Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2015

149- Cocteau: Orfeus (DVD Re-), Elokuvan historian suurimpia teoksia, omaäänisen, syvästi visuaalisen taiteilijan kypsin tuotos. Yhdistämällä länsimaisen sivistyksen alkupuoli ja tekoajan (kärjistetty) maailma syntyy synteesi, joka kertoo meistä länsimaisista ihmisistä lähes saman verran kuin 2001: Avaruusseikkailu konsanaan. Me ollaan Orfeuksia kaikki kun oikein silmin katsotaan. *****

150- Nyby: The Thing from Another World (Kovo Re-), Kompakti sci-fi helmi paranee selvästi uusintakatseluilla. Aikanaan olin sitä mieltä, että karismaattisen pääosan puute vie Thingiltä yhden ulottuvuuden, mutta nyt erityisesti miellytti leffan epähollywoodilainen "demokraattisuus" missä pääosan Kenneth Tobeyn jäyhä ja yksitotinen isänmaallisuus pistää miettimään, että mitä jos niitä tiedemiehiä olisikin kuunneltu. Hieno ja monisäkeinen scifi moraliteetti, joka saa hienosti pontta pohjoisen kylmistä maisemista. ****

151- Moxey: Circus of Fear (Kovo), Harry Alan Towers- roskaa. Alun (yllättävän) hienon ryöstöjakson jälkeen tässä sukelletaan sirkusmaailmaan missä mennään sieltä, missä aita on matalin. Miljööstä ei oikein irtoa mitään bonusta, draama on latteaa ja Christopher Leen huputtaminen on suorastaan naurettava kikka. **

152- Herzog: Land des Schweigens und der Dunkelheit (Land of Silence and Darkness), Hieno dokumentti baijerilaisesta kuurosokeasta aktivisti Fini Staubingeristä, joka rajoitteistaan huolimatta käyttää aikansa kohtalotovereidensa auttamiseen. Herzog kuvaa Staubingerin tapaamisia eri tavalla kohdeltujen kuurosokeiden kanssa viipyilevällä tavalla antaen tapaamisten sujua omalla temmollaan. Matkan aikana tavataan kuurosokeita, jotka pystyvät kommunikoimaan mutta myös sellaisia, jotka ovat joko syntyneet hiljaisuuden ja pimeyden valtakuntaan tai vammauduttuaan lopettaneet kommunikaation ulkomaailman kanssa. Vakuuttava dokkari aiheesta, joka koskettaa kaikkia. Hieno, jos kestää todella hitaan temmon. ****

153- BBC: Life on Mars (Series 1) (DVD Re-), Tuli uusintakatseltua n.9v takaa BBC:n klassikkosarjaa, missä John Simmin komisario Sam Tyler (ehkä) aikamatkailee vuoteen 1973 ja joutuu kohtaamaan hieman erityylisen poliisitoiminnan arjen mutta myös aikakauden ilmiöihin liittyvät rikokset. Hyvin kirjoitettua, näyteltyä ja ohjattua BBC laatua. ****

154- Bunuel: Robinson Crusoe (Kovo), Ei vakuuttanut Bunuelin versio Daniel Defoen klassikkoromaanista, ulkokohtaiselle "filmatisoinnin" tasolle jää Bunuelkin. Mikä ei sinänsä varmaan ole yllättävää, onhan Bunuelin tavaramerkki juurikin osoittaa niitä mekanismeja, joiden johdosta heikot yhteiskunnassa raadollisesti sortuvat. Yksi mies autiolla saarella ei anna kauhean hyvää lähtökohtaa tälle. Toki ihan sujuva versio tämä on, mutta ei tästä ohjaajaansa tunnista. **1/2

155- Reeves: Withcfinder General (DVD Re-), Nyt toisella katsomiskerralla kolahti paremmin. Ehkä ekalla kertaa olin jotenkin päättänyt, että tää on klassinen kauhuelokuva. Nyt tiesin, että kyseessä on historiallinen romanssi sleaze- mausteilla. Reevesin ohjaus on hallittua, tarina kulkee sujuvasti, valaisu ja kuvan rajaus on maailmanluokkaa. Vincent Price varastaa shown, Ian Ogilvyn ristiksi jää olla katsojan moraalinen mittatikku ja jonkinlainen avatar korruptoituneessa, sodan raiskaamassa maassa. Kaunista höpölöpöä tämä. ****

156- Lubin: Footsteps in the Fog (Kovo), Erikoinen historallinen noir (väreissä), missä real life aviopari Stewart Granger/ Jean Simmons tulkitsevat (viktoriaaniseti lavastettua) edvardiaanisen ajan isäntä/ palvelija paria, missä synkkä salaisuus muuttaa pariskunnan suhteen laadun. Tämä on niitä suht harvinaisia Hollywood- draamoja, missä päähenkilöt eivät ole erityisen ihailtavia. Korruptioidensa salailuissa tässä kevyesti käsitellään luokkayhteiskunnan rajoituksia ja sen asettamia haasteita oikeusjärjestelmälle. Hyvin kirjoitettu, kauniisti kuvattu ja osin hienosti näytelty (Jean Simmons on aina loistava) draama, joka kääntyy nautittavasti ja sleazystikin irvokkaalle alueelle. ****

157- Foster: Journey into Fear (Kovo), Wellesin ja Cottenin Kanen jälkeen kirjoittama vaklausdraama ei oikein vakuuta. Wellesin hylkäämä projekti tuotettiin puolivillaisesti ja nopeasti, ja se näkyy. Toki tässä on jotain samaa tyyliä ja sisältöäkin mitä esim Kanessa ja vaikka Kolmannessa miehessä, suurin osa leffaa kuluu innottomiin heikosti kynäiltyihin dialogeihin halvoissa lavasteissa. Joseph Cotten haahuilee puolivaloilla pääosassa ja koko leffasta tulee sellainen vaikutelma, että sillä ei ole ohjaajaa ollenkaan. Itse asiassa Welles on kai jossain maininnutkin, että JIF:a ohjasi aina se henkilö, joka oli lähinnä kameeraa... Jos tämän katselun aloittaa, niin se kannattaa kahlata loppuun (kestokin vain juuri yli tunnin, tosin muitakin versioita on) nähdäkseen todella huonon loppuvitsin. Se kai summaa projetkiin panostuksen tekijätiimin taholta. *1/2

James McTeigue : V for Vendetta (2005) ***½

Melko hyvä sarjakuvan filmatisointi mutta ehkä sittenkin liiaksi mainstream-yleisölle suunnatusti ohjattuna. Riittävän hyvä toki näinkin.


Paul Schrader : Dying of the Light (2014) **

Nicolas Cage CIA-miehenä jolle iskee vakava sairaus samalla kun tämä jäljittää häntä aiemmin kiduttanutta terroristia. Kämäinen kokonaisuus joka kärsi isoista tuotannollisista ongelmista.


Alan J. Pakula : The Parallax View (1974) ****

Iso aukko elokuvasivistyksestä paikattu! Olihan tämä toki hyllyssä ollut pidemmänkin aikaa, mutta katsoin vasta nyt. Yllätti positiivisesti vaikka odotuksetkin olivat korkealla. Hyvä salaliittojännäri 70-luvulta, jossa kaikuja jenkkilän oikean elämän poliittisista salamurhista.

Godard: Alphaville (1965) Hieno ja tinkimätön kuvaus siitä, kun jyrkikasvit ja insinöörit saavat vallan. Pidän tieteistarinoinnissa juuri tästä ota tai jätä ‑mentaliteetista, jossa teoksen universumi noudattaa omia lakejaan ja tapahtumat tallaavat kaikkien Aristoteleen polkujen ulkopuolella. Paikoittainen pidäkkeetön pistoolinpaukutus kuitenkin onnistui vieraannuttamaan ja nipistämään sen olennaisen vivahteen uskottavuutta, jonka olisin Alphavillen maailmaan kaivannut. Mutta upeita ratkaisuja, mahtava ääniraita, ja kosolti detaljeja, joista olisi jäänyt lapsenanähtynä herkullisia traumoja. Se nariseva ruokatorvipuhehan on aina pelottavaa, kuten me x-sukupolvelaiset kouluaikojemme pelotteluvalistusvideosta muistanemme! ****

Luna: La Teta y la luna (Tissi ja kuu, 1994) En ole ainakaan toistaiseksi saanut otetta alphavillelandiaan nimeltä "Espanja", mutta Kataloniaan ja sen hulvattomaan (huumori)kulttuuriin olen tuntenut lämmintä lukkarinrakkautta siitä lähtien, kun näin ensi kerran katalonialaisen joulukuvaelma-asetelman. Lunan machopohjainen katalaanilunatismi ja hyväntahtoinen ranskalaisille piruilu tekevät itsensä sympaattisesti tykö, ja vaikka symbolismi on suoraan sanoen korninräikeää, jää kokonaisuudesta turskeankaunis maku. Elokuva toimii myös muistutuksena perseihmisille siitä, että kyllä se tißi sentään on myös kiva juttu. Jälkipuolisko kärsii pahasta toisteisuudesta, ja loppukohtauksen arvaa jo alkukohtauksessa, mutta tämä pieruparaatiksi puettu kasvukertomus voittaa puolelleen pissakakkabennyhill-aivolokeroihin menestyksekkäästi täsmäiskien. ****

Sandberg: Kung Fury (2015) Kyllähän jo tämä puolen tunnin käyntikorttiversio tyhjentää muutamankin pop-kulttuurikuvastopajatson ressuinensa. Toivottavasti Sandberg onnistuu täyspitkän loihtimisessa. Itse katson parhaaksi olla odottamatta siltä yhtään mitään, ehkä korkeintaan toivoa, ettei mies sorru haukotuttavaan koherenssiin. Tämä konsepti on hyvä juuri näin, vaikka kyllähän moinen sillisalaatti tv-sarjanakin tykittäisi. Vaan täydellinen mysteeri lie, mihin ihmeeseen se tässä nähtävä palo oikein katoaa tuotantokuvioiden suuretessa? Onko Kung Fury konkreettinen todiste siitä, että ryhmätyönä syntyy vain keskinkertaisuutta? ****1/2

57. Alan Partridge: Alpha Papa (netflix) *** Kuivakkaa brittihuumoria, joka toimii välillä paremmin, välillä vähän huonommin. Hyvää vaihtelua kuitenkin jenkkikohellukseen.

58. Jen Kirkman: I´m gonna die alone (netflix) ** Silloin tällöin tulee tsekattua joku stand-up netflixistä – ja aina petyn. Tässäkin on omat hetkensä, mutta ei vaan naurata.

59. Texas Killing Fields (netflix) ** Syvän etelän hurmeiset suot ja niiden asukkaat ovat aina kuumottavaa kamaa, mutta tässä kyllä onnistutaan sössimään potentiaali ihan täysin, vaikka kaikki kortit on lähtökohtaisesti käsissä. Tuntuu että tämä on leikkausvaiheessa sotkettu epäloogiseksi mössöksi. Pettymys.

60. Mad Max 4: Fury Road (teatteri) ****½ Todella nautittava non-stop action elokuva. Harvoin on 2 tuntia mennyt elokuvissa näin nopeasti. Pitkästä aikaa franchise-elokuva, jonka jatko-osia olisin valmis menemään katsomaan.

61. The Iron Lady (netflix) **½ Rautarouva Thatcher on lähihistorian kiinnostavampia hahmoja ihan niistä syistä joilla sai lempinimen ”rautarouva”. Mutta tämä elokuva keskittyy Maggien vanhuuteen ja höperöitymiseen, mikä ei ole IMO se kiinnostavin näkökulma. Ehkä sitten briteille, joille kaivoskapinat, Falklandin sota ym. ovat tutumpaa historiaa. Itse olisin mieluummin nähnyt enemmän tätä Rautarouva in action-puolta. Streep on lähes tunnistamaton.

62. Signal (netflix) **½ Netflix kertoo tämän olevan ”kulttikauhuelokuva”, en kyllä tiedä missä piireissä. Mutta joka tapauksessa, kuten niin monesti ennenkin, sähkölaitteet tunkevat ilmoille signaalia joka tekee ihmisistä hulluja tappajia. Elokuvan alku antaa ymmärtää että vakavasti otettavaa kauhuelokuvaa tehdään, mutta hetken päästä tunnelma muuttuu radikaalisti kauhukomedian puolelle. Lopuksi mennään taas vakavammaksi ja auki jäävä loppu voi näkökulmasta riippuen olla hieno tai huono. Ihan katsottava halpis joka tapauksessa.

Arnold: Creature from the Black Lagoon (Mustan laguunin hirviö, 1954) Elokuvaan (tai oikeastaan sen katsomistapahtumaan) perustuvaa flipperiä on tässä hiukan yli vuoden aikana tullut kantabaarissa tahkottua aivan mielipuolinen määrä, joten täytyihän Ritan kovaonninen matka uudelleenkatsoa. Sujuva, sopivanmittainen, sympaattinen ja hiukan surullinenkin tämä monsteri-pikkuklassikko on. "Gill-man" on näyttävä, ja vaikka tempo on nykysilmälle hitaalloinen, ei paikalleen jäädä. Tosin taitaa olla, että aika on ollut suotuisampi elokuvan komeille still-kuville kuin itse elokuvalle. ***

Hodges: Flash Gordon (Flash Gordon – iskevä salama, 1980) Ihan vaikuttavaa starwarsinhaasto-kuvastoa. Pöljää ja pökkelöä, mutta kaunista ja komeaa upeissa Technicolor-väreissä, osuvasti roolitettuakin vieläpä. Ornella Muti oli hot, ja Brian Blessedin iankaikkisiin barbaarimaneereihin tottui pienen hylkimisvaiheen jälkeen jälleen kerran. Maapallon kohtalo jäi kyllä hieman epäselväksi, mutta ehkä siksi "The End":in perään tuli jälkijunassa se kysymysmerkki, mitä me kaikki elokuvan ystävät rakastamme, emmekös vain. Pukujen, lavasteiden ja miksei myös ihanan kökköjen efektien riemujuhla ei tätä välttämättä suoranaisesti koossa pidä, mutta vie hyvällä draivilla eteenpäin. ***1/2

Potter:

Hellzapoppin

' (Hullunmyllyssä, 1941) Kestää näemmä ainakin yhden uusintakatselun. Etenkin alkupuolella pöljäilygatlingilla surutta laukova, aikaansa edellä olevaa kahelikomedia on komediahistoriallista bluesia ja tangoa, olennainen, harmillisen unohdettu palanen genren oppimäärää. Neljäs seinä on pahvia, ja juoni yliarvostettu juttu. Toivottavasti tästä saisi jonain päivänä tekstitetyn version, niin saisi kaikki ne nytkin missatut verbaliikat ja viitteet haltuun, ehkä tuolloin voi puolikas tähti tulla lisääkin. Martha Raye oli edelleen umpi-ihana, ja musiikkikin on hyvää. Tällä kertaa huomio kiinnittyi myös "mustilla on rytmi veressä"-kohtaukseen, jota ei kuitenkaan nykynäkökulmasta tarvitse yhtään katsoa sormien lävitse, koska kyseenomainen, astmaatikkokatsojat alle minuutissa niittävän henkeäsalpaava musiikkinumero muistuttaa meitä tietyistä perustotuuksista rytmimusiikin saralla. Todella hyvää, koreograafista komediatykitystä. ****

Vestiel: Eden Log (2007) Tämä botanistinen teollisuushallilaboratorioäheltely-scifi on selittelemättömyyden ja tinkimättömyyden oppikirjaesimerkki, mistä vilpittömät bravo- ja bon-sertifikaatit. Siinä on myös jotain hyvin ranskalaista runttausta, josta tuli mieleen zombie-puolelta The Horde. In your face ‑mentaliteetti jatkuu tiukkaan loppuunsa saakka, ja vaikka toimintavälähdykset olisivat voineet ahtaudestaankin huolimatta olla hiukan vähemmän silppuleikattuja, on tämä todella ansiokas ryynäys, jonka tunnelman luojana ei sovi väheksyä äänimaisemat loihtinutta Seppuku Paradigm ‑elektroniikkamusiikkiduoa.

Kuitenkin varoituksen sananen! Vaikka lähestyn kaikkia elokuvia aina tabula rasa ‑pohjalta, nyt ei vain kerta kaikkiaan voinut välttyä niiltä kirotuilta tietokonepeli-mielikuvilta. Jos olette pelanneet joskus sen Half-lifen läpi, tai vaikka Deux Exän, varautukaa todella, todella päällekäyviin yhtymäkohtiin.

Ns. nextille levelille Eden Login olisi kohdallani nostanut lisäaavistus omaperäisyyttä ja sen myötä korkeampi uudelleenkatseluarvo, tällaisenaan se jää hieman kertakäyttöiseksi hyvin rujosta ja kiireettömästä kerronnastaan huolimatta. Oma juttunsa on tietenkin se, onko elokuvan sanoma "pysytelkäämme me ihmiset siinä öljyssä vaan"... ***1/2

Jean-Luc Godard: Alphaville, une étrange aventure de Lemmy Caution (1965)


Näemmä kolme vuotta on kulunut viime katsomiskerrasta, mutta eihän näin loistava elokuva vanhene mihinkään. Ei ainakaan enää. Rautaista dekkaria sotketaan dystooppiseen sci-fi meininkiin niin että herkkähipiäisemmälle meinaa tulla bladerunnerit housuun. Tupakka palaa ketjussa ja viimeisen kolmanneksen aikana pyssykin alkaa laulamaan sellaista tahtia, että liekö käsikirjoittajalla painunut kieli hiukan sinne posken puolelle...


Tällä kertaa tuli kiinnitettyä enemmän huomiota tulevaisuuden luontiin, kun tiesi jo ennakkoon että budjetilla ei ole saatu ostettua kuin mahdollisesti parit varakengännauhat Eddie Constantinelle. Paljon apua saadaan yöstä, jolloin on voitu kuvata ongelmitta ulkona, sekä riisutuista hotellihuoneista, joissa aina kulloisenkin tähtitason mukaan on joko rupsahtaneita vanhoja huonekaluja tai moderneja ja uusia vempeleitä. Ja onhan elokuvassa vielä Anna Karina, ah!

Kurt Wimmer: Equilibrium (2002)

Toinen katsomiskerta suhteellisen lyhyen ajan sisällä ja nythän tästä osasi jo nauttia, kun vain muisti pistää aivot narikkaan puolivälin kohdilla. Juonen selvä lässähtäminen viimeisellä kolmanneksella oli erittäin ilmeinen, kuten Qcinen jo leffan omassa ketjussa totesi. Mutta eipä tästä mitään woodyallenmaista älykkyyttä kai kukaan etsinytkään. William Fichtner vilahdus alussa yhtenä "Fatherin" uskollisista kuulijoista oli ihan hauska pikku murunen toisen kierroksen katsojille. Sean Bean ei vain pysy millään elossa leffojensa loppuun saakka.


Edesmenneen Christopher Leen muistoksi tuli sitten katsottua useampikin elokuva.

Eugenio Martín: Horror Express (1972)

Lee & Cushing ‑parivaljakko on taas täydessä vauhdissa, eikä edes lievästi kökköinen juoni pääse suistamaan tätä junaa raiteiltaan. Ikuinen virsi "isommalla budjetilla tästä olisi voinut syntyä vaikka mitä" on kuultu jo moneen kertaan, mutta enemmän rahaa ja... niin. Tehosteet ovat rahkeisiin nähden toimivat, mutta uskottavuus ottaa osumaa etenkin kun Telly Savalasin esittämä Kapteeni Kazan nousee mukaan kyytiin ja loppurymistely voi alkaa.

Terence Fisher: The Devil Rides Out (1968)

Terence Fisher: Horror of Dracula (1958)

Hammerin tuotantojen terävämpää päätä, joista etenkin ensinmainitussa Lee pääsi vetämään itselleen melko epäperinteisen roolin, aivan kuin de Richleaun rooli olisi alkujaan kirjoitettu Peter Cushingille ja Charles Grayn esittämä Mocata olisi normaalisti ollut Leen heiniä. Vaihtelu kuitenkin virkistää ja Lee on tässä omassa Hammer-suosikissaan suorastaan liekeissä. Vuoteen 1929 sijoittuva elokuva tehtiinkin nähtävästi pitkälti Leen suosituksen mukaan ja hyvä niin.


Mitä Horror of Draculaan tulee, niin tarvitaanko enempää kuin Lee mustassa viitassaan? Päälle vähän tuimaa tuijotusta ja kulmahampaista valuvaa verta, ei mikään paha lisä, sekä tietysti vastavoimana Cushing. Klassikko – niin monella eri tavalla ja tasolla.

Terence Fisher: The Hound of the Baskervilles (1959)

Tästä valioyksilöstä puolestaan enemmän Sherlock Holmes elokuvien omassa ketjussa. Mainitaan nyt tässä, että Peter Cushing Holmesina on vallan toimiva ratkaisu.

H.C. Potter: Hellzapoppin' (1941)

Olipahan taas kokemus, jonka jälkeen aivot tuntuivat päätyneen katselukammion takaseinään. Vitsiä lentää tosiaan kuin gatlingin suusta, kuten QCinen tuossa edellä jo totesi, eikä leffasta tahtonut saada ensimmäisen vartin aikana oikein millään otetta. Puhumattakaan niistä ensimmäisistä kolmesta-neljästä minuutista, jotka vietetään helvetin syövereissä. Räjähtävän alun jälkeen leffa lähtee hieman tasaantumaan, mutta aina tasaisin väliajoin järki ammutaan Hollywoodia kiertävälle (korkealle) radalle ja meininki kiihtyy nollasta sataan muutamassa sekunnissa. Hengästyttävää. Ja hämmästyttävää että tällainen elokuva on syntynyt jo päälle kuusi vuosikymmentä sitten.

Franck Vestiel: Eden Log (2007)

Vestielin tähän mennessä ainoa ohjaus on synkkä jopa siinä määrin, että juuri minkäänlaisia valoja ei käytetä suuressa osassa kohtauksia. Harvat toimintakohtaukset ovat tosiaan aika silpuksi leikattuja, mitkä haittasivat muuten ehyttä kokonaisuutta etenkin näin toisella katsomiskerralla. Eikös meidän ihmisten pitäisi pysyä aurinkoenergiassa ja poissa sieltä pimeydestä? Niin minä tämän tulkitsisin...

41. Baldi: Goodbye Texas (Texas, Addio) (1966) ***

Keskivertoa hitusen parempaa spaguilua, hyvillä maisemilla ja tarttuvalla soundtrackilla höystettynä.

42. Ferrara: New Rose Hotel (1998) ***

Hieman cyber-punkia, Abel Ferraran ohjaus ja pääosissa Christopher Walken sekä Willem Defoe, mikä voisi enää mennä pieleen? Vaikka tämä leffa tuntuukin jakavan mielipiteitä niin minulle tämä upposi varsin hyvin. Toki juonesta meinaa välillä puuttua kunnon puhti, mutta tunnelmansa puolesta tämä on tuttua ysäri-Ferraraa. Päähahmoihin on välillä vaikea saada otetta, etenkin Asia Argenton näyttelemään Sandiin. Silti Christopher Walkenin dialogit ovat pääosin hauskaa kuunneltavaa, leffan parasta antia ilman muuta.

43. Firstenberg: Ninja III: The Domination (1984) ***

Ninja III kestää edelleen uusintakatselun. Sen jälkeen kun tämän näin noin 10 vuotta sitten Nelosella eräänä helteisenä kesäyönä, on Ninja III:sta tullut jonkinlainen kesän traditioleffa allekirjoittaneelle. Kaikki loogisuuden rippeet on heitetty juonen osalta romukoppaan ja meininki on silkkaa kasaria, sehän tästä tekeekin lopulta niin viihdyttävän tapauksen. Toki täytyy myöntää että loppupuolella leffan puhti meinaa hieman loppua, sillä on tuo alun tykitys sen verran tiukkaa.

44. Arnold: No Name On the Bullet (1959) ***½

Keskivertoa parempi pienoinen jenkkilänkkäri. Audie Murphy on hyvässä vedossa pääroolissa ja juoni jaksaa pitää otteessaan kun tässä ei mennä aivan sitä perinteisintä kaavaa mukaillen.

45. R.Scott: Someone to Watch Over Me (1987) **

Alun n. puolituntinen on aivan kelvollista kasaritrilleriä hyvine otoksineen New Yorkin katumaisemasta Scottin tyyliin, mutta sitten homma lässähtää. Viimeisen tunnin aikana olisi voinut vedellä nokosia, sillä sen verran ennalta-arvattava ja perinteistä kaavaa noudatteleva juoni tässä on.

46. Asher: Beach Blanket Bingo (1965) **½

Kevyttä ja harmitonta viihdettä kesäpäivään, ei kai tällaiselta leffalta muuta voi odottaakaan. Beach Blanket Bingo on ensimmäinen kosketukseni tähän 60-luvun "Beach-leffojen" sarjaan joita Asher ja kumppanit takoivat tuolloin. Plussaa kaikesta 60-luvun muodista ja värikkäästä ilmeestä mikä vallitsee tässäkin leffassa. Musiikista irtoaa myös pienet plussat vaikka esim. Dick Dale and the Del Tonesin kaltaisia bändejä tässä ei kuullakaan, ehkä minun täytyykin tsekata Beach Party (1963) seuraavaksi.

158- Feig: Spy (Leffassa), XL- supertähti Melissa McCarthy- vehicle, missä CIA:n hissukka konttorirotta pääsee kentälle mokailemaan. Bondiahan tässä parodioidaan ja kai Bourneakin vähän samalla. Muutama osuva irtovitsi tässä toki on, mutta 2h kesto ja kauttaaltaan leffaa hallitseva ponneton sähläys vievät mielenkiinnon tehokkaasti. Positiivista on toki myös K15- ikäraja, mikä mahdollistaa parit tissit ja kirosanat. Tää on niitä leffoja joiden parhaat palat mahtuu traileriin. **

159- Ellin: Entourage (Leffassa), Suositun TV sarjan spin off filmi on ihan hauska kuvaus leffantekemisen lieveilmiöistä ja taustapolitikoinnista. Sujuvaa sanailua ja pientä vittuilua jaksaa katsella yllättävän hyvin vaikka tv sarjaa en ole koskaan tsekannu. ***

160- Wajda: Popiol i diamenti (Ashes and Diamonds)(Tuhkaa ja timanttia) (DVD Re-), Omia ikisuosikkeja. Yhteen yöhön tiivistetty herkkä kuvaus Puolan tilanteesta 2. Maailmansodan viimeisenä päivänä. Parhautta. *****

161- Goldthwait: God Bless America (Kovo), Mieto ja säyseä "NBK"- tyylin musta komedia syöpäsairaasta miehestä ja teinitytöstä, jotka lähtevät puhdistamaan Amerikkaa huonoista tavoista. GBA alkaa hyvin, mutta sortuu loppua kohden odotettaviin ratkaisuihin. Gorea on paperilla paljon, mutta sen esittäminen jää kiltiksi ja komedialliseksi, mikä päästää yleisön liian helpolla. Keski-ikäisen miehen ja teinitytön suhteessa on tosin toimivaa herkkyyttä. **1/2

162- Balda & Coffin: Minions (Leffassa), Suosittujen Despicable Me- pikkupirujen oma leffa jää valjuksi kokonaisuudeksi. Kevinin, Stuartin ja Bobin odysseia uuden pomon etsimiseksi 60-luvun svengaavassa Lontoossa tarjoaa muutaman osuvan hetken, mutta kokonaisuus on epätasainen. Sandra Bullock vetää hyvin toki ja Minioneissa on oma viehätyksensä. Odotin silti enemmän. **

163- Quine: Bell, Book & Candle (Kovo), Vuoden ‑58 toinen Stewart/ Novak kollaboraatio on leffoista, öö, se hieman heikompi. Stewart vaikuttaa väsyneeltä ja Novakin lahjat eivät yksinään riitä heppoisen noitakomedian kannattelemiseen. Jack Lemmon on täysin hukassa sivuosassaan. Menestysnäytelmään perustuva hupailu on dialogiltaan latteaa, eikä tylsä romanttinen juupas-eipäs pelailu pääparin välillä vakuuta tai viihdytä. Edes mustan magia mausteet eivät riitä parempaan arvosanaan. *

164- Granik: Winter's Bone (BD), Daniel Woodrellin kirjasta vetäisty ruohonjuuritason filmatisointi toimii Jennifer Lawrencen hyvän suorituksen ansiosta. Valkoisen roskaväen seudulla, missä asioiden perään ei kysellä, Lawrencen Reen on löydettävä lakia pakoileva isänsä ennenkuin kotitalo viedään oikeuden päätöksellä. Vastassa on salaisuuksia ja syvää vihaa pursuava lähisuku. Granik simppelin tarinan alle todella uhkaavan pohjavireen ja ohjaa näyttelijöitään paljastamaan hienovaraisesti pieniä rakoja salailun muurissa. Suku on pahin, mutta sitä myös ymmärretään. ****

Paul Hunt: Machismo: 40 Graves for 40 Guns (1971):

Tylsä western, jossa ei käytännössä tapahdu mitään ennen lopputaistelua. Rakastelukohtauksia on oikein pitkitetty, jotta minuutteja saataisiin leffaan lisää. Lopputaistelu myönnettäköön on kyllä verinen, mutta rahat ovat siinäkin loppuneet kesken. Kun 40 rosvoa ratsastaa kaupunkiin, on kuvassa hädin tuskin kahtakymmentä. Lopputeksteistäkin sen voi lukea. Roistoja esitti yhteensä 24 näyttelijää. Elokuvan viimeiset lauseet ovat kyllä ikimuistoiset. Jo pelkästään niiden vuoksi harkitsen vakavasti, että pitäisikö tämä elokuva kuitenkin jättää omaan hyllyyn. Tylyä tekstiä.

Vincenzo Musolini: Quintana (1969):

Tämä oli huono spagu, josta ei ole mitään hyvää sanottavaa, vaikka kuinka hakisi. Edes Femi Benussi ei esiintynyt elokuvassa mitenkään edukseen.

Xialong (30.6.2015 11:13)

Vincenzo Musolini: Quintana (1969):

Tämä oli huono spagu, josta ei ole mitään hyvää sanottavaa, vaikka kuinka hakisi.

Onhan tässä sentään ihan hyvät musat.

Steve Pink : Hot Tub Time Machine 2 (2015) **½

Pidin ykkösosasta, tämä oli sellainen kertakatsottava.


Guillermo Arriaga : The Burning Plain (2008) ***

Kahdessa aikatasossa tapahtuva draama, jossa seurataan usean eri henkilön kohtaloita. Pääosissa mm. Charlize Theron, Kim Basinger ja nuori Jennifer Lawrence. Ihan jees, mutta ei sittenkään mitenkään erityisen muistettava elokuva. Enkä ole oikein tämäntyyppisten elokuvien suurin ystäväkään.


Mike Leigh : Another Year (2010) ***½

Leighin draamakomedia, jossa seurataan erään perheen ja heidän tuttujen elämää. Komediaa ja myös hieman surullisiakin elementtejä sisältävä kokonaisuus. Pidin tästä. Hyvät näyttelijäsuoritukset ja ohjaus Leighiltä.


Roman Polanski : Chinatown (1974) ****½

Klassikkojen kertausta sinisäteeltä. Hieno elokuva edelleenkin, josta kuitenkin rokotan puoli tähteä pois johtuen elokuvan paikoittaisesta verkkaisuudesta. Erinomainen kokonaisuus kyllä muutoin.


Robert Bresson : Un condamné à mort s'est échappé ou Le vent souffle où il veut (1956) ***½

Ranskalainen vastarintaliikkeen mies mätänee sellissään, jonne natsit ovat hänet napanneet. Melkein yhden huoneen elokuva ja vankiladraama / selviytymistaisto. Hieno ja yleisesti arvostettu (mm. Mikael Fränti ) elokuva, mutta omassa katsannossa sellainen keskitason paremmalle puolelle kääntyvä draama.


Lucio Fulci : Lo squartatore di New York aka The New York Ripper (1982) ***½

Tämä tähditetään tietysti eksploitaatioasteikolla. Hienot tapot ja pääosin onnistunut vaikkakin hieman puinen. Murhaajan motiivi.täh? Mutta kyllähän näitä aina ilokseen katsoo. Hienoa että löytyy suomi-tekstein varustettu dvd. Näitä lisää Suomen markkinoille kiitos.


Maunu Kurkvaara : Miljoonaliiga (1968) **½

Rikosdraamana alkava, mutta melkeinpä ihmissuhdedraamaksi kehittyvä suomielokuva 60-luvun lopusta. Oman aikansa tuote, jossa yleinen seksuaalinen vapautuminen tuodaan ilmi turhankin useassa ja turhankin koomisessa kohtauksessa. Melasniemen veljeksiä olen aina arvostanut ja tällä kertaa Pertti M. hoitaa homman. Onhan tämä enemmän ajankuvan ja matkailumainoksen oloinen, eikä lopulta mitenkään erityisen hyvä, mutta kuitenkin ihan katsottava kuriositeetti. Esim. Imdb:ssä ei ole vielä tullut riittävää viittä arviota elokuvalle, joten kai tämä ennen dvd-julkaisua on ollut harvinaisempi tapaus?

165- Kurosawa: Ikiru (Kovo Re-), Kärkiluokan Kurosawat toimii uusintakatseluillakin, etenkin nämä eeppisemmät. Ikirussa on paljon hienoja jujuja ja yksityiskohtia, joita ei havaitse ekalla tsiigauksella tai sitten havaitsee uudelleen tokalla. Joka tapauksessa hieno ja sävykäs kuvaus pikkuvirkamiehen elämänmuutoksesta ja kriisistä. Suurta humanistista näkökulmaa. ****1/2

166- Kaurismäki: Le Havre (Kovo Re-), perushyvää Akia, mutta jotain katoaa dialgogin muuttuessa Suomesta Ranskaksi. Sympaattisesti kuvitettu sadunomainen kertomus köyhän plankkaajan ja passittoman pakolaispojan ystävyydestä. Kaurismäki kiteyttää hienolla tavalla naivistisesti sen, miten ihmisenä olemiseen liittyy vastuu lähimmäisestä. ****

167- Taylor: Terminator Genisys (Leffassa), Turha toimintaräpistely jonka jaksaa katsoa vain Arskan ansiosta. Todella puisevat Emilia Clarke ja Jai Courteney ovat armottoman väärät valinnat Sarah Connorin ja Kyle Reesen rooleihin. Tuli vähän samanlainen ontto olo kun katsoessa jotain American Idolia, missä kisailijat "tulkitsevat" klassisia pop/ rock kappaleita. Mutta Arska pelastaa paljon karismallaan. Itse "juonesta" kommentoiminen on turhaa Genisyksen yhteydessä. Action on digitaalisen näköistä ja sitä tulee annos n.5 min välein. Kertakatsottavaa roskaa. **

168- Donnelly: The Toolbox Murders (DVD), Mukavan sleazy slasher (?) klassikko tarjoaa tissejä ja heikkoa gorea, mutta tarkoitusperät on ylevät. Vaikka juonen puolesta liikutaan unohdettavan alueella, on tässä sitä jotain 70-l magiaa. Cameron Mitchell vetää hyvän roolin muiden rimpuillessa "taitojensa" äärilaidoilla. Sympaattinen tuulahdus paremmilta aikakausilta. Mutta kaiken kaikkiaan aika heikko leffa. **1/2

169- Siu Tung: Duel to the Death (DVD), Hauska ja yllättävän goreinen "japsit vastaan Shaolin"- subgenren leffa, missä kummankin maan valiotaistelijat saapuvat Kiinaan ottamaan matsia. Juonittelua, taikuutta ja kaapeli-fu:ta yllin kyllin. Kaikessa hölmöydessäänkin tykkäsin. ***

170- Mac Farlane: Ted 2 (Leffassa), Ihan OK jatko-osa ihan OK alkuperäiselle. Tässä on plussapuolella ykkösosaa hieman raflaavampi juoni ja söpö Amanda Seyfried. Miinuspuolella ajoittainen toisto. Siedettävää laatuviihdettä Hollywoodista. ***

171- Various: Cranford (DVD), Mrs Gaskellin klassikkoromaaniin (ja kahteen novelliin) perustuva BBC:n laatufilmatisointi on juuri sitä, mitä tölkin kyljessä seisoo. Hyvät näyttelijät, armoton sentimentaalisuus, lievää kilttiä komediaa, kohtalainen esillepano ja laadukas tekninen toteutus. Tykkäsin kun tykkään kirjastakin. ****

172- Frankenheimer: The Horsemen (Kovo), Erikoinen Afganistan- kuvaus äijäleffojen spesialistilta, missä Omar Sharifin tulkitsema kipakka ja äkäinen paimentolaisparonin (Jack Palance) poika ja Buzkashi- mestari vaeltelee paikasta toiseen aroilla milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Hienoa maisemaa ja heppakohtaukset on yleviä, mutta joku sisällöllinen juttu tästä puuttui. Kuriona kuitenkin kepeää katsottavaa. ***

Len Wiseman: Live Free or Die Hard (2007)

Ensimmäinen Die Hard ‑elokuva ilman viittauksia jouluun ja ensimmäinen jonka katsoin vasta vuosia elokuvan ilmestymisen jälkeen. Eikä tämän tekeleen ääreen olisi ollut kaiketi nytkään mikään kova kiirus. Kaikki muuttuu vain suuremmaksi ja kun McClane pelastaa kerrostalon tai lentokentän sijasta koko Amerikan Yhdysvallat, on ilmassa turhan paljon kotkia ja sinistä, valkoista sekä punaista. Puuduttavaa.

John Hayes: End of the World (1977)

Maailman väistämättömästä lopusta tarinaa Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

Michael Curtiz: King Creole (1958)

Kuningas on edelleen poissa, mutta suuren miehen perintö elää edelleen. Etenkin musiikissa ja kenties hieman myös elokuvissakin. King Creole on kuuleman mukaan kunkun oma suosikki omista leffoistaan ja kyllähän tässä on kovaa yritystä havaittavissa. Mustavalkoisessa elokuvassa on selvää film noir ‑vivahdetta, viihteellisenä versiona tietenkin, mutta onhan tässä musiikki kuitenkin jälleen kerran se keskeinen pointti. Elvis pääseekin kajauttamaan laulun jos toisenkin, kun ns. juoni avautuu hiljalleen kohti dramaattista päätöstään. Pinnat Walter Matthaun siististä pahiksesta.

Yannick Dahan & Benjamin Rocher: La horde (2009)

On se nyt perkele, kun edes ranskalaiset eivät tajua että zombiet eivät juokse vaan raahautuvat hiljalleen eteenpäin. Muuten tässä modernissa ghetto-räiskinnässä ei sitten ole mitään vikaa, mitä nyt sakki ei puhu lontoota. Rikollisjengin haltuunottama kerrostalo on miljöönä mielenkiintoinen, vaikkakin hieman kapea pienoismaailma, jonka klaustrofobiaa leffa ei pysty oikein hyödyntämään. Samoin ranskalaisia, eli mahdottomia ymmärtää, ovat keskeisten henkilöiden päätöksistä ainakin parempi puolisko. Onpahan mukana myös pari "menkää te vaan suojaan, uhraan mielelläni itseni" ‑kohtauksia, joissa henkilöiden motiivit ovat kauniisti sanottuna kummallisia.

George Roy Hill: Slap Shot (1977)

On olemassa urheiluelokuvia ja sitten on lämäri, eli Slap Shot. Parasta, niin monilla eri tasoilla ja sitten mukana on vielä Paul Newman.

John Landis: The Kentucky Fried Movie (1977)

Ja lisää kultaista 77-vuoden tatsia. Onko tämä yksi parhaimmista koskaan tehdyistä komediafilmeistä? Kyllä!

Terence Young: Dr. No (1962)

Silkkaa parhautta aina teemabiisistä kolmeen sokeaan mieheen. Maailman merkittävimmän agenttileffasarjan avaajasta James Bond ‑elokuvien omassa ketjussa.

47. J.Hughes: The Breakfast Club (1985) ****+

Kasarin ytimessä ollaan ja siitä käy kiittäminen John Hughesia. Toki juoni on melko ennalta-arvattava, vaikka näyttelijät tekevätkin aivan hyviä suorituksia tässä. The Breakfast Clubin parhaimmat hetket ovat hieman ennen loppua, ja tuona about 20 minuutin jaksona leffa näyttää todelliset vahvuutensa, kunnes lopussa taas palataan kasariunelmaan. Tämä kaikki on kuitenkin kääritty sen verran vastustamattomaan 80-luvun unenomaiseen pakettiin että ei tästä voi olla tykkäämättä.

48. Martin: The Bounty Killer (El precio de un hombre) (1967) ***½

Keskivertoa parempi spagu ilman muuta. Almerian hienot maisemat ja Stelvio Ciprianin tyylikäs soundtrack luovat tähän jo sellaiset pohjat minkä päälle on hyvä rakentaa. Juonikin jaksaa pitää hieman hitaankin alun jälkeen hyvin otteessaan. Eugenio Martin tykkää selvästi tässä rakentaa melodramaattiseksikin luonnehdittavaa tunnelmaa melko pitkien ottojen ja tunnelmallisen musiikin avulla, mutta eipä se allekirjoittanutta haitannut. Vielä kun Thomas Milian tarjoaa pääroolissa hyvän vastinparin Richard Wylerille niin kyllä tässä kokonaisuudessaan plussan puolelle jäädään.

49. Bauer, Gradus: Hot Girls Wanted (2015) **½

OK dokkari jonka katselee kyllä ainakin kerran kevyesti läpi. Ei tässä kuitenkaan mitään kovin poikkeuksellista ole "pornodokkareiden" saralla, melko tyypillisiä tarinoita pornoalan uumenista.

50. Siodmark: The Spiral Staircase (1945) ****

Vahvalla tunnelmalla höystettyä film noiria Robert Siodmarkilta. Musiikki ja varjojen käyttö on tyylikkäästi toteutettu. Juonessa on ehkä hieman tyhjäkäyntiä leffan keskipaikkeilla, mutta vahvasti rakenneltu loppu pelastaa paljon pisteitä kotiin. Kyllä Spiral Staircasessa on kaikki hyvän film noir-leffan ainekset selvästi esillä, mitäpä sitä muuta tällaiselta leffalta kaipaisikaan.

51. Petri: The 10th Victim (La decima vittima) (1965) ****+

Aivan hellllvetin tyylikäs leffa kauttaaltaan. Soundtrack on veikeä mutta mainio, visuaalisesti värien käyttö jaksaa miellyttää silmää aina loppuun saakka. Lisäksi 60-luvun design ja vaatetus (vaikka tässä pyritäänkin luomaan futuristinen tunnelma) ovat tässä myös esillä hienosti, aijai! Juonikin ottaa napakasti otteeseen heti alusta saakka, sen verran mielenkiintoisen idean pohjalle 10th Victim on tehty.

52. De Martino: Django Shoots First (Django spara per primo) (1966) ***

Hyvä soundtrack (tarttuva teemabiisi!), hienoja maisemia, tyylikkäitä kuvakulmia (Leonelta oli selkeästi otettu oppia jo tässä vaiheessa) ja ok tunnelmaa. Juoni laahaa välillä hieman, mutta kyllä tämä silti nousee aiemmin mainittujen syiden takia keskiverto spagujen yläpuolelle.

Roy Hill: Slap Shot (Lämäri, 1977) Ei tästä enää oikein keksi lisää hehkutettavaa. Maailma pähkinänkuoressa, that's it. *****

Curtiz: King Creole (Kitara kainalossa, 1958) Ensimmäinen näkemäni Elvis-elokuva. Ei tälle hömpälle voi olla vihainen, jos ja kun Kuninkaasta diggaa. King Creole, Hard Headed Woman, Trouble ja pari pikkuhelmeä, tilkkeeksi höttöä Casablancan ohjaajalta. Walter Matthau tekee näyttelijäpuolella sen, mikä tehtävissä on. Elvis on kyllä saatu näyttämään niin hyvältä, että varmaan jokaisesta framesta, jossa hän näkyy, voisi tehdä julisteen, mikä on hämmästyttävää. ***

Dahan / Rocher: La horde (The Horde, 2009) Uusintakatselulla tämä policier-zombeilu ei ollut kokonaisuutena niin tymäkänvaikuttava kuin ekallakerralla. Toki sisälsi ne pari-kolme taakia hetkeään vieläkin, ja hahmot olivat herkullisia. Pöljäilyleikkaukset, kamerantärinät ja valaisut toiminnan aikana söivät katselunautintaa harmillisesti, mutta lopetus, tinkimätön ranskalainen vimma, Tyylikkäät Mustat Jätkät sekä sopivanmittaisuus jättävät tämän ilman muuta plussan puolelle. ***1/2

Aarniokoski: Nurse 3D (2013) Koulukirjaesimerkki siitä, ettei kannata antaa retrotyyliteltyjen jummikunsiistien julisteiden sun muun ennakkomarkkinointimateriaalin hypnotisoida. Yleis-meyeristinen, sinänsä freesi tirkistelymentaliteetti menee täysin harakoille, kun elokuva on amatöörimäisen särmätöntä kuraa, ja enimmän ajan transsua muistuttava Paz de la Huerta on vallan vailla minkäänlaista karismaa ja näyttelijäntaitoja. Vielä kertojaäänellä paskuutensa alleviivaavassa nurseilussa toteutuu ns. "voijukumikälauantai"-ilmiö: kuin pornoelokuva, josta on leikattu pois porno, joka on korvattu cgi-verenlätistelyllä. Voi ristus, välttäkää. *1/2

Caro: Dante 01 (2008) Vaikka tämä klanipää-avaruusasemahämyily on caroo ilman jeunettii, ei kokonaisuus ole lainkaan puolitekoinen, vaan tutun kunnianhimoinen, visuaalisesti koherentti, ja ennen kaikkea selittelemätön. Katsoja saa vain tasan ne juonen perus-infopalikat, kaiken muun hän joutuu rakentamaan päässänsä. Ranskalainen kerrontajyrryytys esittäytyy taas herkullisimmillaan, vaikken mitenkään hirveämmin lämmennyt räikeänpuoleiselle "2001 meets rippikouluelokuva"-katharsikselle. Risti- ja jessussymboliikan suhteen olisi ehkä kannattanut olla (vieläkin) varovaisempi. ***1/2

Mottola: Clear History (2013) Toimi uusintakatselullakin. Kotijumalani Larry David on nero viljelemään komediaa pienistä siemenistä. Käsikirjoitettuus ja improvisaatio toimivat täydessä symbioosissa, tuloksena perinteistä ja älykästä komediaa. Davidin kuningasoivallus on juuri se, ettei keskushahmon tarvitse olla mukava. On nautinnollista harrastaa katsoessa introspektiota ja tutkailla, nauraako tietyille jutuille sittenkin se oma, normaalisti piilossapidetty sisäinen kusipää, joka on meissä kaikissa. ****