Ostetut levyt

Toy Matinee: s/t (cd, 1990, 2001 remaster) ***

Melko mukavaa powerpoppia kevyellä progehöysteellä Kevin Gilbertiltä ja Patrick Leonardilta. Tyyli on melko saman kaltainen kuin Gilbertin hienoilla soololevyillä, tosin sama ivallinen purevuus ja paikoittainen kokeellisuus puuttuu. Tässä on myös muutama vähän yhdentekevä ralli liikaa. Parhaat biisit: Toy Matinee ja There Was A Little Boy.



Peter Hammill: Enter K (cd, 1982, 2003 remaster) ***½

Melko kokeellisen levytrilogian ph/7, Future Now ja Black Box jälkeen Peter Hammill perusti hieman normaalimmin rokkaavan K Groupin joka koostui hänen itsensä lisäkseen John Ellisista, Nic Potterista ja Gut Evensista. K Group soitti kahdella studiolevyllä sekä livelevy Marginilla. Enter K:n kappaleet ovat siis aikaisempia levyjä suoraviivaisempia ja rokkaavampia. Biisit ovat tasokkaita ja soitto mainiota, mutta levyn tuotanto on vähän pökkelö. Tämä 2003 remasteri sisältää yhden bonuskappaleen (Seven Wonders).



Peter Hammill: Patience (cd, 1983) ***½

Toinen K Group-levy ja täten selkeää jatkoa Enter K:lle. Patience on edellä mainitua ehkä hieman parempi levy.



Peter Hammill: The Margin + (cd, 1985, 2002 laajennettu 2cd versio) ****

Loistava livelevy. Biisit ovat pääosin peräisin ns. K Groupin kahdelta levyltä (Patience ja Enter K) sekä näitä edeltäneiltä neljältä Hammillin-soololevyltä. Hammillin alunperin pääasiassa studiossa yksin toteuttamat biisit muuntuvat oikean bändin (John Ellis, Nic Potter ja Guy Evans) käsissä huomattavasti rokkaavimmiksi. Välillä kappaleet ovat rakennettu alkuperäisen luurangon ympärille aivan uusiksi. Erittäin mielenkiintoista kuultavaa! Levyn kruunaa mielestäni definitiivinen tulkinta 20 minuuttisesta Flightista joka studiolevyllä A Black Box kuulostaa hieman huteralta. Tämä The Margin "plussaksi" nimetty uusintajulkaisu on laajennettu alkuperäisestä yhdestä levystä tuplaksi. Toisella levyllä äänenlaatu ei ole yhtä hyvä, mutta ihan kelvollinen silti. Tosin rehellisesti sanottuna ensimmäisen levynkään soundit tuskin saavat ketään hifistiä hyppimään riemusta. Hammillin soolotuotannon ystäville tämä on ehdoton hankinta.



Beardfish: Destined Solitaire (cd, 2009) ***

Ihan miellyttävää progeilua Ruotsista, mutta ei nämä kaverit oikein osaa oikeasti hyviä biisejä tehdä. Hyviä kohtia kylläkin. Heikoin kolmesta tuoreimmasta Beardfishin levystä.



Adrian Belew: Side Four (2007) ****

Mainio, energinen livelevy triokokoonpanolla (Belew + Julie Slick ja Eric Slick). Mukana myös muutama King Crimsonin kappale, mutta suurimman vaikutuksen tekee mainiot tulkinnat Belewin vanhemmista biiseistä Young Lions ja Big Electric Cat.



Adrian Belew: e (2009) ****½

Adrian Belewin uusin studiolevy e koostuu yhdestä 42 minuuttisesta instrumentaalisesta progejärkäleestä. Kappale on tosin indexoitu 11 eri osaan, mutta enemmän tai vähemmän yhtenäisestä teoksesta on kuitenkin kysymys. Belew ilmeisesti kaavaili eeposta jossain vaiheessa King Crimsonille, mutta koska Fripp ei ole toistaiseksi innostunut elvyttämään bändiä toteutti hän biisin trio-formaatissa parikymppisten sisarusten Julie Slickin (basso) ja Eric Slickin (rummut) kanssa. Nuorukaisten ei tarvitse hävetä Crimson-veteraanin rinnalla vaan selviävät monimutkaisesta musiikista kunnialla ja saavat musiikin jopa groovaamaan epäsäännöllisistä tahtilajeista (joita riittää!) huolimatta. Musiikki on selvästi King Crimson-henkistä vaikkei olekaan samalla lailla kulmikkaan aggressiivista. Levy on äänitetty lähes kokonaan livenä studiossa ja kuulostaa loistavalta. Soitto on toki tarkkaa, mutta livenä äänitetty bändisoitto on vaan niin orgaanisen kuuloista verrattuna nykypäivänä lähes standardiksi muodostuneeseen pro-tools-leikkaa-ja-liimaa tuotantotyyliin. e on hieno levy ja ehdottomasti yksi vuoden 2009 parhaita julkaisuja.



Mew: No More Stories / Are Told Today / I'm Sorry / They Washed Away // No More Stories / The World Is Grey / I'm Tired / Let's Wash Away (cd, 2009) ****

Mew jatkaa omalaatuista tasapainoilua popin ja progen välissä. Tämä uutuus on jännittävästi biisistä riippuen toisaalta kokeelllisempi ja toisaalta taas helpommin lähestyttävämpi ja popimpi kuin aikaisemmin. Silti levy tuntuu luontevalta kokonaisuudelta usempien kappaleiden yhdistellessä molempia puolia. Ja popeimmillaankin Mewin erottaa tavanomaisesta bändin ässä hihassa eli Jonas Bjerre hieman jon andersonmainen, mutta silti ainutlaatuinen lauluääni. Hieno levy yhä kehittyvältä bändiltä.

Mike Oldfield: Tubular Bells (2cd+dvd, 1973, 2009 deluxe edition) *****

Taas sitä sortui ostamaan uuden julkaisun Tubular Bellsistä... Tämä sisältää alkuperäisen miksauksen, uuden stereo-remixin sekä 5.1. remixin. Bonuskappaleina Vivian Stanshall-versio Sailor's Hornpipesta sekä mainio, minulle ennestään tuntematon Mike Oldfield's Single. 5.1 versiota en ole kuunnellut, mutta Oldfieldin uusi stereomiksaus kuulostaa hyvältä vaikken eroja vanhaan ole vielä hirveästi ehtinyt analysoimaan.



Muse: The Resistance (cd, 2009) ****½

Intergalaktisia stadionlauluja sanoo levyn mainos ja se onkin ihan osuvasti luonnehdittu. Muse tarjoilee jälleen levyllisen (entistäkin) mahtipontisia ja tunteellisia pop-biisejä jotka ovat täynnä tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä. Kunnianhimoisina sälleinä Muse toki taivuttaa pop-biisin rajoje useallakin tavalla, mutta musiikki pysyy kokoajan helposti lähestyttävänä ja koskettavana. Erittäin piristävää kuunneltavaa kaiken progen lomassa. Bellamyn pöhköt salaliittoteorioita pursuilevat "me vastaan ne"-sanoitukset toimivat yhä myös yllättävän hyvin. Pari heikompaakin hetkeä levyllät on kuten liian suoraviivainen r'n'b-biisi Undisclosed Desires. Plussa puolelta löytyy sitten hulvattomasti Queenia, itämaisia tunnelmia ja Chopinia yhdistelevä United States Of Eurasia, glamrock-henkinen avausbiisi Uprising ja levyn päättävä yli 10 minuuttinen orkestraalinen Exogenesis. Hieman pelkään että tämä ei välttämättä kestä kuuntelua niin kauan kuin pari edellistä Muse-albumia, mutta tällä hetkellä olen valmis nostamaan tämän yhdeksi vuoden hienoimmista levyistä.



The Human Experiment: 21st Century Schizoid Man (feat. Jeff Fayman, Robert Fripp & Maynard Keenan (sinkku, mp3, 2009) ***

Hieman elokuvamusiikilta kuulostava sovitus King Crimsonin klassikkobiisistä. Toolin Maynard Keenan vokaaleissa.



The Humans: We Are The Humans (mp3, 2009) **½

Melko elektronista taidepoppia Toyahilta, Bill Riefliniltä ja Chris Wongilta. Pääosassa rytmi ja Toyahin laulu. Hieman tylsäksi tämä jää.



Porcupine Tree: The Incident (2cd, 2009) ****

Porcupine Treen 2000-luvun heikoin levy. MUTTA koska bändin taso on ollut niin korkealla tämä ei suinkaan tarkoita että The Incident olisi varsinaisesti huono levy. Vain hieman vähemmän innostava kuin bändin tuotokset yleensä. Ensimmäisen levyn 55 minuuttinen ja 14 osaaan jaettu The Incident kokonaisuus ei oikein vakuuta koherenttina teoksena ja toisaalta sen joukosta on vaikea nostaa montaakaan osaa jotka toimisivat kunnolla yksittäisinä biiseinä. Paljon hyviä hetkiä toki The Incidentistä löytyy. Omat suosikkini ovat simppeli rokkibiisi Drawing The Line, meshuggahmaisesti runnova Circle Of Maniacs ja kaunis I Drive The Hearse. The Incidentin keskeinen osuus 12 minuuttinen Pink Floydin Dogsia tarkoituksellisesti lainaileva Time Flies jättää aika kylmäksi. Kuten myös sanoitukset ja teema (The Incident = tapahtuma joka muuttaa elämää, tai jotain sellaista) joka ei innosta läheskään yhtä vahvasti kuin loistavan Fear Of A Blank Planetin varsin puhuttelevat lyriikat. Kakkoslevy on vain 20 minuuttia pitkä ja sisältää neljä kappaletta. Keskimäärin ehkä hieman vahvempia biisejä kuin The Incidentin ujutetut osiot. Etenkin Bonnie The Cat on mainio kappale. Gavin Harrison pääsee kappaleessa esittämään taitojaan ja synkopoi kuin pieni eläin. Hienoa kuultavaa. Kaiken kaikkiaan The Incident ei siis ole Porcupine Treen vahvimpia levyjä, mutta harva rock-bändi yltää ainakaan montaa kertaa urallaan edes parhaimmilaan tälle tasolle.



Gong: 2032 (cd, 2009) ****

Riemastuttavan pirteä levy yli seitsemänkymppisen Daevid Allenin johtamalta Gongilta. Kitaranero Steve Hillage on palannut ruotuun yli 25 vuoden jälkeen mikä ei ainakaan ole haitaksi. Planeetta Gongin myyttiä jatkavalla konseptialbumi 2032:n kappaleet ovat hieman suoraviivaisempia kuin vaikkapa vuonna 2000 ilmestyneellä Zero To Infinitylla . Osittain biisit ovat jopa aika popahtavia (mikä on joitakin puristeja harmittanut). Useat kappaleista jäivät soimaan päähän jo muutaman soittokerran jälkeen. Levyn sointi melko moderni (välillä Allen "räppää"), mutta silti musiikissa on riittävästi sitä oikeaa huuruista Gong-tunnelmaa että tämä on helppo laskea luontevaksi jatkoksi levyille Angel's Egg ja Flying Teapot. Ja rokkaavan alun jälkeen levy muuttuukiin loppuakohden tasaisesti yhä psykedeelisemmäksi. Levy on yli 70 minuuttisena hieman ylipitkä ja muutaman aika selkeän rimanalituksen olisi voinut huolettaa jättää pois. Siltikin todella hyvä levy veteraanibändiltä. " I used to be a banker. Me boss he was as wanker."

KCrimso ( 27.12.2009 12:46)

mainio, minulle ennestään tuntematon Mike Oldfield's Single.

No jos tuo oli tuntematon, niin olipa korkea aikakin tutustua. Parasta mitä Oldfield on ikinä tehnyt. Soi koko ajan radiossa 70-luvulla.

KCrimso ( 27.12.2009 12:46)

Porcupine Tree: The Incident (2cd, 2009) ****

Itse pyöristäisin tuon yhteen tähteen. Ihan perseestä koko levy.

KCrimso ( 27.12.2009 12:46)

Gong: 2032 (cd, 2009) ****

Hmmm, no pitääpä tutustua.

Artisan ( 2.1.2010 22:50)

KCrimso ( 27.12.2009 12:46)

mainio, minulle ennestään tuntematon Mike Oldfield's Single.

No jos tuo oli tuntematon, niin olipa korkea aikakin tutustua. Parasta mitä Oldfield on ikinä tehnyt. Soi koko ajan radiossa 70-luvulla.

KCrimso ( 27.12.2009 12:46)

Porcupine Tree: The Incident (2cd, 2009) ****

Itse pyöristäisin tuon yhteen tähteen. Ihan perseestä koko levy.

KCrimso ( 27.12.2009 12:46)

Gong: 2032 (cd, 2009) ****

Hmmm, no pitääpä tutustua.

A. En ole koskaan kuunnellut radiota.

B. Olet väärässä.

C. Ei kannata.

KCrimso ( 2.1.2010 23:12)

A. En ole koskaan kuunnellut radiota.

B. Olet väärässä.

C. Ei kannata.

A. En minäkään enää 70-luvun jälkeen, mutta silloin se oli ainoa yhteys ulkomaailmaan. Ja selvennyksen vuoksi todettakoon, että koko Mike Oldfield's Single tehtiin aikoinaan juuri radiosoiton takia. Tubular Bellsin siivut kun olivat aivan liian pitkiä radiossa soitettaviksi, niin tarvittiin jonkinlainen näyte levyn laadusta. Single julkaistiin muistaakseni vasta 1974, kun Tubular Bells oli julkaistu jo edellisenä vuonna.



B. Okei, olin eilen vähän liian jyrkkä ja annan The Incidentille toisen tähden. Yhdistelmä The Yellow Windows of the Evening Train ja Time Flies on sen verran laadukas, että pelkästään niille sen voi myöntää. Siellä täällä levy on kuunneltava muutenkin, mutta ei todella hyvä muualla kuin tuossa kohtaa.



C. Löytyi iTunesista, lataus alkaa hetken päästä, enää ei pysty estämään. En oikein ymmärrä miksei tuohon kannattaisi tutustua, jos kerran tykkäsi tosi paljon Zero to Infinitystäkin.

The Beatles: Magical Mystery Tour (cd, 1967, 2009 remaster) ****

Mikään The Beatlesiin liittyvä ei tietenkään oikeasti voi olla aliarvostettua, mutta ehkä tämä mainio albumi on jäänyt turhan vähälle huomiolle verrattuna joihinkin muihin bändin levyihin. Tämä sisältää monta The Beatlesin "psykedeelisen kauden" helmeä ja mitä mainioin rinnakkaislevy Sgt Pepperille vaikkei kokonaisuutena aivan yhtä mestarillinen olekaan. Parhaat biisit: Blue Jay Way, I Am Walrus ja Strawberry Fields Forever.



Genesis: Live Over Europe 2007 (2cd, 2007) ****

Kelpo livelevy. 70-luvun biisit taipuu mukavasti ja 80-luvun kappaleet toimivat rouheamman meiningin ansiosta keskimäärin paremmin kuin alkuperäisillä studiolevyillä. I Can' t Dance on silti yhä kuuntelukelvoton. Melkein harmittaa että jätin stadionhelvetin väliin kun Genesis vieraili tämän kiertueen merkeissä Suomessa.



The Beatles: Love (cd, 2006) ****

Remiksattu kokoelma The Beatlesin musiikkia Circue du Soleilin esitystä varten. Hyvää musiikkia hyvillä soundeilla.



Massive Attack: Splitting The Atom (mp3, ep, 2009) ***

Neljä uutta biisiä sisältävä ep. Ihan ookoo vaikka kaukana ollaankin Mezzaninen huipusta. On tosin lupaavaa että lokakuun keikalla Jäähallissa kuultiin näitä parempiakin uusia kappaleita. Vierailevina vokalisteina kuullaan TV On The Radion Tunde Adebimbea ja Elbowin Guy Garveyta.



King Crimson: Red (cd/dvda, 1973, 2009 remaster + 5.1. remix) *****

King Crimson klassikko miksattuna 5.1 formaattiin. Bonuksina mielenkiintoiset "pre-overdub" trioversiot Redista ja Fallen Angelista, livebiisi Journey To The Centre Of The Cosmos sekä lyhentämätön Providence. Mukana myös puolisen tuntia videokuvaa televisio esiintymisestä Ranskassa.



Pianocircus Featuring Bill Bruford: Skin & Wire (cd, 2009) ***

Tämä on näillä näkymin eläkkeelle siirtyneen rumpalilegenda Bill Brufordin viimeiseksi jäävä studiolevytys. Pianocircus on taidemusiikkia esittävä kuudesta pianistista koostuva "yhtye". Tämän levyn repertuaarin on säveltänyt Colin Riley. Musiikki on tyyliltään sekoitus modernia klassista, elektronikaa ja jazzia. Pianocircuksen kuutta pianistia säestää Brufordin rumpujen ohella myös Rileyn ohjelmoimat sekvensserit sekä basisti Julian Crampton. Välillä touhu jää aika tylsäksi pimputteluksi ja on usein hieman liian minimalistista. Pirteimmillään Skin & Wire on kuitenkin hyvinkin mielenkiintoista ja samalla haastavaa kuunneltavaa. Ja Brufordin soitto on kuten aina jälleen nautinnollista kuunneltavaa.



Absoluuttinen Nollapiste: Musta Hiekka (cd, 2009) ***

Parempi kuin edellinen levy Iiris, mutta ei tämäkään oikein jaksa innostaa. En tiedä mikä on muuttunut, mutta Tommi Liimatan uudet sanoitukset eivät enää ole muutamaan levyyn juuri sykähdyttäneet.



Renaissance : A Song For All Seasons (cd, 1978) ***½

Keskitason Renaissance-levy. Albumin kaksi kymmenen minuuttista biisiä (12 minuuttinen nimikappale on yksi bändin vahvimmista minieepoksista) ovat varsin onnistuneita, mutta lyhyemmät kappaleet ovat melko epätasaisia. Levyn soundit ovat aika ohuet eikä Jon Campin basso oikein pääse kunnolla esiin. Camp sen sijaan pääsee esiintymään päävokalistina muutamassa kappaleessa, mikä on hieman kyseenalainen ratkaisu kun bändissä on kuitenkin Annie Haslam...



Kansas: Two For The Show (2cd, 1978, 2008 expanded & remastered) ****

En ole maailman suurin Kansas-fani, mutta muutaman levyn ajan bändi teki varsin mainiota keskimääräistä rokkaavampaa progea. Tämä on hieno livelevy joka on koostettu Kansasin 77-78-kiertueilta. Bändi on kovassa iskussa, soundeissa potkua ja kaikki parhaat biisit ovat oikeastaan mukana. Etenkin tällä 2008 laajennetulla versiolla joka on lisäbiisien myötä kasvanut tupla-cd:ksi.



Kevin Gilbert: Nuts (cd, 2009) ***½

Nuts & Bolts on kahtena erillisenä levynä julkaistu kokoelma 1996 kuolleen lauluntekijän ennenjulkaisemattomia kappaleita sekä vaihtoehtoisia versioita jo julkaistuista biiseistä. Yleisesti ottaen biisit ovat hieman demomaisempia kuin Gilbertin kahdella pääjulkaisulla Thud ja The Shaming Of The True. Soundit ovat kuitenkin hyvät ja biisit pääosin mukavaa kuunneltavaa. Nuts on kokonaisuutena ehkä hieman Boltsia tasokkaampi. Gilbertin faneille nämä kaksi levyä ovat hyvä hankinta, mutta muiden kannattaa aloittaa tutustuminen miehen mestariteoksesta The Shaming Of The Truesta.



Kevin Gilbert: Bolts (cd, 2009) ***

Kts. yllä.



Magma: Ëmëhntëhtt-Ré (cd+dvd, 2009) ****½

Uusi Magman studiolevy Ëmëhntëhtt-Ré (Kohntarkosz-trilogian päätös) on tuttua ja "turvallista" Magmaa hyvässä ja pahassa. Tuttua jopa siinä määrin että noin 50 minuuttisesta levystä suunnilleen puolet on kuultu erilaisina tulkintoina aikasemmilla Magma levyillä. Ëmëhntëhtt-Ré sovittaa uusiksi pätkiä levyiltä Hhai, Üdü Wüdü ja Attahk. Vanhat teemat on kuitenkin sovitettu saumattomaksi kokonaisuudeksi uusien sävellyksien kanssa ja jatkuvista deja-vu-hetkistä huolimatta Ëmëhntëhtt-Ré uusi ja palkitseva musiikillinen kokemus. Levy ei tavoita ehkä aivan samaa instensiteettiä kuin Magman edellinen studiolevy K.A, mutta on toisaalta ehkä hieman melodisempi levy. Vokaalit ovat keskeisemmässä roolissa kuin yhdelläkään Magman levyllä aiemmin ja laulajat ovat äänessä oikeastaan jatkuvasti. Laulusuoritukset ovat upeita, mutta toisaalta hieman kesyjä. Tällä levyllä ei kuulla Mekanïk Destruktïw Kommandöhilta tuttua demonista kirkumista. Painotus vokaaleihin jättää myös instrumentit väkisinkin hieman varjoonsa. Yhteissoitto on kuitenkin tiukkaa vaikkei kukaan instrumentalisti pääse erityisesti loistamaan. Itse Christian Vanderin rumpalointia lukuunottamatta jonka jatkuvaan kekseliäisyyteen ja virtuoosimaisuuteen ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Etenkin kun rummut on äänitetty nyt paremmin kuin Magman levyillä aiemmin. Kaiken kaikkiaan tuttuudestaankin huolimatta erittäin kunniakas jatko Magman uralla. Julkaisuun kuuluu dvd jossa on tunnin mittainen kohtalaisen mielenkiintoinen "kärpäsenä katossa" tyyliin toteutettu dokumentti levyn teosta.



Marillion: Less Is More (cd, 2009) ****

Pakko myöntää että kun kuulin että Marillion tekee levyllisen akustisia versioita vanhoista biiseistä en ollut ajatuksesta kovin innoissani. Vaan tämäpä olikin todella positiivinen yllätys! Sovituksissa on nähty oikeasti vaivaa eikä kyse ole mistään "näppäilläämpä vähän akustista leirinuotion ääressä"-meiningistä. Sovitukset ovat tyylikkäitä ja perusintrumenttien rinnalla kuullaan monenlaista eksoottisempaa kilkutinta. Steve Rotheryn rooli laulajana toki korostuu tälläisessä projektissa ja mies selviää urakasta paremmin kuin hyvin. Upeaa tulkintaa. Monet sovitukset kääntävät tutut biisit lähes kokonaan uusiksi ja sanoisin että muutama kappale (Hard As Love ja If My Heart Were A Ball ainakin) toimii tälläisenä uutena versiona jopa paremmin kuin alkuperäiset. Täytyy sanoa että tämä levy on miellyttävämpi tuttavuus kuin kaksi viimeisintä Marillionin "oikeaa" studiolevyä. Mikä ei taas toisaalta ole Marillionin kannalta kovin imartelevaa. Fish-faneille tiedoksi: tällä levyllä kuullaan vain Hogarth-kauden tuotantoa.



Renaissance: Novella (cd, 1977) ****

Viimeinen kokonaisuutena erittäin hyvä Renaissance-levy. Jopa "pop"-kappale Midas Man toimii.



Van Der Graaf Generator: Live At The Paradiso 14:04:07 (dvd, 2009) ****

Tämä dvd on ensimmäinen livejulkaisu trioksi kutistuneelta Van Der Graaf Generatorilta. Olisi toki mukavaa jos omaperäinen saksofonisti David Jackson olisi mukana, mutta yllättävän hyvin biisit ovat onnistuttu sovittamaan triollekin. Itseasiassa triona bändi joutuu todella todistamaan taitonsa ja tämä julkaisu viimeistään tekee selväksi kuinka huikeita muusikoita Hugh Banton (koskettimet/bassopedaalit) ja Guy Evans (rummut) ovat. Ja miten paljon Hammillilla on munaa esiintyä tasavertaisena instrumentalistina (kitara/koskettimet) näiden monstereiden edessä. Hammillin kitaransoitto kun on aika karua vaikka omalla tavallaan sopiikin VdGG:n progebändiksi poikkeuksellisen rujoon sointiin. Hammillin muovisista kosketinsointin soundeista minulla ei kyllä ole mitään hyvää sanottavaa. Pääasia on toki se että Hammill on vokalistina edelleen huikeassa vedossa ja karjuu biisit läpi vielä kuusikymppisenäkin samalla intensiteetillä kuin 70-luvulla. Ylipäätänsä intensiteetti kannalta VdGG on aivan omassa luokassaan jos ajatellaan näitä alkuperäisten proge-bändien nykykonsertteja. Ainoastaan Magma ja King Crimson painii lähelläkään samassa sarjassa. Ja heilläkin on runsaasti tuoretta verta kokoonpanoissaan toisin kuin VdGG:llä jonka jäsenten keski-ikä on kuudenkympin kieppeillä.



114 minuuttisen konsertin kohokohdat minulle ovat demoninen Gog (alunperin Hammillin soololevyltä) ja mystisen melankolinen Meureglys III The Songwriters Guild. 11 biisin joukossa on myös kolme tuoretta kappaletta kahdelta 2000-luvulla julkaistulta studioalbumilta.



Teknisesti tämä dvd on nykystandardeilla melko vaatimaton. Stereoääni on ok kuten kuvanlaatu joka on jostain syystä 4:3 kuvasuhteella. Ohjaus on onneksi aika onnistunutta ja kamera on yleensä siellä missä pitääkin. Bonuksena dvd:llä on 15 minuuttinen Peter Hammillin haastattelu. Kaiken kaikkiaan tämä on ehdottoman suositeltava hankinta kaikille bändin ystäville.



King Crimson: Lizard (cd + dvd, 1970, remastered & remixed 2009) ****½

Jopa King Crimsonin kataloogissa huikean omaperäinen Lizard kuulostaa uutena remiksauksena paremmalta kuin koskaan. Ero on oikeasti yllättävän suuri. Steven Wilson on tehnyt loistavaa työtä. Mukana myös 5.1. versio, mutta sitä en ole kuunnellut.



Jon Anderson: Animation (1982, "remastered" 2006) **½

Tämä saattaisi olla ihan kohtalaisen miellyttävää kasari-pop-levy (soittajina mm. Simon Phillips, David Sancious, Jack Bruce Ian Wallace, John Giblin) mutta uusintajulkaisun soundit on tyritty aivan täydellisesti. Kuulostaa siltä kuin musiikki olisi siirretty c-kasetilta ja kompressoitu sitten niin paljon kuin mahdollista. Jotenkin hämmästyttävästi soundit onnistuvat olemaan samaan aikaa sekä tunkkaiset että korvia viiltävät. Joissain kappaleissa ääni säröytyy ihan kunnolla. Kamalaa paskaa! Kannattaa välttää.



Transatlantic: Whirlwind (deluxe edition 2cd + dvd, 2009) ***½

Proge "supergroupin" (Neal Morse, Mike Portnoy, Roine Stolt ja Peter Trewavas) paluu 8 vuoden tauon jälkeen. Transatlantic on megalomaaniseen tyyliinsä kasannut tällä kertaa 78 minuuttisen "biisin" joka koostuu 12 osasta. Musiikki on tyyliltään hyvin samanlaista kuin kahdella edelliselläkin levyllä. Eli helposti omaksuttavaa vauhdikasta sinfonista progea. Myös tasoltaan levy on suurinpiirtein edellisten luokkaa. Vaikka se vähä tuoreus mikä noilla levyillä vielä oli tarjottavanaan on luonnollisesti poissa. Liian useat levyn teemat kuulostavatkin kierrätykseltä joko Transujen edellisiltä levyiltä tai Neal Morsen soololevyiltä. Hyviä hetkiä on kuitenkin riittävästi, soitto hienoa ja soundit ja tuotanto parempi kuin aikaisemmin. Jos tästä olisi maltettu karsia parikymmentä minuuttia kokonaisuus voisi olla varsin hieno. Levyn ehdoton tähti on Marillion-basisti Peter Trewavas jonka soitto on erittäin tyylikästä kautta levyn ja bassosoundi aivan upeaa kuultavaa. Kakkos-cd:llä kuullaan täysin turhia coverbiisejä sekä muutama melko onneton uusi Transatlantic-kappale. Dvd:llä on vielä pari tuntinen todella ylipitkä dokumentti levyn teosta.

KCrimso ( 3.1.2010 17:22)

Massive Attack: Splitting The Atom (mp3, ep, 2009) ***

Neljä uutta biisiä sisältävä ep. Ihan ookoo vaikka kaukana ollaankin Mezzaninen huipusta.

Tämä oli kyllä pettymys. Muistaakseni järjestyksessä neljäs raita on melko hyvä, muut täysin yhdentekeviä. **

KCrimso ( 3.1.2010 17:22)

King Crimson: Lizard (cd + dvd, 1970, remastered & remixed 2009) ****½

Jopa King Crimsonin kataloogissa huikean omaperäinen Lizard kuulostaa uutena remiksauksena paremmalta kuin koskaan. Ero on oikeasti yllättävän suuri. Steven Wilson on tehnyt loistavaa työtä. Mukana myös 5.1. versio, mutta sitä en ole kuunnellut.

*****



Gongin 2032:sta oli puolen minuutin näytteet iTunesissa onneksi, niiden perusteella vaikutti ihan shitiltä, joten jätin lopulta väliin.

Berliinissä iski taas levyähky. Sokeri pohjalle tarttui tänään vielä kirpparilta Hurriganesin Hurrigane by the Hurriganes viidellä eurolla. Näin tätä levymetskausta rahoitetaan

LevykauppaX

Lama : Tavastia [live] ( LP )

V/A : Russia bombs Finland ( LP )

Selkkaus : Luokkataistelu – teoria & käytäntö ( LP )

LevykauppaX

* V/A : Mestarisoundi ‑Soundcheck 2007 ( 3LP )

* Peitsamo, Kari / Risto : Second Coming Of Mr. Jesus H. Christ ( LP )

* Peitsamo, Kari : Takaisin Itä-Saksaan (7") 250 kpl painos



Epe's Music Store



HAIKARA – Haikara

HECTOR – Nostalgia

MILJOONASADE – Lelukaupan häät

PIIRPAUKE – Birgi Buhtui

Engineers: Engineers (Spotify, 9.79 eur)

Engineers: Three Fact Fader (iTunes, 8.99 eur)

Engineers: Folly (EP, iTunes, 3.99 eur)

Engineers: Forgiveness (EP, iTunes, 1.99 eur)



Loistavaa!

Artisan ( 2.1.2010 22:50)

KCrimso ( 27.12.2009 12:46)

mainio, minulle ennestään tuntematon Mike Oldfield's Single.

No jos tuo oli tuntematon, niin olipa korkea aikakin tutustua. Parasta mitä Oldfield on ikinä tehnyt. Soi koko ajan radiossa 70-luvulla.

iTunesissa olleen puolen minuutin näytteen perusteella tämäkin oli pilattu. Oldfield on sovittanut alkuperäistä singleä uusiksi ja samalla osittain pilannut sen. Alkuperäinen single on parasta mitä Oldfield on ikinä tehnyt, tämä on vain vähän sinne päin.

The National: Boxer (2007, cd) ****

Hyvää indierokkia Amerikasta. Tätä edeltänyt Alligator on kyllä mielestäni hieman vahvempi levy.



Mastodon: Crack The Skye (2009, cd) ****

Mainio metallilevy jossa runsaasti vaikutteita myös progressiivesta rockista. Paras kuulemani Mastodon-levy (kolme viimeistä).



Guy Manning : Anser's Tree (2006, cd) *** ½

Ensimmäinen tutustumiseni The Tangentissakin hääräilleen multi-instrumentalisti Guy Manningin soolotuotantoon. Tämä on varsin mukavaa folkahtavaa hieman singersong-writer henkistä progea. Manningin ääni kuulostaa hämmästyttävän paljon Ian Andersonilta. Soundit ovat yllättävän tuhnut.



No-Man – Mixtaped (2009, 2dvd) ***½

Tupladvd jossa ensimmäisellä levyllä 90 minuuttinen livekonsertti ja toisella 85 minuuttinen dokumentti. Livenä No-Man on rokkaavampi kuin levyillä, mutta täytyy sanoa että bändin musiikki toimii kyllä paremmin studiolevyillä koska täyteläinen soundimaailma ja hiottu tuotanto on niin oleellinen osa sen lumoa. Koko No-Manin historian läpikäyvä dokumentti on varsin mielenkiintoista katseltavaa.



Tuvalu: s/t (2010, cd) ****

Tuvalu petraa kolmannella levyllään aiemmasta kaikin tavoin. Bändi soittaa paremmin, kappaleet ovat toimivampia, soundit tymäkämmät ja ennen kaikkea laulaja Annina Antinranta laulaa huomattavasti vapautuneemmin. Aimmin Antinrannan vokaaliosuudet olivat pitkälti tasapaksun kireätä huutamista johon ainakin minä kyllästyin hyvin nopeasti, mutta nyt laulussa on huomattavasti enemmän nyansseja ja väriä. Tyylillisesti tämä kakkoslevy on hyvin samankaltainen kuin edellinen albumi Viimeiset hetket ovat käsillä (debyyttiä en ole kuullut). Eli kylmän viileää scifi-progea melko raskaalla soinnilla ja ripauksella indierokkia. CMX:n Talvikuningas kohtaa Maija Vilkkumaan on yhdistelmä mikä minulle tulee aina tästä mieleen. Mukavaa Tuvalussa on että edellisestä lauseesta huolimatta bändin musiikki on varsin omaperäistä eikä todellakaan ole mitään väsynyttä retroprogea joka toistaa vanhojen dinosauriksen kuvioita kliseisesti. Jos Tuvalu petraa samaan malliin seuraavallakin levyllä niin käsillä on voi olla jo todella huikea albumi. Niin ja levyn kansikin on upea!



Univers Zero: Clivages (2010, cd) ****½

Ero ei ole dramaattinen kolmeen edelliseen levyyn nähden, mutta uskallan silti sanoa että tämä on parasta studio-Univers Zeroa sitten Heatwaven (1986). Clivages on viimeisimpiä levyjä akustisemman, orgaanisemman ja ylipäätänsä vähemmän väkinäisen oloinen. Tätä voisi sanoa jopa Univers Zeron levyksi poikkeuksellisen lämpimäksi. Välilllä sointi on myös aika jazzmaista. Levyn kohokohta on kuitenkin alkuaikojen UZ:lta jonkin verran kuulostava Andy Kirkin hieno 12 minuuttinen kappale Warrior. Levyn kappaleet ovat peräisin neljän eri säveltäjän (Daniel Denis, Michael Berckmans, Kurt Budé ja Andy Kirk) kynästä, mutta siitä huolimatta Clivages on yllättävän yhtenäinen kokonaisuus.



Soft Heap: s/t (1978, 2009 remaster, cd) ***½

Mukavaa jazzfuusiota hieman Soft Machinen hengessä (kutosen ja seiskan aikoihin tämä lähinnä vertautuu). Tyyliltään tämä on ehkä hieman lähempänä "oikeaa" jazzia kuin Soft Machine. Soft Heapin takana oli neljä lahjakasta muusikkoa: Elton Dean, Alan Gowen, Hugh Hopper ja Pip Pyle jotka ovat valitettavasti tänäpäivänä jo kaikki edesmenneitä.



Taipuva Luotisuora: IV (2009) ***

Toimiva yhdistelmä sinfonista progea ja spacerokkia. Tällä kertaa levy on kokonaan instrumentaalinen. Vaikka en Otto Grundströmin laulusta erityisesti edellisellä levyllä välittänytkään niin muutama laulettu kappale olisi voinut olla tälläkin kertaa paikallaan. Nyt kokonaisuus tuntuu paikoin hieman tasapaksulta. Soitto on kuitenkin taitavaa ja levyn sounditkin parhaasta päästä mitä tälläisiltä pieniltä omakustanne-bändeiltä on Suomessa kuultu.



Esa Kotilainen: Ajatuslapsi (1977, 2008 remaster, cd) ***

Kotilaisen Ajatuslapsi ei tarjoa hirveästi mitään aivan uutta verrattuna Tangerine Dreamin, Klaus Schulzen ja Floydin aiemmin ilmestyneisiin avaruusleijuntoihin, mutta jotain varsin viehättävää tämän leppoisassa kotikutoisuudessa on.



Bruford: Gradually Going Tornado (1980, 2005 remaster, cd) ***½

Tämä Brufordin fuusiojazz-"trilogian" viimeinen osa on selkeästi kolmikon heikoin. Bassovirtuoosi Jeff Berlinin käyttäminen laulajana ei ollut kovin hyvä idea. Gradually Going Tornado tarjoaa kuitenkin roimasti upeita soittosuorituksia ja osa sävellyksistäkin kyllä yltää edellisten levyjen tasolle.

Kirpputorilta vinyylinä.

V.A. – Wham! Glam! Thank you M'am! : The Best of Glitter Rock 1972 – 75



The Nice – Ars Longa Vita Brevis