Lui: The Crane Fighter / San dou hao guan yin (1979)


Iron Fist Frenzy ‑boksi saapui postitse (kiitoksia vielä kovasti Angstille) ja höpsismiin perustuvalla päätöksellä käteen osui ensinnä levy nro. 5. Ja sen ensimmäinen leffa on Crane Fighter – tästä se sitten alkaa.


En ole nähnyt montaakaan Shaolin/Kung Fu ‑leffaa aiemmin, joten genren hienoudet ovat vielä tässä vaiheessa melko tuntemattomia, mutta kyllähän tässä moni juttu kävi jo selväksi. Alussa tarjotaan tietoiskumaisesti leffan taustatarina, ketkä ovat hyviksiä, ketkä pahiksia, ja mistä tässä on oikein kyse. Minkä jälkeen siirrytäänkin ilman sen kummempia puheita ensimmäiseen taistelukohtaukseen. Nopeaa, näyttävää, kuolema korjaa vasemmalta ja oikealta, eikä kukaan puhu mitään. Kun ensimmäinen erä on ohi ottaa kertojaääni taas ohjat käsiinsä ja leffa siirtyy varsinaiseen ympäristöönsä, pieneen kylään/kaupunkiin, jossa em. taistelusta selviytynyt mies elää tyttärineen. Aiemmat taistelijalahjansa arjen alle piilottanut isä on tyytyväinen eloon, mutta eihän pelkkä pullien myyminen riitä tyttärelle, joka salaa opiskelee taistelulajeja.


Juoni on melko suoraviivainen ja tuttu niin idästä kuin lännestä, isä tyttärineen joutuu tiukkaan paikkaan ja on aika tehdä jotain. Raymond Liu on mystinen taistelulajien taitaja, joka saapui paikalle kuin Clint Eastwood westerneissä ja sitten on se pakollinen koominen kevenne. Huoh. Juoni on siis standardi-luokkaa, mutta taistelukohtauksia kelpaa katsoa ja niihinhän tämä koko leffa perustuu, sillä vähä dialogi on vain sijoitettu mäiskeen väliin. Viihdyttävää, pidin todella ja odotan innolla jatkoa.

Chung Ting & Chung-Kuang Wang: Kung Fu of Seven Steps / Qi bu mi zong (1979)


Ja lisää nyrkkien humahtelua halki ilman. Tällä kertaa tuli kiinnitettyä huomiota siihen, kuinka paljon kung fu ‑leffoilla ja westerneillä onkaan yhteistä. On mestari ja oppipoika, kaksikko jonka avulla perimä, viisaus, näkemys ja kokemus välittyvät eteenpäin. Edellinen sukupolvi ojentaa soihtua ja seuraava ottaa sen vastaan rinta kaarella, ja me kaikki tiedämme mikä on oikein ja hyvää. Sitten on tietysti petturuus ja toveruuden kavaltaminen, sekä toisaalta usko ehdottomaan oikeaan: vaikka tilanne olisi kuinka paha, tiedämme aina syvällä sisimmässämme mikä on oikein ja mikä väärin.


Oikeamielisen mestarin ja oppipojan eteen putoaa yksi toisensa jälkeen kovempia vastustajia, mutta pääroisto, rikolliset mestariaivot ja kaiken liikkelle paneva voima pysyy piilossa herkullisen pitkään. Ja kun savu alkaa viimein hälvetä mysteerin edestä, osataan jännitystä pitää vielä sittenkin yllä. Viimeisellä kolmanneksella isompi vaihde rusahtaa kunnolla silmään ja asiat kääntyvät sopivasti vielä hieman uuteen asentoon.


Nyt on annettava myös tunnustusta toimivasta ääniraidasta. Efektit eivät aivan vakuuta, mutta musiikki toimii useamallakin tasolla. Rajoitteet voitetaan, tai ne ainakin saadaan häivytettyä taaemmas kovalla punnerruksella. Taistelukohtaukset ovat todella upeasti toteutettuja pitkine ottoineen, ja vaikka osa iskuista humahtaa selvästi ohi, on näin kiivaassa tahdissa helppo unohtaa moinen. Alun komediapläjäyksen jälkeen turhista hörönauruistakin päästiin eroon, mikä oli miellyttävä helpotus. Peukkua ylös, tämä oli hyvä.

Hsiao-Hsien Hou: Café Lumière / Kôhî jikô (2003)


Raskaana oleva Yoko palaa, ainakin hetkeksi, Taiwanista kotimaahansa Japaniin. Samalla hän tutkii taiwanilaisen säveltäjän/muusikon Jiang Wen-yen taustoja ja historiaa. Wen-ye on ollut suosionsa kukkuloilla joskus ennen toista maailmansotaa, ja menneiden aikojen kaiho nouseekin esiin useammalla tavalla elokuvan aikana. Yoko käy vanhempiensa luona ja hänen arkeaan näytetään pienten palasten avulla, joskus kamera seuraa pitkään hänen kävelyään väkirikkaalla kadulla, välillä hän kokkaa ja laittaa pyykkiä kuivumaan – eli arkea arkisimmillaan. Kaikissa tiloissa tuntuu olevan lähinnä paikalla olevat valot, eli jos dogma-elokuvan periaatteita ei noudatettu, niin ainakin moinen tunnelma välittyy. Tätä todemmaksi eloa kun on vaikea saada.


Yokon ystävä Hajime pitää pientä kirjakauppaa ja äänittää vapaa-aikanaan kaikkia juniin liittyviä ääniä: kiskojen kolinaa, kuulutuksia, ihmisten satunnaisia keskusteluita, sekä aika kulloisenkin junan erilaisia ääniä sen kolistellessa halki urbaanin japanin. Miten nämä asiat liittyvät itse juoneen, ja mikä edes on se juoni tuokiokuvien takana? Elokuva vaikuttaa olevan vain ikkuna tiettyyn ajanjaksoon muutaman ihmisen elämässä. Päätöksiä tehdään ja asiat kehittyvät, mutta kovin, kovin hitaasti. Ja eipä sitä paljon muuta tarvitakaan, kun asiat osataan kertoa näin koristelemattoman kauniisti.

Joko Anwar: Satan's Slaves (2017) **



Indonesialainen Rapi Films on näköjään edelleen toiminnassa ja tekee uusintaversioita 1980-luvun klassikoistaan. Satanistisen kultin vainoamaksi joutuvasta perheestä kertova Satan's Slaves luottaa enemmän japanilaistyylisiin pitkähiuksisiin kummituksiin ja muuhun "tunnelmalliseen" kauhunnostatukseen kuin väkivaltaan ja hurmeeseen, mikä on hieman yllättävää ottaen huomioon tuotantoyhtiön eksploitatiivisen maineen. Jonkinlaisia zombie-hirviöitä tässä myös oli, mutta ne eivät tehneet oikein mitään, seistä möllöttivät vain. Kun muslimihengenmiehen zombieksi muuttunut poika tappaa isänsä, se tapahtuu kokonaan offscreen eli mitähän hemmettiä: onko elokuvasensuuri koventunut Indonesiassa niin paljon ettei tuollaista saa enää näyttää? Tämän vuoden remake-pläjäyksessä Ratu Ilmu Hitamissa eli Queen of Black Magicissa näyttäisi trailerin perusteella olevan hitusen kovempi meininki:



https://youtu.be/594PxKASQfg

Kim Joo-hwan: Divine Fury (2019) **



Voi Jeesus, ei voi muuta sanoa. Katolilainen poika muuttuu raivoateistiksi, kun poliisi-isä kuolee työtehtävässä saamiinsa vammoihin papin hartaista rukouksista huolimatta. Nyrkkeilijäksi päätynyt nuori mies alkaa saada kämmeniinsä stigmata-haavoja, jotka johdattavat hänet Vatikaanista Seouliin saapuneen lempeänoloisen eksorkistipapin työtoveriksi. Papin kanssa demoneita ulos riivatuista manatessaan nyrkkeilijä alkaa suhtautua kristinuskoon myönteisemmin. Lopussa nuorukainen päihittää päädemonin nyrkkeilymatsissa Italiasta lähetetty "paavin siunaama" papinkauhtana yllään. Joo-o, ei ole kaikki korealaiset elokuvat mestariteoksia. Tässä oli pääosassa se tyyppi, joka Parasiten alussa antoi sen kivenlohkareen lahjaksi köyhälle perheelle.

Lee Won-tae: The Gangster, The Cop, The Devil (2019) ***½



Laiskanpulskea gangsteri ja rämäpäinen poliisi joutuvat yhdistämään voimansa pirullisen sarjamurhaajan kiinnisaamiseksi. Sopivissa suhteissa toimintaa, juonta ja äijäilyä sisältävä korealaiselokuva ei ole suurta taidetta, mutta laatutyötä omassa lajissaan. Tupakoinnin mainostaminen on tosin välillä suorastaan häiritsevän läpinäkyvää.