Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Fighting Fist (Casey Chan, 1992)



Joissakin yhteyksissä Sonny Chiban itsensä ohjaamaksi väitetty (kykeneekö kukaan vahvistamaan?) kengännauhabudjetin toimintatuotanto jaksaa säväyttää hyvin vähän. Tarina on silkkaa silsaa, kuvaus on innotonta ja yleisilme ruma kuin synti. Pelastavia elementtejä tuodaan kuviin aina välillä, kiitos osaavan stunttitiimin, melko graafiseksi äityvän väkivallan ja Shiotani Shogon. Chiba vilahtaa parin minuutin ajan kankaalla, valitettavasti esiintymiseen ei sisälly lyöntejä, potkuja tai hurjaa naaman vääntelyä. Kamalahan tämä oli, mutta juuri ja juuri katsomisen arvoinen pelastavien tekijöidensä vuoksi: lyhyen röntgen-väkivaltavälähdyksen, sangen OK-tasoisen (joskin liian vähän näytetyn) karaten ja yhden omalla jalalla otsalumpioon ‑kuoleman.

Zatôichi 5: On the Road (Kimiyoshi Yasuda, 1963)



Zatôichi-leffat toimivat heppoisemmillakin eväillä jo yksin Shintaro Katsun lihaksi tekemän hahmon kautta: peikkomaisesti kyyristelevää, hömelön oloista mutta hetkessä partaveitsen teräväksi ja vaaralliseksi osoittautuvaa sokeaa ex-yakuzaa on pakko rakastaa. Kitkeriä on persimonit, kun jokainen sokeasta hierojastamme hyötyvänsä luullut taho huomaa yksi kerrallaan tai kaikki yhdessä haukanneensa enemmän kuin jaksavat purra... Yasudan ohjaus toistaa aiemmista elokuvista tuttuja kaavoja ja teemoja tuomatta käsittelyyn mitään erityisen mielenkiintoista tai visuaalisesti poikkeavan häikäisevää, mutta varmaotteisuus toteutuksessa ja itse Zatôichi ovat ne jutut mitä on tultu pällistelemään, joten heikkoa ei lopputuloksesta saada tekemälläkään. Nätti elokuva ja siisti paketti vailla turhuuksia.

Pursuit of Vengeance (Chor Yuen, 1977)



Tuntuu vähän huvittavalta sanoa tätä Chor Yuenin koherentimmaksi tuotannoksi, mutta sitä tämä tavallaan on: tällä kertaa ei olla herralle tavallisemmissa syvyyksissä martial world ‑klaaneja, maagisia voimia tai fantastisia lavasteita. Puoleentoista tuntiin on silti ängetty sellainen paketti mysteerejä, selkäänpuukottamisia, yllätyshyökkäyksiä, ovelia ansoja, mystisiä hahmoja ja kätkettyjä henkilöllisyyksiä että heikompaa hirvittää ja moni ohjaaja olisi puolella aineksista saanut puolta pitemmän kokonaisuuden. Mutta tylsää ei tule, sen takaavat Ti Lung, Anthony Lau Wing ja hieman myöhemmin mukaan liittyvä Lo Lieh (harvinaisemmassa hyvän jätkän, tai edes kiehtovan antisankarin roolissaan), tarjoten miekkojen hälkkeen ja välkkeen lisäksi uppoavaa ja kiitettävän vähäeleistä buddy comedya keitokseen. Ilman turhaa sekavuutta ja tiukemmalla korografialla tämä olisi varmaan eräs alansa kuolemattomista suosikeistani. Lopetus on parasta perseilyä hetkeen – kirjaimellisesti.

Dragon on Fire (Joseph Velasco, 1981)



Hyvänen aika, mitä aivovammaista suheeraamista olikaan tarjolla! Heppoisesti yhteen niitattu sohellus menetti herkullisesti vähäisenkin punaisen lankansa viimeistään järkyttävän "yritetään rytmittää käännös näyttelijöiden suun liikkeisiin" ‑dubbinsa ansiosta. Tämän lisäksi saamme kolme enemmän tai vähemmän onnistuneesti eleet ja olemuksen Bruce Leeltä kopioinutta hahmoa, joiden identiteeteistä tai syistä pyöriä mestoilla ei hetken päästä ota enää pirukaan tolkkua. Ja old skool ‑mäiskettä: sitä sitten riittää mitä mukavimmissa määrin. Juuri tällainen tärähtänyt sekoitus sysipaskuutta ja sitä kautta mahtavaksi muuttuvaa menoa on se mitä tarvitaan aamuyöstä, jotta pysyy elokuvateatterissa vielä jotenkuten hereillä. Epäilen että idiotismissaan mahtava leffa häviää kaikesta huolimatta Cinemadrome-lauantaina esitetylle Ninja Turfille, mutta verrokki jää tällä kertaa valitettavasti näkemättä.



Tamperelaisyleisöä näemmä kummasti nauratti klassisten kung fu ‑tyylien kieltämättä ainakin ensikatsannoilla hupaisan oloiset akrobatia-asennot torjunnoissa. Itselläni kesti hetki tajuta koominen yhteys, kun on sen verran vastaavia nähnyt enemmän tai vähemmän vakavasti otettavissa elokuvissa, että ne vain omissa silmissä kuuluvat asiaan. Ei ole asiat kuten ennen näinä brassi-jujutsun ja ultimate fightingin päivinä.

Meller ( 29.4.2012 23:15)

Dragon on Fire (Joseph Velasco, 1981)



Tamperelaisyleisöä näemmä kummasti nauratti klassisten kung fu ‑tyylien kieltämättä ainakin ensikatsannoilla hupaisan oloiset akrobatia-asennot torjunnoissa. Itselläni kesti hetki tajuta koominen yhteys, kun on sen verran vastaavia nähnyt enemmän tai vähemmän vakavasti otettavissa elokuvissa, että ne vain omissa silmissä kuuluvat asiaan. Ei ole asiat kuten ennen näinä brassi-jujutsun ja ultimate fightingin päivinä.

En lähtisi vetämään yhtäläisyyksiä Dragon on Firen kung fu ‑tyylien ja muiden paremmin tehtyjen aikalaistensa välille. Dragon on Firen kung fu oli lähempänä mielipuolisen trailerishown yhteydessä esitettyä Rudy Ray Mooren Human Tornadon "joskus olen kung fu ‑elokuvia katsonut ja tämä näyttää hyvältä" ‑tyyliä kuin tietynlaisella tyylitajulla tehtyjä aitoja Bruce Lee ‑leffoja (esim). Lisäksi Dragon of Firen onneton leikkaus ja surkeat näyttelijät sekä hupaisa dubbaus tekivät näistä kung fu kohtauksista entistäkin nautittavampia. Mikäs sen hauskempaa kuin kolme Bruce Lee ‑kloonia (joista kukin oli onnistunut kopioimaan tasan yhden Bruce Lee ‑maneerin repertuaariinsa) ilmestyessä nokkelan editoinnin kautta keskelle ei mitään pukeutuneena milloin ties mihin asuun poseeraten coolisti Enter the Dragonista sinne päin kopioidussa asennossa. Väsynyt yleistunnelma kyllä osakseen lisäsi huumorin löytämistä.



Dragon on Fire oli kyllä yksi nautittavimmista elokuvakokemuksista pitkiin aikoihin. Tämä elokuva on myös erinomainen osoitus siitä että Giorgio Moroderin musiikki, ja erityisesti se The Chase-kipale, tekee kenestä tahansa coolin kävelijän.

Teruo Ishii:

Inferno of Torture (1969) (35 mm) ****

Ishiin tasaisen taidokas laatueksploitaatio ei seuraavana arvioidusta Tetsuosta poiketen kasvanut elämää suuremmaksi kokemukseksi teatterin kankaalla. Värikäs, kauniisti kuvattu ja ajoittaisia väkivaltashokkeja tarjoava tatuointieepos kärsii lähinnä huterasta rakenteestaan, mikä saa paikoin epäilemään ovatko kelat varmasti oikeassa järjestyksessä? No, mitäpä pienistä. Esityspaikka Laputa Asagaya ansaitsee tosin sydämelliset suosittelut: kahden ihastuttavan naisen pyörittämä 47-paikkainen teatteri, jonka ohjelmistossa yksinomaan Japaniretroja aina kultakauden komediaklassikoista Teruo Ishiin pinky violence sikailuihin ja 60-luvun salamurhaaja-leffoihin. Alakerran kahvilassa/odotustilassa non-stoppina korvia hiveleviä Toei-tuneja (Zero Woman: Red Handcuffs, Delinquent Girl Boss, Sukeban jne.). Asiaa!



Shinya Tsukamoto: Tetsuo (1989) (16mm?) **** (leffa) , ***** (elokuvateatterikokemus)

Mitäpäs tässä enempiä Tsukamoton rakastetusta cyber-punk –elokuvasta. Sen sijaan voin kiitellä mainiota tuuriani. Kaksi vuotta sitten Tetsuo meni ohi kun olin armottomassa kuumeessa Tsukamoto-retron aikaan ja ennätin teatteriin vasta myöhäisempiä töitä (uusinta)katsomaan. Nyt sitten kaksi vuotta myöhemmin kun on Tokion keikka Hengeä, Red Tearsia ym. katsomaan, pyörii Omorissa sopivasti Tetsuo / A Snake of June –double feature. Matkalla vielä construction workeri yritti sekoittaa ohjeistamalla aivan väärään suuntaan, mutta konbinin tyttöjen opastuksella ja armottomalla spurtilla teatterin ovelle vain 50 sekuntia myöhässä! Snakea en ehtinyt jäädä katsomaan, mutta vitutuskäyrää hillitsi se, että Snaken katsoin jo kaksi vuotta sitten kankaalta. Näin se käy! Ja Tetsuo toki tykitti teatterissa kuin viimeistä päivää.



Toshiyaki Toyoda: Monsters Club (2011) (35 mm) ***

Hillitty punk-art –ohjaaja Toyoda oli lupaavimpia japanilaisia elokuvantekijöitä ennen vuoden 2004 huumepidätystään. Unabomber-teemasta ammentava Monster’s Club vihjaa uudenlaisesta, joskin yhä helposti tunnistettavasta Toyodasta. Yakuzat ovat tehneet tilaa äänille päähenkilön nupin sisässä eikä klassista suosiva soundtrack anna enää tilaa rock-musiikille. Kuppi kallistuu entistä enemmän arthousen suuntaan. Mono- ja dialogeja paukuttava lopputulos on hieman teennäinen ja kömpelö, mutta silti mielenkiintoinen ja paikoin kaunis. Pääroolissa yhden nimen mies Eita lumisen metsän keskelle vetäytyneenä nuorena miehenä, joka taistelee yhteiskuntaa vastaan postittamalla tappavia räjähdepaketteja epäonnisille vastaanottajille.



Etusivulla

Teruo Ishii: The Executioner 2: Karate Inferno (1974) ****

Daisuke Miura: Boys on the Run (2010) ****

Yu Irie: Saitama no rapper (8000 Miles) ***½

Kenta Fukasaku: Black Rat (2010) ***

Takanori Tsujimoto: Red Tears (2011) (digiprojektio) **½

Hajime Ohata: Henge (2011) (digiprojektio) ****½

theremin ( 1.5.2012 12:18)

Dragon on Fire oli kyllä yksi nautittavimmista elokuvakokemuksista pitkiin aikoihin. Tämä elokuva on myös erinomainen osoitus siitä että Giorgio Moroderin musiikki, ja erityisesti se The Chase-kipale, tekee kenestä tahansa coolin kävelijän.

Eikä pidä unohtaa Michael Zager Bandin Let's All Chantia. Kannattaa tsekata musavideo, jonka värimaailmassa ja teemoissa on jotain kovin tuttua...



Dragon on Fire tuntuu jonkinlaiselta kaikkien tekoajan Hongkong-trendien sulatusuunilta. Yhtäältä on selvästi haluttu imitoida Bruce Li'n länsimarkkinoille suunnattuja, kohtalaisen menestyneitä buddy-henkisiä elokuvia, joissa Li usein kaveeraa valkoisten ja mustien amerikkalaisten kanssa. Myös esim. alkutekstijakso+lentokenttäkohtaus on selvästi imitoitu Dynamosta. Toisaalta mukaan on saatu sotkettua spedeilykomediaa ja munkkijuttuja kotitarpeiksi Jackie Chanin ja mm. 36th Chamber of Shaolinin vanavedessä.



Elokuvan toinen puolikas on eräänlaista todella köyhän miehen Enter the Dragonia, jossa pääpahiksen mahtava kartano näyttää olevan joku heinää kasvava raunio. Todelliset menomestat löytyvät kaupungin kasvavasta keskustasta, dualismi jota harvasta ajan honkkarista löytää näin selkeänä.



Leffan tappelut ovat mielestäni aivan hyvää honkkarihalpistasoa. Tiettyä huvittavuutta, mutta myös puuduttavuutta tuo mukaan ADHD-henkinen editointi- ja kuvaustyyli, jossa ikään kuin joka ikinen tappelu on ikuista huippukohtaa. Kiinnostaisi tietää, onko tämän ja monen muun brucesploitaation ohjaajaksi merkattu Joseph Kong/Velasco todellisuudessa koskaan ohjannut mitään. Enemmän tässä tuntuu näkevän apulaisohjaajaksi merkatun Godfrey Hon tyyliin sopivaa huumoria ja fragmentaalisuutta.

The Super Inframan (Hua Shan, 1975)



Voi miten hieano cocktaakkeli inspiroitunutta huonoutta ja pidäkkeetöntä mielisairautta! Super-ali-ihminen ei ole mikään "sick man of Asia", vaan kosmiseen lateksiin verhottu volttikostaja jolla on laazeri hanskoissa ja kipinää diskobuutseissa. Siinä on muinaisella mutanttilaumalla (jotka vain päättivät tulla ikijään ja maan alta pois, tai jotain vastaavaa houretta muistan kuvatallenteelta omin silmin tulkinneeni) kädet, lonkerot ja pinsetit täynnä töitä, kun veistosnaamainen ystävämme pelastaa maailman moisten iljetysten kynsistä. Kalsarit paukkuvat halki ja tanner tömisee siihen malliin, että Godzillan lukuisat jatko-osat rupesivat vaikuttamaan ihan selvinpäin kirjoitetuilta. Styrofoamin jäykistämää kung fua, hykerryttäviä piirrosefektejä ja aivolohkot nyrjäyttäviä käänteitä riittää joka lähtöön. Mahtavaa!

Soul of Bruce Lee (Yukio Noda, 1977)



Sonny Chiban vetäessä porukkaa pataan heikompikin leffa muuttuu heti kiintoisammaksi ja nautittavammaksi. Vaihtelevaa lisäarvoa tarjoavat panoksellaan Bolo Yeung, Bronson Lee, Etsuko "Sister street fighter" Shihomi ja Yasuyoshi Shikamura; eniten sitä tulee pää täysin sekaisin kirjoitetusta tarinasta mikä niputtaa surutta mukaan kaiken – ihan kaiken – mitä mieleen on tullut. Ikimuistoisimpia kohtauksia ovat Chiban sähköshokkiharjoittelut ja syystä legendaarinen matsi viittä riivattua monkey kung fu ‑äijää vastaan – tämän kohtauksen hidastukset ovat satavarmasti vaikuttaneet Matrixin tyylittelyihin. Houreista hienoutta ja hyvää hakkaamista.

Kazui Nihonmatsu:

Genocide – War of the Insects (1968) **

Hyönteiset hyökkäävät halvassa b-elokuvassa. Pienoisia genresympatioita lukuun ottamatta vaatimattomaksi jäävä elokuva pitää erikoistehosteet minimissään ja tunaroi tylsän tarinansa päärooliin. Mitään hyönteissotaa on turha odottaa – kunhan pari pirulaista pureskelee ihmisiä samalla kun vatvotaan pitkäveteistä jännärijuonta jenkkien hukkaan menneestä ydinpommikoneesta sekä syyttämänä syytetystä japsisankarista.



Masato Harada: The Heartbeark Yakuza (1987) **

Syystäkin unohdettu kasariyakuza lajityypin heikoimmilta vuosilta. Raivokkaan verenlennätykseen televisioluokan romantiikkadraamaan vaihtava elokuva jää kauaksi ohjaaja Haradan myöhemmistä, mielenkiintoisista sosiopoliittisista elokuvista (Kamikaze Taxi, Bounce ko gals). The Heartbeark Yakuzassa mielenkiintoista on lähinnä se, nyrjähtääkö naisyleisön leuka pois paikaltaan jatkuvasta päähenkilön perään huokailusta. Tylsänpulskea ohjaus ja väärällä tavalla karsea kasariestetiikka pahentavat vaikutelmaa entisestään.



Tetsuaki Matsue: Live Tape (2009) ****

Matsuen yhden otoksen ihme todistaa, että ”elokuvan tekemiseen riittää mies, kitara ja aurinkolasit”. Muusikko Kenta Maeno talsii Tokion katuja kylmänä uuden vuoden päivänä Matsuen seuratessa häntä 72 minuutin ajan ilman ainoatakaan leikkausta. Filmille tarttuu paitsi hienoa musiikkia, myös palasia aidosta elämänmenosta sekä runsaasti inspiroivaa elokuvantekoa. Leikkauksien puutteeseen ei alun jälkeen edes kiinnitä huomiota – eikä oikeastaan edes alussa, sillä siirtymäotos elokuvan ainoasta ”näyttelijästä” (Grotesquen Tsugumi Nagasawa) kitarasankari Maenoon on liki nerokas. Pari vuotta myöhemmin valmistunut follow-up Tokyo Drifter jatkaa Matsuen ja Maenon yhteistyötä vieläkin onnistuneemmin.



Haruhi Oguri: Donzumari benki (2012) (digiprojektio) **½

Osaka-tyylinen karu indie nuorelta naisohjaajalta (hieman ironisesti televisiosaippuan ja tyttöcineman luvatussa maassa kauniimpi sukupuoli ohjaa lähes yksinomaan rakeisia ja mielenkiintoisia elokuvia jättäen trendipaskan miehille). Hyvä yritys jää kuitenkin puolitiehen, sillä traumatisoituneen veljen ja tunnevammaisen isosiskon interaktiossa on hieman liikaa taide-elokuvan tuntua. Halpa ja silmiinpistävän digitaalinen ulkoasu ei paranna asiaa, kuten ei myöskään kömpelö paljaan pinnan välttely. Kokonaisuudessa on kuitenkin tarpeeksi pippuria sekä antaumuksella suoritettua näyttelyä pienempien heikkouksien kompensoimiseksi. Sille ei kuitenkaan voida mitään, että traumatisoituneet hahmot tuppaavat olemaan lähtökohtaisesti hieman yksiulotteisia.



sivuhuomio: paikalle tupannut Takahisa Zeze vaikutti olevan joko kännissä tai krapulassa:

http://img.photobuck...ngFist/tok3.jpg



Etusivu:

Yuji Shimomura: Death Trance (2005) ****½

Tetsuaki Matsue: Tokyo Drifter (2011) (digiprojektio) ****

Shinya Tsukamoto: Kotoko (2011) (digiprojektio) ***½

Zatoichi 6: Zatoichi and the Chest of Gold (Kazuo Ikehiro, 1964)



Armas sokea kultasydäminen antisankarimme on vauhdissa taas heikkojen puolella sortoa vastaan, huolimatta päälle sylkemisestä ja yleisestä arvostuksen puutteesta, kunnes teot punnitsevat miehen, ja kun on palkinnon aika, häivytään nöyränä takavasemmalle. Kazuo Ikehiron kolmesta Zatoichista ensimmäinen noudatti tuttua kaavaa mutta miellytti edeltäjäänsä On the Roadia enemmän: jostain selittämättömästä lähteestä oli kaadettu mukaan sitä kuuluisaa jotakin, mitä ikinä olikin. Casting on kohdillaan, kuvaaja ja ohjaaja osaavat hommansa, vähän jänskättämäänkin pääsee ja lyhyt mutta "priceless" ‑tason kohtaus Zatoichin ja susiruman prostituoidun välillä piristää sopivasti. Hieman objektiivisemmissa tähdissä laskettuna arvioksi tulisi kolme ja puoli, hyvän mielen ja hyvän päivän lisää vielä puolikas päälle tällä kierroksella.

Zatoichi 7: Zatoichi's Flashing Sword (Kazuo Ikehiro, 1964)

Ikehiro jatkaa Zatoichi-sarjan puikoissa ja tekee tasaisen varmaa työtä pellestä partaveitseksi ja takaisin muuttuvan henkisen transformerin kanssa. Suurimmaksi yllätykseksi sukeutuu kepeä ja aiempaa hassuttelevampi ote, mikä flipataan ympäri ja päätetään taas tavanomaista synkempiin tunnelmiin. Temppu on vanha ja toimii säällisesti, etenkin kun ottaa huomioon totuttua vähäisemmän määrän miekkain välkettä pitkin matkaa. Mennään aika samoissa nautittavuuspykälissä kuin Zatoichi and the Chest of Goldissakin. Sivumainintana tarinan änkyttävässä ja pröystäilevässä konnassa on ehdottomasti Bond-pahiksen ainesta.



Vampire Hunter D (Toyoo Ashida, 1985)

Kun rintava nuori nainen jahtaa öisessä ruohikossa hirmuliskomaista demonia automaattikivääri käsissään ja pikkupöksyt vilkkuen, on konsepti kohdillaan ja katsojan sydämen oltava kiveä, jotta tästä ei pitäisi edes pikkaisen. Minä pidin vähän enemmänkin, en niinkään juonellisista tai tarinallisista syistä vaan pikemminkin edellä mainituista tyyliseikoista ja vastaavan kaltaisista neronleimauksista. Muutenkin rappiokulttuurin raunioista ponnistavissa maailmoissa, kekseliäissä demoneissa ja pimeillä voimilla ladatuissa antisankareissa on aina tiettyä viehätystä. Toteutus on ajalleen tyypillistä vauhtiviivaa lähes-stillikuvien taustalle ja villejä ääniefektejä synajumpsutusten taustalle: halvalla / halvahkolla lähtee. Mukava välipala kaiken kaikkiaan; tekee mieli antaa Vampire Hunter D: Bloodlustille revanssi, pirulainen kun jätti minut aikanaan melko kylmäksi.

Sivumainintana sanoen: olen tupannut olemaan suorastaan mahdoton puristi sen suhteen että anime katsotaan aina japaniksi, mutta johtuen ehkä miljööstä ja tämän muotoisen vampirismi-folkloren vahvasta eurooppalaispainotteisuudesta japskidemonimausteista huolimatta, on pakko todeta englannin sopivan kieleksi tähän kokonaisuuteen kuin nenä päähän. Ei mua silti harmittaisi omistaa tästä R1-versiota japani-soundtrackilla. Vink vink, mahdollisesti omastaan luopumista harkitsevat.



Master of the Flying Guillotine (Jimmy Wang Yu, 1976)

Hyvillä lainoilla pääsee pitkälle, ideoista musiikkiin, ja kun sekaan yhdistetään omat hyvät (tai ainakin sydänverellä ja tunteen palolla toteutetut) ideat, pääästään vielä pitemmälle. Otsa enimmäkseen rypyssä, nyrkit verillä ja spiidi-psykedeeli ‑cocktail välillä päässä pörräten etenevä Master of the Flying Guillotine on päätähti-ohjaaja-käsikirjoittaja Jimmy Wang Yulta hieno taidonnäyte siitä, kuinka eksploitatiivisia jatko-osia tehdään ja pitää tehdä. Laadusta saatetaan muuten vielä väitellä, mutta asenteesta ei, ja asenteella homma korjataan kotiin, aina venyväkätisistä kung fu ‑fakiireista suorastaan priceless ‑tason lopetukseen: Kivikasvo-Jimmy yksikätisenä kung fu ‑mestarina jää jäänviileydestään huolimatta sokean salamurhaajan varjoon, mies komentaa lentävää giljotiinia sellaisella suvereeniteetilla että ihastuksen hymy on kotikatsomossa herkässä. Mäiskeen kruunaa ryöslainattu Neu!:n musiikki, tehden alkutesteistä yhdet tämän saran kyntäjistä sähköisimmät ja energisimmät. Näillä eväillä musta hevonen hakkaa Shaw-edeltäjänsä ja nauraa paskaisesti päälle.

Kinji Fukasaku:

Black Lizard (1968) (35mm) ***½

Koji Wakamatsun uuden elokuvan (11/25, The Day He Chose His Fate) johdosta ajankohtainen Yukio Mishima piipahtaa häkellyttävässä cameo-roolissa Fukasakun yhtälailla omituisessa pulp-dekkarissa. Shown tähti on transvestiitti kieroilija Black Lizard (drag queen homo Akihiro Miwa) jonka johdolla kidnappausjuoni etenee aina Teruo Ishiimäiseen finaaliinsa. Aidosti repäisevät eksploitaatioarvot tai Suzukimaiset tyylittelyt jäävät saavuttamatta, mutta tunnelmassa on jotain uniikkia. Lisäkicksit saa taustasolmut tuntemalla: tarinan pohjana toimi Edogawa Rampon romaani sekä sen teatterisovitus, josta vastasi Mishima. Mishiman ja Miwan puolestaan väitetään harrastaneen hotellihuoneessa muutakin ammatillista konsultointia.



Toshiaki Toyoda: Hanging Harden (2005) ****

Toyodan viimeinen elokuva ennen uran katkolle laittanutta huumekäryä vahvistaa ilmiselvän: mies oli yksi viime vuosikymmenten lupaavimmista japanilaisohjaajista. Idyllistä japanilaista perhegenreä sättivä draama on kaunis ja korea, mutta pinnan alta puhdasta punkia. 2000-luvun Family Gameksi nimettävä elokuva lainaa esikuvastaan paisti uskomattoman illalliskohtauksen, myös äärimmäisen pätevän tarinakehyksen. Toyodan vanhempien töiden tapaan runollinen fiilistely, karhea yhteiskunnallinen kommentaari ja verisateet ovat erinomaisessa tasapainossa.



Izuru Narushima: Love Fight (2008) *½

Väkivaltaiset tytöt ovat aina hyvä lähtökohta romanttiseen komediaan. Love Fight ei ole sen enempää romanttinen kuin hauskakaan. Sääli, sillä miehiä päähän potkiva Kii Kitano ei ole aivan huono, puhumattakaan ihastuttavasta Shoko Fujimurasta. Pääosan Kento Hayashi nyrkkeilyä oppimaan haluavana itkupillinä on melkoisen säälittävä ilmestys, mutta miehisen kunnian ylläpitämiseksi hänellekin jaksaa aluksi toivoa menestystä. Homma toimii hetken, kunnes elokuva muuttuu A-luokan esimerkiksi siirappisesta B-luokan draamasta, jossa kyyneleet ulottautuvat yli sukupolvien. Fujimura menee aivan hukkaan, ja aihepiirin tarjoamat mahdollisuudet paiskataan ikkunasta ulos kässärin tunkiessa kaikki rasittavimmat kliseet samaan pakettiin. Hommalla on kestoakin massiiviset 126 minuuttia. Ei näin.



Isao Yukisada: Parade (2009) ***½

Yukisada on outo veijari: hän ohjaa toisinaan erinomaisia ja asian ytimeen pureutuvia indie-leffoja, ja sitten heittää väliin jotain sietämätöntä hitti-skeidaa tyyliin Crying Out Love, in the Center of the World. Parade jää jonnekin näiden välimaastoon, joskin kallistuen selvästi positiivisen puolelle. Viiden samassa kämpässä asuvan tokiolaisnuoren elämä on mielenkiintoista seurattavaa, vaikka porukka alkaakin tylsistyä edetessään. Lopetus on hölmö, mutta silti elokuva jättää kiehtovan jälkimaun. Jo pelkästään lähtökohta, että viiden kimppa ei johdakaan keskinäiseen melodraamaan, vaan eräänlaiseen puolianonyymiin ja välinpitämättömään yhdessäeloon, on mainio. Mitä enemmän elokuvaa ajattelee, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttuu. Tähän kämppään muuttaisin itsekin.



Hämmennys-note: itkupilli-Hayashi esittää Paradessa teinihuoraa. Enpä olisi heti tunnistanut samaksi pojaksi.

Bat Without Wings (Chor Yuen, 1980)



Gene Simmonsko se siellä? No ei sentään, vaikka yhdennäköisyys titulaarisen pääkonnan ja demoniksi sonnustautuneen Kiss-basistin välillä on suorastaan hämmentävä. Tämä elokuva on tavaramerkki-Chor-Yeunia, hyvässä ja pahassa. Jatkuvasti kiemurtelevaa juonittelua, värivaloissa kylpevää fantasialavastetta, värikkäitä sankareita ja yhtä värikkäitä konnia, räjähdysiä, mielikuvituksellisia ansoja jne. Touhu kärsii eniten fokuksen puutteesta ja melko laiskoista matseista, eikä varsinaisia mielisairaus- tai päräyttävyyskertoimia tavoiteta pientä ohikiitävää hetkeä enempää oikein missään vaiheessa, vaikka kovin fantastista meno kaiken aikaa onkin. Epätasainen mutta finaalia kohti piristyvä toiminta on loppupelistä sangen viihdyttävä kokonaisuus, vaikkakin turhan kaukana Chor Yuenin parhaiden vastaavien tehoista.





Legendary Weapons of China (Liu Chia Liang, 1982)



Voidaan kyseenalaistaa, onko tässä kova kung fu ‑leffa, mutta sitä ei oikein voi kyseenalaistaa, onko käsissä jännittävä, omaleimainen, sopivasti höyrähtänyt ja toiminnallinen paketti hengästyttäväksikin äityvää viihdettä. Vaikka komedia on välillä vähemmän onnistunutta, tarinan kuljetus hieman huteralla pohjalla ja pääpaino kovan mättämisen sijaan suurimman osan aikaa kaikenlaisten ninja- ja magiakikkojen esittelyssä, tästä ei missään vaiheessa tule turhauttavaa fiilistä. Pieneksi häpeäkseni jopa nauroin Alexander Wu Shengin perseilylle useammin kuin kerran – mitäs tämä nyt on? Vastapainoksi heikoille puolille omaperäisyyspisteitä ropisee, asetelmat ovat kiintoisat ja kun loppukolmannekseen päästään, asiantuntevaa matsaamista on enemmän kuin lääkäri määrää ja laki sallii. Ison kiitoksen ansaitsee raudanluja kolmikko Hsia Ho, Gordon Liu ja Kara Hui Ying-hung, puhumattakaan shown loppumatsissaan varastavista veljeksistä Liu Chia Liang Liu Chia Rong, joiden keskinäinen aseidenkalistelu äityy suorstaan huimaksi seurattavaksi.

The Spiritual Boxer (Liu Chia Liang, 1975)



Toisaalta on harmi että Ti Lung ja Chen Kuan Tai vilahtavat vain alun erinomaisessa henkiboksaus-introssa; toisaalta taas on virkistävää seurata Wong Yuen tuoreempaa ja tämän perusteella turhan vähän nähtyä naamaa, sen verran vakuuttavaa jälkeä herra pistää menemään nuorena huijari-pyhimyksenä. Liu Chia Liangin esikoisohjausta tulee verrattua saman aiheen sivuamisenkin vuoksi tuoreeltaan katsottuun ja myöhäisempään Legendary Weapons of Chinaan. Tämä on kaksikosta se vähemmän spektaakkelimainen ja harmaampi, mutta laadullisesti tasaisempi ja hillityn komediansa keinoin oikeastaan hauskempi. Tallennettu kung fu on kautta linjan todella miellyttävää katseltavaa, erityisesti loppupuolen joukkokahnaukset ja huipentuman matsi miellyttävät suuresti. Lisukkeena silmäkarkkia saa myös hommansa hyvin kotiin vetävästä Lin Chen Chistä oppipojasta-mestariksi ‑ylenemiskäyrän pikaisesti läpikäyneen päähenkilön oppilaana – tosin ilman nyrkinheiluttelua, eikä mitään havaintoa oliko naikkonen varsinainen boksaaja. Laadullisesti korkeatasoinen elokuva laahaa parissa alkupuolen kohdassa ja jää hieman harmaan näköiseksi, eli arvot ovat hieman muualla kuin Legendary Weapons of Chinassa. Kovin erilainen mutta sangen tasaväkinen kumppani myöhemmälle seuraajalleen. Jos kuitenkin näiden kahden väliltä olisi pakko valita, ottaisin hivenen mieluummin kainalooni jälkimmäisen.