Eastern Condors (Sammo Hung, 1987)
Honkkariversiointi Dirty Dozenista siirrettynä Vietnamin sodan jälkipyykkeihin ja maustettu reilulla annoksella kung fua ja tylyä väkivaltaa! Erittäin suositeltava arveluttavan lauantai-iltaviihteen paketti, huono maku ja poikkeukselliset otteet ovat taattuja alusta loppuun. Seikkailuhenkistä B-sotaelokuvaa hymy huulilla esikuviaan ryöslainaten ei juuri paremmin voisi tehdä. Mitään näin älytöntä ja samalla älyttömän hauskaa en muista nähneeni ihan hetkeen. Ihan kuin mitä uskomattomimpien ajoneuvojen ja honkkariparhaimmistoa esittelevien matsien ja stunttien rallissa konetuliaseiden pauhatessa ei olisi tarpeeksi, Sammo Hung on lisäksi täydessä vedossa sekä kameran edessä että takana, ja akatkin ovat kovia luita molemmin puolin aitaa. Kranaatti suuhun ja raketti kuuhun!
Re-cycle (Oxide Pang Chun & Danny Pang, 2006)
Sitä saa mitä tilaa – menestynyt romanssikirjailija ottaa uudeksi projektikseen kauhukirjan. Neiti toivoo omakohtaisia kokemuksia pressitilaisuudessa, ja seuraavaksi alkaakin outoja tapahtua. Pian seikkaillaankin itseluodussa mikämikä-maassa kummia kokien. Lopputulos on kuin paska Stephen King ‑kirja: liian vähän juotua partavettä, liikaa uskoa omiin luovuuden kykyihin. Tämä on lauma hajanaisia, ajoittain lievää tunnelman karetta liplattavia kohtauksia jotka eivät rakenna mitään aidosti kiinnostavaa tai johda mihinkään oikeasti omaperäiseen. Sisällön aasiakummituskliseisyyteen ja silkkaan kakkaa pyllystä ‑fantsuilun köykäisyyteen nähden tätä sietää yllättävän pitkään, mutta mitä lähemmäs loppua päästään, sitä nopeammin vittuuntuneisuus sisältöön kasvaa eksponentaalisesti. Kun päästään viime hetkien ihastuttavaan abortinvastaisen "piilo"sanoman ilman puudutusta alas kurkusta survomiseen, tekisi Pangin veljesten naamaan survoa tiiliskiven puolikas. Silataan koko höttö vielä tosi nokkelalla twistillä, ja abysmaalinen raivokohtaus on valmis. VMP-tontilla ollaan, tukevasti paalutettuna ja sementtisaappaat jalassa. Hyi Saatana. Annetaan vielä erikoismaininta karmaisevan aivokuolleesta ja tyylitajuttomasta soundtrackista. Tuskin koskaan sanon näin, mutta nyt on pakko: Välttäkää!
The Executioner II: Karate Inferno (Teruo Ishii, 1974)
Viime loppuvuodesta perushyväksi havaitun mutta lievän pettymyksen katkun suuhun jättänyt The Executioner istutti aivoihin muhimaan myös toivon, jotta jatko-osa lunastaisi Ishii-Chiba ‑yhtälön herättämät lupaukset täyteläisemmin. No ei se kyllä... mielikseenhän tällaista pieruhuumorispedeilyä katsoo, kiitos Teruo Ishiin hyvällä tavalla huonon maun typerän tirkistely- ja eritehuumorin, mutta turpasaunajuhlaa on turha odottaa. Periaatteessa kaksi massamatsia, joista toinen aika kehno ja toinen silkkaa timanttia. Lopun Abashiri Prison ‑fiilistelyt ovat kyllä hienoja ja herättävät kysymyksen, voisiko joku tulla järkiinsä ja julkaista sen koko mittavassa komeudessaan, vanhat ja uudet, viimeinkin kotivideomarkkinoille. Samalla viivalla ekan osan kanssa, mutta eri syistä.