Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Nagisa Oshima: Merry Christmas, Mr. Lawrence (1983) ****

Parhaisiin sotaleirielokuviin lukeutuva Merry Christmas, Mr. Lawrence syntyi melkoisella näyttelijäkaartilla: kaksi pop-tähteä (Ryuichi Sakamoto ja David Bowie), yksi koomikko (Takeshi Kitano) ja yksi melko kokematon näyttelijänalku (Tom Conti), joka saa lukea puolet repliikeistään japaniksi. Sakamoto vastaavasti murtaa englantia joka toisessa kohtauksessa. Poikkeuksellinen tasapuolisen näkökulman tarjoavan elokuvan tasokkuuteen lienee vaikuttanut myös taustavoimien vastakohtaisuus: pohjalla on sotavangiksi jääneen, mutta vihollista ymmärtäneen Laurens van der Postin omakohtainen kirja, jonka ohjasi elokuvaksi Japani-kriittinen poliittinen ohjaaja Nagisa Oshima. Hienon elokuvan puolivälin pitkät flashbackit tökkivät, mutta lopetus on elokuvahistorian hienoimpia.

Kazuyoshi Kumakiri: Kichiku dai enkai (1997) *½

Nykyisen huippuohjaaja Kumakirin läpimurtotyö on viitteellisellä tasolla mielenkiintoinen, mutta armottoman puuduttava poliittinen splatteri. Hieman Koji Wakamatsun United Red Armyn tapaan vasemmisto-opiskelijaliikettä kuvaava elokuva starttaa rauhallisesti, mutta muuntautuu myöhemmin yhdeksi kaikkien aikojen väkivaltaisimmista elokuvista. Loputtomaksi venyvässä verilöylyssä viimeisetkin mielenkiinnon rippeet rapisevat. Elokuva otettiin silti hyvin vastaan niin Japanin kriitikkopiireissä kuin kansainvälisillä festareillakin. Jälkimmäisen kohdalla on tosin syytä epäillä, mahtoivatko elokuvan poliittiset viittaukset aueta katsojille alkuunkaan.


Takashi Ishii: The Brutal Hopelessness of Love (2007) ***

Ishiitäkin vuosikymmenioä kiusanneen elokuvasensuurin jälkeen The Brutal Hopelessness of Love on payback time, korkojen kera. Joka toisessa kohtauksessa ilman housuja esiintyvä Mai Kitajima laittaa parastaan myös näyttelyrintamalla, vaikka kolmessa syvyysasteessa liikkuva tarina onkin alussa uuvuttavan sekava. Näyttelijäpäähenkilön arjen ja elokuvien fuusioitumisen olisi suosiolla saanut rajoittaa elokuvaan elokuvan sisällä. Nyt fiktiivinen näyttelijä (tarinan päähenkilö) esittää fiktiivistä näyttelijää (elokuva elokuvan sisällä) joka kuvaa kahta fiktioelokuvaa (elokuvat elokuvan elokuvan sisällä). Huh, huh. Puolivälin tuntumassa taso alkaa kuitenkin nousta ropisemalla. Pianomusiikki on tunnelmallista, digikuvaus näyttävää, ja Kitajima vetää rohkeaa rooliaan hyvin. Loppujen lopuksi kaunis elokuva, vaikkakin R-18 ja syystä.

Yoshihiro Nishimura & Naoyuki Tomomatsu: Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009) ****

Nishimuran ja Tomomatsun love-comedy-splatter toimii täysillä vielä uusintakatseluillakin. Suurin kiitos menee ihastuttavan symppikselle rakkaustarinalle, joka antaa splatterille mainion kehyksen. Pieni perehtyneisyys voi silti olla tarpeen elokuvan pursutessa leffaviittauksia sekä mainiota j-popkulttuurisatiiria, joka on itse asiassa paljon vähemmän yliampuvaa kuin moni asiaan perehtymätön tajuaa. Vikoja ei oikeastaan ole kuin tohtori Frankenstein eli Kanji Tsuda, jonka kaikki kohtaukset ovat perseestä. Paremmin rooleissaan onnistuvat muut näyttelijät sekä viime vuosien aivan parhaisiin kuuluva soundtrack kompensoivat.

Kota Yoshida: Yuriko’s Aroma (2010) **½

Keski-ikäinen nainen retkahtaa lukiopojan hien hajuun. Hetkittäin vaivaannuttava, mutta toisinaan mukavan pirteä elokuva tekee aika monta asiaan toisin kuin lajityypin perusnikkarit. Huumori toimii, ja myös näyttelijöistä löytyy vetoa, etenkin samankaltaista roolia Moon and Cherryssä vetäneestä Noriko Eguchista. Ohjaaja / käsikirjoittaja Yoshida retkahtaa kuitenkin hyvän startin jälkeen ennalta-arvattavuuksiin ja alkaa vatvomaan tuhanteen kertaan nähtyjä ihmissuhdekuvioita.

Sadao Nakajiman Crazed Beast (*½):

http://www.elitisti.net/arvostelu/2011/05/002338/crazed_beast_1976_sadao_nakajima.html

Chusei Sone: Shinjuku midare machi: Ikumade matte (1977) ***

Sex, love, and rock & roll. Nikkatsun pink-aikakauden epätasaisista ohjaajista Chusei Sone oli ehdottomasti yksi parhaita. Shinjuku midare machi on tasokas ajankuva, joka voisi likipitäen olla mainstream-tuotanto. Sone seuraa levottomien tokiolaisnuorten elämään 70-luvun Shinjuku-kaupunginosassa. Tarinallisesti ei tapahdu paljoa – lähinnä hengaillaan baarissa, kuunnellaan musiikkia, harrastetaan seksiä ja vedetään kännit. Elokuvalehti Kinema Junpo on sittemmin rankannut elokuvan yhdeksi 200 parhaasta japanilaisesta elokuvasta. Käsikirjoittaja Haruhiko Arai pokkasi myöhemmin vinot pinot palkintoja mm. The Woman With Red Hairista (1979), Tragedy of W:sta (1984) sekä Ryuichi Hirokin 2000-luvun elokuvista.

Hideshi Hino: Guinea Pig: Flowers of Flesh and Blood (1985) ***

Ainoa elokuva jota olen aidosti pelännyt – ilman että olin edes nähnyt sitä. Aika on kuitenkin karaissut, vaikka kieltämättä ennen leffan alkua oli edelleen hytinät kuin söpöä japanilaista tyttöä treffeille pyytäessä. Ja raju leffahan kyseessä onkin, vaikkakaan ei niin kova kuin voisi olla. Se, että uhri jätetään katsojalle hyvin etäiseksi, rajoittaa suurempien sympatioiden muodostumista. Samalla kuitenkin pysytellään hieman turhan elokuvamaisessa ilmaisussa, joten vaikutelmaa aidosta snuff-elokuvasta ei liiemmin pääse syntymään (eikä toki voisikaan enää tässä vaiheessa elokuvahistoriaa syntyä). Viimeksi mainittu on tosin hieman paradoksaalista kritiikkiä – jos elokuvan epäilisi olevan aito, lentäisi se roskikseen sillä sekunnilla. Häijyä tehostesirkusta tarjolla silti on, ja teos on kasvanut hyvässä mielessä ulos raameistaan. Guinea Pig on legendaarinen ilmiö siinä missä Star Warskin, ja osa vakuuttavasta kokonaiskokemuksesta tulee aivan muualta kuin itse elokuvasta.


Toya Sato: Kaiji: Gambling Apocalypse (2009) ***½

Uhkapelielokuvat ovat aina kova juttu, varsinkin kun pelataan elämästä ja kuolemasta. Normaalia pahemmin huonosti näyttelevä Tatsuya Fujiwara ottaa mittaa ylimystökusipäistä ja kohtaa matkan varrella Death Note –vastustaja Ken’ichi Matsuyaman, joka tosin ei pääse lainkaan pelaamaan. Mainion puupäistä teiniviihdettä asiaankuuluvalla soundtrackilla ja helvetinmoisella loppu-duelilla. Manga/anime ‑juuret paistavat läpi etenkin olut-kohtauksissa.


Masaaki Taniguchi: The Girl Who Leaped Through Time (2010) **

Hassu nero Nobuhiko Obayashi ja 80-luvun kawaii-idoli Tomoyo Harada sovittivat The Girl Who Leaped Through Timen pikkuhauskaksi elokuvaksi vuonna 1983. Sen jälkeen uusia versioita on tipahdellut tasaisin väliajoin, toiseksi tuoreimpana Summer Wars –myrkyn ohjannen Mamoru Hosodan animeleffa (2006). Kyseisen elokuvan ääninäyttelijä Riisa Naka tähdittää tätä neljä vuotta myöhemmin valmistunutta live-actionia, jonka meriitit jäävät vähiin. Tarina on latteaa draamaa, näyttely mitä sattuu ja teemabiisi-cover kaukana Haradan originaalista. Kyllä vuoden 74 tapahtumaympäristöissä silti pientä kipinää on, ja Naka on ihan kiva tyttö silloin kun ei huuda liikaa. Heikko elokuva, mutta ei nyt suoranaisesti aivan onneton tai ärsyttävä kuitenkaan.


Takashi Miike: Zebraman 2: Attack on Zebra City (2010) ***

http://www.elitisti.net/arvostelu/2011/03/002162/zebraman_2_attack_on_zebra_city_2010_takashi_miike.html


Nishiumi Kenichiro: Revenge of the Zebra Mini-Skirt Police (2010) ***

http://www.elitisti.net/arvostelu/2011/03/002180/revenge_of_the_zebra_mini_skirt_police_2010_nishiumi_kenichiro.html


Tatsushi Ohmori: The Whispering of the Gods (2005) **½

http://www.elitisti.net/arvostelu/2011/03/002177/the_whispering_of_the_gods_2005_tatsushi_ohmori.html

Akira Kurosawa: Throne of Blood (1957) **½

Heikko lähdemateriaali (MacBeth) ei ole kääntynyt Kurosawan käsissä kovin kummoiseksi elokuvaksi. Juttu selitetään vertauskuvallisesti jo ennen tarinan alkua, mikä tekee kohtalonsa edessä voimattomien hahmojen taistelusta turhauttavaa seurattavaa. Tämä on yhtä paljon mälsän tarinan satuilleen Shakespearen kuin sen valkokankaalle siirtäneen Kurosawan syytä. Huono elokuva Throne of Blood ei silti ole, vaan toimii asiallisesti useimmilla muilla kuin tarinallisilla tasoilla.

Akira Kurosawa: The Hidden Fortress (1958) ***½

Puolisen tuntia liian pitkä ja tarpeetonta koomista törmäilyä sisältävä seikkailuelokuva on heikkouksistaan huolimatta mainiota viihdettä. Ikimuistoisiin hetkiin lukeutuu kohta, jossa Toshiro Mifune tarttuu vihollisjoukkojen keskellä seisovan prinsessan käteen ja keikauttaa tämän ratsunsa selkään täydestä vauhdista. Tällaisia stuntteja kun näkisi useammin elokuvissa!

Akira Kurosawa: High & Low (1963) ****½

Toshiro Mifune on mainio rikkaana kenkätehtailijana, joka joutuu pirullisen kiristysjuonen kohteeksi. Kolminäytöksinen elokuva alkaa kidnappaustrillerinä, mutta morffautuu myöhemmin aivan loistavaksi poliisityön kuvaukseksi. Langat yhteen solmiva lyhyt viimeinen näytös on mahtava. Yksi maailman parhaista rikoselokuvista ja Kurosawan tuotannon ehdotonta huippua.


Yoichi Higashi: Third (1978) ****

Viime vuoden Dog Poundia katsellessa ei voinut kuin tuskailla, miten keskinkertaista ja moneen kertaan pureskeltua kuvaa Chapiron taiteili nuorisovankila-aiheen pohjalta. ATG-tuotanto Thirdin parissa puolestaan ei voi olla vakuuttumatta siitä, kuinka sujuvan ja ilmaisultaan aikaansa edellä olevan elokuvan Yoichi Higashi sai aikaan saman aiheen pohjalta jo vuonna 1978. Yleisen tasokkuuden ohella merkittävimpiä vaikuttajia ovat hieno kuvaus sekä erinomaisesti nykyhetken ja menneen välillä pallotteleva kerronta. Koulutyttöprostituutiota on harvemmin käsitelty tämän paremmin, vaikka Thirdissä se on ainoastaan taustavaikuttaja muuten miehisessä tarinassa. Vakuuttava on myös Michi Tanakan loistava soundtrack. Musikaalisesti lahjakas Tanaka oli Thirdinkin käsikirjoittaneen Shuji Terayaman sihteeri. Ei mikään turha tyttö.


Seiji Chiba: Alien vs. Ninja (2010) ****

Viime vuoden Night Visions ‑suosikki toimii erinomaisesti myös pikauusintana kaverin ja kaljan kera. Itse asiassa nämä uuden aallon japsisplättäykset näyttävät lähes poikkeuksetta paremmilta television ruudulta kuin budjettikuvaukselle hallaa tekevältä teatterikankaalta. Alien vs. Ninja on visuaalisesti jopa serkkujaan aneemisempi – ja huomattavan vähäverinen – mutta ei lainkaan vähäenergisempi. Tasokas toimintakoreografia, 10 minuutin välein ripotellut WTF-kohtaukset ja lähes surrealistisen huono huumori siivittävät metroseksuaalien ninjojen ja avaruuden pirujen deathmatchiä. CGI-efektejä on mukana jonkin verran, mutta alienit ovat onneksi miehiä kumipuvuissa.


Gen Takahashi: Confessions of a Dog (2006) ****
http://www.elitisti.net/arvostelu/2011/03/002334/confessions_of_a_dog_2006_gen_takahashi.html

Golden Knight (Yueh Feng, 1969)

Perinteisenä miekkasankari-Shaw ‑tuotantona starttaava elokuva alkaa ensin tuntua vähän nähdyltä, vaikka alkuasetelma on sinänsä kiehtova. Vaan kun noin puolen tunnin kohdalla alkaa velhomainen kaveri repiä naamanahkoja niitatuilta vastustajilta irti ja liimailla niitä tulevien vihollisklaaniin soluttautujien kasvoihin, rupeaa WTF-kerroin mukavasti nousemaan. Vaikka elokuvan toteutuksessa on puutteita, ja erityisesti aasialaisten vanhojen seikkaiuleffojen kulunein kikka, täysin epäuskottavasti toisen sukupuolen rooliin tekeytyminen niin että se menee kaikille täydestä, rupeaa käymään väkisinkin hermon päälle vaikka kuinka yrittäisi sitä olla huomioimatta, keitoksesta ei voi olla pitämättä. Viimeiset kymmenen minuutin sekoilut loppukamppailussa ovat suorastaan hykerryttäviä.

4 / 5



Hapkido (Huang Feng, 1972)

Okei – toiminnallisesti elokuva edusti kenties puhtainta kick-assia mitä 70-luku tarjosi. Sammo Hung oli timmissä vedossa, Carter Wonginkaan puujumaluus ei tällä kertaa ärsyttäyt vaan kerrankin sopi rooliin, ja Angela Mao... voi hyvänen aika. Golden Harvestin pakolliset kehnot komedianumerot, kung fu ‑leffaksikin ohut, mekaaninen tarina ja hermoon käyvät nationalistiset painotukset söivät tunnelmaa. Mutta heti kun leuat lakkasivat jauhamasta ja raajat rupesivat heilumaan, piti vain katsella leuka lattiassa ja nauttia olostaan.

Leffana 3,5 / 5 – turpiinmättöorgiat ja Angela Mao 5 / 5

Wisit Sasanatieng:

Red Eagle (2010) *½



Ohjaaja tuntuu täysin kadottaneen tyylitajunsa. Sekava sillisalaatti josta puuttuu kokonaisnäkemys ja tolkku. Juoni on tylsä: naamiomies tappaa rikollisia ja korruptoituneita poliitikkoja, pari poliisia etsii naamiomiestä ja sitten tässä on vielä aktivistityttö joka tuntee naamiomiehen ja ihanteensa myynyt poliitikko, joka on aktivistitytön entinen poikakaveri. Ja rötösherrojen naamioita käyttävä salaseura joka pistää Punakotkan perään tappajan nimeltä Black Devil. Eipä ollut toimintakohtauksissakaan mitään kipinää. Kestoa yli kaksi tuntia ja lopussa luki vielä että "to be continued", mutta toivottavasti ei nyt sentään.

Hanzo the Razor: The Snare (Yasuzo Masumura, 1973)

Kakkososa jatkaa ensimmäisen viitoittamalla tiellä ja toimii lähes yhtä komeasti kuin Sword of Justice. Tunnelmaa hieman latistivat Hanzon itsekiusausrituaalit ja erikoisansat – ei siksi, etteivätkö ne toimisi joka kerta yhtä sykähdyttävän riemastuttavasti, vaan siksi että nämä kikat nähtiin jo ykkösessä ja on kerrattu tässä lähes samassa muotissa. (Tosin se on myönnettävä, että alkutekstien aikana rullaava pikakelaus Hanzosta tositoimissa on hykerryttävää parodiaa kung fu ‑leffojen treenisekvensseistä.) Mutta tarina rullaa, kuvaus on komiaa, köyhien puolella ollaan pahaa aristokraatien valtaa vastaan, toimintaa piisaa ja Shintaro Katsu on oma loistava itsensä.

3,5 / 5



Iron Monkey (Yueng Woo-Ping, 1993)

Tsui Harkin tuotanto on tyypillisen suurieleistä (budjettiin nähden) ja taistelukohtaukset komeita. Fanntasia-kung fu ‑tyyliin uskollisesti ihmisiä käytetään muurinmurtajina, persikankiviä tappavina luoteina, viittoja kaiken särkevinä moukareina ja kaikkia kuviteltavissa olevia taloustavaroita aseina tai tukivälineinä. Inisemistä taas tulee pikakelaus-tappeluista ja perinteisestä kassamagneettikaavasta, missä sekoitetaan tasaiseksi kauraksi komediaperseilyä, suuria tunteita ja turpiinmättöä. Siinä vaiheessa kun tajuaa tämän olevan taas yksi spin-off Wong Fei Hungin elämästä, vielä jumankauta lapsitähdellä koristeltuna, huomaa itsensä ainakin miedosti kusetetuksi. Iron Monkeyssa ei pahemmin ollut mitään uutta aringon alla edes ilmestymisvuonna, eikä tämä vuosikertaviiniksi ole ajan kanssa muuttunut. Ei kyllä ihan etikaksikaan.

2,5 / 5



Sex and Fury (Norifumi Suzuki, 1973)

Törkyilyä ja poptaide-skenaarioita 70-luvun Toeilta, kuten odottaa sopii. (Vai katsooko näitä joku muka toiveissa uudesta Panssarilaiva Potemkinista?) Visuaalisesti teos oli nätti kuin karkki, mutta kokonaisuus ei seissyt täysin vakailla jaloilla. Alku ja etenkin loppu olivat tiukkaa tavaraa, pitkälle keskivälille mahtui liikaa perus-pehmopornoilua ja Christina Lindbergin jopa vituttamaan käyvää posliininukkemaisuutta. Mutta parhaat osat olivat sen verran kovaa tykitystä, että kokemus kaartuu kuitenkin positiivisen puolelle. Leffan kovan maineen takia odotin ehkä liikaa, tai sitten vastaavaa on tullut katsottua aiemmin sen verran, ettei tämä vaikuttanut niin isolla kädellä. Ylimääräinen kunniamaininta laumasta stilettinunnia. Jatko-osan olisi parempi piestä tämä ja kunnolla, onhan siinä ohjaajana sentään Teruo Ishii.

3 / 5

Koji Wakamatsu & Masao Adachi: Red Army/PFLP: Declaration of World War (1971) **½

Elokuvaradikalismin uusi taso! Cannesista paluumatkalla ollut parivaljakko Koji Wakamatsu ja Masao Adachi olivat saaneet tarpeeksensa poliittisista pink-elokuvista ja painuivat Palestiinaan vasemmistokamujensa rinnalle kuvaamaan propagandaelokuvaa maailmalaajuisen puna-armeijan koostamiseksi. Miehet pääsivät tallentamaan vapaustaistelijoiden arkea 70-luvun alun Palestiinassa, joskin kielimuurin rasittamina. Erityisen oivaltavaa materiaalia ei tosin ole mukaan saatu, mutta toisaalta kysehän ei olekaan dokumentista, vaan propagandaelokuvasta. Sen sisältämä, japanilaisia väkivaltaan ja terrorismiin kannustava viesti on melkoisen kylmäävää kuultavaa. Ei ihme, että USA laittoi Wakamatsun mustalle listalle eikä hänelle ole tähän päiväänkään mennessä annettu lupaa astua Yhdysvaltain maaperälle.


Go Shibata: NN891102 (1999) **½

Nagasakin tuhosta selvinnyt mies tahtoo muuntautua atomipommin räjähdyskomponentiksi Late Bloomer –ohjaaja Go Shibatan debyyttielokuvassa. Varsin hillitty, mutta mielenkiintoinen periodi-punk –elokuva lähtee paikoin lentoon, mutta junnaa myös hetkittäin paikallaan. Tarina rakentuu varsin pitkälti henkiselle tasolle, eikä audiovisuaalista tykitystä ole luvassa kuin hetkittäin. Shibatan käytössä ollut pieni budjetti näkyy ja kuuluu, mutta sopii teemaan hyvin.


Noboru Iguchi: The Machine Girl (2008) **½

Hauska mies Noboru Iguchi sai kunnian toimia jenkkiyhtiö Media Blastersin käynnistämän splatter-aallon ensilaukauksena. Kikka toimi, vaikka Iguchin elokuva oli alun perinkin melko vaatimaton suoritus. Tekniikka on perseellään – hauskat ideat uhkaavat latistua jatkuvasti onnettoman editoinnin ja tehottoman äänenkäytön takia. Elokuvan milteipä parhaaksi anniksi jäävät muutamat näyttelijäesiintymiset, mm. aina kammottavan huonosti näyttelevä mutta hölmistyttävän söpö Noriko Kiijima, sekä kerrankin urallaan hieman maneereitaan rajoittava Asami. Kömpelö kokonaisuus viihdyttää kelvollisesti, mutta jää kauaksi Iguchia huomattavasti taitavamman Yoshihiro Nishimuran elokuvista.

Shinya Nishimura: Cream Lemon: Mata no hi no Ami (2006) **

Sukurutsa jatkuu sarjan neljännessä elokuvassa, jossa on laitettu väärä mies kameran taakse. Elokuvan hienon trailerin editoinut heppu olisi selvästi ollut Nishimuraa pätevämpi valinta ohjaajaksi. Nobuhiro Yamashitan ohjaaman mainion ykkösosan tapaan kyse ei ole niinkään pink-elokuvasta, vaan henkilödraamasta. Nishimura ei vain saa tarinaansa nappaamaan, ja synkempiä sävyjä tavoittelevista hahmoista tulee pelkästään katsojalle epämiellyttäviä. On mukana silti muutama ihan nätti kuva, hieno teemamusiikki, sekä epätodellisen söpö AV-tähti (tämä on likipitäen paradoksi) Yuria Hidaka. Elokuvan kansitaiteessa Hidaka näyttää noin 13-vuotiaalta, elokuvassa onneksi sentään ainakin 17-vuotiaalta. Oikeasti hän oli 23-vuotias elokuvan kuvausten aikaan.


Tak Sakaguchi: Be a Man! Samurai School (2008) **½

Kuinka miehiä tehdään! Action-ukko Tak Sakaguchin ohjasdebyytti ei ole hullumpi, vaikka kieliikin Takun kokemattomuudesta leikkaushuoneessa. Kohtaukset ovat liian pitkiä, eikä intensiteetti tahdo välittyä edes toimintajaksoissa. Kuvauspaikalla homma on kuitenkin pysynyt hanskassa – ei välttämättä täysin yllättävää, sillä onhan Taku jo aiemmin toiminut toimintakoreografina muiden elokuvissa. Miehen itsensä pääosittama Be a Man! on animen pohjalta adaptoitu pikkuhauska äijäily-semiparodia, joka huumorinsa ohella ilahduttaa lopun Sakaguchi vs. Hideo Sasaki (Versusin pääpiru) duelilla. Aineksia olisi silti ollut paljon iskevämpäänkin toimintahupailuun. Pikkurahalla tehty elokuva näyttää kuitenkin teknisesti yllättävän siistiltä.


Iguchi & Nishimura: The Ancient Dogoo Girl Festival (2010) **

http://www.elitisti.net/arvostelu/2011/04/002161/the_ancient_dogoo_girl_festival_2010_noboru_iguchi.html

Kung-Fu Instructor (Sun Chung, 1979)

Tiukka paketti vanhan koulukunnan turpiinmättöä. Kevyesti Kurosawan Yojimboa lainaava alkuasetelma kahdesta kilpailevasta klaanista, jotka ovat jakaneet kylän kahtia, luo kiinnostavan miljöön jouhevasti etenevälle tarinalle. Ti Lung on juuri oikea mies hoitamaan stoalaisen tyynen nimihenkilön roolin. Äijästä kumpuaa parhaissa kohtauksissa sellainen kiistämätön auktoriteetti ettei paremmasta väliä, ja Shaw'n vakiopahis Ku Feng on kanssa hyvässä vedossa. Tykkäsin erityisesti äijän saapumisesta uusien oppilaiden pihamaalle, ja millä asenteella kaveri selvittää eteen laitetun "testin". Matsit ovat tapahtumarikkaita ja mukavan selkeästi kuvattuja, ja treenaussessio kelpo herkkua ennen homman pakettiin niputtavaa lopputaistoa. Komedianumerotkin on maltettu pitää mausteen asteella, juuri ja juuri.

Takahisa Zeze: Kokkuri (1997) *½

Zezen ensimmäinen mainstream-elokuva on new agen suuntaan nojaava kauhuelokuva. Tyylillisiä ja sisällöllisiä yhtäläisyyksiä löytyy niin Sogo Ishiin jumalaiseen August in the Wateriin (1995) kuin vuotta myöhemmin valmistuneeseen Ringuun (1998). Zeze osaa luoda muutamia säväyttäviä kuvia, mutta on kauhun saralla auttamattomasti pihalla. Käsikirjoitus on tyhmä kuin saapas, ja ensimmäisen puoliskon aikana kehitellyt tunnelmanpoikasetkin masentuvat loppua kohden tyystin. Pitkätukkaiset pikkutytöt toimivan Zezen käsissä jopa keskivertoa huonommin, eikä näyttelijöissäkään tahdo olla itua. Kauhuelokuvana Kokkuri on lähinnä hölmö ja kankea.

Takahisa Zeze: Raigyo (1997) **

Zezen jonkinasteinen irtiotto pink-genrestä on paikoin kiehtova, mutta kokonaisuutena lattea art house ‑elokuva. Pelto, joki ja suo tarjoavat taustan kuolevia kaloja, kehitysvammaisia ja muuta vähemmän piristävää kuvastoa tarjoavalle tarinalle. Sairaalasta karannut päähenkilö (pink-ohjaaja Moe Sakura) ja tämän ympärillä pyörivät miehet jäävät kylmiksi ja sitä myötä koko elokuva jokseenkin etäiseksi. Sinne tänne ripotellut karheankauniit kuvat onnistuvat kuitenkin luomaan tunnelmaa. Zeze ohjasi myöhemmin samantyylisen, mutta iskevämmän elokuvan A Gap in the Skin (2004).


Takahisa Zeze: Hysteric (2001) **

Tositapahtumista ammentava Zeze tähtää tällä kertaa laatutietoisten yleisöjen suuntaan. Yritykseksi jää sekin. Naapurinsa murhaavasta nuoresta parista kertovassa elokuvassa on paikoin visuaalista iskua, mutta kokonaisuus on tylsänpulskea. Ohjaajaa kiinnostaa nyky-yhteiskunnassa henkisesti korruptoituneen nuorison arvomaailma, mutta hahmojen pään sisälle ei päästä kertaakaan. Näkökulma jää ulkopuoliseksi, mitä lattea draama ja ylipituus vain pahentavat. Terää ei tahdo löytyä lukuun ottamatta muutamia upeita road-movie –kuvia rantatietä jenkkiraudalla kruisailevista nuorista.

Takahisa Zeze: Tokyo X Erotica (2001) ***

Seksi. Tiananmenin verilöyly. Ihmiskanit. Tokion metrohyökkäys. Teräsmies. Takahisa Zezen avant garde –pink-elokuva on laidasta laitaan ristitulittava mindfuck. Rikollisen mitättömästä ja muka-vertauskuvallisesta dirteilystä edetään tajunnan räjäyttävään punk-lopetukseen, joka määrittelee elämän, nuoruuden sekä parasta laitaa edustavan indie-elokuvantekemisen. Ensimmäistä kertaa digikuvausta koittaneen Zezen visuaalinen jälki on paikoin hävyttömän rumaa, toisinaan mielettömän asiallista. Kuinka monta miestä Takahisa Zeze oikein on???


Takahisa Zeze: Dog Star (2002) *½

Iron Man Tomorowo Taguchi muuttuu koiraksi ja nuuhkii puuta. Tai oikeastaan toisin päin: koira heittää veivit ja muuttuu Tomorowo Taguchiksi. Ja sitten se puu. Jatkossa lähdetään etsimään aikuiseksi kasvanutta entistä omistajaa. Zezen mitätön elokuva on televisiotason romanttista draamaa, joka kärsii tarpeettomasta ylipituudesta (125 min). Ohjaajan omaa näkemystä sopasta ei löydä etsimälläkään. Koiramiehen rakkauden kohdetta esittävä Haruka Igawa on sentään kaunis. Sivuosissa muutama ihan siedettävä heppu.


EDIT: d'oh. Mikään vitun Tomorowo Taguchi ollut ku Etsushi Toyokawa. Pitäs mennä aiemmin nukkuun

Yuen Wo-Ping:

Tiger Cage (1988) ****

Yuen Wo-Pingin rikoselokuva vuodelta 1988 on todella kovaa kamaa. Perusjuoni kertoo suoraselkäisestä poliisista (Jacky Cheung), joka joutuu pahaan välikäteen huomattuaan työpiirissään isomman luokan huumediilaukset. Jacky Cheung vetää roolinsa antaumuksella ja se on yksi miehen parhaita suorituksia Bullet In The Headin (1990) ohella. Muissa osissa nähdään Simon Yam, Carol Cheng, Ng Man-Tat ja Donnie Yen. Mikäli leffassa olisi ollut joku silloisista hongkongin supertähdistä pidettäisiin Tiger Cageä todennäköisesti klassikkoasemassa. Yuen Wo-Ping rytmittää leffan sopivalla määrällä draamaa ja toimintaa. Erinomainen pätkä, jossa ei oikeastaan jäänyt muuta korjattavaa kuin loppupuoliskon turha montaasi. Remasteroitu Joy Salesin/Fortune Starin julkaisu on lafkan paras näkemäni restaurointi, jossa kuva on erinomaisen filmimäinen ja alkuperäinen monoraita on hyvässä kunnossa. Myös vaihtoehtoiset surround-miksaukset ovat yllättävän toimivia.



Yuen Wo-Ping: Tiger Cage 2 (1990) ***

Kakkososa on itsenäinen teos eikä jatka edellisosan tarinaa tai hahmoja. Donnie Yen esittää entistä poliisia, jolle on jäänyt kuumapäisyys päälle. Yhdessä lakinais Rosamund Kwanin kanssa he sotkeutuvat rahanpesyvyyhteeseen ja kadonneen salkun jahtiin. Elokuva kalpenee ensimmäiselle osalle juonesssa ja yleisessä fiiliksessä, mutta maittavat paukuttelut ja toimintakohtaukset pitävät mielenkiintoa tasaisesti yllä. Loppupuolella mennään jo ehkä liian lähelle In The Line of Duty 4:n (1989) kaltaista rytmiä, jossa toimintakohtauksia ripotellaan perätysten lähes väsymykseen asti. Erikoismaininta loistavasta syntikkatunnarista ja soundtrackistä.



Yuen Wo-Ping: Tiger Cage 3 (1991) **

Cheung Kwok-Leungin, Michael Wongin ja Sharla Cheungin tähdittämä elokuva, jossa poliisikaksikko yrittää saada paljastettua ison yrityksen bisnesmiehen hämärähommat. Kolmasosa on jo selvästi aikaisempiaan heikompi. Toimintakohtaukset ovar pääasiassa hyviä, mutta muuten kökkö juoni, Cheung Kwok-Leungin ja Michael Wongin lakoniset näyttelijänsuoritukset ja tylsähkö tunnelma eivät jaksa imaista mukaansa. Sharla Cheung vetää roolinsa kuitenkin mainiosti ja varastaa mieskaksikolta koko shown. Kolmas Tiger Cage on valitettava pettymys muuhun sarjaan nähdän, vaikkei huono olekaan.

Valitsin viime viikolle ikään kuin ennakkoon eräänlaisen Shaw Brothersin fantasiasekoilukolmikon pällisteltäväksi. Lähempään tarkasteluun oli päätynyt ennakkoon enemmän tai vähemmän kajahtaneessa maineessa olevia fantasiasekoitteisia kung fu- ja miekkaseikkailuja, joista joitakin ainakin viihdearvollisia odotuksia oli. Ja kuinkas sitten kävikään?

Battle Wizard (Hsueh Li Pao, 1977)

Kamalaa kakkaa, mutta sillä oikealla tavalla. Pieni näyte / kooste osasta todistetuista kummallisuuksista: kurkijalkainen pääpahis joka toimii elävänä liekinheittimenä, erehdyttävästi kappa-demonia muistuttava em. kurkijalkaisen velhon naisiin menevä sidekick, runsaasti sormista ja typerän näköisestä reisiluusta ammuskeltuja valonuolia, kuminen jättikäärme, vielä kumisempi kung fu ‑gorilla (kyllä, kung fu ‑gorilla), helvetisti lisää kakenlaisia siriseviä ja vinkuvia ammuskeltuja valo-objekteja... näin päällimäiset mainitakseni. Hyvä puoli on, että vammailussa riittää. Huono puoli on, että kokonaisuus vaikuttaa jonkun päällensä lattialle liian monta kertaa pienenä pudonneen kasaan kursimalta – kyllä näistä aineksista olisi pitänyt saada toimivampaa irroittelua. Kevyenä hassunhauskana tahattomuuskomiikan (tai ehkä se on vain kulttuuriero) koosteena ja armollisessa 75 minuutin mitassaan katselukelpoinen sekoilu Shaw Brotehrsin vähemmän koherentista tuotannosta.



Dragon Swamp (Lo Wei, 1969)

Tämä ei tyydyttänyt oikein millään tasolla. Ylipitkä, tapahtumaköyhä, haparoivan mahtipontinen martial world ‑tuotos, joka hukkasi nimekkään ja taitavan näyttelijäkaartinsa lahjoja joka rintamalla. Ei tarjoile juuri muuta näkemisen arvoista kuin Cheng Pei-pein, Lo Lieh'n, Ku Fengin ja Hua Yueh'n, mikä ei sinällään olisi vähän, jos nelikko vain pääsisi kunnolla irti. Pientä kipinää saadaan Pei-peistä irti pakollisessa ravintolakahakassa, joita on Shaw-tuotannoissa nähty, ja paremmin toteutettuna. Teknisesti kokonaisuus oli Battle Wizardia pätevämpi, mutta samalla kylmempi tapaus, joka viihdyttämisen sijaan pitkästytti.



Shaolin Prince (Chia Tang, 1982 )

Shaw Brothersin mielisairaampia tuotoksia edustaneesta kolmikosta tämä sai kunnian olla paras – kuten vähän ennalta osasin ohjaajan perusteella aavistaa. Aidosti kekseliäs kokonaisuus, joka oli niitä harvoja perseilykomediassa marinoituja Kung Fu ‑eepoksia jotka aidosti naurattivat, huumorin ollessa sekä aivovammaista että paikoitellen idiotismissaan neroutta lähentelevää. Ti Lung ja Derek Yee hoitavat homman kotiin, Tang Chian järjestämät matsit ovat kautta linjan sähäkkää katseltavaa, ja vaikka lyhyt kesto sisältää niin paljon kaikkea (mm. lyhyen hyppäyksen honkkarikauhun tontille), ettei paketti meinaa millään pysyä kasassa, silkka ideoiden ilotulitus riittää tällä kertaa. Stuntteja tulen kanssa on pakko ihaillen ihmetellä, ja lopussa esiintyvä taistelukantotuoli on ainakin pakkokatsottavaa kaikessa älyttömyydessään.





Dragon Swampin pariin tuskin vapaaehtoisesti palaan – ellei hassuttelumielessä mahdollisen tulevan jälkikasvun kanssa harmittomana, vanhanaikaisena (mitä se oli varmasti jo ilmestyessään) ja vähän höpsähtäneenä miekkaseikkailuna. Battle Wizardin voisi hyvin katsella pariinkin kertaan sopivassa seurassa, eli sixpackin ja kavereiden kanssa. Shaolin Princea uskaltaa katsoa ja suositella muille ihan selvinkin päin.

Assassination (Masahiro Shindoa, 1964)

Epätyypillinen samurai-elokuva sijoittuu yhteen Japanin historian kiinnostavimmista ajanjaksoista, kun vanhan kulttuurin aika veteli viimeisiään ja shogunaatti kävi kulissine takana omaa kylmää sotaansa keisaria ja imperialistisia toisinajattelijoita vastaan. Taustaa vasten tarina seuraa kahta samuraita, joista toinen on poliittinen idealisti ja toinen käsketty päästämään edellä mainittu päiviltä. Kokonaisuus soljuu pienten takaumien kautta hienosti eteenpäin salamurhaajan ottaessa kohteestaan selvää ja tarinan edetessä lopulliseen väistämättömään kohtaamiseen rauhallisesti mutta hahmojen ja kahden kilpailevan ajatusmaailman välisiä jännitteitä intensiivisesti heijastaen. Tetsuro Tamba vetää todella hienon roolin määrätietoisena, suorastaan elämää suurempana Hachiro Kiyokawana. Komeaa on kuvaus ja synkkiä tapahtumat ja seuraamukset. Loppu oli mielestäni täydellinen, yksi hienoimpia genressään.



Hanzo the Razor: Who's Got the Gold? (Yoshio Inoue , 1974 )

Sarjan kolmannen osan kohdalla alkaa jo puutua: jos The Snare toisti ykkösen jippoja, niin kolmas tekee sitä samaa, mutta vähemmällä innolla. Vaikka keitoksesta jää tällä kertaa laimeampi maku suuhun, ei elokuva kokonaisuudessaan ole suinkaan huono, vaan muodollisesti pätevää, viihdyttävän seikkailuhenkistä kevyt-sleazea omine pienimuotoisine huippuhetkineen. Jos aiemmista tykkäsi, on tämäkin kompletistille pakkokatsottavaa.



Harakiri (Masaki Kobayashi, 1962)

On elokuvia, joille mikään pistemäärä ei tee oikeutta – tässä yksi niistä. Kobayashin ohjaus on hengästyttävän mestarillinen taidonnäyte elokuvan rakenteesta ja isoista tunteista joita kuva voi välittää. Yhtä mestarillinen on Tatsua Nakadain roolisuoritus, joka vaihtelee tilanteen mukaan absoluuttisesta peräänantamattomuudesta herkkyyteen. Jälkeen ei jää myöskään Shinobu Hashimoton käsikirjoitus otteessaan pitävästä Yashuiko Takiguchin tarinasta, puhumattakaan Yoshio Miyajiman kauniista, viipyilevästä mustavalkokuvauksesta, jossa jokainen kuva puhuu ainakin tuhannen sanan voimin. Visio on sitä luokkaa, että kokonaisuus kummittelee kerran nähtynäkin vuosia pään sisässä. Näin kävi ainakin minulle, kun muistin katselleeni tämän edesmenneen isäukkoni kanssa joskus telkkarista – ja kyseinen herra muisti suitsuttaa Harakiria yhtenä parhaista elokuvista ikinä säännöllisin väliajoin. Ei ole ollut faija tässä asiassa väärässä.



Lady Snowblood II: Love Song of Vengeance (Toshiya Fujita, 1974)

Näin ne jatko-osat tulee tehdä. Love Song of Vengeance ei jää montaa milliä jälkeen edeltäjästään. Vaikka alkuperäinen kosto on kostettu ja kameratyöskentely paljastaa paremmin kuin hyvin, ettei meko Kaji ole syntynyt miekka kädessä, eipä paljoa kiinnosta. Kokonaisuudessa on enemmän inhimillisyyttä, hieman yllättäen kun sitä ei osannut odottaa, paketti soljuu eteenpäin jouhevasti ja visuaalisesti nättinä kuin karkki, Meiko Kaji on vielä nätimpi kuin karkki... mitäpä tässä enempää kaipaa, kun sekaan on saatu vielä mukavia kuvallisia oivalluksia ja sangen tylyä murjomista ja brutaaliuksia korikaupalla. (Erityisen sykähdyttävä oli lyhyt kuvallinen rekonstruktio mykän kätyrin paosta: pelkät todistusaineistot tapahtumaketjusta kertoivat kaiken tarpeellisen, mielikuvituksen täyttäessä aukot tehokkaammin kuin olisi mikään kuva voinut kertoa.) Erittäin laadukasta viihdettä näyttävissä puitteissa, vaikkei tarjoakaan mitään elämää suurempaa, kuten Harakiri teki.

Tokyo Gore Police

Nimensä mukaisesti elokuva sisälsi Tokiota, Gorea ja Poliisia, varsinkin gorea. Maskeeraus ja tehosteet olivat varsin näyttäviä, joskin varsinaiset gore-efektit jäivät pettymykseksi ruudun ja kameralinssin vain yksinkertaisesti täyttyessä punaisesta suihkeesta. Satiiriset ja mustanhuumorin kyllästämät mainospätkät toimivat älyvapaudessaan yllättävän hyvin ja kirvoitti monet naurut. Hieman liikakäytön makua esiintyi tosin elokuva puolivälissä. Muuten niin hieno visuaalinenilme oli pilattu itseääntoistavilla musiikkivalinnoilla ja muutamilla tyylitiedottomilla hidastuksilla.



Auditionista elävästi mieleen jäänyt Eihi Shiina heitti ilmeettömän roolinsa hyvin. Muija näköjään sopii tunteettomaksi tappajaksi varsin hyvin, erinomaista vaimomateriaalia siis. Muuten näyttelijätyö oli japanilaiselle elokuvalle perinteisen ylinäyteltyä, joka tosin sopivan elokuvan yliampuvaan miljööseen melko hyvin. Elokuvan maailma nappasi hyvin mukaansa ja pääosin tarina toimi hyvin, vaikka loppujenlopuksi hyvinkin yllätyksettämästi. "Engineerien" ulokkeisiin oli sentään keksitty varsin absurdeja ja siksi niin toimivia ratkaisuita. Lopun verisuihkumoottorit tosin olivat jo vähän liikaa.



Kaikenkaikkiaan Tokyo Gore Police oli varsin onnistunut ja viihdyttävä elokuva, jolle mielellään jopa näkisin jatkoa. Ohjaaja Yoshihiro Nishimuran tuotantoon voisi varmaan perehtyä tämän perusteella enemmänkin.

Tomoya Sato:

L'Ilya (2001) **

Kaikki tahtovat kuolla Tomoya Saton puolidokumentaarista tyyliä hakevassa mielenkiintoisessa, mutta toteutukseltaan pahasti puolitiehen jäävässä 40-minuuttisessa elokuvassa. Itsemurha saa omaperäisen näkökulman nuoren naisen dokumentoidessa itsensä päiviltä pistäviä ihmisiä ja miksatessa ne jälkikäteen taiteeksi ja diskoviihteeksi. Rakeinen kuvallinen asu istuu aiheeseen, mutta synkän dramaattiset musiikit tekevät jo alussa selväksi, että ohjaajalta puuttuu uskallusta. Lopputulos on piilosaarnaava ja vakavoiva, arkaan aiheeseen mitään uutta tuomaan tai katsojan omaa ajattelua stimuloimaan kykenemätön. Arthouse-yleisöjen on lähinnä tarkoitus nyökytellä mukana; ”kyllä, näin on, sairas on tämä maailma, vakavaksi vetää”. Turhauttavaa.



Takashi Shimizu: Marebito (2004) ***½

Ju-on ja The Grudge ‑elokuvilla nolostellut Shimizu taitaa myös hyvien elokuvien tekemisen. Mainstream yleisöille sopimaton Marebito on kiehtova videokameraelokuva, jossa Shinya Tsukamoto etsii tajunnan muuntavaa ja luultavasti oman hengen vievää kauhuelämystä, taltioiden kaiken näkemänsä videokamerallaan. Shimizu puolestaan seuraa omaa päähenkilöään digikamera kädessä, antaen elokuvalle läpikotaisen kuvausleffa-identiteetin. Pelottava, mielenkiintoinen, hidastempoinen ja kaunista kuvausta tulviva elokuva, joka rakentaa psykologista kauhua hyvin fyysisten palkkien varaan.



Lee: The Man from Nowhere (2010) ***

Rutkasti hyvää ja huonoa sisältävä Taken-henkinen rymistely Koreasta. Ensiksi huonot: jälleen on niin tuhottomasti tavaraa ja visuaalista tykitystä yhdessä elokuvassa, ettei hommasta tahdo saada paikoin otetta. Rauhoittakaa vähän, hyvät miehet! Ja käsikirjoittajat saisivat lopettaa nämä ”katsoja tietää enemmän kuin elokuvan henkilöt” –skenaariot, kun samalla olisi tarkoitus myötäelää heidän kohtalojaan. Siitä seuraa vain ärsyyntymistä. Ja ne hölmöt taustaselittelytkin olisi saanut jättää leikkaamon lattialle. Nämä tunaroinnit eivät kuitenkaan peitä alleen napakasti etenevää ja paikoin vimmatun väkivaltaista toimintatrilleriä, joka saa mukaan myös todella voimakasta emotionaalista latausta. Päähenkilön motivaattorina toimiva pikkutyttö on laittoman söpö. Sääli, että alun jälkeen hänet tyrkätään taustalle.



Sono: Cold Fish (2010) ****

http://www.elitisti.net/artikkeli/2011/05/018005/cold_fish_2010_sion_sono.html

Pen-Ek Ratanaruang:

Last Life in the Universe (2003) 9/10



Osakasta kotoisin oleva japanilainen Kenji työskentelee kirjastonhoitajana Thaimaassa. Elämä on jatkuvana virtana hiljalleen ohi lipuvaa massaa ja pakko-oirehäiriöinen ja yksinäiseen masennukseen vaipuva mies tuntuu jatkuvasti fantasioivan itsemurhasta ja sen mukanaan tuomasta "siunauksesta". Välissä on kuitenkin aina jotain, kuten oma tungetteleva veli, tai vieraan naisen auto-onnettomuus. Muutama verinen sattuma ohjaa elämäänsä ulkopuolisena tarkkailevan Kenjin oleskelemaan kauniin thai-tytön, Noin, merenranta-asuntoon. Kuin huomaamattaan pari rakastuu löytäen toisistaan lohtua ja merkitystä elämilleen.



Kauniiseen ja hiljaisen pidättäytyvään rakkaustarinaan limittyy Yakuza-sivujuoni, joka tuo Miike Takashin esittämän palkkatappajan vierailemaan Thaimaassa.



Pettämätön esteettinen tyyli ja kaunis kuvaus kuljettavat elokuvaa ilmaisuvoimaisesti, ja pitävät sen jatkuvasti mielenkiintoisena arthousemaisen hitaasta (ts. potentiaalisesti vitun tylsästä) kerronnasta huolimatta. Hienovaraiset kohtaukset onnistuvat kertomaan jatkuvasti enemmän kuin pinta antaisi olettaa, esimerkiksi japanilaisten veljesten välisestä suhteesta, Kenjin pakkomielteisestä luonteesta tai naispuolisen kirjastokollegan yksipuolisesta ihastuksesta Kenjiä kohtaan.



Ratanaruang on saanut vakuuttavan kansainvälisen tähtisikermän mukaansa, eli siinä mielessä ei ihmekään että homma toimii. Miike Takashi, jonka mukaantulo tuo elokuvaan hetkellisesti miehen omille töille ominaista absurdin makaaberia fiilistä; Wong Kar-wain hovikuvaaja Christopher Doyle kameran takana; ja japanilainen näyttelijätähti Tadanobu Asano Kenjinä. Ichi the Killerin julistekin muuten näkyy kirjaston seinällä yhdessä vaiheessa.



Last Life in the Universe on kaunis ja koskettava rakkauselokuva, joka ei turvaudu karamelliseen romantisointiin tai pessimistiseen (inho)realismiin. Elokuva alkaa synkästi, mutta lipuu jatkuvasti varovaisen toiveikkaaseen suuntaan ilman lässytystä. Arvostettavaa.