Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Ode to Gallantry (Chang Cheh, 1982)

Tämä edustaa Chang Chehin kepeämpisävyistä tuotantoa, vaikka vanha verellä läträäjä väläyttelee sekaan tavaramerkkiäänkin. Häröpallosekoitus supersankari-kung futa, komiikkaa ja tuttuja kunniakäsitys-teemoja jaksaa viihdyttää lyhyen kestonsa ajan juonen sekavasta kimpoilusta huolimatta / johtuen. Pettymyksenä matsipuolella ei nähdä mitään peruspätevää kummempaa. Vilpitön kunnianosoitus Philip Kwokille erittäin pätevästä, tyylilajiin nähden liioittelemattomasta roolisuorituksesta eräänlaisen "idiot savantin" pääroolissa Bastardina – homma ei mene hänen toimestaan rasittavaksi tai liikaa ylilyödyksi hetkeksikään.

Seijun Suzuki:

Detective Bureau 2-3: Go to Hell Bastards! (1963) ****

Suzukin super-hip ‑gangsterielokuvassa peloton yksityisetsivä / playboy (Joe Shishido) soluttautuu yakuzajengiin. Komeasti väreissä kuvattu noir-tyylittely paukuttaa kuvaan huippukauniita naisia, tyylikkäitä miehiä, nopeita autoja ja vintage-konekiväärejä. Kaiken tämän ohessa Suzukin elokuva on pirun hauska: Shishidon hämmästyksen ja epätoivon sekainen ilme tämän törmätessä ex-tyttöystäväänsä kesken soluttautumiskeikan on näkemisen arvoinen. Tykki leffa.



Jun Fukuda: Godzilla vs. Gigan (1972) *½

Vuoden ’71 täystunaroinnin Godzilla vs. Hedorah jälkeen syöksytään uudelleen turpa edellä seinään. Lasten sankariksi alentunut vihreä vitsiveikko saa tällä kertaa vastaansa salaliittolaiset sekä kaksi kappalein avaruusmonstereita. Luvassa on 50-minuuttia pöhköä, mutta epäviihdyttävää vakoojaseikkailua sekä puolen tunnin monsterifinaali, jossa ei nähdä mitään mitä sarja ei olisi aiemmin tarjoillut paremmin tehtynä. Hedorahin tapaan mukaan on teipattu vahva ekologinen viesti, joka saattaa kohdeyleisöön eli alakoululaisiin upotakin. Ehkä.



Isou Hashimoto: Evil Dead Trap 2 (1991) *½

Genrejyrän jatko-osassa on yritystä, mutta vituilleen menee. Edelliseen elokuvaan sen kummemmin liittymätön tarina siirtää puukkohipan kaupunkinäyttämöön ja vaihtaa päärooliin lihavan naisen. Psykoilu vain tuntuu tällä kertaa laimealta eivätkä sinänsä kunnianhimoiset kuvat ja musiikit tahdo löytää minkäänlaista rytmiä. Kestoakin on liikaa – 100 minuutin aikana hahmot ja tarinointi ehtivät alkaa pitkästyttää. Lopussa sentään isketään ruutuun muutama oksat pois –goretehoste.



Masaaki Tezuka: Godzilla Against Mechagodzilla (2002) ***

Anemia-aikakauden Godzillojen parhaimmistoon yltävä Godzilla Against Mechagodzilla miksaa kuvaan muutamia tietokone-efektejä, roiskii valtaosan toiminnastaan aidoin old school ‑metodein. Pienoismalleja laitetaan loppua kohden paskaksi oikein urakalla, eikä sinänsä epäyllättävä tarinakaan ole aivan pahimmasta päästä. Mechan käyttäminen viherpetoa vastaan muistuttaa sarjan parhaimmistoon kuuluvasta Godzilla vs. King Ghidorahista (1991), mikä ei lainkaan ole huono asia. Pääosassa 2000-luvun alussa idolin uraa koetellut, mutta sittemmin unohdettu Yumiko Shaku.

The Assassin (Chang Cheh, 1967)

Varhaista Chang Chehia Jimmy Wang Yu keulilla – resepti joka yleensä toimii enemmän tai vähemmän edukseen. Tällä kertaa tahti käy meikäläisen makuun turhan laahustavaksi ja tyylilajiin kuuluva (nationalistispainotteinen) melodramaattisuus astetta liian paksuksi, vaikka keitoksella on myös puolensa. Lopetus nyt ensinnäkin on taas ohjaajansa tapainen spektaakkeli, ryyditettynä ultratyylitellyllä sankarin poismenolla. Samoin tapahtumien sijoittaminen hyvin varhaiseen Kiinan historian vaiheeseen ja miekkailukoreografioiden keskittyminen simppelimpään menoon toivat vaihtelua moneen aiemmin nähtyyn. Kaukana ollaan kokonaisuudessa kuitenkin One-armed Swordsmanin ja sen kahden jatko-osan tehoista.



Samurai Assassin (Kihachi Okamoto, 1965)

Tasapainoinen sekoitus mysteeriä, trilleriä ja draamaa samuraielokuvan asuun puettuna. Kokonaisuus ei tarjoa sinällään yllättäviä piirteitä niille joille genre on tuttu, on vain todettava ilman sen kummempia syitä tällaista todella hyvin tehtyä tavaraa katsovansa enemmän kuin mielikseen. Toshiro Mifune auttaa tietenkin paljon, sillä mies on oma pätevä itsensä kautta linjan. Tällä kertaa yhteiskunnallsiet painotukset jätetään hieman pienemmälle, vaikkei niitä täysin myöskään unohdeta. Loppuhuipentuma äityy melkoiseksi spektaakkeliksi lumisissa maisemissa.



Swordsman (King Hu ja kumppanit, 1990)

Tästä tulee väkisin mieleen kulahtanut sananlasku kokkien määrästä suhteessa sopan laatuun... on yleistä toisen käden tietoa King Hu'n kävelleen ulos kesken projektin, ja IMDB tietää kertoa kokonaisuuden sisältävän neljä kreditoitua ja kaksi kreditoimatonta ohjaajaa. Eniten elokuvassa näkyy itse King Hu'n ja tuottaja-ohjaaja Tsui Harkin kädenjälki, ja huomaa ettei yhteispeli ole saumatonta. Ote ja tunnelma seilaavat laidasta toiseen, samoin ideoiden ja toteutuksen laatu. Mutta paljon hyvääkin, kuten pari aidosti mielenkiintoista hahmoa, nippu sähäköitä taistoja, hienoja maisemia, pari suorastaan hykerryttävää dialogin pätkää, hyvä perustarina ja suhteellisen jouheva kokonaisuuden kulku, lukuun ottamatta ilmeisen kännissä mukaan lisättyä ja toteutettua suunnattoman vaivaannuttavaa laulua, josta samme nauttia ainakin kolmasti. Lopputuloksesta tulee väkisin pyöritettyä mielessä "mitä jos" ‑skenaarioita ohjaajien suhteen, mikä jää tietenkin tyhjäksi spekulaatioksi.

Derek Yee:

Full Throttle (1995) **½

Derek Yeen ohjaus vuodelta 1995 kertoo motskarimies Joen (Andy Lau) ja hänen naisystävänsä Yeen (Gigi Leung) mutkittelevasta suhteesta, kun kilpakaasuttelija David Kwan (David Wu) ilmestyy kuvioihin. Derek Yeen ote on näyttävää, mutta tarina itsessään tuntuu turhan lapselliselta ja junnaavalta draamalta, jonka kurvit ja koukut näkee jo kilometrien päästä. Pääparin kemia ei toimi, eikä Andy Lau muutenkaan täysin vakuuta pärinäpojan roolissaan. Näyttävät ja oikeaoppisesti kuskin paikalta kuvatut kaahailut nostavat kuitenkin viihdyttävyyskäyrää jonninverran.



Yuri Kanchiku: My Rainy Days (2009) ***½

Itsekeskeinen koulutyttö Rio (Nozomi Sasaki) hankkii leveät viikkorahat myymällä itseään, mutta elämä kääntyy nurinkurin, kun sydän alkaa läpättää koulun professori Koukille (Shosuke Tanihara). Yuri Kanchikun ohjausdebyytti on yllättävän toimiva sekoitus draamaa, romantiikkaa, komediaa ja nessu-osastoa. Prostituutioon ei paneuduta osoittelevalla tai muutenkaan raskaalla kädellä, vaan tarinan annetaan lipua omalla luonnollisella painollaan. Hongkongin blu-ray sisältää mainion kuvan- ja äänenlaadun, mutta on lukittu alueelle A.

Ten Shimoyama:

Shinobi – Heart Under Blade (2005) *½

Eeppinen ja Hollywood-henkinen score ei onnistu pelastamaan Shimoyaman paskaa ninja-romanssia. Tylsää tarinaa masentavat entisestään huonot toimintakohtaukset, joissa sakin ainoa rähinöintitaitoinen (Tak Sakaguchi) on haaskattu CG-spedeilyrooliin. Sama ongelma vaivaa elokuvaa muutenkin – ”huikeat” maisemat eivät jaksa vakuuttaa kuin rotkot, joet ja jopa niissä loikkivat ninjat ovat kaikki tehty tietokoneella, ja vieläpä huonosti. Mieluummin kannattaa katsoa ex-jumalatar Aya Ueton Azumi kahdeksannen kerran, Shinobin Yukie Nakamasta kun ei jaksa kahta sekuntia pidempään välittää. Joe Odagiri on toki komea – hänen kanssaan kahville menosta olen aina unelmoinut.



Takashi Miike: God’s Puzzle (2008) **

Hikikomorityttö ja tämän pariksi tarrautuva pillua kerjäävä hunsvottipoika yrittävät synnyttää uuden universumin Miiken teini-scifi-komediassa. Ihan lupaavasti alkava juttu kaatuu armottomaan ylipituuteen sekä loppua kohden polttavaan kysymykseen: kumpi on tyhmä, minä vai elokuvan käsikirjoitus. Vika lienee jälkimmäisessä. Ennenkin ihastuttaneessa Mitsuki Tanimurassa ei tosin ole vikaa, ja Hayato Ichihara vetelee pääroolissa aivan omilla leveleillään. Kaikkia hänen hykerryttävä neroutensa ei kuitenkaan ole vakuuttanut; Midnight Eye julisti Ichiharan Japanin surkeimmaksi näyttelijäksi. Seuraavaksi tieten kritisoivat Nicholas Cagea. Ei voi ymmärtää.



Yoshishige Yoshida: Escape from Japan (1964) **

Huumeaddikti, hermoraunio ja liipaisinherkkä kolmas pyörä kehittävät suunnitelman paremmasta tulevaisuudesta Yoshidan epätoivoisessa ja paikoin liki painajaismaisessa elokuvassa. Rankka ja ääripessimistinen rikostarina levenee siinä sivussa yhteiskuntakuvaukseksi ja taide-elokuvaksi ohjaajan leikkiessä musiikilla popista psykedeliaan ja tunkiessa mukaan vieraat kansalaisuudet korealaisineen ja huonoa englantia puhuvine jenkkisotilaineen. Tulevat Tokion olympialaisetkin kummittelevat taustalla. Itsetarkoitukselliseksi menevä kokonaisuus katuu loputtomaan huutamiseen ja panikoiviin hahmoihin.



Kinji Fukasaku: Three Mad Dog Brothers (1972) ***

Bunta Sugawara riehuu sydämensä kyllyydestä Fukasakun Street Mobster –follow upissa. Sugawaran esittämä surkea street punk laskee korttinsa yakuza-veljiensä varaan. Kun kiittämättömät paskiaiset eivät otakaan vankilasta vapautuvaa kuumakallea sankarina vastaan, on aika haistattaa kaikille paskat ja rakentaa oma onni kaupungin syrjäkujilla. Holtittomasti rähinöivä elokuva heiluu liki parodian rajoilla, mutta ääriväkivalta iskee luun nopeasti kurkkuun. Tämän päivän sisäsiistissä Japanissa ei enää tämänkaltaisia elokuvia tuoteta valkokankaalle, vaikka yakuzaelokuva on maan virallinen leipägenre.

Sammo Hung:

Knockabout (1979) ****

Sammo Hungin erittäin vaikuttava taisteluelokuva kahdesta veijarista (Yuen Biao ja Leung Kar-Yan), jotka huijaavat elantonsa muiden kustannuksella. Elokuvan ensimmäinen puolisko on huumoripainoitteinen muutamilla tappeluilla ja loppu pelkkää mättöjuhlaa hieman vakavemmalla otteella. Loppupuolisko sisältää kovimman näkemäni treenijakson, missä Yuen Biaon akrobaattiset taidot ja rautainen kunto tulee hyvin esille. Elokuvassa nähdään myös tietenkin itse Sammo Hung kerjäläismestarina ja Karl Maka poliisina. Erinomainen.



Yuen Wo-Ping: The Magnificent Butcher (1979) ***½

Sammo Hungin ja Yuen Wo-Pingin mainio kung fu elokuva. Toimintakohtaukset ovat, kuten voi arvata, loistavia, mutta tarinassa on turhan paljon kierrätyksen makua (tosin 70-luvun loppupuolella taisivat kaikki kopioda toisiaan jossain määrin). Komediaa viljellään joskus enemmän ja vähemmän onnistuneesti eikä kokonaisuus ole yhtä vahva ja toimiva kuin monessa muussa aikansa klassikossa. Silti viihdyttävä mätkintä, joka kuulunee jokaisen Sammo Hungin tai Yuen Wo-Pingin elokuvista pitävän kokoelmiin.



Sammo Hung: Spooky Encounters (1980) *****

Sammo Hung esittää Bold Cheungia, jonka vaimo pettää tätä korkea-arvoisen virkamiehen kanssa. Cheung lavastetaan vaimonsa murhaan ja jännittävä ajojahti alkaa, jossa on kaikkea möröistä vampyyreihin ja manaaviin taoisti-pappeihin. Ja tietenkin todella näyttävillä kung fu koreografioilla höystettynä. Sekametelisoppa on aikamoinen, mutta kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen ja kokonaisuus toimii pirun hyvin. Eritoten loppupuoli on silkkaa juhlaa; loistavaa mättöä, huikeita stuntteja ja yksi kovimmista seinäänlopetuksista ikinä. Komediallisen kauhugenren kirkkaimpia helmiä ja väittäisin, että Sammo Hungin paras elokuva.



Kaikki kolme elokuvaa löytyy asiallisesti remasteroituina versiona samassa paketissa nimeltä Sammo Hung Action Collection.

Kinji Fukasaku:

New Battles Without Honor and Humanity 2: Boss’s Head (1975) ***

Fukasakun yakuza-kinetiikka rauhoittuu uudelleenlämmittelysarjan toisessa osassa. Aloitusosassa päätään nostanut huumori on lykätty takaisin taka-alalle, mutta rauhallisia suvantohetkiä löytyy enemmän kuin originaalista sarjasta yhteensä. Lienee ensimmäinen kerta, kun vakiorundinsa vankilassa keikannut Bunta Sugawara ei ensitöikseen piekse ketään henkihieveriin. Eipä siinä mitään – äijän repertuaareja seuraa mielellään vaihteeksi normaalinopeudella. Elokuvasta jää silti hieman puoliksi puraistun maku suuhun. Hitaampi tempo ei ole syventänyt tarinaa, vaikka toki yakuzasirkusta verisine ammuskeluineen ja mukaan ympättyine autoromutuksineen mielikseen katselee. Fukasaku päästikin ajoneuvoagressionsa täyteen loistoon seuraavan vuoden mielipuolisessa autokaahausleffassa Violent Panic: The Big Crash.



Kinji Fukasaku: New Battles Without Honor and Humanity 3: Last Days of the Boss (1976) ***½

Startissa hajanainen ja Bunta Sugawaraa ainoastaan sivuroolissa vilautteleva kolmonen lupailee sarjan laiskistumista, vaan kuinkas käykään! Alkusähläyksien jälkeen Sugawara ottaa kuin ottaakin osansa, ja kerronta alkaa tiukkenemaan kohtaus kohtaukselta. Ennen kivikovaa lopetusta tarjoillaan kasa loistavia yksittäisiä kohtauksia, kuten korealaista koukkua esittävän Eiji Gon palkkamurhakeikka, joissa Fukasakun väkivaltakuvaus rävähtää täyteen julmaan loistoonsa. Arvosanaa rokottavista alkupään kohtauksista huolimatta erittäin tiukka yakuza-elokuva.



Eiichi Kudo: Battles without Honor and Humanity: Aftermath (1979) ***½

Fukasakun hieman ilmaan jättämä saaga saa päätöksensä kolmen vuoden viiveellä. Hektisen väkivallan päivät on tallottu taakse; jo 127 minuutin pulskistunut kesto sekä tapahtumia omakohtaisesti ruotiva kertojaääni vihjaavat tyylilajin muutoksesta. Nyt ollaan lähempänä Scorsesen ja Leonen eeppisiä coming of age ‑rikoselokuvia kuin raivopäistä Fukasakua. Uudet nuoret näyttelijät – mm. Down Town Boogie Woogie Bandin vokalisti Ryûdô Uzaki – sekä kyseisen bändin hienot musat onnistuvat tehtävässään sen verran hyvin, että merkittävän henkilön seulaksi ampuminen laittaa aina armottoman vitutuksen päälle katsomon puolella. Sarjan päätökseksi ei siis lainkaan hullumpi elokuva.

Hard Revenge Milly (Takanori Tsujimoto, 2008)

"Hell begins here." Lähes lyhärimittainen mikrobudjetin ihme hakkaa, silpoo ja ammuskelee vyön alle kiitettävällä intensiteetillä koko kestonsa ajan. Kyberpunkkia, postapokalypsia, ultraväkivaltaa, mauttomuuksia ja koneilla maustettua japnilaista hard rockia samassa cocktailissa – maistuu, kantaen hyvin heikkouksiensa ylitse. Teki mieli ihan hemmetisti katsoa perään myös jatko-osa, mutta ei makiaa mahan täydeltä.



Raining in the Mountain (King Hu, 1979)

Herra Hu ei turhan monta elokuvaa urallaan tehnyt, mutta teosten painolasti on sitä raskaampi sekä aasialaisen elokuvan että elokuvan taiteena ylipäätään vaakakupissa. Kuninkaan tuotannossa Rainining... edustaa kenties sitä lähintä vastinetta absoluuttiselle täydellisyydelle. (Touch of Zen kirii sitten ohi persoonallisuudellaan ja kunninahimollaan...) Kokonaisvaltainen näkemys on juttu, mikä nostaa Raining in the Mountainin sfääreihin. Martial arts ‑mättämistä on mukana vain siteeksi, verrattuna vaikkapa saman ajan Shaw Brothers ‑tuotantoihin; sen sijaan pienimpiä yksityiskohtia myöten harkittu visuaalisuus ja kuvakompositiot ovat sellaista mihin törmää harvoin ilman että ne vaikuttaisivat itsetarkitukselliselta kikkailulta. Tässä kaikki tukee kaikkea. Näyttelijöistä ja sitä kautta hahmoista revitään kaikki irti vähäeleisen tyylikkäästi, kun tarinan seittiä kudotaan yhteen mysteerin, mystiikan ja buddhalaisen filosofian kautta, ja kaikki samassa elokuvassa saumattomana kokonaisuutena. Raining in the Mountain on kaiken kaikkiaan leuat loksauttava taidonnäyte.

Hard Revenge Milly: Bloody Battle (Takanori Tsujimoto, 2009)

Sama kova ryttyytys jatkuu kuin eltäjässä, mutta lihaa on saatu luiden ylle muussakin kuin pituudessa. Vaikka ei mistään Dostojevskin teoksesta ole kyse, Millyn hahmo ottaa enemmän syvyyttä komplekseineen, ja erityistä parannusta saadaan pahisten leiriin, joista ei päässyt viime kierroksella edustusjoukkueeseen kuin Mitsuki Koga. Loppumatsin päätös ei ole aivan niin herkullinen kuin edeltäjässä, vaikka tälläkin kertaa seuraa leuan putoaminen ja heti perään räjähtävät naurut. Matsit yleensä ovat sen sijaan läpeensä kovia, kerrankin on nopsa leikkaus ja tärinäkamerat tasapainossa selkeyden kanssa. Mauton huumori ja ultraväkivalta sekä herkullinen kyberpunk-dystopia voittivat tälläkin kierroksella puolelleen. Vielä piirun ekaa kovempi jatko-osa.



Porco Rosso (Hayao Miyazaki, 1992)

Mukaansa tempaava seikkailu ryyditettynä tatsilla magiaa. Sika lentäjä-ässänä, merirosvomaiset ilmarosvot ja taustana Italia fasismin nousussa ennen toisen maailmansodan alkua on kuin välimeren kajahtanut versio Casablancasta. Välistä söpöily ja tohellus käy lievästi ärsyttämään, mutta monasti sitä huomaa nauravansa ääneen ja ihastelevansa vilpitöntä, sankarillista maailmankuvaa mikä katsojalle piirretään. Tällaista leffaa voisi kuvitella katsovansa nuoremman jälkikasvun kanssa siten, että molemmat viihtyisivät.



Steamboy (Katsuhiro Otomo, 2004)

Jotkut sitä vain osaavat visualisoida, ja toiset taas osaavat vallan perkeleen hyvin: jälkimmäisestä väittämästä käy todisteeksi Otomon toistaiseksi viimeisin täysimittainen näyttö. Ulkoisesti kakku on vallan helvetin loistava, mutta tarinallisesti miljöön ja steampunk-konseptin kiehtovuudesta huolimatta vähän laahataan. Porukka on pikkaisen ohuenlaista, Scarlettin hahmon onnistuessa suorastaan riipimään hermoja. Miljöö ja meininki kantaa elokuvaa yllättävän pitkälle ohi tarinan heikkouksien. Ne visut: Luoja, miten kaunista ja tasapainoista animaatiojälkeä kaikessa hektisyydessäänkin katsojalle tarjotaan! Sarjassamme "niin kaunis, että heikkouksia antaa paljon anteeksi".

Dead Leaves (Hiroyuki Imaishi, 2004)

Aloitin sitten lauantai-aamupäiväni pahaa-aavistamatta vajaalla tunnilla säälimättä turpaan – pahalla tavalla. Totaalisen anarkistinen ultraväkivallalla, pieruhuumorilla ja muilla mauttomuuksilla mässäilevä, epätavallisen näköinen anime munasi mahdollisuutensa ylilevottomalla toteutuksella salamaleikkauksineen ja ruudunjakoineen. Pidin täysin kajahtaneesta maailmasta ja rosoisesta, suorastaan kubistisesta ja siloittelemattomasta piirrosjäljestä, psykedeelisistä väreistä ja maisemista nyt puhumattakaan. Maailmalla on ilmeisesti aikanaan kuolakin vähän piireissä valunut Dead Leavesin perään, mutta ei vanha tällaista välkeshow'ta jaksa, eli en yhdy kaanoniin. Hyvä yritys ja irtiotto, mutta hieman malttia menoon, pyydän.



Shaolin Martial Arts (Chang Cheh, 1974)

Miehistelyn / mies-estetiikan mestari taas vauhdissa, ja äijäilyä riittää, naishahmoista taas jäädessä kaikki teho repimättä. Näennäisen muodollisen ja viileän elokuvan alle kätkeytyy mielenkiintoisia WTF-hetkiä, kuten naikkosen käden sujahtaminen kung fu ‑pahiksen housunvyötäisten alle, mistä se dramaattisen musiikin säestämänä ja ilme kauhistuneena vetäistään salamannopeasti pois. "Paha hetero, hyi!" No okei, naureskella sopii, mutta turha kieltää, etteikö testosteronin täytteisissä turpiinmättäjäis-kohtauksissa olisi kaikki enemmän kuin oikein, erityisesti lopputaistoissa. Alexander Fu-Sheng, Gordon Liu, Billy Tang ja Chi Kuan Chun vetävät kaikki hyvät setit kasaan. Ällöttävistä Manchuista jää parhaiten mieleen jo mainittu "rautamuna", jonka naama on tuttu mutta nimeä en onnistu sille löytämään. (Little help here?) Muukin porukka osaa hommansa. Treenausmatsku ja etenkin raivostuttavanhauskan löysäilevä eagle claw master jäivät myös mieleen positiivisina. Yllättävää että ainakin astetta koherentimpien kung fu ‑tarinoiden ystävänä olen hieman pettynyt, kun sellaista on tarjolla. Pientä ylipituutta ja tiivistämisen tarvetta oli mielestäni havaittavissa, mistä on tässä vaiheessa pudotettava vähän pisteitä. Toisin sanoen, tähdissä semmoista kolmea ja puolikasta tarjoaisin – leffalla on potentiaalia tienata uusintakatselulla vielä puolikas lisää.

Human Pork Chop (Benny Chan Chi Shun, 2001)

Melko perinteistä CAT III-eksploitaatiota, eli törkyistä, väkivaltaista ja ihmisarvon päälle sylkevää, perustuen tosielämän rikokseen vuodelta 1999. Tarina kerotaan takaumina lyhyiden poliisikuulustelun pätkien välissä, kuinka huumeisiin menevä katuprostituoitu varastaa parittajalta, jää kiinni ja vangitaan "velkaorjaksi" – ja vähemmän yllättäen tästä seuraa paljon pahaa, ihmisen alistamista ja pientä tabujen murskausta. Kuvauksen ja värimäärittelyjen puolesta leffa onnistuu näyttämään melkein vuosikymmenen ikäistään vanhemmalta, mikä ei ole huono asia. Nuhjuiseen tarinaan sopii nuhjuinen ulkoasu. Toteutuksesta on luojan kiitos jätetty lähes kaikki komediaperseily pois – mikä toisaalta ei jätä pakopaikkaa pahuudelta. Elokuva on läpeensä julma ja nihilistinen, ikään kuin graafinen toteamus ihmisen paskuudesta. Se ei ole toisaalta huonosti toteutettu mutta ei myöskään juuri mitään muuta sisältöä tarjoava kuin dramatisoitu läpiluenta tapahtuneiden rikosten dokumentoinnista. Vähän ylimääräisiä pisteitä ahdistus- ja suihkuntarvemittareiden riittävän pikaisesta täyttämisestä – onko se nyt sitten hyvä asia, en tiedä...



Red Shoes (Yong-gyun Kim, 2005)

Tämä korealainen kummituskauhuilu sisältää muista alansa leffoista niin tuttuja elementtejä, että on kuin katsoisi useista palasista kokoon kursittua Frankensteinin hirviötä. Kokonaisuus yrittää kovastikin irtiottoa kaltaisiinsa, mutta silti mieleen jäävät eniten ne tutuimmat elementit ‑pimeät käytävät, haahuilevat mustatukkaiset naishahmot ja näkymättömistä pursuilevat varjot ja tarttumaraajat. Kyseessä on muodollisesti pätevä kimppu lajityyppinsä kliseitä, hyppysellisellä ihmissuhde-psykodraamaa ja omia ideoita maustettuna – hajoten sitten viimeisellä kolmanneksellaan lopulliseen sekoilun kurimukseen. Kokonaisuus on muotokielen puolesta hyvin ammattimaisesti toteutettu (poislukien yksi jotenkin aivan jumalattoman kornisti toteutettu näyteikkunan läpi syöksyminen) ja sisältä parit onnistuneen trippailevat säikäytyksensä, mutta siinäpä se – keskitasoon jumitutaan ikävän harmaasti. Loppua kohden myös ote alkaa luisua ja ruvetaan harhailemaan kaoottisen leikkaa ja liimaa ‑askartelun puolelle – artsuihin balettisekoilutakaumiin päästessä meikän pyyhe lensi kehään ja rupesin lopullisesti odottamaan, koska tämä loppuu. Paikoitellen lupaava, loppupelistä perhanan turhauttava.

Operaatio ‘kaverin elitististäminen’



Shigero Ozawa: The Street Fighter (1974) ****½

The most motherfucker movie ever made! Chiban timanttisin elokuva parittaa action-tähtensä raakalais-karaten hänen aiemmin esittämien yakuza-pahisroolinen kanssa luoden kaikkien aikojen martial arts –antisankarin. Taloudellisena innoittajana toimi toki Bruce Leen honkkarit, mutta Chibasta kuoriutui aivan eri peto hänen virnuilleessaan mielipuolisen mielihyvän kourissa aina satuttaessaan ihmisiä. Rautaisen väkivallan ohella mieleen paistuu Yutaka Nakajiman klassinen taidonnäyte hänen reagoidessaan suru-uutisiin, sekä Chiban hämmentävä homoeroottinen side-kick, joka läpi elokuvan kutsuu sankaria darlingiksi.



Shigero Ozawa: Return of the Street Fighter (1974) ***

Anti-rasismia à la Sonny Chiba: potki kaikkia perseille uskontoon, sukupuoleen tai ihonväriin katsomatta. Jatko-osassa Tsurugi saa vastaansa mafian leipälistoilla toimivan monikansallisen pahisjoukkion, jota ihastuttavan brutaalien liikkein möyhennetään. Chiba charmin puree yhä, mutta tuotanto on hätäinen. Juoneen ei tahdo löytyä mitään tolkkua ja jopa flashback-kohtauksesta nähdään flashback. Ihastuttava Yoko Ichiji jää hänkin turhan rankan Peppi Pitkätossu –lookin hautaamaksi. Chiba itse osoittaa muutamissa kohdin hieman liikaa inhimillisyyttä, vaikka huippuhetkistä ei olekaan pulaa. Silmäväkivallan, aseettomien vastustajien ampumisen ja pyssyllä puukottamisen kaltaisen Chibamaisuudet repivät viihdekertoimia kohtia kattoa aina kun juttu vaan rullaa eteenpäin.



Kazuhiko Yamaguchi: Sister Street Fighter (1974) ****

Etsuko Shihomin mainio pääosadebyytti (rooliin oli alunperin tulossa Angela Mao, jonka tiputtauduttua pois Chiba nosti suojattinsa päärooliin), jossa söötti 18-vuotias Shihomi vääntelee pahojen miesten päitä pois paikaltaan – tosin hieman vähemmän graafisesti alkuperäisessä jenkkiversiossa, josta pahimmat raakuudet saksittiin pois. Toein action-automaatti no.1 Kazuhiko Yamaguchi pitää temmon kovana ja paiskoo kuvaan special-fightereita (nunchakut, tikarit, puhalluspyssy, amazonit, jne.) 10 minuutin välein. Pahisrooleissa pätevät vakioturpa Masashi Ishibashi sekä vanha kunnon yakuza-paskiainen Bin Amatsu, joka on tulessa leffan pääpahana. Chiba itse varastaa valokeilan aina kuvaan astellessaan, vaikka heebo näyttääkin enemmän seuraavan vuoden Doshin So biopic The Killing Machinestä napatulta kuin miltään katutappelijalta.



Yutaka Kohira: Dragon Princess (1976) ****

Toein vuoden ’76 genrejyrä Yutaka Kohira (karate, biker, ja WIP kaikki saman vuonna) nappaa Chiba-protege Etsuko Shihomin ohjaukseensa ultra-viihdyttävässä karate-actionissä. Groovyn soundtrackin sävyttämä turpajuhla siistii hieman genreveljiensä väkivaltaisuutta, mutta korvaa sen läpikotaisin komeasti koreografioiduilla matseilla sekä Etsuko Shihomin suloisella persoonalla. Casting on täyttä dynamiittia: yakuza-legenda Bin Amatsu (pääpahis), forever-evil Masashi Ishibashi (sokea palkkatappaja), kulttikone Yasuaki Kurata (salaperäinen mies), pikkuveli Jiro Chiba (perhemies), sekä tietenkin jumalattoman karismaattinen, silmälapulla varustettu Sonny Chiba itse.



Kazuhiko Yamaguchi: Karate Bullfighter (1975) ***½

Sonny Chiban bio-pic hänen tosielämän mestaristaan Masutatsu Oyamasta, pohjanaan samaisen hepun elämästä tarinoivat manga-sarjakuvat. Chiba itse opiskeli Oyaman alaisuudessa kaikkein kovaotteisimpana full-contact ‑karatena tunnettua Kyokushin karatea 1960-luvun puolivälissä. Mestarin ajanvietteisiin kuului mm. härkiä vastaan matsaaminen, joka tiettävästi päättyi 54-0 Oyaman hyväksi. Muutaman sarvipään kerrotaan painuneen manan maille jo yhdestä iskusta. Ei siis mikään turha mies, kuten ei hänestä kertova rosoinen elokuvakaan. Karaten urheilullistumista vastustava Chiba mätkii läpi elokuvan vastustajia naamatauluun aitoa härkää myöten. Asennejuhlaa häiritsee ainoastaan hektinen kameratyösketely, jossa kuvaaja nähtävästi väistelee potkuja siinä sivussa kun yrittää saada ne tarttumaan filmille.



Kazuhiko Yamaguchi: Karate Bearfighter (1975) ****

Tykistys tiukkenee entisestään Chiban ultimaalisiin karate-elokuviin lukeutuvassa jatko-osassa. Tällä kertaa yakuzan henkivartijaksi palkkatuva Oyama vetäisee valkoisen takin ja aurinkolasit päälleen jotta nilkkien pahoinpitelemisessä olisi enemmän munaa. Parantunut kameratyöskentely takaa loistavien toimintajaksojen laadun, vaikka härkä onkin vaihtunut mieheen nallekarhuasussa. Tarinassa on ehkäpä hieman liikaa tunteilua loppua kohden, mutta eipä se menoa paljoa haittaa.



Kazuhiko Yamaguchi: Karate For Life (1977) ***½

Trilogian viimeinen heittää Chiban painikehään – vääntö ei ole entisen veroista, mutta osoittautuu avoimin mielin katsottuna komeaksi päätökseksi. Pahiten jutussa pätkii ponnettomat draamakuviot sekä painipatsien munattomuus verrattuna aiempien osien yakuza-rehventelyyn. Hideo Murota on kuitenkin verraton veikko Great Yamashitana, eikä Chiban miehekkäässä olemuksessa ole moitteen vikaa. Alun ja lopun toimintajaksot ovat upeinta karate-tykitystä mitä rahalla saa – näitä katsoessa muistaa, että vaikka Hongkongissa tehdään kaikkein näyttävimmät mätöt, niin Chiban huippuelokuvien raakaa intensiivisyyttä ei voita mikään! Komea sulkeuma aikakaudelle – tämän jälkeenhän ei enää liiemmin puhtaita karate-elokuvia tehty.



Ja olihan siinä setissä The Killing Machinekin (1975, ****), mut en ny jaksa alkaa kirjoittaan. Kovahan se on! Lukekaa vaikka Tatun tekstit etusivulta.



Ja siinä sivussa on ehditty etusivulle lisätä ainakin:

Masato Hara: 20th Century Nostalgia (1997) ****

Seiji Chiba: Kunoichi (2011) **

Ryuichi Hiroki: L'amant (2004) ***½

Thunderbolt Fist (Chang Yi-Hu, 1972)

Propagandan perusaakkoset, osa 468: "Paha Japani ja sorto. Koska sorto ja hyvän miehen murha, minä kosto. Me kaikki uhraus ja kosto. Me yhdessä kivellä japanilaista naamaan. Hyvä me."

Tarina ei tuon enempää ideoilla säihky, eikä koreografia pääse hengästyttämään oikein hetkeäkään. Omaperäisin toteutuskeino ovat mustavalkoiset takaumat, eli se siitäkin aiheesta. Mustasukkaisuusdraaman sivujuoni yrittää luoda jännitettä ja onnistuu vähäsen, mutta kun tämäkin on niin nähtyä... Nillityksestä huolimatta lopputulos ei ol sysipaska – ainahan rehellistä turpaanmättöä mielikseen katsoo, jos se on edes perushyvin toteutettu. Muuta ei vain ole juuri tarjolla – paitsi sitten aivan viimeisen viisitoistaminuuttisen aikana, jolloin älyttömyydet, liioittelu ja groteski nyrkki- ja potkuteurastus nostavat väkisinkin hymyn suupieliin. Ja sentään pääosassa riehuva Kan Chia näyttää tylyltä paskiaiselta aivan liian usein toistuvina seesteisinäkin hetkinä, mikä on miellyttävää vaihtelua siloposkisankareihin – kaveri on vähän kuin Shaw Brothersin Charles Bronson ‑vastine, vigilantismi ja kaikki! Ilman kahta viimeksi mainittua hyvää puolta tämä olisi täysin unohdettava tapaus – loppu tekee siitä ainakin genremyyrille suositeltavan.

Red to Kill (Billy Tang, 1994)

Tässäpä paketti todella hämmentävää CAT III ‑ryönää, johon on todella vaikea suhtautua – suorastaan ohittamaton tapaus, jos haluaa nähdä millaista jälkeä etulohkolobotomiasta toipuva simpanssi saisi aikaan käsikirjoittajana ja ohjaajana. Ei – ylikierroksilla spiidistä ja feromoneista hyrräävä, etulohkolobotomiasta toipuva simpanssi. Toteutus loukkaa ainakin vammaisia ja naisia, ja pitkitetyn loppukliimaksin Wrestlemania-touhut ja goreilut loukkaavat tyylitajua – kuten myös kamalat, todella kamalat tearjerker-kohtaukset. Joissa yhdestä esiintyy sydämenmuotoinen lasten syntetisaattori tositoimissa. Ei helvetti. Kaikkien käytös ja motiivit loukkaavat tervettä järkeä ja katsojan älykkyyttä koko elokuvan keston ajan.



Kuulostaa paljon hauskemmalta kuin on. Katsominen oli ainakin yli tunnin yhtä tuskaa ja myötähäpeää, samaan aikaan teki koko ajan mieli mennä suihkuun. Jos masu kestää viiimeiseen neljännekseen asti, viimeiset hetket kaikessa älyttömyydessään, korniudessaan ja typerissä ylilyönneissään ovat juuri ja juuri nähdyn vaivan arvoisia.

Web of Death (Chor Yuen, 1976)



Hämmentävä sekasikiö pukudraamaa, fantasiavehkeilyä kauhuelementein ja kung fu'n mäiskettä. Viimeksi mainittu jää kenties eniten jalkoihin kaikkien pyroefektien, veikeiden ansojen ja ennen kaikkea kuolonverkon kutojan, kaikkia suuresti kauhistuttavan Viiden Myrkyn Hämähäkin (ahooga!) rynnistäessä katsojan silmille mitä käsittämättömin lopputuloksin. Tarina on, ylläri, yhtä huttua, ja yllättävän paljon draamapuoli vaatii kärsivällisyyttä, mutta mainittu sekoilu antaa about samalla mitalla takaisin, joten voiton puolelle jäädään. Tosissaan hyvää kokonaisuudessa ei ilman yksittäisiä kohtauksia siellä täällä oikein ole, mutta kalkkunahupailuna tässä oli sellaista tarvittavaa magiaa, jotta katsoessa sai tarpeekseen ällistellä.