Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia

Dante Lam:

Fire Of Conscience (2010) ****

Leon Lai ja Richie Jen näyttelevät toisistaan mittaa ottavia poliiseja Dante Lamin mainiossa rikosjännärissä, josta ei brutaalia väkivaltaa puutu, vaikka sitä sopivan kitsaasti annostellaankin. Juoni on jo moneen kertaan koluttua tavaraa myyrineen ja pahoine poliiseineen, mutta toteutus ja toimiva kuvaus pelastavat paljon. Pituutta on kokonaisuuteen nähden hiukan liikaa ja pari tunteisiin vetoavaa kohtausta on turhan alleviivaavia ja tökkiviä. Fire Of Conscience edustaa nykyhonkkareiden parempaa puolta. Hongkongin blu-ray on hyvälaatuinen ja vähäiset ekstrat englanniksi tekstitettyjä.

Yoshiho Fukuoka:

Fudoh 2 (1997) **

Miiken originaali on kova, mutta jatko-osassa oli potentiaalia sen hakkaajaksi. Riki Fudoh jää tällä kertaa seinärekvisiitaksi kolikkopelejä, enjo kosaita sekä yakuzojen massamurhaamista harrastavien high school –tyttöjen riehuessa pääosassa. Miestä pistetään matalaksi niin käsiaseella, pumppuhaulikolla kuin konepistooleillakin. Mutta draivi puuttuu. Toiminta on ponnetonta, musiikki hämmentävän laimeaa eikä Sonatinen rantakohtaukselle kunniaa tekevä tribuutti ole kuin nolostuttava. Tarinakaan ei löydä 75 minuutin aikanaan minkäänlaista muotoa, saati sitten perustele Riki Takeuchin satunnaisia visiittejä. Pitikö tämäkin mennä munaamaan?



Tooru Kawashima: Yabanjin no youni (1985) *½

Ryuji-ohjaaja Tooru Kawashiman menee metsään käsittämättömällä trendileffalla. Hyvän ohjaajan ja käsikirjoituksen kanssa hyviinkin suorituksiin kykenevä superidoli Hiroko Yakushimaru on aivan hukassa nuorena ja huolettomana kirjailijana, joka törmää karkumatkalla olevaan yakuzaan. Seuraa romanssi ilman romanssia, ja toimintatrilleri ilman toimintaa tai jännitystä. 80-luvun ummehtuneimmat kliseet ja totaalisen lattea tarina jäävät kilometrien päähän teaser trailerissa demonstroidusta tyylikkyydestä. Toeilla olikin 1980-luvulla tapana tuottaa huipputyylikkäitä teasereita ja trailereita, jotka koostuivat erikseen kuvatusta promomateriaalista. Itse elokuvaan ei ole tarttunut muuta muistettavaa kuin Hirokon kohtalainen teemabiisi.



Toein dvd:llä on mukana tunnin mittainen, mutta hyvin laimeaksi jäävä making of dokkari, joka ei edes söpöile tarpeeksi ollakseen hintansa väärti muille kuin kovimmille Hiroko-diggareille. Elokuvien suhteen katse kannattaa kääntää Somain mainioon Sailor Suit Suit & Machine Guniin, Fukasakun Legend of the Eight Samuraihin Obayashin School in the Crosshairsiin sekä Sawain Tragedy of W:un.



Pahoittelen muuten epäaktiivisuuttani tässä threadissa... osittain ajanpuutteen ja motivaatiokadon syytä, sekä osittain sen seurausta, että olen raapinut pirusti tekstejä suoraan etusivulle:



Akihiko Shiota: Gaichu (2001) ****½

Akihiko Shiota: Canary (2005) **½

Yuichi Onuma: Nude (2010) ***½

Guchit: Yakuza Weapon (2011) **

Oshii: The Red Spectacles (1987) ***½

Oshii: Stray Dog: Kerberos Panzer Cops (1991) ****

Urotsukidôji: Legend of the Overfiend (Hideki Takayama, 1989)



Järjen on aika lentää romukoppaan, kun juutaksen kokoinen lonkerokullihirviö tulee ja syö maailman sellaisena kuin me sen tunnemme. Tällaistakohan olisi Cthulhu-mytologiakin ollut, jos Lovecraft olisi ollut muuta kuin pidättyväisempi konservatiivi ja elänyt toisessa ajassa?



Mikä alkaa kuin demoni-sleaze ‑versiona high school animesta, päättyy kovin houreisiin apokalyptisiin visioihin – siinä välissä on melkoinen setti lonkeropornoa, psykedeelisiä demoneja ja ylikierroksilla käyvää veriroisketta josta Fulci pullistelisi ylpeänä rintaansa. Mikä animaation sujuvuudessa hävitään, otetaan takaisin todella mielikuvituksellisilla ideoilla ja häiritsevillä visioilla, oli kyse sitten järjettömästä teurastuksesta, naisten hyväksikäytöstä tai kortteleiden lanaamisesta järkyttävillä paine- ja lämpöaalloilla. Hämmentävin juttu lienee kaiken pervoilun ja moraalittomaksi herkästi tuomittavan menon lähes saumaton nivoutuminen itse tarinan ja tapahtumien kulkuun: toisin kun jossain pokeiluissa, touhu ei pysähdy aktin ajaksi ja jatku sitten, vaan epämääräinen perveily eskaloituu hillittömäksi veriorgiaksi ja jatkuu sujuvasti rakennusten ja ihmisten massaksi lanaamisella, ilman hyppyä tapahtumista toisiin. Ihailtavaa hourupäisyyttä.

When Taekwondo Strikes (Huang Feng, 1973)



"Ihan ku Hapkido!" oli aika ensimmäisinä ajatuksina päässä kun leffa pyörähti kunnolla käyntiin. Ihmekös tuo, kun ohjaaja, tuotantoyhtiö ja aika moni näyttelijäkin on sama. (Ainakin siis nämä yhdistävät tekijät ilman faktojen tarkistusta.) Korea on Japanin rautasaappaan alla, ja tätä asetelmaa käytetään tekosyynä vetää pataan julmia, matalamielisiä, pääasiassa vähän hassun näköisiä ja useimmiten nössömäisesti tappelevia saaripiruja Tae Kwn Do'n voimin. Pataan vetämistä harjoitetaankin usein ja intensiivisesti, mikä ei ole huono asia. Japaninvastaisuus ja isänmaalliset painotukset ovat sitä sivuun huitaistavaa pakollista perushuttua, jota ilman tätä katsoisi mieluummin, mutta tarina tai käsis eivät onneksi ole suinkaan paskimmasta päästä ja juoni kulkee näin ollen suht' jouhevasti. Päosassa ovat joka tapauksessa maanläheiset, hien ja veren makuiset mättäjäiset ja niiden suorittajat.



Angela Mao näyttää noin sata kertaa seksikkäämmältä täysissä pukimissa kuin kukaan muu aasialaisnäyttelijätär – tai näyttelijätär ylipäänsä – ja lähes vaarallisemmalta kuin Sonny Chiba. Puolirujo Jhoon Rhee on kuin taskukokoinen Hulk irti päästyään, vähän helvetin vakuuttavannäköistä potkutyöskentelyä katsoisi vaikka koko leffan. Sivuosabonuksena Sammo Hung pitkätukkaisena japanilaiskätyrinä on mainio ja Carter Wong puoliääliönä laatikkoleukana positiivisen siedettävä. Ja kaikki on tehty lähes liikuttavan vakavissaan! Hapkido on piirun parempi, mutta ei tämä kauas jälkeen jää.

Vengeful Beauty (Ho Meng Hua, 1978)



Lentävä giljotiini, tuo kung fu ‑elokuviin keksityistä pimeilyaseista kenties kajahtanein, sympaattisin ja kiintoisin, palaa alkuperäisten ohjaajan käsittelyssä tässä muuten Flying Guillotine ‑sarjoista enemmän tai vähemmän irrallisena spin-offina (lentopelien filmimatskun suorasta alkuperäisistä leffoista peräisin olevista lainauksista huolimatta), missä raskaana olevalla naissoturilla on uskomattoman huono miesmäihä ja keisarin salaisen palvelun johtajan vihat niskassa ei-toivottuna todistajana. Mutta pääosassa ei ole tappava padankansi, vaikka se saakin suhteellisen ahkerasti screen timea, vaan viehättävä ja kovanaamainen Chen Ping, jonka suoritus ei häpeile Hong Kongin kautta aikojen kovimpien naistoimintatähtien rinnalla piiruakaan. Hua sekoittaa toimintapitoista miekkasankarileffaa hitusen verran kolmiodraamaan ja vähän runsaammin uuden ajan vaatimuksiin, minkä ansiosta saamme nauttia mm. lyhyestä miekkataistelusta, missä naisvastustaja riekkuu hyvän aikaa tissit paljaana. Huan ote on kursailemattoman viihdyttävä, kesto pidetään timmissä alle puolitoistatuntisessa, kuvassa pääasiassa tapahtuu eikä mietitä ja otsaa mieluummin rypistellään kuin kohotellaan naurusta. Sokerina pohjalla Lo Lieh, ja sunnuntai-illan viihtyvyys oli taattu.

Tokuzo Tanaka:

Sleepy Eyes of Death: The Chinese Jade (1963) ***

Muinainen nihilisti Nemuri Kyoshiro kohtaa Kiinasta palanneen Shaolin Karate ‑mies Tomisaburo Wakayaman pitkäikäiseksi venähtäneen sarjan avausosassa. Keskinkertainen tarina ja vaatimaton toimintakoreografia eivät onnistu yllättämään, mutta kovat näyttelijät, tasokas kuvaus sekä synkeä maailmankuva pitävät jutun mielenkiintoisena 82-minuutin keston ajan. Raizo Ichikawan punainen letti tosin vaatii oman totuttelunsa.



Kenji Misumi: Sleepy Eyes of Death 2: Sword of Adventure (1964) ****

Zatoichi- ja Lone Wolf ‑ohjaaja Misumin jatko-osa tiukentaa kerrontaa heti usealla kierroksella. Samurai-maan spagu-sankari Nemuri Kyoshiro saa vastaansa poliittiset juonittelijat sekä pollaa sekoittavan kauniita naisia (Miwa Takada, Shiho Fujimura). Fiksusti joukkotaisteluita välttelevä tarina onnistuu lataamaan useimpiin dueleihinsa huikeat jännitteet Full Moon Cut ‑tekniikan noustessa avainasemaan. Mielenkiintoinen tarina, hyvät hahmot ja hieno kuvaus viimeistelevät läpikotaisin tasokkaan elokuvan.



Kimiyoshi Yasuda: Sleepy Eyes of Death 3: Full Circle Killing (1964) ***

Seikkailut jatkuvat hieman rutinoituneemmin kääntein. Suht-viihdyttävä, mutta nopeasti unohdettava elokuva. Nihilismi on ottanut hieman takapakkia, mutta ihmekkös se, kun elokuva on täynnä jumalaisen hotteja naisia. Mitäpä tässä seurassa liikaa synkistelemään.



Kazuo Ikehiro: Sleepy Eyes of Death 4: Sword of Seduction (1964) ***½

Kerronnaltaan hieman töksähtelevä, mutta mielenkiintoisella ero-guro ‑kuvastolla leikittelevä neljäs elokuva lainaa kauhugenrestä ja ennakoi jopa Teruo Ishiin töitä. Päät irtoilevat, ihmisiä kidutetaan ja epämuodostuneet temmeltävät. Kristinuskokin on tulilinjalla. Tavallaan elokuva on tehty puolen vuosikymmentä liian aikaisin, sillä eksploitaatiokuvaston rajautuminen kuvan ulkopuolelle alkaa jopa hieman häiritä. Aikakauteensa ja perustyylikkääseen samuraikerrontaan sekoitettuna häijyily kuitenkin tekee tehtävänsä. Tomisaburo Wakayama palaa myöskin kuvioihin omana karismaattisena itsenään.

The Tigress of Shaolin (Lo Chi, 1979)



Toisin kuin edellisen leffaviikkoni lopettaneesta Vengeful Beautysta, nimen lupaamaa ämmäenergiaa saa tässä leffassa hakea vaikka minkä elukoiden kanssa sitä liiemmin löytämättä – ellei mukaan lasketa yhtä kung fu ‑opettajaa bizarremmasta päästä, lepratautista mummoa. Naarastiikerin kaltaisesta naissoturista ei myöskään ole juuri tietoa, saati sitten Shaolinista. Vaivaannuttavassa mohelluskomediassa, spedeilyssä ja naamanvääntelyssä sen sijaan riittää. Katselukokemus tuottaa suorastaan tuskaa noin puoliväliin saakka, jolloin vihdoin alkaa puolivillaiset kostoyritykset, kovempi treenaus ja överiksi vedetty, yltiöpitkitetty loppumatsi – tämä kaikki on balsamia jo tässä vaiheessa märkiville haavoille. Elokuvaksi The Tigress of Shaolin on melkoinen ameeba, vailla kestävää muotoa ja koko ajan valumassa johonkin arvaamattomaan suuntaan – yleensä väärään sellaiseen. Loppuun asti kannattaa jaksaa sähäkän matsaamisen, muutamien erityisten hetkien ja alikäytölle jäävän Kara Huin lyhyen mutta säpäkän ottelun vuoksi. Valitut kohokohdat jo mainittujen lisäksi: lepramummon ja juopon keskinäisestä kuhinasta alkava nyrkkitappelu (väitetty hellyyden osoitus) ja melko uskomaton leprakolonia.

Etusivulla

Isao Yukisada: A Closing Day (2000) **

Nobuhiro Yamashita: Ramblers (2003) *****

Yuya Ishii: Bare-assed Japan (2005) **½

Yuya Ishii: Girl Sparks (2007) **½



Yuya Ishii: Of Monster Mode (2007) *

Ei onnaa: Yuya Ishiin dybyytti Bare-assed Japan (2005) antoi mokailujensa ohella lupausta uuden Nobuhiro Yamashitan syntymisestä, mutta Ishiin myöhemmät elokuvat ovat olleet Girl Sparksia lukuun ottamatta toinen toistaan huonompia – ja jostain syystä festaripiireissä sitäkin suositumpia. Of Monster Modessa Ishiimäisyydet ovat huipussaan kaikkien hahmojen ollessa liki sietämättömän ärsyttäviä ja pakkomielteisiä inttäjiä. Yamashitamainen sympatia on hukassa, eikä idiosynkroninen nolostelu kirvoita hymyä kuin muutamaan otteeseen. Of Monster Mode lienee hankalin Ishii, tosin miehelle annettu viimeinen zänssi Jiro – A Rebel’s Love jäi kesken jo 20 min jälkeen.



Hiroyuki Tanaka: Dead Run (2005) ***½

Sabun rujosta kasvudraamasta löytyy niitä hetkiä, joissa aamuyön raikas ilma tuntuu puhaltavan ruudun läpi katsomon puolelle. Hieman tahmeasti kirjoitettu, mutta loistavasti ohjattu ja useita mahtavia kohtauksia sisältävä elokuva henkii jossain samoilla leveysasteilla kuin Akihiko Shiotan ja Shunji Iwain synkemmät työt. Pääosan poppari Yuya Tegoshi on eleettömässä roolissa ylläripätevä, ja Chiaki Kuriamaisia maneereita menestyksellä viljelevä Hanae Kan vielä parempi. Rahkeita olisi ollut todella pitkälle, mutta loppupuolella livutaan Ren Oshugin johdolla täydelliseen typeryyteen – ja sieltä vielä kompuroiden takaisin muutamaan huippuhetkeen. Osavastuu munailusta menee eittämättä romaanin kirjoittaneelle Kiyoshi Shigematsulle, loput Sabulle, joka ei tajunnut karsia lähdemateriaalin dramatiikkahölmöilyjä pois.



Akihiko Shiota: Gips (2001) **

Love Cinema –sarjan elokuvat ovat siitä huomattavia, että ne harvemmin kertovat kovinkaan tyypillisiä rakkaustarinoita. Ennenkin kusipäitä elokuvissaan kuvannut Akihiko Shiota painelee hieman Yuya Ishii ‑henkisille kulmille Gipsillä. Pääosassa feikkikipsiä käyttävä bitch ja tähän ihastuva nuori nainen. Pakkomielteitä, nihkeää taidetta ja halpaa kuvausta ilman sen kummempaa tunnelmointia. Jotain etäisesti kiehtovaa jutussa silti on: yleisöä ei mielistellä, eikä hahmojen itsepäisyyttä kuitata pelkkänä vitsinä. Ohjaajan aiempi työ Moonlight Whispers tekee kuitenkin saman selvästi tyylikkäämin ja (tahattomasti) hauskemmin.



Noboru Iguchi: Tomie: Unlimited (2011) **½

Takapuolimiehen Tomie-sovitus ei ole lainkaan niin huono elokuva, kuin elitistin pikkulinnut lauloivat. Valtavirran rajoituksissaan odottamattoman verinen, ällö ja sopivissa määrin hauska, joskin loppua kohden vähän tasapaksu. Nishimuran runsaslukuinen ja vahvasti R-15 ‑luokaan tähtäävä käsityö sekä Frank Henenlotter tribuutit onnistuivat tässä yhteydessä hieman yllättämäänkin. Viimeinen näytös olisi tosin kaivannut tiivistämistä ja muutaman CGI-efektin poistamista – 85-minuuttisenakin elokuvalta loppuu puhti kesken. Eurekan UK-julkkaa voi silti suositella jo tunnin pituisen Iguchi-haastattelunsa johdosta. Norman England tenttaa Iguchia ainakin puoli tuntia tämän AV-työstä. Kohteliaana miehenä Iguchi pysähtyy aina välillä varmistamaan, onko kaikki törkyjutut varmasti ok kertoa kameran edessä.

Swordsman II (Ching Siu-Tung, 1992)



Kärjistetysti voidaan sanoa nuoren polven intautuneen sydämensä kyllyydestä jatko-osassa, kun vanha jäärä King Hu saatiin kammettua pois ohjaajan pallilta. Minun puolestani herra Hu olisi saanut jakkaransa pitää ja takoa jotain järkeä elokuvan ensimmäiseen tuntiin joka rakentelee kuin villiintynyt muurahaislauma mutta ei saa mitään kauhean kiintoisaa aikaiseksi – sekavuutta ja hataraa rakennetta sen sijaan piisaa. Mutta kipu muuttuu tästä eteenpäin nautinnollisemmaksi, kun pohjavire synkkenee, fantastiset taistot alkavat sykkiä tiheämmällä pulssilla, asetelmia ja hahmojen motiiveja sotketaan likaisemmiksi ja/tai hämäremmiksi, ja kolmiodraama laajennetaan neliöksi perverssillä lisävireellä. Lopputuoksinnassa järjellä ei enää tee mitään, kun rakennukset hajoilevat, sankarit lentävät ja tädit ovat setiä (tai toisinpäin – miten nyt halutaan). Tuottaja-Harkilta ja ohjaaja Ching Siu-Tungilta on nähty parempia yhteistyön hedelmiä, mutta vastahakoiseksi voitoksi tämäkin kääntyy kun maaliin asti malttaa. Erityisen kiitosmaininnan ansaitsee Brigitte Lin jatkuvasti androgyynisyyteen vivahtavassa roolissaan.





Zero Woman: Red Handcuffs (Yukio Noda, 1974)



70-luvun japanilainen eksploitaatio on kuin pahasti perseellään oleva sukukokous tai mummola, jonne palaa aina mielellään huolimatta – tai itse asiassa johtuen – sen moniongelmaisista asukeista ja vieraista: koskaan ei tiedä mitä sattuu ja tapahtuu, mutta tapahtumat ja seuraukset ovat aina kiinnostavia, vaikkakin satunnaisesti itselle vahingollisia. Tästä katsojaparka selvisi traumoitta, huolimatta törkyisestä ja liioitellusta vintage-väkivallasta mitä annostellaan leipälapiolla Clockwork Orange ja (saman studion) Female Prisoner Scorpion ‑lainojen sekaan. Valitettavasti toivomisen varaa on melko paljon, etenkin mainittuihin Scorpioneihin verrattuna. Itse tarina ja Nodan kömpelyyksiin sortuva ohjaus ovat suurimmat syyt, mitkä estävät nauttimasta ryöpytyksestä täysin rinnoin. Epäonnistumisten pronssikorokkeen nappaa itselleen pääosan Miki Sugimoto: hän on kaunis, etäinen ja kylmä, eli näiltä osin sopiva rooliinsa, mutta naisessa ei ole sitä säihkyvää karismaa ja presenssiä mitä tällainen rooli vaatisi. Jumalaisen, etäisen tappokoneen sijaan Sugimoto muistuttaa naruista nyittävää pökkelöä repliikkiautomaattia. Vikaa on kyllä käsiksessäkin, kun Zero-naista riepotetaan suuri osa ajasta kuin räsynukkea mitä arveluttavimmissa tilanteissa, eikä katsojalle tule oikeastaan missään kohtaa uskottavasti mieleen, että kohta se siitä nousee ja tempaisee konnan kylmäksi.



Ja kun on taas russutettu niin että leukoihin sattuu, voidaan loppuun kuitenkin todeta Zero Womanin olevan sangen leppoisaa ja aivoja rasittamatonta, eksplisiittien täyteistä kyseenalaista viihdettä sellaisesta nauttiville. Miljöö on kaikessa rappiossaan aika vetävä, överit konnat hauskaa seurattavaa, veripussit ja ‑suihkut isoimpia mitä kaupasta löytyy, poliitikot ja poliisit likaisimpia mitä rahalla saa ja ohjauksen korniudet sangen tahattoman viihdyttäviä. Toein studio on pistänyt reilusti parempaa tavaraa pihalle, mutta oikeassa mielentilassa nautittuna tämä on palkitsevaa sleazea.

Kazuo Ikehiro:

Trail of Blood (1972) ***

Mikogami-trilogian sotkuinen, mutta viihdyttävä aloitus. Verta ja paljasta pintaa annostellaan hieman turhan varovaisella kouralla, eikä toimintakoreografia ole alansa huippua, mutta lajityyppi sentään hyvin viehättävä. 70-luvun alun eksploitatiivisia funk-rock ‑samuraielokuvia ei koskaan voi nähdä liikaa... varsinkaan, kun pääosassa heiluu liian vähälle huomiolle jäänyt yrmeä kovanaama Yoshio Harada. Hieman sinne sun tänne pomppivaa tarinaa piristävää muutama miesten väliseen kunnioitukseen pureutuva kohtaus sekä miellyttävä yleislaatuinen nihkeys. Viimemainittua vahvistaa Animeigon ei-niin-loistava transfer (jatko-osissa kuvanlaatu on erinomainen).



Kazuo Ikehiro: The Fearless Avenger (1972) **½

Harada jatkaa kostoretkeään mielikuvituksettomassa, mutta perusviihdyttävässä jatkoseikkailussa. Heikkoudet ovat osittain samat kuin edeltäjässäkin: koreografiasta puuttuu alan huippujen tiukkuus eikä Ikehiro onnistu taikomaan kameran eteen erityisen myyttistä miekkamiesten Japania. Liki olematon tarina ja hahmot ovat varsin yhdentekeviä. Lone Wolfinsa neljään kertaan ahmineelle juttu silti toimii täysin tyydyttävästi: Harada on mies paikallaan, eikä tällaisen historian syövereistä pelastetun grindhouse-elokuvan parissa voi olla tuntematta sydämellistä mielihyvää.



Kazuo Ikehiro: Slaughter in the Snow (1973) ***½

Mikogami-trilogian selvästi kovatasoisin elokuva. Tarina ei näe päätöstään – studio veti töpselin seinästä kesken pidemmäksi aiotun sarjan – mutta elokuvan juoni on kolmikon vakuuttavin. Hyytävään pohjolaan sijoittuva ja kihelmöivän pessimistinen finaali asettaa Haradan vastakkain Isao Natsuyagin hienosti esittämän kunniallisen veitsimiehen kanssa. Lumi värjäytyy verestä punaiseksi sarjan väkivaltaisimmassa mutta samalla kauneimmin kuvatussa ja tunnelmallisimmassa osassa. Lone Wolfien tai Lady Snowbloodin luokkaan ei ylletä, mutta väkivalta-chanbaran harrastajien hyllyssä elokuva ansaitsee paikkansa.



Animeigon Mikogami-dvd:t lienevät sarjan ainoa kotivideojulkaisu maailmanlaajuisesti – nyt, ja hyvin mahdollisesti koskaan. Plätyt ovat enemmän tai vähemmän out of print – keskimmäinen osa enemmän. Vähemmän vannoutuneen chanbara-diggarin kannattaa ehkä hankkia ensimmäinen ja kolmas osa nyt heti kun ne vielä saa halvalla käytettynä, ja vasta ensimmäisen osan katselun jälkeen päättää haluaako metsästää myös kakkosen. Keskimmäinen osa on sarjan heikoin eikä oleellisesti edistä tarinaa muuten, kuin että voimme olettaa siinä syntyneiden bonus-ruumiiden synkistäneen päähenkilön mieltä hieman lisää, joten sen voi tarvittaessa skipata suhteellisen kivuttomasti.

Shintaro Katsu:

Zatoichi (1989) ***

Katsun oma Zatoichi on outo peto, joka miksaa legendoja veriseen realismiin ja kasarimusiikkiin (mukana englanninkielinen teemakappale). Tarinassa ei ole minkäänlaista koherenttiutta eikä sivuhahmoihin saada tolkkua, mutta Katsu on roolissaan mahtava. Toimintakohtaukset ovat nekin hienoja. Sääli vain, ettei Ken Ogataa hyödynnetä paremmin.



Nobuhiko Obayashi: Futari (1991) ****½

Yläastelaistyttö tukeutuu kuolleeseen isosiskoonsa Obayashin mahtavassa fantasiadraamassa. Elokuva pureutuu kawaiin ytimeen, mutta onnistuu samalla käsittelemään hyvinkin vakuuttavasti raskaita aiheita. Pääosan Hikari Ishida on ilmiömäisen hyvä – loistava roolisuoritus ja ehkäpä maailmanhistorian söpöin olemus samassa paketissa. Joe Hisaishin mahtava soundtrack kuulostaa kuin suoraan Studio Ghibli –elokuvasta. Todellakin, Futari lienee lähin mitä on koskaan päästy live action Hayao Miyazaki elokuvaa – ja Obayashin elokuva on aivan yhtä mestarillinen kuin Miyazakin parhaat työt. On miltei sääli, että Obayashi tunnetaan länsimaissa ainoastaan heikommista (joskin klassikon aseman ansaitusti saavuttaneista) elokuvistaan kuten House.



Kiyoshi Kurosawa: Barren Illusions (1999) ***

Kurosawa pistää pahan pyssyn osittain vertauskuvallisella minimalismielokuvallaan. Eletään vuoden 2005 Japanissa, jossa jonkinlainen siitepölyprobleema hankaloittaa elämää. Lääke on keksitty, mutta se aiheuttaa hienoisia hallusinaatioita. Barren Illusion jatkaa Kurosawan aiempien töiden, kuten Curen ja Eye of the Spiderin, viitoittamalla tiellä, mutta jättää mainstream-koukun pois. Tulevaisuuden Japani näyttää aivan samalta kuin nykypäivä, hallusinaatiot ovat niin hienovaraisia ettei tyhmempi katsoja niitä hallusinaatioiksi tunnista, eikä elokuvassa ole lainkaan tarinaa tai suuria tapahtumia. Jotain kiehtovaa kompromissittomassa jutussa silti on, ja mieli pysyy virkeänä 90 minuuttia. Hahmoissa ei kuitenkaan ole syvyyttä Kurosawan kuvatessa ainoastaan yhteiskuntaa, ei yksilöä. Vähemmän harjaantuneen katsojan ei kannatta elokuvaa harkitakaan katsovansa.



Toshiyaki Toyoda: Pornostar (1998) ***½

Lähes aina mielenkiintoisen Toyodan ensimmäinen elokuva on 90-luvun lopun lupaavia debyyttejä. Kokonaisuutena epätäydelliseksi jäävässä nuorisokuvauksessa häiriintynyt huppupää tappaa yakuzoja Tokiossa. Paikoin tyhjäkäyvässä elokuvassa on Kinji Fukasakun ja Sion Sonon mieleen tuovaa karkeaa energiaa sekä yksittäisiä kauniita kohtauksia. Mieleen jää etenkin mahtava rullalautailukohtaus Tokion kaduilla. Toyodan seuraava elokuva, mielettömällä soundtrackillä varustettu kouluväkivaltakuvaus Blue Spring jatkoi samalla linjalla entistä onnistuneemmin.



sivuhuomio: jenkkilevittäjä on ollut aivan hukassa elokuvan nimen kanssa. Alkuteksteihin on liimattu alkuperäisen päälle uusi nimi Tokyo Rampage, lopussa lukee Tokyo Psycho, ja onpa lopputeksteihin unohtunut myös katakanalla kirjoitettuna alkuperäinen Pornostarkin. Kolme eri nimeä samassa printissä lienee jo jonkin sortin ennätys...

Kenji Misumi:

Sleepy Eyes of Death 5: Sword of Fire (1965) ***

Groteskin nelososan jälkeen Kyoshiro lähtee pillujahtiin. Toki jengiä kaadetaan myös miekalla. Sankarin kylmäkiskoisuus tarjoaa jälleen muutamat sävärit, mutta tarina jää varsin yhdentekeväksi. Toimintaa on mukana aiempaa enemmän, joskin painopisteen ollessa verettömissä ja vaatimattomasti koreografioiduissa Nemuri vs. vihollisjoukkio –kahakoissa ei matsaus tarjoa kovinkaan unohtumattomia hetkiä. Full Moon Cut –tekniikka on sekin hieman ylikäytössä. Viimeinen kohtaus on tosin upea. Sen ohella mieleen jää kohtaus, jossa melkein nähdään paljaat rinnat – success rate jää valitettavasti 40% tuntumaan. Moitteista huolimatta ei lainkaan huono elokuva, ainoastaan nopeasti unohdettava.



Kimiyoshi Yasuda: Sleepy Eyes of Death 6: Sword of Satan (1965) ***

Myös sarjan kolmannen osan ohjannut Yasuda kurottelee kohti sarjan parhaimmistoa, kunnes juttu hieman lässähtää loppua kohden. Ensimmäinen puolisko on silti tunnelmallinen ja tyylikäs. Miekkakoreografia on parantunut ja sarjan neljännen osan suuntaan kurotteleva saatanallinen messuosuus varsinaista herkkua. Valitettavasti hyvä idea hylätään ja varsinainen päätarina on jälleen klaanijuonittelua, joka ei suoranaisesti edes koske Kyoshiroa. Mukana roikkuu myös rasittava veitsinainen, joka ei saa kostoaan edistetyksi sitten millään.



Välihuomio: Kyoshirolla käy sarjassa niin tasaisen tappava flaksi, että jatkuvat tappoyritykset tuntuvat varsin hyväksyttävältä vaihtokaupalta.



Akira Inoue: Sleepy Eyes of Death 7: The Mask of the Princess (1966) ***

Sword of Seductionista tuttu naispirulainen palaa sarjan seitsemännessä osassa, joka vaihteeksi keskittyy puhtaasti Kyoshiroon. Monimutkaisen juonittelun sijaan tähtäimessä on yksinomaan miekkasankarin oma pää. Valinta on hyvä, mutta tulos paikoin jopa sarjan keskinkertaisinta jälkeä. Nihilismi ja groteskius ovat melko vähissä, eikä sarjan alussa nähdystä naiskauneudestakaan ole enää vähään aikaan ollut huolta – ellei lasketa kelpo hahmon muodostavaa 15-vuotiasta neitsytprostituoitua. Loppunujakka on kuitenkin sarjan parhaita kohtauksia – koreografia on parantunut, intensiteetti noussut ja vihdoinkin Full Moon Cutille on keksitty oivaa vastusta.



Kenji Misumi: Sleepy Eyes of Death 8: Sword of Villainy (1966) ****

Kyoshiro uhkaa jäädä sivuhenkilöksi upeassa kahdeksannessa osassa, joka on sarjan ensimmäinen aito A-elokuva. Sarjan maineen kiertäessä maailmaa on helppo unohtaa, että Sleepy Eyesit ovat periaatteessa b-leffoja, joissa huteria käsikirjoituksia piristettiin väkivallalla, seksillä ja tietenkin Ichikawan karismalla. Sword of Villainy on kuitenkin loistavasti kirjoitettu samuraielokuva, jolle hieno kuvaus ja Akira Ifukuben tunnelmallinen musiikki luovat komeat, tarunhohtoiset puitteet. Lopun taistelu on huikea, samoin useat muut kuvasommitelmat. Sarjan (ainakin tähän mennessä) paras elokuva.

Swordsman III: The East Is Red (Ching Siu-Tung & Raymond Lee, 1993)



Miekkaseikkailusta välivaiheiden kautta ‑sekoiluiksi kehittyneen sarjan päätösosa. High concept ‑tason kosto- ja (pervellä sivuvireellään ylpeilevä) romanssitarina on kaikin tavoin päätön. Jopa ihailtavan päätön. Vahvalla kirjoittamisella tämä ei rintaansa röyhistele, eikä punaista lankaa yksinkertaisesti juuri ole. Silti, kansakuntien erikoisuuksien kohtaaminen hapoissa piirretyn mangan tapaisissa kohkaamisissa ja kohtauksissa on väkisinkin kunnioitettavaa elokuvahulluutta. Kokonaisuutena tämä oli sarjan nautittavin ja hauskin.





Roving Swordsman (Chor Yuen, 1980)



Varsin veikeä sekoitus vanhaa ja (silloista) uutta tyyliä tehdä miekkaseikkailufantasiaa. Chor Yuen (tällä kertaa nimellä Chu Yuan) on saanut aikaiseksi nautittavan ja kepeän martial world ‑seikkailun, josta ohjaajan kädenjälki on tunnistettavissa ensi metreistä asti. Kokonaan pastellisävyisissä ja värivaloissa kylpevissä satumetsä- ja fantasialinnalavasteissa on enemmän kuin kaikuja Hong Kongin ja Shaw Brothersin menneisyyden miekkasankarisaagoista. Naiivi charmi puri tällä kertaa helkkarin hyvin, toisin kuin viimeksi samalta ohjaajalta katsomassani Web of Deathissa. Osuutensa lienee ainakin ikicharmantilla ja tällä kertaa enemmän veijarimaisessa roolissa hyörivällä Ti Lungilla. Vastapuolella häärivät pahan klaanin johtajana Cheng Ke-Wei ja tämän kätyrinä Ku Feng, molemmat onnistuneesti – etenkin herra Ku Fengin olemus liehupartoineen ja ‑kaapuineen on samaan aikan sekä veikeä että paha. Vakuuttavin konnista on kuitenkin unisex-pukeutunut salamurhaajakätyri Ku Kuan-chung. Jostakin syystä pahiskaarti tuo mieleen vastaavat Bond-konnat. Tyylilliset irroittelut agenttiseikkailujen suuntaan näkyvät myös ainakin mystisissä vedenalaisissa piilolinnakkeissa ja keskibudjetin toimintaleffan verran käytetyissä räjähdyksissä. The Magic Blade odottaa edelleen voittajaansa, selättäjää tai hakkaajaansa: mestarin uusintakatselua odotellessa tämä upposi kuitenkin hyvin Shaw-fantasian nälkään.

Lo:

Dragon Fist (1979) [dvd] **½

Jackie Chanin Lo Wei ‑vuosien sinänsä laadukkaampaa sarkaa, mutta jää yhdestä omaperäisestä käänteestä ja Jackien kohtalaisen hyväksi yltyvästä kungfu-koreografiasta huolimatta melko yksitotiseksi kostohalpikseksi. Ihan hauska nähdä raivostunut JC hakkaamassa vihollisia kuoliaaksi, vaan ei pääse karisma kukkimaan tälläisissä rooleissa. Elokuva kuvattiin Koreassa 1977-1978 vaihteessa, mutta julkaistiin vasta 1979 Jackien Seasonal-leffojen menestyksen jälkeen.



Pinkaew: Suklaa (Chocolate, 2008) [dvd] **

Kotimaisen dvd.n kansipapereihin on präntätty nimi Zen, mutta alkuteksteissä seisoo suomennos "Suklaa"... Yhtä käppäistä elokuvantekoa käsiksen sun muun osalta kuin mitä Pinkaewilta ja kumppaneilta on tottunut odottamaan; taisteluissa kiitettävästi taituruutta, muttei se taaskaan oikein riitä. Huolimatta siitä, että olen nais-kungfun suuri ystävä, tässä häiritsi monesti hkevytrakenteinen tyttö potkimassa yhdellä osumalla isoja miehiä maihin, josta he eivät sitten enää kykene nousemaan. (Vaikka onhan "JeeJa" oikein söpö.) Stunt-painoitteinen viimeinen toimitaosuus parvekkeilla oli sentään hieno.

Kinji Fukasaku:

Under the Flag of the Rising Sun (1972) ****½

Rikollisen ignoorattu Fukasaku-elokuva on ohjaajansa oleellisimpia töitä. Riippumattomana tuotantona valmistunut elokuva alkaa salakavalasti lähes sotasankaripropagandana, mutta paljastaa pikkuhiljaa kyntensä ja päätyy lopulta vatsaa vääntävän brutaaliksi sodanvastaiseksi kannanotoksi, jossa Japanin kansakuntaa ei todellakaan mielistellä. Nykyhetken ja Uuden Guinean helvetin välillä sahaava elokuva sekoittaa Rashomon-tyylistä kerrontaa, kouraisevaa sotakuvastoa sekä liki ahdistavaa sukupolvien yhteentörmäystä. Ainostaan muutamat pienet kömpelyydet verottavat kokonaisuutta. Fukasakun yakuza-filmografia aukeaa Rising Sunin varjossa entistä paremmin, sillä Battles Without Honor & Humanityn kaltaiset elokuvat jatkoivat saman mentaliteetin käsittelyä modernissa ympäristössä.



Nobuhiko Obayashi: Sabishinbou (1985) -

Okei, tämä ei ollut minun juttu. Odotin lukiolaistyttöä koskevaa vakavahenkistä yksinäisyyskuvausta, sain hölmöilevää teinipoikaa seuraavan hassun komedian. On helppo nähdä miksi jo alun alkaen vanhanaikaiseksi tehdyllä elokuvalla on nostalgia-arvoja paikallisten yleisöjen parissa, mutta se ei auttanut pysymään hereillä. Jätin 40 min kohdalla kesken, vaikka myöhemmin vaikutti olevan vielä joitain kawaii-high ‑hetkiä. Obayashin fantasiakomedioista kannattaa mieluummin poimia loistava Tenkousei (Transfer Student) (1982) sekä hieman vakavammista tietenkin äijän huipputyö Futari.



Yoichi Sai: Hana no Asuka gumi (1988) *½

Mangan pohjalta ammentaneen lastensarjan elokuvaversio lataa ruutuun tissejä, huumeita, teloituksia ja väkivaltaa, joka olisi 1980-luvun Suomessa saanut K-18 ‑ikärajan. Tapahtumapaikka on tulevaisuuden Tokio, jonka Verhoeven-henkisillä kaduilla kytät ja huumekauppiaat diilaavat kamaa toisilleen. Se ei käy päinsä keskenkasvuiselle Asukalle, joka maailman epäuskottavimpien martial arts skillsien ja käsikranaattien avuin käy omaa sotaansa roskajengiä vastaan. Aluksi puhtaalla järjettömyydellään pöyristyttävä elokuva lässähtää ennen pitkää tapahtuma- ja toimintaköyhäksi tulevaisuusvisioksi, jota entisestään myrkyttää karsea kasari-scifiestetiikka. Kohtaukset venyvät loputtomiin ja panokset pienenevät tasaisesti loppua kohden. Televisiosarjan kanssa tulevaisuus-Asukalla ei ole juuri mitään tekemistä ja näyttelijätkin ovat eri: elokuvan stara Miho Tsumiki käväisee tosin yhdessä jaksossa aikakoneen avulla. Huh huh.