Ostetut levyt

Artisan ( 28.3.2007 13:46)

Makuni on vain erilainen. Itse katson Yesin tuotantoa ehkä vähän eri näkökulmasta. Silloin kun aloin seurata yhtyettä, se oli juuri julkaissut uuden, loistavan levyn Going for the One (1977). Siinä vaiheessa hankin paitsi sen, myös vanhempaa tuotantoa ja ostelin uudempiakin sitten sitä mukaa kun niitä ilmestyi. Totuin siis Yesin 70-luvun tuotantoon. Kun 90125 ilmestyi vuonna 1983, se oli melkoinen järkytys. Kieltämättä aika väsyneen Draman jälkeen tarvittiin kyllä jonkinlaista muutosta, mutta ei nyt helvetti tämmöistä! Yhtäkkiä unohdettiin täydellisesti kaikki taiteellinen kunnianhimo ja tehtiin pelkkä pop-levy, jollaisia tusinaan mahtui jo tuolloin enemmänkin kuin vain 13. Minulle 90125 on Yesin diskografiassa aivan yhtä nolo suoritus kuin Invisible Touch on Genesiksen diskografiassa. En vieläkään pysty kuuntelemaan Owner of a Lonely Heartia tulematta pahalle päälle. En vieläkään omista koko levyä (vinyyli minulla joskus oli mutta vein sen divariin jo 80-luvun puolella), olen ainoastaan polttanut muutaman sen siedettävimmistä kappaleista bonusraidoiksi The Yes Albumin perään. Harvemmin niitäkään kyllä tulee kuunneltua.



Big Generator on kieltämättä sukua 90125:lle, mutta hämmentää sen konseptia uusiksi toimivilla tavoilla. Minua tuossa levyssä miellyttää etenkin Trevor Rabinin voimakas astuminen esille. Useiden kappaleiden kitarariffeissä on oikeasti munaa, tsekatkaa vaikka raidan Almost Like Love aloitus. Mitään näin jykevää ei ollut nössöllä 90125:llä. Siinä missä 90125:n kappaleista alle puolet on edes kuuntelukelpoisia, Big Generatorilla ei ole yhtään todella huonoa kappaletta – olkoonkin, ettei siellä kyllä taida olla yhtään niin hyvääkään että ne kestäisivät vertailun 70-luvun parhaiden kanssa. Kansikuva on tosin yksi musiikin historian rumimmista. Joitakin kappaleita, kuten juuri jo mainittu Love Will Find a Way, on kyllä kieltämättä mahdollista arvioida yksinkertaisiksi rallatuksiksi (kuten myös Owner of a Lonely Heartia), mutta toisaalta levyltä löytyy myös totaalisen epäkaupallinen ja aidosti monimutkainen progeraita I'm Running. Löytyykö 90125:ltä mitään vastaavaa? No ei tietenkään, se on mitoitettu kaupalliseksi levyksi ja sellainenhan siitä tulikin.

Tuli olo, että lukisin Amerikan psykoa.

k-mikko ( 31.3.2007 14:32)

Tuli olo, että lukisin Amerikan psykoa.

Ei jumalauta älä tapa väsynyttä ihmistä nauruun.

k-mikko ( 31.3.2007 14:32)

Tuli olo, että lukisin Amerikan psykoa.

Amerikan psykossa kehuttiin heppoista paskaa, tässä tehtiin juuri päinvastoin.

Wociech Kilar: The Bram Stokers Dracula (1992)

Yksi parhaista soundtrack-levyistä koskaan. Kunhan jättää Annie Lennoxin biisin lopusta kuuntelematta.



Jan Hammer: The First Seven Days (1975)

Ex-Mahavishnu Orchestra kosketinsoittajan ensimmäinen soololevy. Erittäin omaperäinen cocktail progea, jazzia, etnoa ja kokeellista elektronista musiikkia. Ei silti kolahda minulle ihan täysillä.



Van Der Graaf Generator: Real Time (2007/2cd)

Ok livetaltiointi VdGG:n ekalta keikalta pitkän pitkän tauon jälkeen vuonna 2005. Vähän karkeaa, ja mutkikkaimissa kohdissa yskivää meno välillä on mutta bändin ainutlaatuinen energia on yhä tallella vaikka äijät kuusikymppisiä ovatkin. Ja keikalle valikoituneet biisit ovat kaikki aivan huippuja. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut taltioida live vasta kiertueen myöhemmiltä keikoilta jolloin bändi oli kuulema vielä paljon kovemmassa iskussa.



Supertramp: Breakfast In America (1979/remaster)

Hienoa poppi progea. Aivan mahtavat soundit tällä levyllä.



Billy Sherwood: The Big Peace (1999)

Tämä kuulostaa vähän siltä kuin paremmin Conspiracyn ja Yesin Open Your Eyesin kaltaista musikkia paremmin sopimaan tekevä mies yrittäisi tehdä Close To The Edgen. Paikoin tässä on ihan kunniakasta yritystä, mutta ei tämä kokonaisuutena oikein toimi. Parhaimmillaan musiikki on tarttuvan kuuloista progea, mutta suuret eeppisten kaarien rakennus ei Sherwoodilta oikein onnistu. Levyn suureellinen ”California”-soundi ei auta asiaa varsinkin kun se kuulostaa siltä että se on toteutettu kotistudiossa huippustudion- ja äänittäjien sijasta.



Neal Morse: Sola Scriptura (2007)

Nuthin’ but fuckin’ epics in the name of Jesus! Morse jatkaa uskonnollisten eepostensa parissa. Tällä kertaa biisejä on vain neljä joista pisimmän biisin pituus on yli 29 minuuttia ja toiseksi lyhyinkin kellottaa 16 minuuttia. Odotukset eivät olleet kovin korkealla koska edelliset levyt ovat tehneet kiusallisen selväksi että Morsen musiikki on muuttunut ikävän kaavamaiseksi eikä kuuntelukokemusta todellakaan auta uskonnollinen paatos. Siksi olinkin aika yllättynyt miten mukavaa kuunneltavaa tämä levy on. Sama Morse kaava on käytössä, mutta jotenkin tässä on niin energinen ja voimallinen ote että vanhat kliseetkin kuulostavat miellyttävältä. Mahtipontista ja erittäin ylenpalttista, mutta suurimmaksi osaksi myös varsin viihdyttävää. Levyn aiheena on Martin Lutherin uskonpuhdistukset joten uskonnollisen aiheenkin ottaa tällä kertaa helpommin historiallisena kertomuksena kuin kristillisenä tilityksenä. Ja mielettömät latino-proge-revitykset uskonpuhdistuksen taustalla soimassa on tietenkin jo pelkkänä ajatuksena aika hillitöntä!



Alamaailman Vasarat : Maahan (2007)

Erittäin päräyttävää kebab-progea. Sello sahaa ja pasuuna pauhaa, tunnelman vaihdellessa intensiivisestä progeilusta humoristisesti esitettyyn klezmeriin. Olen aiempia AV-levyjä kuullut vain ohimennen ja bändin nähnyt pari kertaa livenä, mutta tämä levy on toistaiseksi kolahtanut eniten. Pitänee nuo aiemmatkin kuitenkin hommata tarkempaan kuunteluun.



Rush: Grace Under Pressure (1984/remaster)

Erittäin hieno Rush levy. Tässä on jotenkin täydellisessä tasapainossa aiempien levyjen progeilu ja elektronisempi ja popimpi ote johon suuntaan Rush oli tähän aikaan siirtymässä. Synterisaattorit ovat luontevan kuuloisesti mukana ja jopa sähkörumpuja käytetään tyylikkään hillitysti. Biisit ovat kaikki varsin vahvoja, ainoastaan Kid Gloves käy hieman rasittavaksi miljoona kertaa toistuvan kertosäkeensä ansiosta. Tämä tuntuu oikeastaan tällä hetkellä suosikiltani Rushin kataloogista mikä osittain johtunee siitä että tämä tuntuu vielä tuoreemmalta kuin vaikkapa puhkisoitetut Moving Pictures ja Signals.



Jon & Vangelis: Short Stories (1980)

Muutamien aiemmin kuulemieni Jon & Vangelis biisien perusteella kuvittelin että tämä olisi paljon popimpaa kamaa, mutta tässähän on popin sekaan sotkettu aika kokeellistakin elektronista musiikkia. Vähän epätasainen levy tämä kyllä on ja välillä Vangeliksella lähtee mopo käsistä eteeristen pimpelipompeli-soundiensa kanssa. Ja täytyy sanoa että jostain syystä Jon Andersonin ääni oli ärsyttävimmillään juuri näihin aikoihin eli 70- ja 80 – lukujen taitteessa.

Nuclear War Nowlta vinyylinä about kympin pala:

Spear of Longinus: Yoga of National Socialism

Lust: Genesis of a Satanic Race

Toxic Holocaust: Evil Never Dies

Porcupine Tree:

Fear of a Blank Planet – iTunes Music Store, 9.99

Ei ollut ensi kuuntelemalla aivan niin keskinkertaisen mitäänsanomaton kuin minkä vaikutelman etukäteen julkaistu medley antoi. Olisi maksanut levykaupassa 16.99.



Nine Inch Nails: Year Zero – Play.com, 13.99

Tämänkin olisi saanut kympillä iTunesista kun olisi älynnyt aikanaan. Neljä ensimmäistä raitaa vahvoja, sen jälkeen ollut heikompaa, nyt soimassa vasta raita 12 / 16.

Levymessuilta pari vinyyliä:

Foxy Brown ‑soundtrack

Loudness: Disillusion



Hinnat 13 ja 8 egee.

Listaan tähän pikkuhiljaa Hollannin ostoksia:

LP:t



Caravan: For girls who go plumb in the night

Shora: Malavan

Ginger Baker´s Air Force 2

The Alman Brothers: Win, Lose or Draw

The Alman Brothers: Brothers and Sisters

The Alman Brothers: At Fillmore East

Dillinger: CB 200

Bombers: sama

Asylym Kids: Fight it with your mind

Ultravox: Vienna

Alice Cooper: From Inside

Mongo Santamaria: Red Hot

Sparks: Indiscreet

Sparks: Kimono My House

Sparks: Big Beat

Current 93: Black Ship Ate The Sky

OST: Turks Fruit

Magma: Attakh

King Crimson: Three of a Perfect Pair

Roxy Music: Sirens

Deep Purple: Fireball

Camel: Nude

Cerrone: The Best of

sunno)))&Boris: Altar (on kyllä päheä pakettu 3*180g + 70-lukuhenkinen kirjagatefold)

Huhtikuun cd-hankinnat:

Loreena McKennitt: The Ancient Muse (2006)

Tuttua ja turvallista kelttietnofuusiota Mckennitiltä. Tämän levyn biisit sopisivat ihan hyvin vaikkapa yli 10 vuoden takaiselle The Mask And The Mirrorille. Eli mitään kovin uutta mullistavaa levyllä ei ole tarjota, mutta eipä sillä väliä kun sävellysten taso on niin korkea. Mahtavat soundit jälleen kerran.



Taipuva Luotisuora : II (2006)

Mainiota space-progea Ozric Tentacles hengessä. Tosin tämä peittoaa kevyesti esikuvansa (?), joka muuttui itsensä tympeäksi parodiaksi jo kymmenisen vuotta sitten. Taipuva Luotisuora on orgaanisempaa (mukana selloa, puupuhaltimia ym), rokimpaa ja monipuolisempaa. Monipuolisuutta tuo sekin että tässä on mukana myös laulua. Lauletut biisit tuovat itse asiassa mieleeni hieman Anekdotenin viimeisimmät levyt. Ehkä osittain siksi että Otto ”Tehosekoitin” Grundströmin ääni on samalla tavalla yksitoikkoinen kuin Anekdotenin laulajalla. Oikeastaan ainoa kauneusvirhe tässä levyssä on muutamat hieman omaan makuuni liian teknot osuudet. Levyssä on hyvät tuhdit soundit.



Discordia: Utopia Perfection (2007)

Hieman gentle giantmaisissa tunnelmissa liikkuvaa vanhahtavan, mutta silti varsin omaperäisen kuuloista progea Suomesta. Kunnianhimoiset moniääniset laulujutut ei aina ihan tunnu toimivan vaan kuulostavat hieman väkinäisiltä. Ja instrumentaali osuuksia olisi voinut olla enemmän, nyt laulajat tuntuvat olevan äänessä lähes koko ajan.. Kömpelö tuotanto ja kehnot soundit latistaa tunnelmaa aika paljon. Tämä on ikävää etenkin kun ajattelee miten hienot soundit suurella osaa kotimaisista, varmasti suurin piirtein saman suuruisilla resursseilla pelaavilla, bändeillä on (Uzva, Manogurgeil, Taipuva Luotisuora…). Kansiin olisi voinut panostaa myös vähän enemmän. The Finnish progressive bird… WTF? Kyllä tässä bändissä kuitenkin potentiaalia on ja huomaan pitäväni musiikista joka kuuntelukerralla hieman enemmän. Kunnon tuottaja seuraavalle levylle niin jo pelkästään sen avulla päästään pitkälle eteenpäin.



Rush: Power Windows (1985/remaster)

Aika heikko tekele upean Grace Under Pressuren jälkeen. Biisit ovat keskinkertaisia eikä Nick Kershaw ‑tuottaja Peter Collinsin muoviset ja munattomat kasarisoundit auta yhtään asiaa. Geddy Leen vienosti pierevä bassokin on aikaisempaan verrattuna vähän koomista kuultavaa. Vaihtoiko Geddy bassoa tässä vaiheessa? Yksi Rushin heikoimmista levyistä.



Jethro Tull: Benefit (1970/remaster)

Ei kuulu suosikkeihini bändiltä. To Cry You A Song on hieno biisi, mutta muuten tämä on aika tasapaksu levy. Parhaat Jethro Tull-levyt olivat vasta tulossa tämän jälkeen.



Japan: Tin Drum (1981/remaster)

Ok taidepoppia, kuuntelen kuitenkin mieluummin David Sylvianin soololevyjä. Mick Karn on kyllä asiallinen basisti.



Mahavishnu Orchestra : Visions Of The Emerald Beyond (1975)

Raivoisa energia, joka teki kahdesta ensimmäisestä MO-levystä niin henkeä salpaavia on tässä jo lähes täysin historiaa. Tyyli on funkahtavampaa kuin ennen vaikka osittain jatketaan myös edellisen levyn orkestraalisilla linjoilla. Muutamat levyllä olevat lauluosuudet ovat suorastaan nolostuttavaa kuunneltavaa. On tässä silti hetkensä ja etenkin Jean-Luc Pontyn viulunsoitto on välillä oikein upeaakin kuultavaa.



Clint Mansell: The Fountain (2006)

Upea soundtrack mahtavaan leffaan. Loistaavaa yhteistyötä Mansellilta, Mogwailta ja Kronos Quartetilta. Kaunista, mutta mielenkiintoisella tavalla rujoakin musiikkia. Särmää löytyy monin kerroin enemmän kuin perus-Hollywood-scoresta. Itse asiassa tämä onnistuu muistuttamaan enemmän aidolta taidemusiikilta kuin pelkältä elokuvaan sävelletyltä taustalta. Musiikissa on myös aika paljon post-rock (no Mogwain mukana olon takia ei sinänsä yllättävää) sävyjä joten uskoisin että tämä on hyvä hankinta myös vaikkapa Magyar Posse- tai God Speed You! Black Emperor- faneille.



Jon & Vangelis: Private Collection (1982)

Ehkä hieman edellistä levyä Short Storiesia parempi tekele. Vangeliksen sovitukset ovat edelleen hieman liian minimalistisia ja eteerisiä makuuni. Levyn parasta antia on 22 minuuttinen Horizons joka on parhaillaan todella majesteettista kuunneltavaa. Valitettavasti koko kestoaan biisi ei kyllä pysy mielenkiintoisena.



Soft Mountain : s/t (2003/2007)

Ex-Soft Machine miehet Elton Dean ja Hugh Hopper lyöttäytyivät vuonna 2003 yhteen kahden japanilaisen muusikin Hoppy Kamiyama ja Yoshida Tatsuya (Koenjiehyakkein- rumpali) kanssa ja improvisoivat kaksi puolituntista biisiä. Lopputulos on varsin asiallinen yhdistelmä aggressiivista jazz-rockia ja avantprogea.



Hugh Hopper : Hopper Tunity Box (1977/2006 remaster)

Todella mielenkiintoinen levy kokeellista jazz-rokkia. Hopperin fuzz-bassottelu määrää! Onnistunut remasterointi.



Harry Miller’s Isipingo: Which Way Now (1975)

King Crimsonissakin vierailleen kontrabasisti Harry Millerin luotsaama yhtye. Loistavaa Britti-jazzia josta minulle tulee hieman mieleen Miles Davisin levyt circa Miles In The Sky. Minua kovemmat asiantuntijat ovat verranneet myös Charles Mingusiin. Levy on neljästä keskimäärin lähes 20 minuuttisesta biisistä koostuva livetaltiointi. Soundit ovat aikakauteen suhteutettuna todella mainiot.



Kate Bush: The Sensual World (1989)

Ei todellakaan niitä Kate Bushin vahvimpia levyjä. Melko mainstreamiksi muuttuneeseen musiikkiin mukavaa lisäväriä tuovat kuitenkin mm. vierailijat viulisti Nigel Kennedy , pillisti Davey Spillane ja bulgarialaiset laulavat emännät Trio Bulgarka.



Porcupine Tree: Fear Of Blank A Planet (2007)

Erittäin hyvä levy jälleen Porcupine Treeltä. Tyylillisesti musiikki on kohtuullisen lähellä kahta edellistä levyä, mutta soppaan on lisätty hieman enemmän vanhemmilta levyiltä tutumpaa ”leijuntaa”. Yhdistelmästä tulee jossain määrin Signify mieleen. Metalliosuuksia on vähemmän kuin vaikkapa In Absentialla, toisaalta ne muutamat pätkät ovatkin sitten ehkä PT:n raskaimpia toistaiseksi. 17 minuuttinen Anesthetize on levyn koho kohta ja ylipäätänsä Porcupine Treen hienoimpia saavutuksia. Se junnaava raskas riffi keskivaiheilla, ah! Sitä olisi saanut toistaa hieman enemmänkin. Levy on konseptialbumi ja se tuntuukin varsin yhtenäiseltä teokselta. Edellisiltä levyillä olleita hittibiisi-wanna-be yritelmiä ei ole mukana. Levyn teemana on nykyelämän onttous ja moderni ahdistus, erityisesti teinien näkökulmasta (Bret Easton Ellisin Lunar Park oli kuulama yksi inspiraation lähde Steven Wilsonille). Sanoitukset ovatkin sieltä mielenkiintoisimmasta päästä Wilsonin tuotantoa vaikka kyllähän esim. Roger Waters on kirjoittanut purevammin hieman samoista asioista jo aiemmin. Kaiken kaikkiaan erittäin hieno levy ja ainakin tällä hetkellä tuntuu hieman kahta edellistä vahvemmalta kokonaisuudelta. Eli toisin sanoen kyllä tämä on yksi Porcupine Treen parhaista levyistä toistaiseksi.



Nine Inch Nails: Year Zero (2007)

Hienoa ettei uutta NIN-levyä tarvinnut odotella kuin pari vuotta. Etenkin kun Trent Reznor tuntuu olevan luomisvoimaisimmillaan juuri nyt. Edellinen levy With Teeth jota monet vanhat fanit pitivät hampaattomana, oli minusta aivan loistava ja Year Zero jatkaa hyvin pitkälti samoilla linjoilla. Tämä on jonkin verran rankempi ja meluisampi levy joten voi olla että With Teethiin pettyneet ovat tällä kertaa tyytyväisempiä. Musiikki on vihainen, rytmikäs yhdistelmä lukuisia eri musiikkigenrejä ja täynnä mielenkiintoisia tekstuureja. Silti ne onnistuvat useimmiten olemaan selkeästi hyviä jopa tarttuvia biisejä eivätkä jää pelkiksi äänikollaaseiksi. Steven Wilsonin tavoin Trent Reznorin vahvuus ei ole sanoituksissa ja hänkin hyötyy mielenkiintoisesta koko levyn kattavasta konseptista joka tällä levyllä on lähitulevaisuuden dystopiaksi muuttunut Yhdysvallat. Hieno levy joka todistaa että Reznor tekee uransa parasta musiikkia juuri nyt.



Marillion: Somewhere Else (2007)

Melko keskinkertainen Marillion-levy. Tyylillisesti melko lähellä Marblesia vaikka tama soundeiltaan pyrkiikin ilmeisesti luonnollisempaan ja riisutumpaan tyyliin. Valitettavasti tuotannollisen kuorrutuksen lisäksi tästä puuttuu myös kaikki Marblesin sävellykselliset huippuhetket. Eli loppupeleissä vähän tylsähkö levy, muttei mikään Radiationin tai Marillion.comin kaltainen katastrofi.



The Decemberists: Picaresque (2005)

Proge-vaikutteet eivät ole vielä tässä niin pinnalla kuin seuraavalla levyllä The Crane Wife. Ehkä tästä johtuen levy ei kolahda minulle läheskään yhtä paljon kuin mestarillinen The Crane Wife, mutta onhan tämä toki hyvä ja omaperäinen coctail indie-rokkia ja folkkia.

KCrimso ( 1.5.2007 14:32)

17 minuuttinen Anesthetize on levyn koho kohta ja ylipäätänsä Porcupine Treen hienoimpia saavutuksia.

No ei nyt helvetti sentään. Anesthetize on perseestä ja ainoa syy sen koko olemassaoloon on levyjen hinnoittelupolitiikka. Kuten hölmömpikin huomaa, se ei oikeasti ole yhtenäinen pitkä kappale, vaan kokoelma useampia lyhyitä kappaleita jotka on vain liimattu yhteen siksi, ettei niitä voitaisi myydä erikseen iTunesissa 99 sentin kappalehintaan. Ainoa edes vähän mielenkiintoisempi palanen on se heti ensimmäinen, kaikki muu sen jälkeen on täydellisen yhdentekevää. Oleellista kappaleen suunnittelussa olikin vain tuo iTunesin hinnoittelupolitiikka: jos Anesthetize olisi paloiteltu useiksi kappaleiksi, jota se luontavasti olisi ollut, levyn kappaleet olisi voinut ostaa iTunesista halvemmalla yksittäin kuin koko levyn kerralla. Siksi siis keinotekoinen helvetin pitkä "kappale", jollaista ei iTunesista voi ostaa yksittäisenä ollenkaan. On pakko ostaa koko levy. Enemmän rahaa Applelle ja Steven Wilsonille, siinä kaikki. Kylmää laskelmointia.



Kokonaisuutenakin levy on aika paha pettymys, kolmanneksi heikointa mitä Porcupine Treen nimellä on myyty heti Metanoian ja On the Sunday of Lifen jälkeen. Nimikappale on varsin mainio, ei mikään huippu sekään, mutta OK. Rauhallisemmista kappaleista pari on melko OK. Kaikki muu voitaisiin tuhota maan päältä saman tien, ja Anesthetize heti ensimmäisenä.

Artisan ( 1.5.2007 18:52)

KCrimso ( 1.5.2007 14:32)

17 minuuttinen Anesthetize on levyn koho kohta ja ylipäätänsä Porcupine Treen hienoimpia saavutuksia.

No ei nyt helvetti sentään. Anesthetize on perseestä ja ainoa syy sen koko olemassaoloon on levyjen hinnoittelupolitiikka. Kuten hölmömpikin huomaa, se ei oikeasti ole yhtenäinen pitkä kappale, vaan kokoelma useampia lyhyitä kappaleita jotka on vain liimattu yhteen siksi, ettei niitä voitaisi myydä erikseen iTunesissa 99 sentin kappalehintaan. Ainoa edes vähän mielenkiintoisempi palanen on se heti ensimmäinen, kaikki muu sen jälkeen on täydellisen yhdentekevää. Oleellista kappaleen suunnittelussa olikin vain tuo iTunesin hinnoittelupolitiikka: jos Anesthetize olisi paloiteltu useiksi kappaleiksi, jota se luontavasti olisi ollut, levyn kappaleet olisi voinut ostaa iTunesista halvemmalla yksittäin kuin koko levyn kerralla. Siksi siis keinotekoinen helvetin pitkä "kappale", jollaista ei iTunesista voi ostaa yksittäisenä ollenkaan. On pakko ostaa koko levy. Enemmän rahaa Applelle ja Steven Wilsonille, siinä kaikki. Kylmää laskelmointia.

Hienoa että selvisi vihdoinkin miksi progressiivisessa rockissa biisit on usein pitkiä. Vittu että naurattaa.



Artisan, ikävä sanoa mutta sä olet idiootti.

Eivät ne aiemmin ole olleet tuon takia pitkiä, mutta ilmeisesti tästä eteenpäin kyllä.

Joo, vedä vaan vittu päähäsi.

Selvennän vielä muille, mistä tässä Porcupine Treen Fear of a Blank Planet ‑vedätyksessä on kyse. Kaiken taustalla on maailmanlaajuinen SALALIITTO.

Porcupine Treen uutuuslevy on ensimmäistä kertaa Applen iTunes Music Storen valikoimissa heti ilmestymispäivästään lähtien. Sinne pääsemisellä on ilmeisen tiukkoja ennakkoehtoja, esimerkiksi vakiotoimittajani Burning Shed ei myy levyä ollenkaan, vaikka muuten kyllä myy kaikkea mitä PT sekä muut Wilsonin yhtyeet tekevät. Syynä on mitä todennäköisimmin se, että yksittäisten kappaleiden myynnin pitää iTunesissa tapahtua yksinoikeudella.



iTunesissa on kuitenkin harmittavan tiukat säännöt kappaleiden hinnoittelulle. Yksittäinen kappale maksaa aina 99 senttiä ja yksi kokonainen levy 9,99 euroa. Kun kyseessä on melko laajaa ilmaisua harjoittava yhtye kuten Porcupine Tree, hinnoittelu sopii sille aika huonosti. Fear of a Blank Planetilla oli alun perin kahdeksan kappaletta. Kun ne hinnoiteltiin iTunesin mukaan, huomattiin että ne olisivat tulleet halvemmaksi ostaa yksittäin kuin koko levynä: kahdeksan kertaa 99 senttiä = 7,92 euroa. Kokonaisen levyn hinta olisi 9,99 euroa.



Onneksi iTunesilla on myös politiikka, jonka mukaan todella pitkiä kappaleita ei myydä yksittäisinä ollenkaan, vaan ainoastaan osana kokonaista levyä. Niinpä keksittiin helppo ratkaisu kiusalliseen ongelmaan: yhdistetään kolme levyn kappaleista yhdeksi ainoaksi pitkäksi raidaksi, jolloin se joka ei suostu maksamaan tuota korkeampaa 9,99 euron hintaa ei saa koko levyä ollenkaan. Näin syntyi Anesthetize, joka koostuu kolmesta keskenään täysin erilaisesta osasta, ja kestää 17 minuuttia 42 sekuntia. Samalla levyn raitojen määrä putosi kuuteen.



Näin ollen yksittäisten raitojen ostaja saa iTunesista viisi muuta raitaa yhteishintaan 4,95 euroa, ja tämän viimeisen mammuttiraidan hintaan 5,04 euroa – se on siis kalliimpi kuin kaikki muut yhteensä. Kuka hyvänsä pystyy helposti tarkistamaan Anesthetizen rakenteen: sen alun perin muodostamien kolmen erillisen kappaleen liitoskohdat ovat kohdissa 4’58” ja 12’11”. Ei tarvita paljoakaan sävelkorvaa sen huomaamiseen, että näissä kohdin kappale muuttuu kokonaan erilaiseksi, eikä näillä kolmella osalla ole mitään tekemistä keskenään ainakaan musiikillisesti (lisäksi keskimmäinen osa on todella huono, mutta se on toki makuasia). Se joka ei usko, on vaan hyvä ja tsekkaa!



Mikäli Apple säilyttää hinnoitteluperiaatteensa yhtä jäykkinä myös jatkossa, tällaisia ilmiöitä tullaan havainnoimaan jatkossakin, vähän samaan tapaan kuin vinyylilevypuolien pituus oli aina se suunnilleen 20 minuuttia. Erona on toki se, että se oli tekninen rajoite, tämä taas puhtaasti kaupallinen, vrt. dvd-levyjen aluekoodit. Raha pyörittää maailmaa, ja on jokseenkin turhaa nimitellä idiooteiksi niitä jotka tajuavat sen.

Miksi kukaan edes viitsii maksaa 10 euroa mp3-"levystä".

netzach ( 2.5.2007 12:37)

Miksi kukaan edes viitsii maksaa 10 euroa mp3-"levystä".

Samaa minäkin vähän ihmettelen. Eikös iTunesin Music Storessa bit ratekin ole todella alhainen?