Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2015

Antal: Predators (2010) Vaikka on tuottajana Robert Rodriguez, niin tokkopa ihan midaankosketuksesta voidaan puhua. Mutta toimittaahan tämä sujuva kioskielokuva sen, mitä lupaa: predatoreja. Käsikirjoitus ei aivan pökkelöimmästä päästä ole, mutta tasapaksuksi puurtamiseksi menee. Viidakkokin on kumman vaihteleva: missä on vaaran tuntu? Adrien Brody taas on kumma castaus: missä on Iso-Arskan, tai edes jonkin hänen välibossinsa tuntu?

Kyllä Predator ansaitsisi parempaa kuin tällaista kertakäyttöhöttöä. Mutta jos tämän tajuaa väljäfiltterisin sarjakuvasilmälasein katsoa ja ottaa kaikki irti puolinokkelista 2010-lukulaisista sotilaskarikatyyreistä, niin ei kokemus harmitakaan. Sentään Predator, tuo hammasvaginasuu iänikuinen! **1/2

Godard: Masculin féminin: 15 faits précis (1966) Arvaamatonta ranskasettiä upealla soundtrackilla. Olen lähes totaalinen Godard-noviisi, ja tämä kyllä sekoitti aivoja lusikalla. Siinä missä Fellini on elokuvamuotoista valokuvataidetta, näyttäisi ainakin tämän aikakauden Godard olevan selityksiä kaihtavaa elokuvallista runoutta. Jean-Pierre Léaud on charliesheen-karismaattinen ranskalaiselitisti, jonka ihmissuhdetoilailuiden parissa lähes kaksi tuntia sujuu häkellyttävän sutjaan. Godardin haastattelukohtaustekniikka on katsojalta paljon vaativa, mutta omintakeisuudessaan kiehtova. Tästä sai taas hyvää inspiraatiota omaan Tuntematon sotilas ‑uusintafilmatisointiin: siinä pitäisi myös olla matkan varrella kymmenminuuttisia kohtauksia, joissa eri henkilöitä haastatellaan!

Tämäntyyppiselle vimmaisen omintakeiselle elokuvataiteelle on jonkinasteinen surku antaa mitään tähtiä. Jotenkin vaan tässäkin on jotain perin juurin ihailtavaa, oli sitten tikuista asiaa tai ei. Ja vaikutteiden antaminen jälkipolville on kunnioitettava arvo sinänsä: jahas, tästä mm. Gaspar Noé on todennäköisesti lainannut oman tekstiruutumetodinsa "Seul contre tous":iin. ****

Morris: Four Lions (2010) Kolmas katselu, tuskin jää viimeiseksi. 2000-luvun tärkein, äärimusta komedia, ja juuri nyt tässä(kin) maailmankolkassa ajankohtaisempi kuin koskaan. Mestarillinen esimerkki siitä, miten paras ja terävin matsku tehdään pokkanaamalla, täysillä messissä olevan näyttelijäporukan edesauttamana.

Ainoa pieni särö kokonaisuudessa on aivan lopussa. Viimeinen räjähdys olisi riittänyt: lopputekstien alla näkyvät kohtaukset ovat vähän semmoista tarpeetonta, vanhentunuttakin dvd-extramatskua. Muttei sen saa antaa häiritä, koska sitä edeltää viisastuttavan, kurkkuunjäävän naurun kavalkadi. ****1/2

Myrick: The Objective (2008) "Afganistan-scifi" on niitä genrepuun uloimmaisia juuria, mutta juuri siksi tässä on freesiyttä. Pienestä budjetista huolimatta, tai sen vuoksi, on saatu aikaan mukavan pahaenteistä aavikkotunnelmaa, jota ei ole pakotettu kestämään "kestoaan kauempaa" (90 min), vaikkakin pelkistettyyteen taipuvainen, suoraviivaisa materiaali olisi sopinut yhäkin kompaktimmin jonkin twilightzonen jaksoksi. Mutta jos vastaan tulee, kannattaa vahdata, koki lopun ripoffiksi tai ei. Minullekin tuli, ja kannatti, sillä ei afganistan-scifiä liikaa ole. ***

Hazanavicius: Agentti 117 – tehtävä Kairossa (OSS 117: Le Caire, nid d'espions, 2006) Uusintakatselu. Hieman tasaisempi kuin mitä muistin, mutta tyylitietoisuus, Technicolor-hakuisuus ja yleismyhäiltävyys pelittävät edelleen aivan megakuningasgagien puuttumisesta huolimatta. Jean Dujardinin Hubert Bonisseur de la Bath onnistuu tahdittomalla epäkorrektiudellaan kiilaamaan menestyksekkäästi Frank Drebinin ja Maxwell Smartin vanaveteen, ja tällä kerralla kiinnittyi huomio myös siihen, että nautittava viihdepaketti saatiin aikaan ihan ilman pissaa, kakkaa sun muuta ekskrementtiä, jonka läiskimiseen ranskalaisilla on huumorinteossa muuten suuri houkutus. Kunnioittava hatunnosto siitäkin. ****

QCine (4.1.2015 22:05)

Godard: Masculin féminin: 15 faits précis (1966)

Jean-Pierre Léaud on charliesheen-karismaattinen ranskalaiselitisti, jonka ihmissuhdetoilailuiden parissa lähes kaksi tuntia sujuu häkellyttävän sutjaan.

Hazanavicius: Agentti 117 – tehtävä Kairossa (OSS 117: Le Caire, nid d'espions, 2006)

nautittava viihdepaketti saatiin aikaan ihan ilman pissaa, kakkaa sun muuta ekskrementtiä

Erinomaisia kiteytyksiä, 117:n alhainen eriteprosentti oli tosiaan erittäin suuri (positiivinen) yllätys.

Gonzalo López-Gallego: Apollo 18 (2011)

Ihan toimivaa sci-fi kauhua, jossa löydetty kuvamateriaali avaa kuulentoihin – tai oikeammin niiden loppumiseen – keskittyvää mysteeriä.

Andrei Tarkovsky: Stalker (1979)

Voiko parempaa krapulaleffaa ollakaan kuin Stalker? Uudenvuodenpäivän kivuissa elokuva näytti taas harvinaisen tuoreelta sekä rosoiselta, Eduard Artemyevin musiikki/äänimaisemointi oli lumoavampaa kuin muistinkaan ja vyöhykkeen vääristynyt todellisuus sopi omiin tuntoihin. Ainoa miinuspuoli tuli siitä, että reilun tunnin jälkeen joutui vaihtamaan levyä, eli nousemaan ylös ja liikkumaan.

Peter Hammond: The Sign of Four (1987)

Tästä Jeremy Brettin tähdittämästä onnistuneesta ja toimivasta Sherlock Holmes ‑elokuvasta enemmän SH-leffojen omassa ketjussa.

Michel Hazanavicius: OSS 117 – Le Caire, nid d'espions (2006)

Jean Dujardin on toistaiseksi viimeisin agentti Hubert Bonisseur de La Bathin saappaisiin hypännyt mies ja kun muistaa että alkuperäiset tarinat oli kirjoitettu osin ennen Bondeja, niin kyseessä ei ole mikään suora Bondin lainailu. Hazanavicius on tosin valinnut tiekseen parodian ja Dujardinin esittämä, kovasti nuorta Sean Conneryä muistuttava, agentti on seksistinen, kielellisesti kömpelö ja kulttuurillisesti täysi idiootti, joka onnistuu saamaan jopa liittolaisensa takajaloilleen. Kaikkiin tilanteisiin puree kuitenkin aseistariisuva nauru ja vallaton hymy, jota sitten riittääkin koko leffan mitalta.


Ymmärrän hyvin miten joidenkin mielestä Kerwin Mathewsin tai Frederick Staffordin esittämä 117 on se ainoa oikea, mutta olihan tälläkin näkemyksellä puolensa. Olivathan mukana sentään jopa

Daniel Myrick: Objective (2008)

Uusintakatselu vajaan parin vuoden jälkeen ja kyllähän tämä edelleen toimii. Avainsanoina Afganistan, Taliban ja sci-fi, joten luvassa on jotain hieman muuta, kuten QCinenkin jo yllä totesi. Juoni etenee ripeästi ja mukana on vain tarvittava, ainakin osin oletettavasti rajallisen budjetin takia, viihdyin ja pidin.

Daniel Petrie: Cocoon – The Return (1988)

Mainion vanhainkoti-scifin jatko-osa, joka ei nouse ensimmäisen osan tasolle oikein millään saralla. Yritystä kyllä on ja oikeastaan kaikki merkittävät näyttelijät ovat palanneet, mutta kun jokaiselle yritetään antaa enemmän jää katsojan käteen entistä vähemmän. Pahiksiakaan ei oikein ollut, vaikka englantilaisen sisäoppilaitoksen kuria toteuttavasta vanhustentalosta sellaisen olisi voinutkin leipoa.

Moore: Murder by Death (Murha, murha, päästäkää etsivät irti!, 1976) Noin vuosi sitten MAD-lehden käsikirjoittajalegenda Dick DeBartolo luetteli satiirisia suosikkielokuviaan, ja tämä oli yksi niistä. Dvd oli yllättävän hankala löytää, kunnes Amazon. Edellinen DeBartolon suositus "Support Your Local Sheriff!" oli pettymyksenpoikanen, mutta tässä oli jo enemmän sitä kaipaamaani madia – ja ennen kaikkea sitä ei-aina-ihan-niin-perinteisen-kilttiä revittelyä. Toki Neil Simonin näytelmään perustuvassa whodunnit-mindfuckissa ei sitten loppupeleissä ole pätkääkään päätähäntää persettä, mutta sangen ikoninen näyttelijäkaarti pitää tämän käynnissä, jos ei sitten muuta. Alec Guinness, Peter Falk, Peter Sellers, David Niven ja kumppanit viljelevät kivikasvoisna gageja, joiden nokkeluus tuntuu nykypäivän näkökulmasta ihailtavan hyvinmietityltä, freesiltäkin. Tyylikkäänä, genretietoisena viihteenä ja näytelmäsovituksena mennään ilman muuta kiitettävän puolelle. ****

Wiederhorn: Shock Waves (1977) Nämä ovat leffoista riskaabeleimpia: ensin kuulee tahi lukee jonkun friikin varauksettoman suosituksen, sitten metsästää dvd:tä ympäri nettiä ajokoirain kanssa, sitten saa vihdoin näppeihinsä käppäisen, tekstittämättömän, vhs-laatuisen R0:n, ja sitten katsoo puolitoista tuntia suu auki että MitVit. Juu, on seesteinen, ja on natsizombeja, Peter Cushingkin. Mutta siksak-häröily menee pitkälti laahaavuusrajan tuolle puolen, ja jos nyt rehellisiä ollaan, niin kyllä sitä splattermättöä, jota ei sitten koskaan nähty, kaipasin. Goblinimaisista syntikkaäänimaisemista sentään pikkuplussa. No, onneksi Ken Wiederhorn sai aikaan kaksi vuotta myöhemmin sen warholiaanisen 15-minuuttisensa, King Fratin. *1/2

del Toro: Pacific Rim (Pacific Rim – Hyökkäys Maahan, 2013) Ehei, enpäs lähde tämänkään ylistykseen mukaan. Mättöä löytyy, ja porsaanreikää enemmän kuin kariniemen lauantaimakkaramyllyssä, mutta pelkäksi kivaksi animaatioksihan tämä kilpistyy. Eikös tämän konseptina ole "robotit, jotka tappavat hirviöitä"? Ja kun tehdään elokuva roboteista, jotka tappavat hirviöitä, ei tarvita mitään paatosta ja hahmojen syventämisiä, koska kaiken keskiössä tulisi olla hirviöiden tappaminen roboteitse. Lopputekstien alettua sitä toki myöntää kahden tunnin menneen ihan jees ‑soljuvasti, mutta pacifistisen rimmaamisen kerronnallisina dingleberryinä on silti noin puoli tuntia kauniitjarohkeat-matskua, jossa en näe robottien tappavan hirviöitä. Kuluttajana vaadin jatko-osaan paitsi enemmän kangasaikaa roboteille ja hirviöille, myös ihmisiä kaupunkien kaduille, ja jonkinlaista reaaliaikaista tilastotietoa aivan kolossaalliseksi nousevasta collateral bodycount ‑määrästä. Kaunista, mutta liian kliiniä silmäviinikumia. **1/2

Kaufman: Citizen Toxie – The Toxic Avenger IV (2000) Aihitto, onko tämäkin jo näin vanha teos? Mutta juuri nyt oli hyvä katsoa juuri tämä elokuva, kaiken tuon taannoisen pariisiperseilyn ja eurooppalaisen sananvapausjeesustelun lomassa. Kakkos- ja kolmososat voi tosiaan unohtaa, ja kyllähän tässä kutkutellaan myös "parhaat nelososat"-konseptia, mutta eiköhän se alkuperäinen Toxie kuitenkin saa nauttia koskemattomuutta. Jos kaikki mahdolliset huonoilijat tulevat elokuvasta mieleen, niin sehän tarkoittaa hyvää elokuvaa, eikös! Näin järjettömän härskiä lätistelyä ja poliittista epäkorrektiutta ei voida tehdä kuin USA:ssa. Ja kyllä se poliittinen satiirikin tms. lisätaso siellä jossain on, jos vaan haluaa tonkia. Tästä sananvapaudessa on kyse, toteuttavat sen sitten South Parkin pallopäät tai Troman mielipuolet. ****

Hellman: Two-Lane Blacktop (1971) Road movien ei tarvitse olla sitä, että mika ahtaa veskun ja samulin kusiseen skodaan ja evästää, että improtkaas, rekki on päällä jo. Tämä on vain matka ilman päämäärää. Mistään ei haluta alkaa, mitään ei haluta kertoa, mihinkään ei haluta päätyä. Elokuva on yhtä liikettä, kuten ajaminen itsessään. Ihmiset tulevat ja menevät mistä mihin sinne tänne, elämä ja maailma pienoiskoossa. Päähenkilöntapaisia viritellään, juonenpoikastakin, ja jossain vaiheessa Warren Oates tulee värittämään show'n. Tai no, ei tämä mikään show ole: elokuva vain kelluu täysin luontevasti ei-missään, kerronnallisessa tyhjiössä, jättäen katsojan päätettäväksi, onko tämä optimistinen vai pessimistinen teos. Upea, vaikuttava jatke jonnekin Vanishing Pointin ja Elektra Glide in Blue:n jatkeeksi, miettimään pakottavien seventies-pikkuteosten lomaan. ****

Satrapi / Paronnaud: Persepolis (2007) Marjane Satrapin tarina hylkää niin ikään aristoteliaaniset alut, kehittelyt ja loput. Mielenkiintoinen elämänviipale oli erinomainen sarjakuvanakin, ja tämä uskollinen filmatisointi näyttää nautittavan perinteiseltä epäpixarilta, myös anarkistisessa hulvattomuudessan hemmetin hauskoja liioittelukeinoja hyödyntäen. Valo, varjo ja värit ovat niin hallussa, että joku sin city kilpistyy silkaksi someroksi. Mustalla ja valkoisella maalataan liikuttavasti harmaasävyjä kovan onnen maasta nimeltä Iran, jonka kansalaisista, ja etenkin naispuolisista, meillä taitaapi olla sangen vääristynyt kuva, kun on ne hunnutkin jne jne. Satrapin human intrest ‑Iranissa on jotain samaa kuin kirjallisuuspuolella Chimamanda Ngozi Adichien kuvaamassa Biafrassa, vaikka jälkimmäinen jääkin selväksi kakkoseksi fiktiivisyytensä tähden. ****

Mann: Our Man Flint (Derek Flint erikoistehtävissä, 1966) Miten hitossa olen voinut missata tämän 20th Century Foxin näpäytyksen 60-luvun James Bond ‑patsastelulle? Kai tämä sentään on edes esitetty Suomen tv:ssä, joskus? Agenttiparodiapuolella kuitenkin mennään, mutta ihailtavalla itsevarmuudella ja pokkanaamalla. Derek Flint lilluu tyylikkäällä tavalla Bondin ja Austin Powersin välimaastossa, jälkimmäisen esikuvana toimien, ja on kertakaikkisen hämmentävää katsottavaa nähdä James Coburn groovaamassa leveästi hymyten sixties-pippalossa jos toisessakin, keskellä ilmassa vallitsevaa liberaalinpuoleista moniavioisuusmeininkiä. Jerry Goldsmith on musiikkeineen yhtä tulessa kuin elokuvan tulivuoret, eikä sen juonenkaan kanssa niin mahdottoman nuukaa ole, olletikin, kun rikollisjärjestö Galaxynkin absoluuttinen pahuus on vahvasti kyseenalaistettavissa. Häkellyttävän sujuva, suht suvannoitta etenevä veijarointi puskee aika ajoin vähintään rinnan mitalla pökkelöconnerybondeilun yläpuolelle, ja intertekstuaalisia piruiluviitteitäkin nähdään. Kun seuraavaksi listataan Technicolor-agenttien aatelia, ei Derek Flintiä, tuota aseettomasti palvelevaa omnipotenttia sydämensärkijää ja ‑pysäyttäjää, saata sivuuttaa! ****

QCine (10.1.2015 19:56)

Wiederhorn: Shock Waves (1977) ensin kuulee tahi lukee jonkun friikin varauksettoman suosituksen, sitten metsästää dvd:tä ympäri nettiä ajokoirain kanssa, sitten saa vihdoin näppeihinsä käppäisen, tekstittämättömän, vhs-laatuisen R0:n, ja...[/b]

Niin siis ihan tosissasi muka olet joutunut "metsästämään" tuon dvd-julkaisua?

Alfonso Cuarón: Gravity (2013)

Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi, eikä oikeastaan mitään muutakaan – kuuleman mukaan. Äänettömästä avaruudesta on kuitenkin saatu paljon irti tässä visuaalisesti häikäisevässä leffassa. Kiitos vaan alemyynnin tämäkin ihme tuli nyt nähtyä ja enpä kadu, saatan jopa katsoa uudelleenkin.

Wes Anderson: The Grand Hotel Budapest (2014)

Wes Anderson: Moonrise Kingdom (2012)


Kaksi uutta Andersonia kahtena peräkkäisenä iltana on melkoinen annos kyseisen herran maailmaa, mutta täysin sisäistettävissä oleva paketti silti. Grandissa Hotellissa tarina kulkee suurempia reittejä ja pääkaksikon seikkailut lähtevät jo melkein lapasesta, kun taas vanhemmassa elokuvassa kehykset ovat pienemmät ja vuoristorata maltillisempi. Kumpikin teos on Andersonin tyylille ominaisesti täynnänsä mitä kummallisempia hahmoja, henkilökohtaisten motiivien ja logiikan poistuessa toistuvasti takavasemmalle. Satuja aikuisille, kenties niin, mutta ovathan nämä kauniita sellaisia ja näitä tarvitaan nykyisessä maailmassa enemmän kuin aiemmin.

Paul W.S. Anderson: Resident Evil Retribution (2012)

Sukunimikaimaansa lievästi lahjattomamman, tai ainakin valtavirtaisemman Paulin uusin pyristely Resident Evilin maailmassa on vaihteeksi viihdyttävämpi tapaus. Zombiet ovat oppineet juoksemaan sitten alkupään leffojen, mikä on todella syvältä, mutta onneksi Moskovan skenaariossa homma luistaa tuttuun tapaan. Juoni nyt on sellaista sekametelisolmusoppaa että otsaan sattuu ajatellessa sen syvemmin asioita. Niinpä kannattaa vain nojata taaksepäin ja nauttia – tai antaa koko roskan olla.

Daniel Mann: Our Man Flint (1966)

Meidän oma huippumiehemme, ässä-agenttimme ja naisten hurmaaja #1 on ensimmäisessä omassa elokuvassaan sanalla sanoen vastustamaton. Neljän Bondin jälkeen ilmestynyt Our Man Flint toistaa 007:n tuttuja kaavoja, mutta osaa ottaa myös riittävästi etäisyyttä parodioinnin kohteeseen. Ja se presidentin puhelimen hälytysääni... Austin Powers ‑universumi muuttui taas hieman hauskemmaksi. Lisäpinnat todella groovaavasta ääniraidasta.

Vincent Paronnaud, Marjane Satrapi: Persepolis (2007)

Iranin kohtalonhetkiä 70-luvun lopusta uuden ajan kynnykselle saakka yhden yksilön näkemysten, kokemusten ja pelkojen kautta kuvattuna. Tyylikäs animaatio, mukaansa vetävää kerrontaa ja ah, niin mustavalkoista. Useammallakin tasolla.

Lloyd Kaufman: Citizen Toxie – The Toxic Avenger IV (2000)

Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta kuten QCinen tuossa aiemmin totesi on tämän sarjan neljännessä osassa sitä todellista mojoa. Troma tyylillä, siis. Toxien seikkailut ottivat tiukkaa sukellusta toisessa ja kolmannessa osassa, mutta nyt kaikki on jälleen kohdillaan.

1.

Boetticher: Decision at Sundown (1957) ***½

Ei ehkä aivan Boetticher & R.Scott kaksikon parhaimmistoa mutta hyvin lähellä sitä varmaa tasoa ollaan.


2. Miller: Sudden Fear (1952) ***

Hitusen on aika kuluttanut tältä pienoiselta klassikolta sen parhaimman terän. Joan Crawfordin näyttelyä on toki aina mukava seurata, mutta edes hänkään ei pysty kauheasti nostamaan Sudden Fearin tasoa. Juoni etenee hitusen liian verkkaisesti eikä käänteissäkään ole lopulta sitä tarvittavaa yllätyksellisyyttä. San Fransiscon öisistä katumaisemista pienet plussat.


3. Flynn: Brainscan (1994) **½

Keskiverto kauhuleffa joka on kuitenkin tyyliltään kutakuinkin niin ysäriä kuin vain voi olla. Tuosta tietynlaisesta 90-luvun alkupuolen ajan kuvasta muodostuikin omalla kohdallani se Brainscanin mielenkiintoisin puoli, harmi vain että juoni alkaa junnaamaan lupaavan alkupuoliskon jälkeen.


4. Castellari: Keoma (1976) ***½
http://www.elitisti.net/forum/topic/1545-enzo-g-castellarin-elokuvat/?p=204885


5. Castellari: Jonathan of the Bears (Jonathan degli orsi) (1993) **½
http://www.elitisti.net/forum/topic/1545-enzo-g-castellarin-elokuvat/?p=204885


6. Cunningham: The New Kids (1985) *+

Toivoin saavani tältä leffalta edes keskiverto kasariviihdettä ripauksella vigilante-meininkiä, mutta edes sille tasolle ei kyllä päästy. Juoni kulkee etenkin alun tunnin ajan niin verkkaisesti, että etenkin tuolloin The New Kids käy paremmin lääkkeenä unettomuuteen. Loppupuolella panoksia toki pyritään nostamaan, mutta kun leffan "pahiksetkin" ovat James Spaderin johdolla niin vähäpätöisiä niin eipä tästä kokonaisuutenakaan jää paljoa käteen. Ei tämä siis mikään Savage Streets todellakaan ole.

Phil Lord: The Lego Movie (2014) ****


Huippuvitsejä tykitetään sellaisella vauhdilla että perässä ei meinaa pysyä. Täytyis vissiin katsella enemmän näitä nykyanimaatioita.


Jean-Luc Godard: Adieu au langage (2014) **


Jäähyväiset kommunikaatiolle pikemminkin. Kaipa Godardilla on oikeus näihin hermeettisiin mutinoihinsa, mutta että viime vuoden paras elokuva? Crois pas.


Jacques Tourneur: The Leopard Man (1943) ***


Odotin yliluonnollista kauhua mutta sainkin luonnollisen psykomurhaajatrillerin. Mikä oli ihan hyvä.


George Cukor: Camille (1936) ****


Elokuva ajalta jolloin tähdet tosiaankin olivat suuria. Loppukuva kuolinnaamioksi jähmettyvistä Garbon kasvoista on hieno.


Stuart Rosenberg: The Laughing Policeman (1973) **½


Rento Hollywood-versio Sjöwall-Wahlöön dekkarista. Walter Mathau ja Bruce Dern olivat sympaattinen poliisipari ja ajankuva 70-luvun San Franciscosta homobaareineen oli tavoitettu hyvin.

Uusi vuosi, sama vanha meininki jatkukoon:

1- Kazan: Panic in the Streets (Kovo), todella tiukka noir- pala satamakuvauksen mestarilta. Karanteenilaivalta karkaava seilori uhkaa New Yorkia rutolla ja mieshän on napattava ennekuin röhkii koko kaupungin mullan alle. Jack Palance vastaan Richard Widmark on kyllä sellainen antagonismi, että kelpaa kattella. Kazanin (ja Joe MacDonaldin upea mv-kuvaus) sävyttää kujanjuoksun mahtaville tasoille. Todella tiukka ja synkkä pala tämä. ****

2- HIl: The Sting (Puhallus) (Kovo Re-), 70-luvun Hollywoodissa perinteisempää ilmaisua hallinneen GR Hillin kuulusin leffa on nokkela ja leikkisä juonittelupeli, missä vanha ja nuori huijari koittavat kusettaa vanhalta mafiosolta paidankin päältä. Redford ja Newman tyypittelevät loistavasti hienosti lavastetussa 30-luvun maailmassa. Myös sivuosa-galleria on herkullinen. Mutta loppupeleissä Hillin tarkoitus on enempi hykerryttää ja viihdyttää kepeästi kuin luoda mitään oikeasti koskettavaa tai vaikuttavaa. Vähän niinkuin joku Christophe Nolan nykypäivänä. All form and no content. Mutta ammattitaitoista pullaahan tämäkin oli. ***

3- Hess: Napoleon Dynamite (DVD Re-), Uusintakatselu nyt muutaman vuoden jälkeen. Rohkeasti Hess (missä nykyään onkaan) pitää juonen minimissä ja antaa kärjistetyille henkilöilleen tilaa olla surkeita hylkiöitä. Hessin tapa tehdä näin muistuttaa hieman Roy Anderssonin ja Wes Andersonin tyylejä. Mutta Royhyn verrattuna Hessiltä puuttuu se viimeinen säälimätön vittumaisuuden ulottuvuus, jonka kautta katsoja joutuu peilaamaan omaa surkeuttaan hahmojen kautta. Wesiä Hess nokittaa kuitenkin sillä, että Hessin oudot tyypit ja outo maailma ovat vain lievästi liioiteltuja eikä WA-maista satupullamaailmaa pääse syntymään. ****

4- Johnson & Kirkpatrick: Over the Hedge (Aidan takana) (Kovo), Suomessakin suositusta "Aidan takana"- sarjiksesta tehty aika turha animaatio ei tavoita sarjakuvan hienovaraista absurdia lähiöelämän kritiikkiä. Kova vauhti on, paljon juonta on ahdettu n.80-minuutin kestoon, mutta hahmot eivät juonen puitteissa muistuta alkuperäisiä. Kertakatsottavaa roskaa. **

5- Thatcher: It's a Very Merry Muppet Christmas Movie (Kovo Re-), Kuvottava muppetoitu uusintaversio Ihmeellinen on elämä:stä. Huomasin vasta IMDb:hen mentyäni, että olin tämän joskus nähnyt, huonoksi havainnut ja niin hyvin unohtanut, että kattellessa ei kertaakaan tullu mieleen, että tämä onkin joskus nähty. Muppettien surkeudenaikana suoraan telkkarille tehty spessuhan tämä oli, ja sellaisenakin todella huonosti kirjoitettu innoton paska, missä suurin osa hahmoista ei edes käyttädy persoonallisuuksiensa mukaan. Pahinta sikanautaa. *

6- Connor: At the Earth's Core (Kovo), Amicuksen ja AIP:n tuottama Edgar R. "Tarzan" Burroughsin kirjaan perustuva Julesvernesploitaatio viehättää kömpelöydessään. Aikakauden Godzilla- meininkiä apinoivat paperimassahirviöt, hupaisalla tavalla puiseva Doug McClure pääosassa, Caroline Munron sivutissi ja yleensäkin hyväntuulinen meininki vievät kokemuksen plussan puolelle. Suurimpana miinuksena mainittakoon todella yllättävä ja siis todella huono, ylityypitelty rolisuoritus itse Peter Cushingilta. Legenda vetää viktoriaanisen yläluokan keksijä-hahmonsa "hieman yli". Silti: ***

7- Donner: Ladyhawke (Kovo), Jonkinlaisessa kulttimaineessa vissiin oleva suuren budjetin historiallinen seikkispätkä oli varmaan tarkoitettu Rutger Hauerin tähtiin laukaisemiseksi (Kurt Russellin ensin vetäydyttä roolista), mutta lopputulos on niin tooooooodella huono, että en ihmettele Rutgerin paluuta sivuosiin tämän jalkeen. Ensimmäinen 45min on niiiiiiiiiiiiin hidasta tahkoamista, että tukka meinasi irrota päästä. Eikä meno kyllä parane loppuakaan kohti juurikaan. Rutger on OK pääosassa susiritarina, Michelle Pfeiffer ei edes yritä suden morsiamena, haukkana. Matthew Broderick on TODELLA rasittava pikkuvaras- helpperihahmona. Yök. Elokuvan kiinnostavin ristiriita on kuitenkin Vittorio Storaron todella upean kuvaustyön (jota varmasti helpotti se, että suurin osa kohtauksista sijoittuu juonen takia joko auringonnousuun tai ‑laskuun) ja Andrew Powellin (ja Alan Parsonsin) musiikkien välillä. Sykkivät syntsat ja keskiaikaiset luostarit ne nyt vaan ei oikein synkkaa yhteen. (Omillaan kuunneltuna OST on mitä mainioin levy, mainittakoon) *1/2

8- Caiano: Fighting Fist of Shanghai Joe (The Dragon Strikes Back) (Kovo), Viihdyttävä kung fu- spagu. Kiinalainen kaveri saapuu vuolemaan kultaa villiin länteen mutta päätyy ajamaan meksikolaisten maaorjien etuja. Rotutietoista mäiskettä, missä nyrkki on aina revolveria kovempi. Leffan alkupuoli toimii paremmin kiinnostavan asetelman ansiosta, loppupuolella tilannetta ei enää kehitetä, vaan se alistetaan ennalta-arvattavan juonen orjuuteen. Ja Caiano ei ainakaan tässä tunnu osaavan oikein tiivistää tunnelmaa loppua kohden. Miinusta kiinalaisen rasittavista akrobatioista mutta plussaa ajoittaisista yllättävistä gore- efetkteistä. Silti, viihdyttävä kuroisiteetti kaikkineen. **1/2

9- Adamson: Five Bloody Graves (Kovo), Lattialaattojen alle kuopatun schlok- mies Al Adamsonin western- viritelmä on aika hirvittävää kuonaa. Monen klassisen westernin sivuosissa nähdyn Robert Dixin kirjoittama ja tähdittämä tarina on sinänsä ihan kiinnostava "luuserit eksyksissä erämaassa inkkarien armoilla"- genren jäsen, mutta Adamson kun vaan ei osaa ohjata. Ollenkaan. Ja jos ei syntsa sovi keskiajalle, paljon parempi yhdistelmä ei ole klubijatsi ja Texasin erämaa. Huono ja tylsä. *

1.

White Chicks ****-
Juhlallinen aloitus vuodelle. 

2. Hangover II **½
Ei kehumista. Noin 0.005 naurua minuutissa.

2. Teorema **½
Elokuvan vaikeustaso ylitti katsojan kärsivällisyyden, etenkin kahden edellisen jälkeen.

3. Bad Lieutenant – Port of Call: New Orleans *****
Viisi tähteä, motherfuckers. Viisi tähteä. 

4. Beasts of the Southern Wild ***+
Omaperäisyydestä plussaa, lopun ärsyttävästä fiilistelystä miinusta. 

5. Taken 3 ***½
Nyt ollaankin L.A.:ssa yli kuuskymppisen Liam Neesonin kotihuudeilla, eikä tuntemattomissa ympäristöissä ulkomailla. Siitä miinusta. Mitään McGyver tyyppisiä nerokkuuksia ei enää Liamin tempuissa tunnu olevan mukana, nyt lähinnä jatkuvasti isketään usb-tikkua kiinni johonkin ja sekunneissa ladataan dataa poliiseilta ja mistä ikinä. Sekunneista tuli mieleen että toimintakohtaukset ovat ehkä pahinta silppua ikinä, parkkihallikohtauksessa on valehtelematta 20 leikkausta sekunnissa, alkoi naurattamaan katsoessa. Muuten meno on perustoimiva.

10- Dekker: Night of the Creeps (Lötköjen yö) (Kovo), Jonkinlainen nokkelien, itsetietoisten genreoparodioiden esitaistelija aikanaan, mutta sellaisenaankin oikein viihdyttävä ja ajoittain taidokaskin huumorikauhu- pläjäys. ***

11- Wallace: Tycoon (Kovo), John Wayne tällä kertaa insinöörinä Andeilla kaivamassa tunnelia sekä vuoristoon että rahoittajan tyttäreen. Eksoottista rakennustyömaamelodraamaa studion tunkkaisilla rajoitteilla. Wayne on hyvä, etenkin päästyään tuttuun "maaniseen" vaiheeseensa. Muuten semmoista keskitason löysää peruskuraa. **

12- Hathaway: Shoot Out (Kovo), Howard Hawks ei näemmä ollut ainoa eksynyt vanhan koulukunnan lammas 70-luvulla joka kierrätti vanhoja tarinoitaan, myös Henry Hathaway koitti takoa kuumaa rautaa; Shoot Out on nimittäin lähes uusintaversio saman tiimin menestyswesternistä True Grit. Eli väsynyt, vanha pyssysankari (Gregory Peck) saa riesoikseen kostoretkelle ärsyttävän kersan tässäkin. Aikalaisarvostelijat kuulemman lyttäsivät Shoot Outin heikkona remakena sanoen, että alkuperäisen kepeys ja huumori oli tästä poissa. Nykykatsoja saattaa olla tasan eri mieltä, onhan True Grit semmoista sunnuntai-iltapäivän koko perheen perseilyä. Shoot Out sensijaan on erikoinen yhdistelmä rapsakan sadistista meininkiä (suurin osa toki kuvarajauksen ulkopuolella) ja nostalgista söpöilyä. Mikään hyvä leffa Shoot Out ei toki ole, mutta se kaatuu enemminkin heikosti kirjoitettuihin ja vielä huonommin tulkittuihin pahiksiin. Kyllä Greg Peck tarttee enempi pahempaa kööriä vastaan, jotta tasapaino säilyy. **1/2

13- Wellman: Yellow Sky (Kovo), Joskus harvoin näitä tusinawesternejä kahlatessa vastaan tulee positiivisiakin ylläreitä ja Yellow Sky on semmoinen ehdottomasti. Wellmanin vanhahtava ja raskaskätinen ohjaus tuo antiikkista painoa vääjäämättömälle tragedialle missä riitaisa rosvojoukko tappelee aavekaupungissa vanhan kullankaivajan ja tämän hemaisevan lapsenlapsen kulta-aarteesta. Joe McDonaldin upea kontrastikas mustavalkokuvaus ja ekspressionistiset rajaukset vievät painoa ajoittain jo melkein noirin alueelle. Tasapainoinen tarina, hyvät hahmot ja hullu kullan kiilto etenkin Richard Widmarkin silmissä takaavat laadun. ****

15- DeToth: Ramrod (Kovo), Joel McCrean ja Veronica Laken toinen yhteinen leffa Sullivan's Travelsin ohella on sekin Yellow Sky:n tapaan 4:3, mustavalkoinen ja lievästi noirihtava (Laken hahmo on selkeä femme fatale) kaupunkiwestern, mutta häviää Yellow Skylle lähes joka rintamalla. Sekavat juonittelut, jotenkin aneeminen McCrea, heikot sivuosaroolitukset ja yleinen latteus kallistavat vaakakupit negatiivisen puolelle vaikka tarjolla on kuitenkin Preston Fosterin kylmäävä pahis- tulkinta. Unohdettava. **

Don Taylor: The Island of Dr. Moreau (1977)

Kovasti kokeilevan tohtorin saaresta kertovasta elokuvasta Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

Fernando Meirelles: The Constant Gardener (2005)

Tyly elokuva joka pyörii todella raskaiden aiheiden ympärillä. Eipä ihme että Rachel Weisz pokkasi Oscarin ja Jeffrey Caine sai toisen pystin käsikirjoituksesta. Pilleribisnes on suuri, etenkin kun kyseessä ovat ns. lailliset lääkkee ja pelikenttänä toimii Afrikka.

Joseph Losey: The Damned (1963)

Paheellisen modernin ajan kauhistelusta Hammerin omassa ketjussa.

Roy Andersson: Sånger från andra våningen (2000)

Olihan päräyttävä ja erilainen kokemus taas tämäkin. En oikein tiennyt mitä odottaa Du levanden jälkeen, mutta olihan tässä nähtävissä tutut elementit – tavallaan. Elämä on raskasta ja rakkaus ei osu kohdalle niin millään, mutta taival jatkuu siitä huolimatta niin onnekkailla kuin onnettomillakin, eikä lopussa ole enää kovinkaan selvää siitä kuka kuuluu mihinkin porukkaan.

David Mamet : Phil Spector (2013) ***

Tv-elokuva legendaarisen musiikkituottaja Phil Spectorin ja hänen puolustusasianajajansa yhteisestä valmistautumisesta Lana Clarkson-murhaoikeudenkäyntiin. Ampuiko Spector Clarksonin vai tekikö tämä itsemurhan? Al Pacino pääsee irrottelemaan nimikko-osassaan, sillä Spectorin ulkoinen tyyli on varsin omaperäinen ja hän on henkilöhahmona vähintäänkin kaksijakoinen. Kokonaisuus ei kuitenkaan minun kirjoissani pääse sille asteelle, että tämän voisi noteerata toisessa topicissa eli hyvien tv-elokuvien listalle. Pikemminkin kyseessä on tasapaksu ja keskinkertainen tv-elokuva, joka on kyllä ihan katsottava.

James Fargo : Game for Vultures (1979) **½

Afrikan Rhodesian sisällissotaan liittyvä toimintadraamaelokuva. Mukana kovia nimiä kuten Richardit Harris ja Roundtree. Valitettavasti elokuva sisältää liian vähän alussa ja lopussa nähtävää sissisotaa ja liian paljon kuivakkaa draamaa, jossa sijansa saavat romanttinen kuvio Harrisin ja Joan Collinsin välillä, sekä Afrikkaan toimitettavat helikopterit. Draamapuoli ontuu koska kyseessä on b-elokuva, jonka ohjaus ja käsikirjoitus eivät loista. Sen takia olisikin riittänyt että jermuilupuolta olisi korostettu enemmän.

1. Eila, Rampe ja likka (teatteri) *** Ohhoh, olipas oikeasti aika hauska, vaikkakin epätasainen kotimainen. Varsinkin alkupuolella on aivan liian helppo löytää kaikista hahmoista omat lähisukulaisensa ja miksei itsensäkkin. Loppua kohti uhkaa kyllä livahtaa puskafarssiksi, mutta onnistuu pysymään just ja just aisoissa. PPP on todella mies paikallaan, tässäkin.

2. Paddington (teatteri) ***½ Näinhän näitä lastenelokuvia pitää tehdä, jopa dupattuna jaksoi aikuinenkin seurata hienosti.

3. Grand hotel Budapest (bd) **** Toinen katselu. Hieman tippuu arvosana, huumori ei iskenyt enää ihan samalla lailla. Mutta nautittava komedia anyway, hyvin W.Anderssonmainen elokuva.

4. Bounty Killer (netflix) * Roskaa. Jos tämä olisi tehty 70-luvulla Italiassa, niin kai tästä olisi löytänyt jotain nautittavaa, mutta ei enää. Sankari on totaalinen pökkelö ja se pakollinen hauska side-kick poikkeuksellisen rasittava. Juonesta ei kai edes kannata puhua. Gary Busey on hommattu varmaan kiinnittämään jonkun ryhmän huomiota, mutta rooli on onneton. Ainut pilkahdus on päätähtönen, jota toki katselee mielellään.

5. Texas Chainsaw 3D (netflix) ** Jaaha, multa on mennyt aivan ohi että tällainenkin on tähän sarjaan ilmestynyt. Pikkuisen tässä kai koitetaan jotain uutta kehittää kalutun aiheen ympärille, mutta ei nyt erityisen onnistuneesti ja kaikki vanhat kliseet toki toistetaan uskollisesti. Jatkoa varmaan seuraa jos tämä euronkin voittoa on tehnyt. Vain kovimmille Texas-miehille.

6. Timber Falls (netflix) * Netflix on tupaten täynnä näitä never-heard 2000+ luvun ”kauhuelokuvia”, eritoten näitä ”metsässä asuu ikäviä ihmisiä, älä mene telttailemaan”-juttuja. Tässä kevyttä kuumotusta saadaan aikaan tasan ensimmäisessä kohtaamisessa näiden punaniskojen kanssa, sitten kun varsinainen juoni iskee päälle, ollaan jo ihan hukassa. Ei voi suositella.

7. Monster (netflix) *** Aileen Wuornos-leffa on ollut katsomislistalla jo ties kuinka pitkään ja lopulta tuli katsottua. Eniten tässä tietysti hämmentää Charlize Theronin ulkonäkö, huh. Mutta muutenkin jossain määrin vangitseva ja välillä jopa ahdistava elokuva jossa ei kellään mene hyvin. En tiedä maksaisiko vaivaa katson Nick Broomfieldin dokumentti aiheesta?

8. Strangers (netflix) **** Liv Tylerin tähdittämä Strangers on viipyillyt tietoisuuteni rajoilla, mutta en ole saanut potkua senkään katsomiseen aiemmin. Tämä paljastui olevan varsin ahdistava ja tiivistunnelmainen pikku helmi hieman Funny Gamesin tyyliin. Ja käytännössäkin tiivis, ilman lopputekstejä leffan pituus taitaa olla just yli 70 minuuttia. Ihan loppu on vähän kökkö, mutta kyllä tässä oli ainekset kohdallaan ja varsin tylyhän tämä on myös.

Alive (19.1.2015 10:08)

7. Monster (netflix) *** Aileen Wuornos-leffa on ollut katsomislistalla jo ties kuinka pitkään ja lopulta tuli katsottua. Eniten tässä tietysti hämmentää Charlize Theronin ulkonäkö, huh. Mutta muutenkin jossain määrin vangitseva ja välillä jopa ahdistava elokuva jossa ei kellään mene hyvin. En tiedä maksaisiko vaivaa katson Nick Broomfieldin dokumentti aiheesta?

Mnjoo, jälkimmäinen/uudempi NB:n doku on parempi:

Aileen Wuornos: The Selling of A Serial Killer (1993) **½
Aileen: Life & Death of A Serial Killer (2003) ***½

Monster – Aileen Wuornos (2003) ***

16-Miller: Foxcatcher (Leffassa), Suoraviivaisen vakava ja johdonmukaisen tyly true crime/ huippu-urheilu- draama. Miller pitää todella taitavasti draaman henkilöiden sisäavaruuksissa (erityisesti upean äänisuunnittelun avulla) ja selittelee epäolennaisia taustoja katsojalle kiitettävän vähän. Tarinan näkökulma on tiukasti aina meneillään olevan kohtauksen hetkessä ja harvojen hahmojen aaltopituudella. Ei toimisi ilman kolmea loistavaa roolisuoritusta, joista itse nostaisin Channing Tatumin hieman muiden edelle. ****

17-Winterbottom: A Cock and Bull Story (DVD Re-), Toisella katsomiskerralla iski paremmin tämä Laurence Sternin "mahdottomaksi filmata" sanotun Tristram Shandy- kirjan filmatisointi. Tai siis pikemminkinhän tässä kyse on kaikenlaisen elokuvantekemisen kompromisseistä, enemmän tässä kuvataan leffaryhmän surkeaa mokailua kuvauksissa mitä itse Shandyä. Nokkelaa mutta poukkoilevaa menoa jaksoi tällä kertaa katsoa ihan mielenkiinnolla. ****

18-Daves: The Last Wagon (Kovo), Mielenkiintoinen erämaa- western missä Richard Widmark on "valkoinen inkkari", joka matkalla hirsipuuhun joutuu pelastamaan apassien hyökkäyksen kohteeksi joutuneen vankkurikaravaanin eloonjääneet. Roturistiriitoja, mieheksi kasvamista ja rakkautta jylhissä maisemissa. Ilman siirappista loppukohtausta tämä olis ollu jopa neljän starban leffa, mutta oikeussalifinaali on kyllä sen verran kamalaa soopaa, että nyt jäädään arvosanaan:m ***

19-Hopper: His Name Was Mardon (Kovo), Israelilainen western, missä kovanaama Richard Boone paimentaa Leslie Caronin söpöä nunnaa turvaan apasseilta. Heikko ja innoton teelmys, kiinnostava lähinnä siinä, että israelissa oli jo ennen Golanin & Globuksen (ja nyttemmin Lernerin veljesten) aikoja hinkua tehdä tuotteita kansainvälisille markkinoille. **

20-Sandrich: Top Hat (Kovo Re-), Hieno klassikkomusikaali. Pääparin kemiat, loistavat sivuosaroolitukset, hieno käsikirjoitus ja Irving Berlinin upeat laulut. 30-luvun alkeellinen äänitystekniikka ja kahlittu kamerakaan ei tässä menossa haittaa. *****

21-Aldrich: 4 for Texas (Kovo), Heikko Sinatra- Martin vehicle, mistä kaikenlainen "Aldrichmaisuus" on karissut pois tuotannon jossain vaiheessa. Steriiliä ja todella hidastemposta keppostelua kulissilta näyttävässä lännenkaupungissa ei kyllä jaksa katsoa erkkikään. Nuori Ursula Andress on toki nätti ja Aldrichin suosikki Victor Buono ainoa merkki ohjaajalle tyypillisestä lihallisuudesta tässä kiiltokuvapökäleessa. *1/2