27.3.2010 13:45
018. Richard Fleischer:
Soylent Green (USA, 1973) 7/10Vuoteen 2022 sijoittuvassa dystopiassa ihmiset elävät ilmastonmuutoksen aiheuttamassa kurjuudessa. Aurinko paahtaa päivästä toiseen kuumana, eikä sähköä ole jäähdyttimiin. Yhteiskunta on jakautunut vahvasti kahtia, raunioituvissa kaupungeissa eläviin köyhiin ja moderneissa ja yltäkylläisissä oloissa oleskeleviin rikkaisiin. Köyhille, eli selkeälle enemmistölle ihmisistä, entiset itsestäänselvyydet, kuten puhdas vesi, liha ja tuoreet kasvikset ovat vain haalea muisto menneiltä vuosilta, joiden perään vain vanhempi sukupolvi osaa kunnolla haikailla. Ihmisten suurin herkku on ison Soylent ‑korporaation valmistama Soylent Green ‑niminen energiapitoinen uusruoka.
Merkittävä poliitikko ja liikemies Simonson tapetaan asuntoonsa, ja asiaa alkaa tutkimaan (Charlton Hestonin patsastellen esittämä) poliisi Thorn. Thorn huomaa pian ettei tapaus ole pelkkä tavallinen ryöstö, jollaisena useimmat sen haluaisivat nähdä. Jokin korkea taho on murhauttanut Simonsenin, koska tämä oli paljastaa suuren salaisuuden, salaisuuden joka ei kestäisi päivänvaloa.
Simonsen-case on Thornille ensimmäinen kosketus rikkaan puolen yltäkylläiseen elämään. Hikeä jatkuvasti otsaltaan pyyhkien hän ihmettelee vihanneksia, lämmintä suihkuvettä, vuosikertaviskejä, lihaa, aistillisia naisia ja muita asioita, joita hänen asuinympäristössään ei ole. Itse asiassa harva se kerta Thorn palaa kotiinsa pussi täynnä rikospaikalta "löydettyjä" hyödykkeitä. Tällä kontrastilla pelaillaan aika paljon leffan aikana.
Soylent Green on itse asiassa aika pätevä dystopialeffa, joka toisaalta lipsuu hieman korniuteen, mutta toisaalta on aika tiukka ja ankara. Mä hieman yllätyin siitä, kuinka kyyninen yleisote tässä on... väkivaltakin on tylyä, ei niinkään viihteellistä (naisetkin saa nyrkistä, melkein nic cage tyyliin). Muutamat jutut iskivät erityisesti: rikkaiden puolella nuorilla naisilla on olemassa urapolku, jonka nimike on "furniture"... eli muija kuuluu periaatteessa talon kalustukseen, ja jos vuokralainen ei pidä näkemästään, voi hän hankkiutua siitä eroon, kuten muistakin huonekaluista. Toiseksi kaupungeissa on erityisiä eutanasiakeskuksia, joihin ihminen voi halutessaan marssia sisään. Kliinisen kylmässä laitoksessa saa valita mieleisensä kuolemismusiikin, ja katsella videolta menetettyä maailmaa, kuten niittyjä kukkineen, laukkaavia hevosia tai rantaa vasten iskevää merta. Hautaaminen tapahtuu laittamalla ruumis pussiin ja roska-auton lavalle!
Tarina kulkee ehkä hieman liian summittaisesti, ja kuuluisaan lopputwistiin päädytään mutkia oikoen. Olisin kaivannut muutamaa yhteennivovaa kohtausta tiettyihin väleihin. Kuitenkin Richard Fleischer alkaa vaikuttaa silmissäni yhä mielenkiintoisemmalta ohjaajalta. Ei ehkä kaikkein visionäärisin auteur, mutta ei todellakaan mikään keskitien kulkija. Boston Starngeler on hieno, Soylent Green yllätti monessakin suhteessa, Mr. Majestyk on päräyttävä.. ja tietenkin Conan ja Red Sonja.
019. Spike Jonze: Where the Wild Things Are (USA, 2009) 7/10
USA:ssa Maurice Sendakin Where the Wild Things Are herättää enemmän ajatuksia ja tunteita kuin Suomessa.. itse olen lastenkirjan selannut läpi joskus, mutta siinä kaikki. Aikanaan kirja herätti ihmetystä ja vastustusta, koska se kohtasi lapsen eri tasolla mihin oli totuttu. Hyvin suoralla ja lapseen vakavasti suhtautuvalla tasolla.
Samaan pyrkii myös kirjan filmatisointi, ja myös onnistuu aika hyvin. Ahdistunut Max käyttäytyy huonosti, riitelee äitinsä kanssa ja juoksee kotoaan ulos karkuun. Hän juoksee kaupungin läpi metsään, merelle ja veneeseen. Tämän jälkeen hän purjehtii yksinään myrskyssä ja saapuu lopulta kaukaiselle saarelle, jossa elää kourallinen suuria olentoja, wild things. Max valitaan olentojen kuninkaaksi, ja hän jää asumaan heidän kanssaan.
Jonze pyrki välttämään lastenfantasian tekemistä, enemmänkin wild thingsien asuttamasta maailmasta pyrittiin tekemään mahdollisimman todenmukainen. Ja voi vittu se maailma onkin hieno. Tuntuu, kuten oli tarkoituskin, että Max todella on siellä olentojen keskuudessa. Kuvaus on rakeisen naturalistista ja realistista, todella kaunista. CGI:tä on käytetty ainoastaan olentojen kasvonilmeisiin, muuten kyseessä on näyttelijöitä ja stuntteja, joilla on puku päällä. Stuntit on tehty vaijereilla. Nämä olennot ovat toisaalta suloisia, mutta toisaalta arvaamattomia ja voimakkaita, pelottavia pienelle lapselle. Kun ne pääsevät vauhtiin, paiskovat kiviä tai repivät puita maasta, tulee tuo tilanteen arvaamattomuus ihan hyvin läpi katsojalle.
Max yrittää kuninkaan ominaisuudessa tehdä olennoista onnellisia, mutta mikään ei tunnu kuitenkaan menevän ihan nappiin. Olentojen lyhyet seesteiset jaksot päättyvät helposti riitaan ja taas ollaan kriisipisteessä. Olennot purkavat koko maailman kattavaa hämmennystään ja epätietoisuuttaa samalla tavalla kuin poika itse omassa maailmassaan. Hyvin fyysisesti ja välittömästi. He yrittävät tarttua johonkin, mutta ote lipsuu...
Jos aihepiiri (lapsen kokemusmaailma) yleensäkin kiinnostaa, niin kannattaahan tää ehdottomasti katsoa. Kuvaus, tekninen toteutus, maailman luominen, autenttinen tunnelma... kaikki toteutettu vitun hyvin, mutta joku tässä kuitenkin jarruttaa. Välillä fiilis on hieman laahaava ja pointiton, joka syö jonkin verran kokonaiskokemusta. Maxia esittävä Max Records vetää loistavan roolin myöskin.
