Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Wicked City (Yoshiaki Kawajiri, 1987)



Hyvää settiä vuosien jälkeenkin. Mikä hieman geneerisessä tarinassa ja kiintoisista asetelmistaan huolimatta luonnosmaisiksi jätetyissä taustoissa hävitään, otetaan takaisin kottikärryllä annostellulla mielikuvituksellisella mörkölaumalla ja toiminnalla. Rivoja kääpiöitä, laazerkynsiä, mukklun näköisiä lonkeroita, vagina dentata, pistooli jonka rekyyli paiskaa ukon seinään niin että betoniin tulee halkeillut monttu – ja mitä näitä nyt oli. Huomaa että samoista kätösistä on lähtenyt Ninja Scroll, sen verran kipeää menoa on näin aiemminkin saatu jo aikaiseksi. Tämmöisestä Disneylle painajaisia aiheuttavasta eroottissävytteisestä visvakauhutoiminnasta ei voi kuin tykätä.

Evans:

Merantau (2009) [dvd] **



Tämä unohtui listata ajankohtaisessa välissä. Tuli kalibroitua omat The Raid ‑odotukset Night Visions ‑näytöstä varten kohdilleen Merantaun katselulla. Potentiaalia parempaan suoritukseen on havaittavissa, mutta kummoinen tekele Merantau ei todellakaan ole. Juoni on heikko ja aneemisesti etenevä (lyhemmän version 110 minuutissa on ainakin 20 liikaa... Director's Cut:in 134 kuulostaa kuolettavalta): pitkään aikaan en ole joutunut yhtä voimallisesti taistelemaan pikakelausnapin painamista vastaan kuin elokuvan draamajaksoissa. Ekan n. 35 minsan aikana ei tapahdu yhtään mitään mielenkiintoista. Taistelukohtaukset taisivat olla ihan jees (mitä nyt mieluummin katsoisi vähän raavaampaa toimintaa kuin 60-kiloisia tikku-ukkoja lentelemässä seinille), mutta täysin tyhjänpäiväistä kertakäyttöhupia tämä on – näin muutaman kuukauden jälkeen elokuvasta ei muista oikein mitään. Iko Uwaiskaan ei jäänyt mieleen hyvässä eikä pahassa.



Yuen: Fong Sai Yuk (1993) [35mm] ****½



90-luvun periodikungfurenessassin komedioiden ehdottomia huipputöitä. Kekseliästä toimintaa ja kautta linjan enemmän huvittavaa kuin rasittavaa hölmöilyä (jopa genrelle pakollinen identiteettien sekoitusjakso ei ehdi ärsyttää). Vakavammat ja kepeät elementit toimivat yhdessä kuin sattumalta, ja kokonaisuudella on oma eheä, fantasianomainen tunnelmansa. Vastustamaton Josephine Siao nostaa elokuvan vielä yhden pykälän ylemmäs klassikoksi asti; olisi kiva saada katsottavaksi elokuvia hänen nuoruutensa päiviltä. (Chan Chung-yung on myös hillitön Tiikeri Lou'na.) Mukava oli nähdä pitkästä aikaa filmiltä; Universen ei-anamorfinen Hongkong-dvd on surkeampi kuin kotimainen vhs, ja muut eng. tekstitetyt vaihtoehdot taitavat olla editoituja versiota. (Vai onko suomiprintti edes täysipitkä Hongkong-versio?) Muistaakseni kakkososa oli huomattavan kehno; pitäisi varmaan katsoa uudestaan nyt kun ykkönen on taas tuoreena mielessä.



To: Idän soturit (The Heroic Trio, 1993) [35mm] ***



Samalta vuodelta idän toimintatyttögenren oleellisimpia rypistyksiä, joka tosin oli nyt yli 10 vuoden tauon jälkeen aavistuksen heikompi kuin mitä muistin. Silti voittamaton trio naistähtiä, ja hauska tarkkailla myös sittemmin Hongkongin ykkösohjaajaksi kehittyneen Johnnie Ton varhaista tyylittelyä. Varsinainen sisältöpuoli aika tyhjä, mutta takuuviihdyttävää matskua joka tapauksessa. Muistaakseni kakkososa oli huomattavan kehno; pitäisi varmaan katsoa uudestaan nyt kun ykkönen on taas tuoreena mielessä.



Yuen: No Retreat, No Surrender 2: Raging Thunder (1987) [dvd] ***



Thaimaassa kuvattu honkkari länsimaalaisin tähdin, viimein tsekattu etusivun arvostelun innoittamana. Ehta nautittava action-halpis, jossa ei ole mitään kovin omaperäistä, mutta tärkeät asiat kohdallaan. Näitä ovat luonnollisesti mm. taistelukohtaukset (aseettomat ottelut tosin jäävät hieman lyhyiksi), hymyilyttävän surkea dialogi sekä julmistelunsa täysillä yli laidan vetelevä pääpahis – ja erityisesti tapa jolla tämä päästetään päiviltä! Pituutta tosin on n. vartti liikaa, tälläiset pitäisi ehdottamasti olla "Kesto: 90 min".

Momomatsuri: Suki (Ichi no suki) (eka setti) (2012) (digiprojektio)

– Kaeri michi **

– Figaro no kokuhaku **½

– the place named *



Kolme Momomatsuri: suki –kokoelmaan sisällytettyä lyhytelokuvaa nuorilta naisohjaajilta. Kaeri michi edustaa tarpeettoman salonkikelpoista, vähäpuheista draama, jossa nainen palaa kotiseudulleen. Muutama nätti kuva viehättää, mutta ohjaajalta ei tämän perusteella uskalla odottaa paljoa. Figaro no kokuhaku on paikoin viihdyttävä teinikomedia seksin- ja tyttöystävän nälkäisistä koulupojista. Hieman yamashitamainen huumori ja koulutyttöjen perään kuolaaminen yllättävät ohjaajan sukupuolen johdosta. Porukan kunnianhimoisin the place named lässähtää nuoren ohjaajan taiteellis-tärkeäksi henkilötutkielmaksi, jonka teennäiseen tarinaan ei löydy inspiroitunutta otetta. Kokonaisuutena vaatimaton setti, mutta Osakan mainion indie-yhdistys Planet +1:den minikokoisessa elokuvateatterissa tunnelma oli kohdallaan. Vanhaan siivouskomeroon rakennettu teatteri sisältää istuimet vain parillekymmenelle katsojalle, sekä ahtaan lipunmyyntikäytävän, jonka seinien väliin tukevampi henkilö voisi jäädä jumiin.



Ryuta Tazaki: Salvage Mice (2012) *½

Mitsuki Tanimura karate-elokuvassa! Kuulostikin liian hyvältä onnistuakseen. Tokusatsu-veteraani Ryuta Tazakin masked hero –elokuva on laiska veto, joka jää pahasti jälkeen hieman samoilla vesillä hiihtäneestä karatejuustopurilaisesta K.G. Viimemainitun pahis Richard Heselton, joka on jostain syystä dubattu englanniksi, on elokuvan ainoa vakuuttava taistelija. 14-vuotias Julia Nagano omaa potentiaalia, mutta ääni- ja kuvausosasto ei onnistu taikomaan hänen pieniin nyrkkeihinsä tarpeeksi pippuria. Koreografia on vaatimatonta, tarinasta ei irtoa edes b-hupia, eikä tyylikkäässä trailerissa käytettyä Momoiro Clover ‑hittiä Contradiction kuulla elokuvassa. Mälsää.



Takashi Shimizu: Rabbit Horror (2011) *½

Takashi Shimizu on saanut urallaan aikaan tasan yhden hyvän elokuvan (Marebito). Päähenkilöitä piinaavasta pupujussista kertova Rabbit Horror (3D) olisi omannut potentiaalia tilanteen korjaamiseen, mutta tuloksena on jälleen nolo mahalasku. Käsikirjoitus on vuosikymmenen aikaansa jäljessä olevaa j-horror-kuonaa, jonka psykologinen syvyys on palosammuttimen luokkaa. Mukana ovat kaikki kliseet pitkistä hiuksista pikkulapsiin ja menneisyyden traumoihin. Se on sääli, sillä muutamassa visuaalisessa jaksossa on kiistämätöntä imua, ja itse karvaheebo on mitä oivallisin ilmestys: elukka-asussa talsiva näyttelijä – hölmöydessään nerokkaan kiehtova pahis. Kunpa Shimizu löytäisi itsestään vielä saman ohjaajan, joka loi omalaatuisen, kauniin ja rohkeasti katsojan tulkinnan varaan jättävän psykologisen kauhuelokuvan Marebito (2004).



Etusivulla

Takafumi Watanabe: Rubbers (2010) ****

Eisuke Naito: Let's Make the Teacher Have a Miscarriage Club (2011) ***½

Sion Sono: Himizu (2012) ***

Takashi Miike: Ai to Makoto (2012) *½



Gosha-threadissa:

Fireflies of the North (1984) **

Carmen 1945 (1988)*½

Oil Hell Murder (1992) *½

Zatoichi 8: Fight, Zatoichi, Fight! (Kenji Misumi, 1964)



Sokea antisankarimme saa onnettomien sattumusten seuraamuksena poikavauvan tilapäisen huoltajuuden hetkeen rauhallisimmassa Zatoichi-sarjan edustajassa. Misumin ohjaus henkii samuraitarinoiden ylevyyttä, mutta toisaalta Zatoichin maailmaan ei aivan näin moraalinen tarina välttämättä sovi. Lopputulos tuoksahtaa vähän väkisinkin elähtäneeltä kusiselta vaipalta, huolimatta seesteisen kerronnan runollisesta vetovoimasta. Tulinen finaali on sen sijaan yksiselitteisesti erittäin hieno.

Tähän loppui sitten meikäläiseltä ainakin hetkeksi Zatoichien järjestyksessä katselu, yhdeksännestä osasta ylöspäin kun monet näistä pirulaisista ovat nousseet melko korkeisiin hintoihin kansainvälisillä markkinoilla. Lisää Imagen bokseja odotellessa, henkeä lainkaan pidättämättä...

Bio-Zombie (Wilson Yip, 1998)



Lahopäinen ja perseilevä kevyehkön splatterin komedia on kuin halpa Scary Movie ‑rippi Resident Evil ‑elokuvista tai videopelinörden halpa Scary Movie ‑rippi Resident Evil ‑peleistä. Miten päin tahansa, kyseistä pienen budjetin kohellusta katsoo reippaasti mieluummin kuin monta muuta ison omenan tuotosta, on kyse sitten kieli poskessa tai vakavasti tehdyistä kauhuiluista. Kokonaisuudessa on jotain sympaattisen kotikutoista ja päähenkilö-ostarigangstoissa jotain yhtälailla sympaattista. Vaikka tämä ei kummoinen kokonaisuus ole tai muutenkaan mikään elokuvakerronnan taidonäyte, huomaa joillekin oivalluksille ja koomisille puheenparsille (vielä koomisempia tankeroenglanninkielisen tekstityksen kanssa) ihan hörähtävänsä ääneen. Viimeisessä kohtauksessa tavoitetaan peräti jonkinlaisia pikku viboja ihan oikeasti ilkeästä lopetuksesta.

The Knight of Old Cathay (Su Li, 1968)



Vinkuintialainen verenlentoleikki syvältä kadotettujen Aasia-elokuvien syövereistä, courtesy of Crash Cinema ja featuring digitaalinen restauraatio mallia "suht' perseestä". Itse elokuva on sinällään menevää katsottavaa. Draamaa ja jännitettä löytyy, viipyilevät taistot ovat monelta paikoin kuin spagettiwesterneistä. Miekkailutoiminta on valitettavasti luvattoman laiskaa eikä luo minkäänlaista illuusiota mestarismiehistä ja ‑naisista tositoimissa. Mukiinmenevää perushöttöviihdettä pitävät pinnalla protagonistikaksikon osuvat roolisuoritukset ja pahisten miehekäs pahistelu. Vakavasta otteesta ja melodraamasta plussaa; tämä oli miellyttävää vaihtelua aikansa Shaw-tuotantoihin verrattuna.

Shinji Somai:

PP Rider (1983) ****

Mistä tietää katsovansa Shinji Somai ‑elokuvaa? Siitä, että elokuvan ensimmäinen kohtaus on viisiminuuttinen tracking shot. 1980-luvulla lähes yksinomaan loistavia elokuvia tehneen Somain PP Rider on miehen omituisin työ. Eksistentialistista nuorisokuvausta ja hämyä yakuzailua yhdistävä elokuva seuraa kolmea koltiaista – kahta poikaa ja yhtä pojan elämää viettävää tyttöä – jotka lähtevät jäljittämään kidnapattua koulukaveria. Tarkoituksena ei ole niinkään pelastaa läskiä raukkaa, vaan tuoda hänet omaan käsittelyyn pois konnien käsistä. Epäonnistumisen rajoilla keikkuva elokuva on jatkuvan mielenkiintoinen ja sisältää tyylillisen upeita Somai-jaksoja kun nuoret hengailevat kaduilla ja kruisailevat joella – sekä tietenkin roppakaupalla pitkiä yhden otoksen kohtauksia.



Shinji Somai: Lost Chapter of Snow: Passion (1985) ****½

Jumalauta! Kuka harrastaa näin hienoa elokuvantekoa? Somai! Aloitus: 14 minuuttinen yhdellä otoksella kuvattu kohtaus, jossa tarinaa kerrotaan vuosien ajalta, lavasteita rakennettaan lennosta ja kamera kulkee raiteilla ja nostureilla talosta toiseen, sisätiloista joen varrelle ja lumimyrskystä poutasäähän! Saman vuoden Sukeban Deka –tähti Yuki Saito loistaa pääroolissa ja esittää upean teemakappaleen Jonetsu. Kauniit tapahtumaympäristöt Hakodate, Otaru ja Sapporo lämmittävät mieltä entisestään; yhdessä olen käynyt, toisessa olen asunut, ja kolmannessa asun paraikaa. Julmettu sääli, että elokuva on saatavilla ainoastaan VHS:llä – Criterion kyllä omistaa oikeudet, mutta tuskin on aikeissa julkaista, elleivät sitten tuoreet Somai retrot ympäri maailmaa innosta Eclipse ‑boksiin.



Shinji Somai: Luminous Woman (1987) **

Okei, ei auta vaikka Somai kuinka olisi nero, kun mies sekoaa oopperaelokuvaan. Paska ei Luminous Woman toki ole: oopperadiivan ja pummitappeluihin palkattavan retupekan romanssi sisältää raikkaat hetkensä. Opperasta kiinnostuneille elokuva on varmasti jopa loistava. Somain tyypillistä pirteyttä jää kuitenkin kaipaamaan, eikä kameratyöskentelykään tällä kertaa tarjoa kovin unohtumattomia hetkiä. Huomattavan paljon pidemmässä work print –versiossa (mukana R2J:llä, tosin lisäkohtaukset ilman ääntä) vaikuttaisi olevan joitain hienoja katukohtauksia, jotka lopullisesta versiosta saksittiin.



Somain 1980-luvun elokuvat (plussa perässä niille, jotka olisi melkein pitänyt pyöristää ylöspäin arvosteluhetkellä):



Tonda Couple (1980) ***½

Sailor Suit and Machine Gun (1981) ****+

PP Rider (1983) ****

Love Hotel (1985) ****+

Taifu Club (1985) *****

Lost Chapter of Snow: Passion (1985) ****½

Luminous Woman (1987) **

Vengeance Is Mine (Shohei Imamura, 1979)



Erittäin vakuuttava, monitahoinen ja kiehtovasti toteutettu elokuva perustuen oikeaan veritekojen sarjaan ja ihmismetsästykseen Japanissa 60-luvulla. Ken Ogata piirtää Iwao Enukizustaan unohtumattoman kuvan, eikä se todellakaan ole tämän elokuvan ainoa huomattava saavutus. Kerronta sujuu vaivatta sirpaloidusta aikajanasta huolimatta, ja mikä parasta, emme saa kuvaa ainoastaan murhaajasta, vaan hänen lähipiiristään ja henkilöistä jotka joutuvat vuorottain tämän kiehtovan mutta vaarallisen miehen pauloihin. Sodan polvilleen ajaman, ylös mutakuopasta ponnistavan kansakunnan käytännöllisyyteen perustuvan survivalismin mukana tuoma varsin kylmän karu suhtautuminen moneen arkipäiväiseen ikävyyteen tuo lisää lohduttomuutta ja elämän raadollisuutta kuviin ja tunnelmiin. Kaikesta lohduttomuudesta huolimatta kokonaisuus ei ryve nihilismissä, vaikka se ei kaunistele. Uskaltaisin sanoa tämän olevan yhtä lailla kiintoisa sosiopoliittinen katsaus aikaansa siinä missä dramatisoitua elokuvataidetta. Hemmetin hyvä sellainen vielä, molemmilta kanteilta.

Toshiya Fujita:

Shinjuku Outlaw: Buttobase (1970) [35mm] **

Länsimaissa aliarvostetuksi jäänyt Toshiya Fujita oli 70-luvun alun oleellisia uuden aallon ohjaajia. Shinjuku Outlaw ei kuitenkaan yllä lähellekään miehen tyylikkäimpiä nuoriso- ja yhteiskuntakuvauksia. Nikkatsun 1960-luvun action-elokuvista tyyliä hakeva jengileffa jättää toiminnan liian vähälle onnistumatta kompensoimaan ongelmaa asiallisella tarinalla. Kokonaisuus on liian hölmö vakuuttaakseen, vaikka yksittäisiä viileitä hetkiä löytyykin. Parhaaksi anniksi jäävät valovoimaiset näyttelijät: äskettäin kuopattu Yoshio Harada, Tetsuya Watari, Meiko Kaji sekä nuori, vielä maneereitaan hillitysti viljelevä Mikio Narita.



Eichi Kudo: Yokohama BJ Blues (1981) [dvd] **

Yusaku Matsuda laulaa ja väistelee luoteja kohtalaisessa Yokohama-dekkarissa. Samuraiklassikoita ohjanneen Kudon (mm. 13 Assassins) kädenjälki on visuaalisesti komeaa, mutta armottoman masentavaa: kasarijapanissa on aina kylmä, sinisävytteiset kuvat ovat täynnä raetta, ja baarissa joutuu istumaan yksin. Matsudan karisma puree, samoin musiikkiesitykset, mutta käsikirjoitus on turhanpäiväistä soopaa. Aikakauden monien muiden Toei Central –tuotantojen tapaan elokuva on pitkä ja luottaa tarinaansa, vaikka juonessa tai hahmoissa ei ole mitään erityisen kiinnostavaa.



Atsushi Muroga: Blowback 2: Love & Death (1991) [dvd] ***

V-Cineman parhaimmistoa useampaan otteeseen ohjannut Muroga oli fiksu mies: hän vei kuvausryhmänsä toistuvasti Filippiineille, jossa dynamiitti oli halpaa ja stunt-miehet liki yhtä edullisia. Nuoruuden innolla Chow Yun Fat- ja Elvis–viboja kanavoiva Riki Takeuchi riehuu yksinkertaisessa kostotarinassa. Musiikki on kohtalaista, toimintakohtaukset täynnä pyrotekniikkaa ja upeasti jysähteleviä automaattiaseita, ja sivuosan Shun Sugata örisee yakuza-aksenttinsa alan standardien mukaisesti. Ainostaan tissit puuttuvat keitoksesta. Tarina yskähtelee ajoittain, mutta nopea rytmitys ja tekninen pätevyys paikkaavat useimmissa kohdissa.



Koji Wakamatsu: Caterpillar (2010) [dvd] ***

Wakamatsun sotakuvaus ei laadukkuudestaan huolimatta yllä odotusten tasolle. Edogawa Ranpon tarinan pohjalta modifoitu sotakuvaus on armoton ja monin paikoin vavahduttava, mutta samalla pykälän verran liian tunteellinen. Wakamatsulta olisi odottanut kylmäotteisempaa toteutusta – ja mielellään Jim O Roarken musiikkeja. Näyttelijäsuoritukset ovat kaikesta huolimatta hyviä, etenkin Japanin rohkein ja ehkäpä paras näyttelijä Shinobu Terajima raajarikkona kotiin palaavaa [font=MS Mincho]”[/font]sotasankaria[font=MS Mincho]”[/font] hoitavana vaimona. Digikuvauksen halpuus iskee paikoin silmään.

Eiji Okuda:

An Adolescent (2001) [dvd] **½

Persläpi kyttä ja yläasteikäinen tyttö muhinoivat Okudan provokatiivisessa, mutta kömpelössä elokuvassa. Kielletty romanssi on mielenkiintoinen ja eroottinen, mutta 45 minuuttia liian pitkä ja lapsellisten sivuhahmojen piirittämä. Ohjaaja itse vetää pääroolinsa Kitano-maneereita viljellen, eikä täysikäinen Mayu Ozawa ole lainkaan paha koulutyttönä. Kim Ki-duk ‑henkinen ranskalaisen musiikin käyttö toimii, etenkin loistava lopetuskohtaus.



Satoko Yokohama: German + Ame (2007) [dvd] *½

Oikukas teinityttö ja saksalainen pojankloppi Yokohaman debyyttielokuvassa. Vaikeasti pidettävät introvertit hahmot, olemattomat tuotantoarvot sekä masentavat maaseutumaisemat tuovat mieleen Yuya Ishiin hankalat komediat. Yokohaman huumori ei ole aivan yhtä nihkeää, mutta vaikea elokuvaa on kohdeyleisön ulkopuolisille suositella. Kesto on onneksi armollinen 70 minuuttia.



Yu Irie: Saitama no rapper 2: Chick Rappers (2010) [dvd] *½

Laimeassa jatko-osassa äijähuumori tekee tilaa muodittomille tyttöräppääjille. Konsepti ei oikein tahdo toimia – olkoon sitten kyse allekirjoittaneen sukupuolivärittyneistä näkemyksistä tai ei – sillä naispuolisten pallinaamojen surkeissa edesottamuksissa ei lähtökohtaisesti ole sama hupaisuutta kuin kaksilahkeisten idioottien vastaavissa nolosteluissa. Toki vikaa on myös itse toteutuksessa. Jutun juju on entuudestaan tuttu, tarina kovin laimea eikä hahmoista löydy edeltäjien kaltaista imua. Muutama napakka rap-battle sekä aina hyvä Sakura Ando jäävät ainoiksi ilon aiheiksi.



Toshiaki Toyoda: I’m Flash (2012) [elokuvateatteri] **½

Toyodan toinen teatterijulkaisu saman vuoden sisään ja selkeä tyylinvaihdos arthouse-elokuva Monsters Clubista. Sekä ohjaajan omien alkuaikojen että semi-valtavirtayleisöjen suuntaan kurottava tyylitelty trilleri jää kuitenkin puolitehoiseksi. Death Noten karismaton Tatsuya Fujiwara ei innosta uskonnollisena kulttijohtajana, joka pakenee poliittista skandaalia Okinawan rantahuvilalleen. Henkivartija Ryuhei Matsuda jää hyödyntämättä ennen kliimaksia, eikä kulttiteemasta oteta mitään irti. Vertailuja Sonatineen on vaikea välttää, mutta Toyodalta puuttuu Kitanon lakoninen huumori. Keskinkertainen elokuva saavuttaa vasta viimeisen vartin aikana sen väkivaltaisen huipputyylikkyyden, jota Toyodalta olisi odottanut koko elokuvaan.



Etusivulla:

Nobuhiro Yamashita: The Drudgery Train (2012) [elokuvateatteri] ***½

Tetsuya Mariko: Ninifuni (2011) [elokuvateatteri] ***

Katsuji Kanazawa: Hard Boiled (1997) [dvd] ***

Buichi Saito:

Return of the Vagabond (1960) [dvd] ***

Nuoret Akira Kobayashi ja Joe Shishido kinastelevat kiertävänä kitaristina ja veljensä murhaajaa jäljittävänä kostajana Nikkatsun kultakauden nuoriso-actionissä. Kepeä kerronta ja viehättävä vanhanaikaisuus kantavat kliseisen tarinan yli. Päähahmojen huomattavat asshole-kertoimet toimivat hieman riskirajoilla, mutta kallistuvat positiivisen puolelle. Nykynäkökulmasta joka tapauksessa mielenkiintoista kuinka renttu Kobayashin kaltaisesta hurmurista ajoittain tehty.



Kazuhiko Yamaguchi: Which is Stronger: Karate or the Tiger (1976) [dvd] ***½

Standardi-karate ei tuo genreen muuta uutta kuin tiikerin, mutta toimii silti takuuvarmana viihdykkeenä lajissaan. Ohjaajan aiempien elukka-elokuvien tasoa ei aivan saavuteta, mutta Yasukaki Kurata on pääroolissaan pätevä, toimintakoreografia tasokasta ja ääniraita svengaa komeasti. Ainostaan tiikeripaini jää hieman kömpelöksi, mutta annettakoon se anteeksi, sillä vastassa aito otus eikä mikään pehmolelu. Selvästi parempi kuin muistikuvat muutaman vuoden takaisesta, epäedustavasti dubatusta Night Visions –printistä.



Noboru Tanaka: Rape and Death of a Housewife (1978) [elokuvateatteri / 35mm] ***

Studiosysteemin vedellessään viimeisiään 70-luvun lopulla Tanakan kaltaiset ohjaajat onnistuivat neuvottelemaan itselleen erityisoikeuksia Nikkatsun sadetakkipajassa. Puoli tuntia perus –roman pornoa pidempi Rape and Death of a Housewife on rajusti mainstreamin puolelle kurkottava tositarina, jossa seksiä on vain ripaus ja käännösnimen shokkikohtaus nähdään vasta tarinan viime metreillä. Semidokumentaarista tyyliä tehokkaasti hyödyntävä, raikkaasti etenevä elokuva seuraa kolmea rock & roll nuorta, jotka kännipäissään päätyvät kaltoinkohtelemaan kalastajan (erinomainen Hideo Murota) vaimoa. Laadukas drama ja aikakausikuvaus jää viimemetreillä hieman potentiaalistaan: hyvälle pohjustukselle ei saada rakennettua kovin jykevää lopetusta.



Chusei Sone: Hakuchu no onna gari (1984) [elokuvateatteri / 35mm] ***

”Game over!”. Sonen ultra-harvinaisessa violent-pinkissä kolme umpihullua ja hampaisiin asti aseistautunutta ”sotilasta” harrastaa naismetsästystä kaupungissa ja maaseudulla. Poikaystävät ammutaan heti, naiset vasta lihallisten nautintojen jälkeen. Melko järjetön elokuva ei saavuta sitä teknisen nasevuuden tai graafisen väkivallan tasoa, mikä voisi tehdä siitä lajityypin graalin maljan. Roisi asetelma ja ajoittainen tyylikkyys pitävät sekasotkun kuitenkin loppuun asti viihdyttävänä. Muistettavin on lopun kohtaus, jossa niskan päälle päässyt alaston nainen hosuu rynnäkkökiväärin kanssa.



Näytöksessä oli hieman kuumottava ilmapiiri kun (naisille varatussa) takarivissä kyyryselkä partamies huohotti kovaan ääneen. Mukava kuitenkin, että yleisöstä kolmannes oli (yksin elokuviin tulleita) naisia.



Shinji Somai: Love Hotel (1985) [elokuvateatteri / 35mm] ****

Shinji Somain visiitti Roman Pornon pariin on 80-luvun japanilaisen elokuvan odottamattomia käänteitä. Eksentrinen nero filmasi Takashi Ishiin kaikkien aikojen parhaan käsikirjoituksen Kazuhiko Hasegawan The Director’s Companylle, mutta elokuva päätyi Nikkatsun levitettäväksi. Ei-niin-yllättäen tuloksena oli yksi lajityypin laadukkaimmista elokuvista. Pinkiä ei tosin ole paljoa tarjolla, vaan upea kuvaus osa-aika prostituoituun rakastuvasta kaiken menettäneestä miehestä. Pienen karkeuden ohella elokuva on täynnä komeaa, jopa 10-minuuttisiin ottoihin nojaavaa Somai-cinemaa sekä Shunji Iwain luottomies Noboru Shinodan kuvausjälkeä. Ishiin käsikirjoitus päättyy yhteen elokuvahistorian upeimmista lopetuksista. Yokohaman filmifestivaaleilla palkinnot tulivat ansaitusti: paras elokuva, paras käsikirjoitus, paras ohjaaja, paras kuvaus, paras miesnäyttelijä, paras naistähti...

Hung Fist ( 15.11.2012 08:22)

Kazuhiko Yamaguchi: Which is Stronger: Karate or the Tiger (1976) [dvd]

Julkaistu Japanissa?

Spiritual Boxer ( 15.11.2012 09:57)

Hung Fist ( 15.11.2012 08:22)

Kazuhiko Yamaguchi: Which is Stronger: Karate or the Tiger (1976) [dvd]

Julkaistu Japanissa?

Toein toimesta pari kuukautta sitten

Malhotra:

Agneepath (2012) ***

Lennolla Delhiin. Isoa ja tyhmää Bollywood-mainstreamia, mutta myös oikein viihdyttävää ja melko väkivaltaista. Kostojuoni on suoranainen itsestäänselvyys (teos on remake), mikä haittaa yllättävän vähän. Hrithik Roshan oli mulle aiemmin tuntematon stara (vaan eipä ollut enää kolmen Intiassa vietetyn viikon jälkeen), mies täyttää sankariroolin kuitenkin varsin raamikkaasti. Sanjay Dutt pahiksena vastaa silti leffan mieleenpainuvimmasta annista.



Deva: Rowdy Rathore (2012) ***

Komedia on idioottimaista ja siihen keskittyvä alku kestää hieman liian kauan. Toiminta on vihdoin alettuuaan kuitenkin hyvää, asenne on oikea, Akshay Kumar osaa äijäillä ja elokuvaa on yksinkertaisesti hauska katsella.



Iguchi: Karate-Robo Zaborgar (2011) **

Toisin kuin mitä yleinen mielipide näyttäisi olevan, pidin ensimmäistä puolikasta heikompana: karismattomat päähahmot ja alkuperäissarjoille liiankin uskolliset taistelukohtakset alkoivat pian puuduttaa. Loppupuolella mukana on sentään mukana mm. huvittavat hymyilevät jeparit ja jättiläis"hirviö". Vähintään puoli tuntia liian pitkä; mieluummin olisin katsellut neljä jaksoa alkuperäistä sarjaa. Nauroin tasan yhdelle vitsille (Zaborgarin thainyrkkeilymoodi).



Cheung: Flaming Brothers (1987) **

Draamallisesti aika pitkästyttävä ja käänteissään kaikkea omapäräistä karttava kahden gangsteriveriveljen tragedia. Edes Chow Yun Fat uransa huipulla (samana vuonna tuli mm. Autumn's Tale, Prison on Fire ja ABT2) ei filmiin tuo paljoakaan lisäarvoa . Plussaa todella brutaalista loppuammuskelusta, joka sijoittuu kaikista maailman paikoista pienehköön hevostalliin.



Liu: Drunken Master III (1994) *

Vaikka tätä yrittäisi katsoa "puhtaalta pöydältä", ilman vertailua DM kakkoseen, kyseessä on joka tapauksessa halpa ja nolo rahastusyritys. Willie Chi on hyvin todennäköisesti elokuvahistorian surkein Wong Fei Hung.



Sung: The Traitorous (1976) ***

Hyvä old skool kungfuilu, jota elävöittävät mallikkaat suoritukset Polly Shang-Kwanilta, Chang Yi'ltä ja Sammo Hungilta.

Shoko Kimura:

The End of Puberty (2011) [elokuvateatteri] *½

Ylipirteä koulutyttö ja nörtti opettaja vaihtavat sukupuolielimiä mälsässä fantasiadraamakomediassa. PIA Film Festivalin tuella tehty elokuva ei saa aikaiseksi ainoatakaan muistettavaa kohtausta. Hahmot ovat väsyttäviä eikä ylipitkässä elokuvassa ole jälkeäkään trailerin lupaamasta energiasta. Vanhojen Nintendo-pelien hengessä piiputtava musiikki jää ainoaksi oivallukseksi, mutta siihenkään ei saada minkäänlaista draivia. Ohjaajan vanhoillinen kritiikki maailmasta, jossa miehet ovat menettäneet munansa ja naiset nousseet dominoivaan asemaan vastoin tarkoitusta varmasti herättäisivät enemmän eripuraa, ellei ohjaaja itse olisi nainen. Niin tai näin, sukupuolikomedia jää valovuosien päähän Nobuhiko Obayashin samanteemaisesta klassikosta Transfer Student (1982).



Masaaki Akahori: The Samurai That Night (2012) [elokuvateatteri] **

Teatteriohjaajan pitkäveteinen kostodraama, jossa pottujen takaisinmaksu painuu taka-alalle. Vaimonsa yliajajaa kyttäävän miehen tarina tavoittelee realismia ja arthouse-sävyjä, mutta jää etäiseksi. Paikoin kohtaukset valahtavat tekotaiteellisiksi, vaikka hyviäkin osuuksia mahtuu mukaan. Näyttelijät hoitavat roolinsa hyvin, mukaan lukien viime vuosina supertähteyteen noussut Takayuki Yamada (Milocrorze, 13 Assassins, Lesson of the Evil), joka on varsin uskottava tappajan roolissaan.



Keishi Otomo: Rurouni Kenshin (2012) [lentokone] ***

Positiivinen yllättäjä. Teini-idoleilla ladattu manga-adaptaatio osoittautuu hyvien tuotantoarvojen pop-elokuvaksi, jossa metroseksuaali miekkamies talsii vanhassa Japanissa. Tarina on kulunutta tauhkaa eikä kenelläkään ole karismaa, mutta pahimmat imelyydet vältetään, kerronta rullaa ja toimintakohtaukset yllättävät. Hienovaraista vaijerityöskentelyä ja fyysistä toimintaa miksaavat miekkajaksot ovat lajissaan sujuvinta vähään aikaan. Kauniskasvoiselta Takeru Satolta ei olisi odottanut näin notkeita liikkeitä.



Shinji Higuchi: Giant God Warrior Appears in Tokyo (2012) [elokuvateatteri] *****

Jos Hideaki Annon luotsaama Giant God Warrior Appears in Tokyo olisi Evangelion 3.0:n aloituskohtaus, olisi kyseessä upein elokuvanaloitus koskaan. Äärimmäisen Eva-vaikutteinen live-action lyhytelokuva liitettiinkin animaation esikuvaksi. Sen alkuperäinen tarkoitus oli juhlistaa tokusatsu-genren historiaa luomalla annomaisen runollinen ja mielettömän kaunis tuhon orgia, jossa ei ole käytetty ainoatakaan CGI-tehostetta. Evangelionin Megumi Hayashibaran (Rei Ayanami) kertojaäänella varustettu lyhäri näyttää ja tuntuu henkeäsalpaavalta, ei vähiten todella korkealaatuisen ja veitsenterävän kuvan ansiosta, joka näyttää täydelliseltä 20 metrisellä valkokankaallakin. Alkuperäinen tokusatsu-museoleikkaus on teatteriversiota hieman lyhempi ja vähemmän viimeistelty.



Hideaki Anno et al: Evangelion 3.0: You Can (Not) Redo (2012) [elokuvateatteri] ***½

Kolmas remake-Eva siirtyy kokonaan omille poluilleen – televisiosarjan toistamista ei ole enää mukana lainkaan. Shinji ja Kaworu homostelevat maailmanlopun jälkeisessä hylätyssä NERV-tukikohdassa, kunnes on loppurytinöiden aika. Evalle tyypillisiä sekavia toimintakohtauksia lukuun ottamatta kyseessä on tunnelmallinen ja edeltäjiään huomattavasti hidastempoisempi elokuva, joka tuttuun tyyliin jakaa yleisöä. Osa rakastaa toimintaa ja kiroaa nysvön Shinjin alimpaan helvettiin, loput nauttivat kaikesta siitä mitä elokuva saavuttaa toissijaisen mecha-räiskeen ohella. Pidempikin tämä olisi saanut olla.