10.4.2010 14:02
Hans Zimmer & Lisa Gerrard: Gladiator: Special Anniversary Edition (2cd, 2005) ****
Pääosin mainiota elokuvamusiikkia, jota jaksaa kuunnella ilman kuvaakin, Hans Zimmeriltä ja Dead Can Dancesta tutusta Lisa Gerrardilta. Jotkut teemoista tosin kuulostavat enemmän "Zimmerin-teemalta" jota varioidaan jokaisessa miehen säveltämässä scoressa kuin originellilta sävellykseltä elokuvaan Gladiator. No, tämä Zimmerin teema soi juuri tällä levyllä ehkä hienommin kuin koskaan aiemmin. Ja Gerrardin laulu sekä myös sävellyksellinen panos tuo musiikkiin herkyyttä ja monipuolisuutta. Scoren etniset sävyt ja instrumentit kuten armenialainen puupuhallin duduk toimivat myös hienosti perinteisemmän orkesteri soinnin seassa. Tämä tuplalevyksi paisutettu special editionin toinen levy sisältää vaihtoehtoisia versioita sekä elokuvasta pois jäänyttä musiikkia. Ei kovin oleellista kuultavaa.
UMO: Beauty And The Beast – UMO Plays the Music of Pekka Pohjola (cd, 2010) ***½
Kokoelma johon on koottu UMO Big Bandin tulkintoja vuosien varrelta. Pekka Pohjola on itse solistina bassossa useissa levyn vanhemmissa biisiversioissa. Biisit itsessään ovat tietenkin nerokkaita sävellyksiä ja tulkinnatkin sinänsä hienoja, mutta lopulta versiot eivät ole kuitenkaan kovin radikaalisti erilaisia kuin alkuperäiset. Niin rikkaita oli Pekka Pohjolan alkuperäisetkin "rock"-sovitukset ettei big band kokoonpano lopulta tuo biiseihin niin paljon lisää kuin olisi voinut kuvitella. Ehdottoman suositeltava hankinta kuitenkin kaikille edesmenneen säveltäjäsuuruuden ja bassovirtuoosi Pekka Pohjolan faneille.
Sally Oldield: Water Bearer (cd, 1978) ***½
Sally "Miken sisko" Oldfieldin ensimmäinen soololevy. Ihan mukava eklektinen sekoitus folkkia, hippeilyä, progea ja Lord Of The Rings-tunnelmia. Sallyn omintakeinen ääni miellyttää pieninä annoksina, mutta pidempään kuunneltuna alkaa kuulostamaan jotenkin teennäiseltä.
Doves: Kingdom Of Rust (cd, 2009) ***½
Artrockia Manchesterista. Uudella levyllään Doves siirtyy hieman enemmän saman kylän menestyneempien kolleegoiden eli Elbowin suuntaa. Sovitukset ovat orkestraalisempia ja tuotanto muutenkin suureellisempaa. Tässä on muutama erinomainen kappale kuten orkestraalista osastoa edustava kaunis nimikappale Kingdom Of Rust sekä basson varassa hieman new ordermaisesti soiva Compulsion.
Audioslave: s/t (cd, 2002) **
Hommasin tämän koska halvalla (3€) sai ja koska olen diggaillut Tom Morellon kitaroinnista Rage Against Machinen levyillä. Vaan tämä on kyllä niin kuivaa keskitien hardrockkia että ei varmasti tule montaa kertaa enää kuunneltua.
Joanna Newsom: Have One On Me (3cd, 2010) ****
Triplalevy kehutun ja erittäin haastavan Ys-levyn tehneeltä Joanna Newsomilta kuulostaa musertavan raskaalta kokemukselta. Onneksi Newsom on kuitenkin hieman yksinkertaistanut ja etenkin selkeästi keventänyt ilmaisuaan. Have One On Me on yhä äärimmäisen omaperäistä indiefolkpsykedeliamitäliesekasotkua, mutta Ys:iin verrattuna tämä on huomattavasti konventionaalisempi levy. Välillä kuullaan jopa "rock"-rumpuja eikä sointi ole aivan yhtä orkestraalinen. Myös itse Joanna laulaa jotenkin normaalimmin. Samalla säilyttäen kuitenkin riittävästi omaa, viehättävää ja täysin omaperäistä tyyliään. Hienoa musiikkia ja sanoisin että helpommin lähestyttävyys kääntyy tässä tapauksessa levyn eduksi ja ainakin tällä hetkellä Have One On Me on minulle miellyttävämpää kuunneltavaa kuin Ys.
Peter Gabriel: Scratch My Back (cd, 2010) ****
Cover-levy keski-ikäiset bändiltä tai artistilta on yleensä varma merkki luovuuden ehtymisestä. Peter Gabriel onnistui kääntämään kuitenkin tämän yleensä niin tylsän konseptin hienoksi taiteelliseksi voitoksi. Normaali kaavahan on tehdä lähes identtisiä versioita kappaleista jotka innoittivat artistia alunperin musiikin pariin. Ja yleensä nämä biisit sattuvat vielä olemaan samoja klassikoita jotka ovat innoittaneet kaikkia muitakin. Gabriel on kuitenkin versioi pääosin parikymmentä vuotta nuorempien indierock tai ns. vaihtoehtoisempien artistien (mm. Arcade Fire, Elbow Radiohead, The Magnetic Fields ja Regina Spektor) biisejä sekä muutamaa arvostettua oman ikäpolvensa artistia (Lou Reed, David Bowie ja Paul Simon).
Biisivalintojakin oleellisempaa on kuitenkin että Gabriel tekee valituisa biiseistän täysin omalaatuisia tulkintoja. Joissakin versioissa alkuperäinen melodia vaanii hädin tuskin jossain pinnan alla. Gabriel asetti itselleen rajoitteeksi säännön: ei kitaroita, ei rumpuja. Käytännössä Gabrielin taustalla soi pienimuotoinen sinfoniaorkesteri joka soi jousipainotteisesti varsin modernin minimalistisella tyylillä. Erittäin tyylikästä. Gabriel itse tulkitsee vähäeleisesti, välillä lähestyen puhelaulua. Suurin osa levyn sovituksista on mielestäni erittäin onnistuneita, mutta muutama kappale on ehkä jäänyt hieman liiankin minimalistiseksi. Etenkin Bowien Heroes, joka muutenkin on levyn ilmeisin biisivalinta. Toisaalta Gabrielin lähes itkuisessa tulkinnassa ei ole mitään ilmeistä
Kaiken kaikkiaan levyn tunnelmat ovat hyvin synkät ja vaikka kappalemateriaali on alunperin monipuolista on levy yhtenäisten sovitusten ansiosta hyvin toimiva kokonaistaideteos.
Viimeinen omaperäinen käänne koko projektissa on että suurin osa Peter Gabrielin coveroimista artisteista on luvannut puolestaan versioida jonkin Gabrielin kappaleen. Eli luvassa on vielä levy tyyliin And I'll Scratch Yours. Scratch My Back on jakanut Peter Gabrielin fanien mielipiteet vahvasti monien pitäessä levyä liian synkkänä ja jopa tylsänä. Itse pidän tätä erittäin onnistuneena ja kunnianhimoisena projektina joka jatkaa Peter Gabrielin lähes virheettömän laadukasta uraa kunniakkaasti.
Pääosin mainiota elokuvamusiikkia, jota jaksaa kuunnella ilman kuvaakin, Hans Zimmeriltä ja Dead Can Dancesta tutusta Lisa Gerrardilta. Jotkut teemoista tosin kuulostavat enemmän "Zimmerin-teemalta" jota varioidaan jokaisessa miehen säveltämässä scoressa kuin originellilta sävellykseltä elokuvaan Gladiator. No, tämä Zimmerin teema soi juuri tällä levyllä ehkä hienommin kuin koskaan aiemmin. Ja Gerrardin laulu sekä myös sävellyksellinen panos tuo musiikkiin herkyyttä ja monipuolisuutta. Scoren etniset sävyt ja instrumentit kuten armenialainen puupuhallin duduk toimivat myös hienosti perinteisemmän orkesteri soinnin seassa. Tämä tuplalevyksi paisutettu special editionin toinen levy sisältää vaihtoehtoisia versioita sekä elokuvasta pois jäänyttä musiikkia. Ei kovin oleellista kuultavaa.
UMO: Beauty And The Beast – UMO Plays the Music of Pekka Pohjola (cd, 2010) ***½
Kokoelma johon on koottu UMO Big Bandin tulkintoja vuosien varrelta. Pekka Pohjola on itse solistina bassossa useissa levyn vanhemmissa biisiversioissa. Biisit itsessään ovat tietenkin nerokkaita sävellyksiä ja tulkinnatkin sinänsä hienoja, mutta lopulta versiot eivät ole kuitenkaan kovin radikaalisti erilaisia kuin alkuperäiset. Niin rikkaita oli Pekka Pohjolan alkuperäisetkin "rock"-sovitukset ettei big band kokoonpano lopulta tuo biiseihin niin paljon lisää kuin olisi voinut kuvitella. Ehdottoman suositeltava hankinta kuitenkin kaikille edesmenneen säveltäjäsuuruuden ja bassovirtuoosi Pekka Pohjolan faneille.
Sally Oldield: Water Bearer (cd, 1978) ***½
Sally "Miken sisko" Oldfieldin ensimmäinen soololevy. Ihan mukava eklektinen sekoitus folkkia, hippeilyä, progea ja Lord Of The Rings-tunnelmia. Sallyn omintakeinen ääni miellyttää pieninä annoksina, mutta pidempään kuunneltuna alkaa kuulostamaan jotenkin teennäiseltä.
Doves: Kingdom Of Rust (cd, 2009) ***½
Artrockia Manchesterista. Uudella levyllään Doves siirtyy hieman enemmän saman kylän menestyneempien kolleegoiden eli Elbowin suuntaa. Sovitukset ovat orkestraalisempia ja tuotanto muutenkin suureellisempaa. Tässä on muutama erinomainen kappale kuten orkestraalista osastoa edustava kaunis nimikappale Kingdom Of Rust sekä basson varassa hieman new ordermaisesti soiva Compulsion.
Audioslave: s/t (cd, 2002) **
Hommasin tämän koska halvalla (3€) sai ja koska olen diggaillut Tom Morellon kitaroinnista Rage Against Machinen levyillä. Vaan tämä on kyllä niin kuivaa keskitien hardrockkia että ei varmasti tule montaa kertaa enää kuunneltua.
Joanna Newsom: Have One On Me (3cd, 2010) ****
Triplalevy kehutun ja erittäin haastavan Ys-levyn tehneeltä Joanna Newsomilta kuulostaa musertavan raskaalta kokemukselta. Onneksi Newsom on kuitenkin hieman yksinkertaistanut ja etenkin selkeästi keventänyt ilmaisuaan. Have One On Me on yhä äärimmäisen omaperäistä indiefolkpsykedeliamitäliesekasotkua, mutta Ys:iin verrattuna tämä on huomattavasti konventionaalisempi levy. Välillä kuullaan jopa "rock"-rumpuja eikä sointi ole aivan yhtä orkestraalinen. Myös itse Joanna laulaa jotenkin normaalimmin. Samalla säilyttäen kuitenkin riittävästi omaa, viehättävää ja täysin omaperäistä tyyliään. Hienoa musiikkia ja sanoisin että helpommin lähestyttävyys kääntyy tässä tapauksessa levyn eduksi ja ainakin tällä hetkellä Have One On Me on minulle miellyttävämpää kuunneltavaa kuin Ys.
Peter Gabriel: Scratch My Back (cd, 2010) ****
Cover-levy keski-ikäiset bändiltä tai artistilta on yleensä varma merkki luovuuden ehtymisestä. Peter Gabriel onnistui kääntämään kuitenkin tämän yleensä niin tylsän konseptin hienoksi taiteelliseksi voitoksi. Normaali kaavahan on tehdä lähes identtisiä versioita kappaleista jotka innoittivat artistia alunperin musiikin pariin. Ja yleensä nämä biisit sattuvat vielä olemaan samoja klassikoita jotka ovat innoittaneet kaikkia muitakin. Gabriel on kuitenkin versioi pääosin parikymmentä vuotta nuorempien indierock tai ns. vaihtoehtoisempien artistien (mm. Arcade Fire, Elbow Radiohead, The Magnetic Fields ja Regina Spektor) biisejä sekä muutamaa arvostettua oman ikäpolvensa artistia (Lou Reed, David Bowie ja Paul Simon).
Biisivalintojakin oleellisempaa on kuitenkin että Gabriel tekee valituisa biiseistän täysin omalaatuisia tulkintoja. Joissakin versioissa alkuperäinen melodia vaanii hädin tuskin jossain pinnan alla. Gabriel asetti itselleen rajoitteeksi säännön: ei kitaroita, ei rumpuja. Käytännössä Gabrielin taustalla soi pienimuotoinen sinfoniaorkesteri joka soi jousipainotteisesti varsin modernin minimalistisella tyylillä. Erittäin tyylikästä. Gabriel itse tulkitsee vähäeleisesti, välillä lähestyen puhelaulua. Suurin osa levyn sovituksista on mielestäni erittäin onnistuneita, mutta muutama kappale on ehkä jäänyt hieman liiankin minimalistiseksi. Etenkin Bowien Heroes, joka muutenkin on levyn ilmeisin biisivalinta. Toisaalta Gabrielin lähes itkuisessa tulkinnassa ei ole mitään ilmeistä
Kaiken kaikkiaan levyn tunnelmat ovat hyvin synkät ja vaikka kappalemateriaali on alunperin monipuolista on levy yhtenäisten sovitusten ansiosta hyvin toimiva kokonaistaideteos. Viimeinen omaperäinen käänne koko projektissa on että suurin osa Peter Gabrielin coveroimista artisteista on luvannut puolestaan versioida jonkin Gabrielin kappaleen. Eli luvassa on vielä levy tyyliin And I'll Scratch Yours. Scratch My Back on jakanut Peter Gabrielin fanien mielipiteet vahvasti monien pitäessä levyä liian synkkänä ja jopa tylsänä. Itse pidän tätä erittäin onnistuneena ja kunnianhimoisena projektina joka jatkaa Peter Gabrielin lähes virheettömän laadukasta uraa kunniakkaasti.
