Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2015

Goldblatt: The Punisher (1989) Tämä on videolakivanhapierujen perusgrahamia, joka oli leikkaamattomana maailman kovin juttu. Eihän tässä mätetty alkuunkaan niin paljon kuin muistin, ja se muistamani kohtaus, jossa viipaloitiin katanalla huoneellinen äijiä, taisi olla sittenkin Shogun Assassinissa. Mutta tässä on semmoista mukavaa, sujuvaa, päähahmonsa näköistä toimivaa yksinkertaisuutta, ja kun mukana on vielä eräs lempparinäyttelijöistäni, se virallinen Musta Luottomies Louis Gossett Jr., ei tätä tohdi haukkua. Elokuva ei yritä olla enempää kuin mitä se on, sopivassa mielentilassa sangen hykerryttävää mutruhuulista patsastelua kompaktin 80 minuutin ajan. Ja onhan se Dolppa vaan niin dolppa, tässä ehkä dolpimmillaan. ***

Hughes/Hawks: The Outlaw (Lainsuojaton, 1941/1943) Varmaan miljoonat huonoa-aavistamattomat elitistit kaivoivat tämän public domain ‑leffan esiin The Aviatorin innoittamina, minäkin. Elokuva oikein huutaa sitä, miten Hughes on hengittänyt tekijöiden niskaan, että pistäkää mukaan tota ja sit pitää kanssa olla tota, ja Victor Young ‑parka on pantu täyttämään kuolleet kohdat paitsi kornilla melskeellä, myös jinglenomaisilla hehheh kainalopieruhauskoilla mutetrumpettivenutteluilla – repliikkien väleissä! Moista "mickeymousingiksi" kutsuttua alleviivaavuutta pruukataan harrastaa piirretyissä, ei "oikeissa" elokuvissa!

Tätä koulunäytelmällistä rikkaan edwoodin tuotetta kohtaan ei jaksa olla mitenkään erityisen armollinen, mutta hei: onhan siinä se "the two and only" Jane Russell! Hänen siihen saakka nyrpeiden kasvojensa puhkeaminen hymyyn elokuvan lopussa päihittää koko siihenastisen elokuvan vähintään viidellä tähdellä.

Suosittelen siis kahta viimeistä minuuttia, elokuvan upeaa klassikkojulistetta seinälle sekä kahta Rußelin tißiä, kumpaisellekin tähti, eli **.

McQueen: 12 Years a Slave (2013) Onhan Solomon Northupin tarina vahva kuin perkele. Kerronnassa on kiitettävää kiireettömyyttä ja taukoihin luottamista. 2010-luvun elokuvissa kaikki rauhallisuus tuntuu erittäin freesiltä, mitä en suostu ainakaan kokonaan panemaan vanhenemiseni piikkiin. Näyttelijäsuoritukset ovat todella upeita. Aika ajoin kyynelehditään spielbergiaanisuuden rajan tuolla puolen, mikä on toki ymmärrettävää. Paljonkohan oscarointia on edesauttanut se, että Hollywood on löytänyt joukoturkka-rä'än?

Kokonaisuudessa velloo kuitenkin armoton uskottavuus. Olisi helposti yksinkertaistettavissa, että olipa helppo ratkaisu: pitää vain löytää Brad Pittin näköinen kanadalaisreissumies, niin pääsee orjuudesta. Mutta itse pidin lopusta, ja miksei sen vapaaehtoisesta "sanomastakin". Näinhän on toki oikeasti tapahtunut, ja tällainen tämä maailma on. Häkellyttävän usein asioiden eteneminen, selviäminen ja paraneminen ON yhdestä ihmisestä kiinni. Näin tämän vakuuttavan elokuvan suositeltavana oppituntina sille, että lähes kaikki riippuu siitä, kenet tunnet. ****

Joon-Ho: Snowpiercer (2013) Tiedän liikkuvani etenkin tällä foorumilla erittäin tulisilla hiilillä tunnustaessani, että olen aina pitänyt "aasialaista kerrontaa" kömpelön melodramaattisena, samalla kuitenkin aina otantani suppeuden tunnustaa muistaen. Muttei tuo erilaisuus ole läheskään aina huono asia, sillä tuo tarkoittaa myös villiä irrottautumista läntisistä, usein haukotuttavan kuluneista kerrontakonventioista. Tässä se "aasialaisuus" esittäytyi mielestäni parhaimmillaan odottamattomina pikkuelementteinä, erittäin vinona huumorina – ja miksei myös tinkimättömänä kyynisyytenä, lopun monitulkintaisuudestakin huolimatta.

Tunnustaudun Philip K.Dickin epäkoherenttiuden suureksi ystäväksi, ja kernaasti lähestyn Snowpierceriä dickiaanisesta vinkkelistä. Tämä pöljäkonseptinen elokuva näytti hersyvän onnistuneelta Dick-filmatisoinnilta, joka ammentaa paperilla tylsästä juna-teemasta hersyvän paljon irti. Edes paikoittaiset "tätä olisi mukavampi pelata kuin katsoa"-fiilikset eivät häirinneet freesisti kerrottua elokuvaa. Ei kaiken scifin tarvitse olla niin totista.

Eikä sitä joka päivä tule vastaan elokuvaa, jossa välibossina on Kaari Utrio! ****

Valkeapää: He ovat paenneet (2014) Tämä suomalais-hollantilaisena yhteistyönä valmistunut pakotarina on juuri niin rikas kuin mitä on kehuttu. Mahtavat näyttelijät, 2000-luvun upeimpia otoksia, puhuttelevuutta, kylmäävyyttäkin. Ohjaaja itse on tavoitellut Grimmin satua, ja onnistuu. Tauot puhuvat, pieni on suurta, musta huumori pyrskähtelee juuri sopivissa kohdissa, musiikkivalinnat toimivat, ei saarnata, ei selitetä. Toinen jalka on 2010-luvulla, mutta asialla ei lutrata, koska tarina on ajaton. Kauppamatkustajahahmo kiteyttää x-sukupolven perseilymentaliteetin täydellisesti. Moni yksityiskohta tästä elokuvasta jää takomaan päähän pitkäksi aikaa.

Yhdyn kriitikkokuoroon suositellen tätä niin lämpimästi kuin vain voin. Ei tarvita suurta budjettia, kun on se näkemys. Ja Valkeapään näkemys ansaitsee tulevaisuudessa kaiken mahdollisen tuen. On mielipuolinen sääli, että tämä jyräytyi niin totaalisesti Mielensäpahoittajan alle. ****1/2

Kosinski: Oblivion (2013) Erilaisten estetiikkojen lainausten mosaiikin alkuvaihe onnistuu olemaan muovisessa ja antiseptisessä tulevaisuudenkuvassaan erittäinkin mielenkiintoinen. Ja eihän tämä missään vaiheessa paikalleen jää. Mutta sitten lopussa asiat ratkeavat jotenkin ‑en tiedä- tomcruisescientologisella, universumiasyleilevällä hurlumheipositiivisuudella, ja peräti timburtonapinoidenplaneettaloppuratkaisu-assosiatiivisuuttakin haistoin. Mukavan suuren budjetin silmäkarkin viehätys romahtaa sitä enemmän, kuta enemmän sitä jälkikäteen jämähtää miettimään. Jossain vaiheessa mietintää vastaan tulivat väistämättä John Travoltan "Battlefield: Earth":in pölvästit psyklo-alienit, eikä se näytä planeettojenvalloitus-cv:ssä hyvältä se! Monella juonen lukuisat typerät elementit varmasti pomppaavat esille jo katselun aikana, itse olen tällainen myöhäisherännäinen. Ei tälle vaan voi edes kolmea tähteä antaa: olisivat keksineet edes sen järjellisemmän lopetuksen. **1/2

QCine (21.1.2015 18:35)

Kosinski: Oblivion (2013)

...Ja eihän tämä missään vaiheessa paikalleen jää. Mutta sitten lopussa asiat ratkeavat jotenkin ‑en tiedä- tomcruisescientologisella, universumiasyleilevällä hurlumheipositiivisuudella

Mitä sitten luulit tapahtuvan kun Tomppa oli pääosassa? Kässärihän on kuin tehty miehelle ja itse pidän noita pointteja elokuvan vahvuuksina. Mutta näin se menee, yksi tykkää Maverickista ja toinen Icemanista.

Robert N. Bradbury: West of the Divide (1934)

Varhaisesta John Waynen leffasta klassisten westernien ketjussa.

Paolo Heusch: La morte viene dallo spazio (1958)

Italialais-ranskalaisen sci-fin mainio mallikappale tunnetaan myös nimellä The Day the Sky Exploded, joka antaa hieman paremmin vihiä siitä mitä tuleman pitää (ainakin minunlaiselleni moukalle joka ei osaa italiaa). Elokuvaan on myös satsattu ja vaikka aikakauden tehosteet eivät ole juuri kestäneet ajan hampaan kalvamista on itse leffa, ja etenkin sen juoni, toimiva.


Innokkaan utopistisessa maailmassa kylmää sotaa tuskin on havaittavissa, kun ihmiskunta tavoittelee yhtenä miehenä taivaita. Kuinka ollakaan ihmisen tiedonhalu johtaa koko planeetan tuhon uhkaan, joten maailma yhdistää voimansa vielä entistäkin voimallisemmin. Arkistomateriaalia on käytetty taiten luomaan painostavaa uhan tuntua ja pakokauhuisten ihmismassojen voima on tavallaan vielä avaruudesta tulevaa varjoakin voimakkaampi. Heusch hoitaa hommansa ruorissa moitteetta ja kuvaajana toimii eräskin Mario Bava, vaikka miehen nimi on ilmoitettu jostain syystä teksteissä virheellisesti Mario Baja.

Bill Rebane: Invasion from Inner Earth (1974)

Tästä valioyksilöstä taas Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

Malcolm D. Lee & David Zucker: Scary Movie 5 (2013)

Taattua huonoa makua ja lapset saavat kuin vahingossa turpaan – taas. Lohan & Sheen oli kiva ekstra. Aita ylitettiin toistuvasti matallimmasta kohdasta, mutta en voi mitään sille, että kyllähän tällainen hoopoilu saa hörisemään naurusta. Ei ehkä niin usein kuin joskus aiemmin, mutta hiukan nyt kuitenkin.

David Lynch: Eraserhead (1977)

Mestari Lynchin syntymäpäivän kunniaksi tuli katsottua se ensimmäinen teos lähes neljän vuosikymmenen takaa. Tunnin kohdalla tapahtuva muutos oli jälleen omanlaisensa yllätys, vaikka elokuva on tullut nähtyä jo moneen kertaan.

22- Bradley: Kill Rommel! (Kovo), Yllättävän katsottava aavikkosotailu Al Bradleyltä. Kolmen miehen kommandoryhmä yrittää selvitä takaisin itsemurhamissiolta linjojen takaa. Muuten ihan genren peruskamaa (tylsiä dialogeja, huonosti ohjattua dyynisissisotaa), mutta loppukohtaukseen on saatu monta tankkia, mikä lisää eeppisyyden tuntua. **

23- McNaught: Grand National Night (Kovo), Heikko ja teatraalinen, radiokuunnelmaan/ näytelmään perustuva murhatarina ei nouse siivilleen missään vaiheessa. Heikko kässäri, innoton ohjaus ja karismattomat näyttelijät upottavat tämän pohjasakkaan. *1/2

24- Eastwood: American Sniper (Leffassa), Eihän Clint nyt huonoa leffaa pysty tekemään, mutta keskinkertaisia toisinaan. Ja sellainen on tämä tarkk'ampujapojasta kertova pätkä. (Tuottajanakin tässä toimiva) Bradley Cooper näyttelee tosielämän supersotilasta, joka briljeeraa taistelukentällä mutta maksaa siitä hintaa kotirintamalla. Ajoittain vaikuttava, mutta suurimman osan aikaa toistaa ennalta-arvattavaa kaavaa. Lopun ratkaisu töksähtää jos ei tunne alkuperäisiä tapahtumia. **

25- Santi: Il grande duello (The Grand Duel)(The Big Showdown) (Kovo), Tyylikkäästi tyypitelty kostospagu, missä ex- sheriffi palkkionmetsästäjä ja nuori väärin perustein pakosalle ajettu jannu pistävät pikkukaupungin asiat kuntoon. Pysyttelee ilahduttavasti pois komedia alueelta ja panostaa enemminkin tunnelmaan, kohtausten rakenteluun ja kompositioihin. Musat kanssa hyvät, kelpasvat Tarantinollekin. ***1/2

26- Mendes: Skyfall (Kovo), Ihan OK uusio-bond. Kärvistelemättä tämän jaksoi, vaikken D.Craigin faneihin kuulukaan. Parasta Roger Deakinsin hieno luonnonvaloa käyttävä/ jäljittelevä kuvaustyö, huonointa epilogimainen loppukohtaus. Ihan OK kertakäyttöviihdettä. ***

MiR (22.1.2015 09:30)

Kässärihän on kuin tehty miehelle ja itse pidän noita pointteja elokuvan vahvuuksina. Mutta näin se menee, yksi tykkää Maverickista ja toinen Icemanista.

Viisi tähteähän olisi herennyt itseltänikin heti, jos Cruise olisi jossain kohtauksessa pomppinut sohvalla.

QCine (22.1.2015 19:30)

MiR (22.1.2015 09:30)

Kässärihän on kuin tehty miehelle ja itse pidän noita pointteja elokuvan vahvuuksina. Mutta näin se menee, yksi tykkää Maverickista ja toinen Icemanista.

Viisi tähteähän olisi herennyt itseltänikin heti, jos Cruise olisi jossain kohtauksessa pomppinut sohvalla.

Ja virnistänyt sillä yli-leveällä all-american hymyllään.

Christopher Nolan: Interstellar (2014) ***½


Loppuratkaisu jätti turhan paljon kysymyksiä avoimeksi mutta hei, scifiähän tämä on eikä tiedettä. Inception oli kyllä loogisesti tiukempi paketti.


James Gunn: Guardians of the Galaxy (2014) ****


Selkeästi viime vuoden paras elokuva.


Vittorio Cottafavi: Nel gorgo del peccato (1954) **


Nyt oli niin typerä juoni ettei edes Cottafavi saanut siitä tehtyä kunnon elokuvaa, muutamasta hyvästä yksittäisestä kohtauksesta huolimatta.


Mikio Naruse: Autumn Has Already Started (1960) ****


Mestariluokan saavutus Naruselta taas.


Marc Allégret: Blanche Fury (1948) ***


Jylhissä technicolor-väreissä kuvattu outotunnelmainen melodraama Englannin maaseudulta. Loppukohtauksessa näytetään kuolema subjektiivisen kameran kautta!

Thom Eberhardt: Without a Clue (1988)

Sherlock Holmesin myyttiä hieman toisesta kulmasta tarkasteleva leffa. Tästä lisää Holmes-leffojen omassa ketjussa.

David Blyth: Death Warmed Up (1984)

Modernissa 80-luvussa oli monta huonoa asiaa, joista erittäin moni on keskeisessä roolissa tässä elokuvassa. Blythin visio oli taatusti moderni ja hämmentävä kasarin kuumuudessa, mutta kampaukset, vaatteet, tukat ja musiikki tuovat nyt lähinnä kivuliaita aatoksia.

Tim Burton: Big Fish (2003)

Minkäpä muunkaan leffan voi oikeastaan katsoa pitkän päivän päätteeksi, kun pieni miehenalku on syntynyt maailmaan ja pistänyt oman maailmani uusiksi? Saatan olla sentimentaalinen höperys jo nyt, mutta jokin tässä Burtonin hyvin epä-burtonmaisessa tarinassa sopi kuvaan. Elämä on ihme, samoin kuin sukupolvien pysyvät kuilut ja erot isien sekä poikien välillä.

Wes Anderson: The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)

Samoista syistä katsottu tämäkin. Myöhäinen ilta, muutama maisteltu olut sekä sopivasti herkistynyt mieli suurista tapahtumista ja tämä oli ehkä yksi parhaimmista elokuvista ikinä. Ainakin juuri tuona iltana.

Andrew V. McLaglen: Bandolero! (1968)

Raquel Welch, Dean Martin ja James Stewart samassa westernissä, jonka taisin nähdä vain jokunen hassu vuosi sitten viimeksi. DVD-painonhallinan nimissä piti nyt puskea uudelleen läpi – ja olihan tämä ihan viihdyttävää. Alkupuolen keskittyminen hirttäjäisiin on leffan parhainta antia, minkä jälkeen homma lipsuu satunnaisesti jo farssin puolelle.

Alfred Hitchcock: Rebecca (1940)

Kuolemaa, hulluutta ja salaisuuksia – näistä aineksista tehdystä elokuvasta enemmän Hitchcockin omassa ketjussa.

Alejandro Amenábar: Tesis (1996)

Näppärä kauhurakennelma jossa uteliaisuus vie nuoren naisen ensin toisen nuoren naisen kuoleman äärelle ja sen jälkeen melkoiseen liriin. Jälleen kerran karmeinta on se mitä ei näytetä ja se minkä näkee vain vilaukselta. Ihmissuhdesotkut tekevät hieman hallaa kokonaisuudelle, ku nuoret kaipaavat jälleen rakkkautta, lämpöä sekä vastakaikua tunteilleen, mutta tätähän se aina on. Lopputulema oli lähtökohdat huomioon ottaen mielenkiintoinen.

Woody Allen: Zelig (1983)

Ihmiskameleontin tarinasta ohjaajan omassa ketjussa.

Elia Kazan: A Streetcar Named Desire (1951)

Tämä oli varmaan tiukkaa kamaa 40-luvun lopulla kun Tennessee Williamsin näytelmä valmistui, eikä Kazanin elokuvasovituskaan aivan kummoinen ole. Maailma on vain muuttunut viimeisten 64 vuoden aikana rutosti ja tämänlainen sosiaalipornolta haiskahtava luotailu ei ole enää aivan parhaimmillaan. DVD painonhallinnan nimissä tuli nyt katsottua kerran, mutta tuskin enää toiste. Nuori Marlon Brando oli aika hunk ja huvittavaa kyllä nuorempi kuin kumpikaan pääosaesittäjänaisista.

George Miller: Mad Max 2 (1981)

Sitten sitä mukavampaa DVD-painonhallintaa. Olikin päässyt kertymään jo melkoinen määrä aikaa siitä kun näin tämän helmen viimeksi, ainakin muistaakseni. Hyvä leffa ei kaipaa ensiluokkaista ääniraitaa tai terävää kuvaa, mutta ei siitä haittaakaan toisaalta ole. Jotenkin vain tämäkin jyrisi paremmin suhruiselta VHS:sältä vuonna videolaki... Hauskaa oli myös huomata miten vanhat westernien lait ovat voimissaan, hyvikset pukeutuvat vaaleaan ja pahikset mustaan. Max on luonnollisesti bad motherf...

27- LeRoy: Blossoms in the Dust (Kovo), Ihan hauska tosielämään löyhästi perustuva kuvaus Edna Gladneystä, joka avioituu Bostonin hienostopiireistä Texasin preerioille ja alkaa hoitaa lapsettomuusongelmaansa ensin pitämällä humaania orpokotia ja myöhemmin muuttelemalla lakeja asian tiimoilta. Mukavan pienimuotoinen ja lämminhenkinen suurnais- elokuva. Greer Garson on hyvä pääosassa ja vakipartnerinsa Walter Pidgeonkin suoriutuu hyvin Ednan teksasilaismiehen roolissa. Kolmen värin Technicolor luo kuviin outua antiikkista tenhoa. ***

28- Gonzales Inarritu: Birdman (Leffassa), Nokkela backstage Broadway- draama seuraa toisaalta genrensä kliseitä (tunteet räiskyvät kun kaikki tuntuu menevän pieleen ennen ensi- iltaa) mutta samalla maustaa sopan toimivalla kikkailulla (musiikkiscore, kohtausten väliset aikasiitymät). Hyvä esimerkki siitä, miten vanhaa matskua (Fellinin 81/2 anyone?) voidaan ajanmukaistaa toimivalla tavalla kunhan perusasiat (Loistavat näyttelijät, kuvaus ja leikkaus) ovat kunnossa. Hypensä ansainnut. (Mutta Foxcatcher on parempi leffa ;) ****

29- Angunawela: Keith Lemon: The Film (Kovo), Pahinta mahdollista kuraa. Suositun tv- sarjan myötä suosioon (täällä Briteissä) noussut hahmo Keith Lemon koittaa venyttää tylsää vitsiä puoleentoista tuntiin. Mikä on sinänsä harmi, sillä Lemon on telkkarissa ihan hyvä hahmo. Näitä kotimaan markkinoille tehtyjä pökäleitä on tullu viime aikoina katsottua sen verran monta (Mrs. Brown's Boys D'movie, The Harry Hill Movie ja tämä), että voi sanoa jo aika kategorisesti, että tämmönen ei taida koskaan olla hyvä idea. Eikä se Alan Partridge- leffakaan mikään mestariteos ollu. Toivottavasti ensi viikon ensi-ilta Shaun the Sheep Movie toimii paremmin.

30- Lynn: Mozambique (Kovo), Todella heikko Afrikka- jännäri (kai?) Harry Alan Towersilta. Todella huono kässäri, huonot roolitukset, Afrikka, missä ei ole eksotiikkaa, surkeat pari "toimintakohtausta"... Tässä ei kyllä ollu mitään muistettavaa. Yäk. *

31- Fritsch & Wise: The Curse of the Cat People (DVD), Hieno jatko-osa Tourneurin Cat People:lle. Ensin on mainittava, että Ann Carter vetää yhden parhaista lapsirooleista ikinä. Tämä on vielä kauempana kauhusta mitä alkuperäinen, mitään säikkyjä tai mysteeriä on turha odottaa. Puhtaasti goottikirjallisuuden kuvastolla tässä mennään. Mutta onpahan vaan perhanan hyvä psykologinen kasvutarina. Ja harvinainen Hollywood- leffa missä kuudesta pääroolista viisi on kirjoitettu naisille. Nicolas Musuracan syntisen kaunis mustavalkokuvaus hivelee täydellisyyttä. Ja kun kestokin on täydellinen 69 minuuttia niin ei paremmasta väliä. *****

32- Sturges: Never So Few (Kovo), Onneton viidakkosotaa ja romanssia yhdistelevä ison rahan Hollywood- pätkä epäonnistuu lähes kaikessa. Sinatra ja Lollobrigida on surkea pari, Sturges ei osaa oikein yhdistää epäsuhtaisia kiss kiss ja bang bang- osia toimimaan, Legendaarisen William H. Danielsin Scope/ Technicolor kuvaus on latteaa ja vanhahtavaa, Peter Lawford on väärä valinta surkeasti kirjoitetun hahmonsa tulkitsijaksi eikä edes leffan ainoalle valopilkulle, nuorelle Steve McQueenille anneta tarpeeksi tilaa loistaa. Messagepuolella ajat eivät juuri Never So Few:n ja American Sniperin välillä ole vissiin muuttuneet, sen verran leppoisasti tarinassa suhtaudutaan Sinatran kostomielessä masinoimaan Kiinalaisten (USA:laisten liittolaisia 2:ssa Maailmansodassa) joukkoteloitukseen. :/ *1/2

9. Preservation (netflix) * Lisää tätä netflixin halpa-metsäkauhua… ja aina vaan huonommaksi menee. Täysin epäuskottava ja lopulta ainut jotenkin onnistunut idea on kopioitu suoraan Eden Lakesta. Aaron Staton todistaa ettei hänelle ole tiedossa mitään Mad Menin jälkeen. Todella turhauttava elokuva.

10. Fightville (netflix) ** Odotin saavani tiukan dokumentin ultimate-fightingista, mutta suht kepeäksi tämä jää. Vaikka välillä verta vuotaakin. Matsit menevät mun ymmärryksen yli, ottelut keskeytetään ja that’s it. Kovista oloistahan nää kundit tuntuu pääsääntöisesti olevan, mutta eipä se iso yllätys ole. Jotenkin olisi toivonut tähän lisää särmää.

11. Children of the Corn V: Fields of terror (netflix) **½ Kun uudet kauhut pettää lähes aina, on välillä hyvä palata vajaa pari vuosikymmentä taaksepäin ja riittävän monenteen jatko-osaan, jolloin ei tarvitse odottaa mitään. Tuloksena tahattomasti hölmöä mutta ihan riittävän viihdyttävää kauhuhöttöä, joka ei logiikalla juhli mutta joku näissä viehättää. Mukavaa on myös että mukana on mm. nuori Eva Mendes ja ei niin nuoret Fred Williamson ja David Carradine. COTC- sarja onkin ollut hyvä paikka ponnistaa, nelosta tähditti Naomi Watts!

12. Monsterimies (Yle areena) *** Yle esitti varsin tuoreeltaan Monsterimies-dokumentin joka löytyy myös Areenasta. Tämä kai kävi teatterikierroksellakin mutta ei kovin hyvällä menestyksellä, ja tokihan suurin osa pitää koko Lordia jo vanhana vitsinä. Niinpä onkin jossain määrin jopa kiusallista seurata miten totaalisen tosissaan Putaansuu asian kanssa on ja miten pahaan jamaan asiat suosion romahduksen jälkeen menevät. Toisaalta kaveri säälittää, toisaalta ihmetyttää ja vähän kunnitoitustakin herättää jääräpäinen uskominen konseptiinsa, joka jo todistetusti ei voi kantaa kovin pitkälle. Kyllä tämä ihan kiinnostava dokumentti on ja myös tarpeellinen siinä mielessä että mennyt menestys ei takaa tulevaa. Itse olisin toivonut vielä mukaan kommentointia laajemmalta rintamalta, muiltakin muusikoilta kuin Lordin jäseniltä, nyt tämä keskittyy 99 % Putaansuuhun. Mutta se lienee ollut tarkoituskin, olkoonkin että kuva on täten kovin yksipuolinen.

13. Super Duper Alice Cooper ***½ (Yle Areena) Perään tuore dokumentti Alice Cooperista, joka on näistä Metal Evolutioneista tutun Sam Dunnin käsialaa. Tämä on itseasiassa ihan näyttävästi tehty ja valaisee varsinkin bändin alkuaikoja. Mukavaa on myös että haastateltavat eivät tönötä kameran edessä vaan kuvitus on kokonaan vanhoista valokuvista, konserttitaltioinneista, tv-lähetyksistä ym. kasattua. Ehkä vielä enemmän olisi toivonut pureutumista levyjen taakse, alkuperäisen bändin hajoamiseen ja miksei Alicen uuteen tulemiseenkin, nyt lopetettiin vähän kesken. Aika karussa kunnossa Alice oli pahimmillaan mistä todisteena outoa jorinaa tv-haastattelun muodossa. Kyllä tämä fanille kelpaa.

33- Summers: Five Golden Dragons (Kovo), Harry Alan Towers- Kaukoitä... ööö... leffa. Nyt en oikein pysty sanomaan mitä genreä tässä edustetaan. Amerikkalainen pölvästi (surkea Bob Cummings) joutuu keskelle kansainvälisen supermafian meininkiä ja joutuu selvittelemään Hong Kongin poliisille, että ketäs ne viisi kultaista lohharia ovatkaan. Lohiksina rooleissa Dan Duryea, George Raft, Brian Donlevy ja Christopher Lee. Myös Kinski viivähtää välillä kuvissa tekemässä jotain mikä ei ainakaan mulle selvinny. Kissoina mukana pörräävät Maria Rohm, Margaret Lee ja Maria Perschy, eli silmänruokaa piisaa. Leffana tämä oli kyllä aivan täysin turha teelmys, aika uskomatonta, että näin hienosta näyttelijäjoukosta ei saada puristettua irti yhtään mitään. Tarjolla ei ole myöskään mainittavaa kung fua, gorea tai kunnolla tissejä. Aika käsittämätön viritelmä. *

34- Cardiff: The Long Ships (Kovo), Viikingit vs. Maurit- teeman miekka ja sandaali- eepos. Ihan hauska, mutta loppupeleissä aika unohdettava. Jack Cardiff oli mestarikuvaaja, mutta ohjaajana mies ei ollut ihan samaa tasoa. Richard Widmark on tuttuun tapaan luotettava viikinki- seikkailijana ja Sidney Poitier jonkinlaisena sulttaanina on ainakin erikoinen valinta. Keskinkertainen 60-l Hollywoodin tusinaseikkis. **

35- Adam Curtis: Adam Curtis: Bitter Lake (BBC iPlayer), BBC:n virallisen vastarannankiisken Adam Curtisin uusin Afganistan- dokkari päätyi suoraan BBC:n nettiin ilman yhtään TV- esitystä. Sinänsä vaikea ymmärtää, toki Curtis tuttuun tapaan provosoi ja mollaa Britannian virallista Afganistan/ Irak/ Syyria/ muslimipolitiikkaa, mutta ei mitenkään erityisen suorasukaiseen tapaan. Lähinnä tarjolla on lakonisen eleginen kuvaus siitä, miten Neukkujen, Britannian ja USA:n muuttuneet intressit Arabimaailmassa ovat vaikuttaneet Afganistanin valtioon. Ei taida spoilata sanoa, ettei kehitys ole juuri koskaan ollut positiivista. Curtis on taitava kertoja, joka lähinnä arkistomateriaalin ja kertojanäänen (Curtis itse) keinoin luo omasta ideologiastaan käsin aukotonta journalismia. Mikä ei ainakaan täällä Britanniassa ole kaikkien mieleen. Vaikuttava teos kuitenkin, tosin itse olen suuri Curtisin fani. Jonkinlaista korjausliikettä tässä kyllä on Curtisin kuuluisampaa Power of Nightmares- dokkaria kohtaan. Sehän sai aika tuiman vastaanoton aikanaan... ****

36- Siegel: Duel at Silver Creek (Kovo), Kerronnaltaan tavanomainen mutta hieman tavanomaisesta poikkeavan idean tarjoava western. Karismattomat lainvalvojat Audie Murphy ja Stephen McNally selvittelevät pienvaltaajien murhia ja samalla vokottelevat kissoja. Ei tästä kyllä myöhempien vuosien Siegeliä tunnista, aika näkymätön on kädenjälki. Ihan katsottavaa peruswestern- matskua. **

37- Naruse: When a Woman Ascends the Stairs (Kovo), Hyvä moderni geishadraama Naruselta. Tuttuun tyyliin tässäkin draama on näennäisen pientä mutta asiat henkilöille isoja. Lyhyissä keskusteluissa sovitaan asioita ristiin, jotkut voittavat ja jotkut häviävät. Pelissä elämä ja tulevaisuus maailmassa (Tokion GInza), missä nainen on vain ulkonäkönsä arvoinen. ****

38- Hathaway: 13 Rue Madeleine (Kovo), Ihan OK, muttei maineensa veroinen, 2. MS- vaklausdraama missä Jimmy Cagneyn desanttijoukoissa petturi uhkaa muiden agenttien turvallisuutta. Cagney on yllättävän jäykkä pääosassa, muuten roolitus Riccardo Contea lukuunottamatta on aika vaisu. Jonkinlaista truecrime- tunnelmaa tässä on haettu, mikä on vähän outoa, koska leffa on valmistunut vasta 1947 ja jotenkin tästä huokaa semmoinen rekrymeininki. Mutta ehkä sodan jälkene alkoi olla tarvetta jo kylmän sodan agenteille? **1/2

SABU: Posutoman burusu (1997)

Tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia ‑ketjussa tästä postimehen seikkailusta.

Louis Malle: Viva Maria! (1965)

DVD-painonhallinnan hullut päivät jatkuvat. Tällä kertaa komedian/westernin/toiminnan täytteisellä hutulla, joka nojaa täysin Brigitte Bardotin ja Jeanne Moreaun tähtivoimaan. Jossain päin Väli-Amerikkaa rytisee ja ryskyy vuonna 1907, kun kaksikko sotkeutuu toinen toistaan uskomattomampiin tilanteisiin. Hattarankevyttä huttua.

Mike Leigh: Topsy-Turvy (1999)

Tarina siitä kuinka herrat Gilbert & Sullivan joutuivat kriisiin yhteistyönsä kanssa. Tarina on sinällään toimiva ja viihdyttävä, mutta pitikö tätä jatkua päälle kaksi ja puoli tuntia? Juonen olisi voinut tiivistää taatusti hieman pienempäänkin pakettiin.

Ken Russell: Tommy (1975)

Vanha kunnon mestari-Russell ohjasi kaksi rock-musikaalia armon vuonna 1975, mutta uskallan väittää että Lisztomania on niistä se muistettavampi, vaikka Tommy musiikkinsa puolesta onkin kaksikosta merkittävämpi. Pete Townshendin elämä on ollut herran muistelmien mukaan melkoista vuoristorataa, mikä myös näkyy ja kuuluu. Ei ole helppoa ei, toivottavasti ne kaikki miljoonat auttavat miestä kestämään... Oliver Reedin niljakkuus ja Tina Turnerin kuumuus (sekä mahtava piikkihaarniska) olivat mainioita syitä nähdä leffa uudelleen, DVD-painonhallinnan lisäksi siis.

Sergei Parajanov & Dodo Abashidze: Ashug-Karibi (1988)

Elokuvan nimeksi ilmoitetaan kansissa Ashik Kerib, mutta mennään nyt imdb:n antamalla otsakkeella. (Oletettavasti) vanha kansansatu on saanut visuaalisesti hämmentävät, paikoin suorastaan päräyttävät vaatteet ylleen. Köyhä musikantti yrittää kosia muutamaa fyrkkaluokkaa korkeamman tytön, mutta eihän neidon isä moiselle lämpene joten ei muuta kuin luuttu kainalossa maailmalle ja omaisuutta keräämään ennen kuin 1000 päivää ja yötä on kulunut loppuun. Ei ole helppoa köyhällä soittajalla jossain Kaukasuksen vuorilla, ei.

Ngai Choi Lam: Lik Wong (1991)

Rickyn hurmeisesta tarinasta tuolla aasialaisia elokuvia ‑ketjussa.

John Carpenter: The Thing (1982)

Parasta mahdollista humalaviihdettä äijäköörillä katsottuna. Ja yksi kaikkien aikojen parhaista sci-fi kauhuiluista ilman pienintäkään epäilystä.

Johnson: Looper (2012) Silloin joskus teinimpänä tämmöinen aikamatkapeeloilu oli maailman siisteintä, nyttemmin sitä haluaa scifiin mahdollisimman vähän. Itse asiassa: heti, kun tieteiskuvioissa aletaan spedeillä aikamatkustuksella, yhdentekevöityy koko universumi. Tätä vasten on ihan hyvä, että esim. Star Trek IV tuli nähtyä ajoissa (teinimpänä).

Ei tässä mitään vikaa ole, ja aikasolmujen sivuuttaminen on hyvä ratkaisu, vaikka myönnän siitä huolimatta pausettaneeni tämän joka toinen minuutti, alkaen pähkiä, että "heei, mutta...!" Keskimääräistä paljonkin laadukkaampaa tieteistoikkarointia on tämä kivoine dickiaanisine irtoideoineen. Valitettavasti vaan böndehääräily tuo turhaa ylipituutta, mutta onneksi loppusuora kompensoi tinkimättömyydellä.

Tuo kiinalaisrahoituksen ja Kiinaan osin sijoittumisen kytköshän on jo itsessään toteutunutta scifiä, joka ainakin itsessäni aiheuttaa sangen levottoman olon, mutta siitä sitten jossain muualla. ***1/2

Coen & Coen: True Grit (2010) Vuoden 1969 johnwayne-versiota en ole nähnyt, mutta voisin kuvitella tämän uusintaversion hyvin onnistuneeksi. Coneneilla on kyllä hallussa Se Jokin Magiikka, jolla kerrotaan tarinoita kompuroimattoman onnistuneesti. Tällä kertaa veljesten viljelemät mitähittoo-vinoudet on jätetty melko vähiin, ja toimivaksi rungoksi on jäänyt hyvällä tavalla perinteinen, näyttelijävetoinen kostovaellus-western, joka todistaa Coenien hallitsevan myös lakonisen toteavuuden. Jeff Bridges on erinomainen Rooster Cogburnin roolissa, ja Matt Damon sekä Josh Brolin loistavat myös, mutta lumoava pikkubitch Hailee Steinfeld on jätetty erittäin epäreilusti mainitsematta ainakin dvd-kannessa. Hän ja Bridges ovat elokuvan runko ja that's it.

Loppusuoran aloittava yhteensattuma oli omaan makuuni liian hyvää tuuria, minkä lisäksi diletanttikriitikonhuomioni kiinnittyi väkisinkin niihin pariin repliikkiin, joissa tuomitaan Steinfeldin esittämä Mattie Ross rumaksi. Tyttöä ei mielestäni voi sellaiseksi mitenkään sanoa: liekö Coeneilla ollut tarkoitus riviensä välistä kritisoida amerikkalaisia kauneuskäsityksiä: onko villissä lännessä muotteihin sopimattomia naisia pidetty ehkä automaattisesti rumina?

Hyvä, tyhjäkäynnitön, sopivaksi kompressoitu ja sopivasti maustettu simppelin sympaattinen tarina. ***1/2

Parajanov: Ashik Kerib (1988) On joltiseenkin surullista peilata näin kaunista azerbaidžanilaissatua 2010-luvulta, jolloin rakkaat itänaapurimme niputtavat satoja persialaisempia kansansirpaleita "kaukasialaisiksi". Eikä ilmiö tietenkään ole uusi: viettihän Parajanovkin hyvän tovin Siperiassa. Tietenkin tällaiselle länsimaiselle videopeli-x-sukupolvelaiselle pukkaavat väkisinkin mieleen paitsi Frederikin käännöshitit, myös Prince of Persia ‑pelimielikuvat tästä yksinkertaisesta rahanhakureissutarinasta. Mutta värikylläinen teos nousee väkisinkin liikuttavaksi maailmaksi pienoiskoossa: tussu ei ole koskaan ilmaista, ja deus ex machina tulee jos tulee.

Ja kerrankin voin puhua omasta (musiikki)kokemuksesta. Mieluummin luutunsoittajana vanhassa Persiassa kuin tanssimuusikkona nykypäivän Suomessa. Uskokaa pois. Ashik Kerib on niitä kompakteja, vilpittömiä ravistelijaelokuvia, jotka huutaen muistuttavat sinulle vielä neljänkymmenen kynnyksellä, että elokuvataiteesta on aina opittavaa, sitä ei koskaan kukaan "ota haltuun". Tämän jälkeen ei oikein tee mieli katsoa enää yhtään uutta Hollywood-elokuvaa. Eikä varmasti jää viimeiseksi Parajanovikseni. Pitäkäämme aina mielessä, että emme me länkkäripaskiaiset mitenkään erityisen "oikeassa" ole, vaikka meillä on ympärillämme hieman enemmän muovia kuin "kaukasialaisilla". Azereiltakin olisi paljon opittavaa. Mikseivät meidän ympäristömme ole niin orgaanisia ja koristeellisia kuin heillä? Miksi meillä on vain kusinen Alvar Aalto? *****

Lam Nai-choi: Riki-Oh: The Story of Ricky (1991) Vankilaelokuvaklassikon toinen katselukerta. Täydellinen logiikan puuttuminen ja Kimmo Sasin näköinen pääkonna hyväelevät yhä sisintä. Rakkaus käsityöhön näkyy gore-efekteissä niin vetoavasti, että elokuvan teosta olisi voinut tehdä Juhlamokka-mainoksen. Pientä takaumalaahaamistahan tässä on, mutta vastaanpanematon varhaispeterjackson tässä vallitsee kautta linjan. Muita naisia ei tainnut elokuvassa olla kuin Rickyn naisystävä?

Tämä elokuva kuuluu niihin aika ajoin katsottaviin testielokuviin, joiden avulla tsekataan oma vanheneminen. Jos jonakin päivänä huomaa "kasvaneensa ulos" tästä, on olennainen osa sielua kuollut, ja on aika ruveta katsomaan Motonetissa köyttä uusin silmin.

Sarjakuvafilmatisointien Top-5:ssä, itsestäänselvästi. ****

Lee: Scary Movie 5 (2013) Ei spooffi nyt ihan kuollut genre ole: siitä pitävät huolen ainakin konkarilegendat David Zucker ja Pat Proft, jotka ovat tämän hassuttelun kynäilleet. Etenkin alkupuolella täytyy myöntää vitsien olevan välillä oikeinkin ok, eikä se, ettei ole nähnyt parodioitavia alkuteoksia, pääse haittaamaan ja harmittamaan. Toki tämäkin teos vanhenee revyymäiseen malliin, ja tällä(kin) kertaa olisin rohkeasti jättänyt ärsyttävää naamanvääntöylinäyttelyä vähemmälle, jolloin teos olisi varmasti toiminut paljon enämpi. Mutta huomattavasti parempi tämä oli kuin mitä odotin. ***

Rodriguez: Machete Kills (2013) Meksikon visionääri vetää pulppikuvaston nyt niin överiksi, että tämä nokittaa helposti vaisuksi jääneen ykkösosansa. Rodriguezilla on edelleen tallella semmoista lapsellista tekemisen intoa, joka tuo mieleen monia omia takavuosien anarko-lemppareitani. Assosiaatiot vilisevät joedanteista russmeyerien ja bennyhillien kautta peterjacksoneihin ja samraimeihin: Rodriguez on säilyttänyt ihailtavan idealistisen hälläväliä-kosketuksen elokuvissaan. Härskinkorni B-meininki puskee väkisin läpi suvannoitta, ja Mel Gibson on pitkästä aikaa aivan oikeassa paikassa.

Ainoa miinus pöljäilylle tulee siitä, että tämä on niin selkeä väliosa. Toki kolmannen osan toteutuessa taitaapi olla melkoista herkkua luvassa. Rodriguez tekee Machete-hahmollaan ja ‑universumillaan aivan mitä tahtoo, ja kun mausteena on vielä hulluja meksikolaishuoria, niin keskitason yläpuolella ollaan niin reippaasti että nuppi ja terska tutisee. ***1/2

Forster: World War Z (2013) Kyllä, se näyttää kuin näyttääkin olevan mahdollista. Näin lupaavan konseptin totaalinen ryssiminen nimittäinnotta. Jos haluan katsoa verettömiä räsynukkeja kaukaa, menen nukketeatteriin ja ostan lipun takarivistä. En suostu antamaan tälle persehedelmäkavalkadille armoa. Vai onko koko leffa jokin perheellisten salaliitto? Teoksen dialogia mukaillen: en ilmeisesti voi ymmärtää, mitä perheelliset käyvät läpi tätä elokuvaa katsoessaan?

Kun vielä Walking Dead ‑sarja on muuttanut odotuksia zombietarinoinnin ja ‑kuvaston suhteen, ei tällainen häslääminen ja karmean huono rytmitys vetele. Hitto, edes Foxin puolella zombiekatastrofin prioriteetit eivät ole näin perseestä!

Ja jo se alun montaasi. Hei lätkäistään tähän alkuun jotain random-kuvia peräjälkeen, eivät niiden aivot kuitenkaan pysy perässä. Puolikkaan tähden saakoon Peter Capaldin läsnäolo. Vaikka eihän äijä saakaan kuin patsastella. *1/2

39- Schaffner: Patton (Panssarikenraali Patton) (Kovo), Ihan OK elämäkerta- sotakuvaus, missä George C. Scott nimiroolissa meuhkaa sekä englanniksi että ranskaksi. Scottin/ Schaffnerin/ Coppolan Patton on elämää suurempi sotalordi, jonka tragedia on ollut syntyä 2000 vuotta liian myöhään. Trendikkäästi voisi sanoa, että Pattonissa on "joitain narsistin piirteitä". Sotakuvaukset ovat vakuuttavia ja kokonaisuudessaankin leffan mittakaava on eeppinen jos kestonkin suhteen. Pääosassa on kuitenkin lähes kaiken aikaa Pattonin ja Kenraali Omar Bradleyn (loistava Karl Malden) ystävyys. Yllättävän hyvä tämä oli, ei todellakaan mene samaan sarjaan jonkun Longest Dayn tai Taistelu Ardenneista kanssa mutta toisaalta ei kuitenkaan kurottele M*A*S*H:in tai Catch 22:n sfäärejä. ****

40- Kurosawa: Seitsemän samuraita (Kovo Re-), SS on niitä leffoja joita ei jo kestonkin takia tule joka vuosi tsekattua, mutta aina kun uusintakatselun paikka tulee, tuntuu leffa vaan paranevan. *****

41- O'Connolly: Smokescreen (Kovo), 60-l brittihalpis missä tutkitaan mahdollista vakuutuspetosta Brightonin maisemissa. Ei nyt sinänsä mikään aidosti huono leffa, pääosassa Peter Vaughan tyypittelee ihan herkullisesti pikkutarkkana vakuutustarkastajana. Myös runsaista ulkokuvista plussaa. Kokonaisuus on kuitenkin aika kunnianhimoton pieni draama. **

42- Fregonese: Apache Drums (Kovo), Val Lewtonin viimeinen tuotanto on todella pienen budjetin apassiwestern, missä Stephen McNallyn pelurin pitää voittaa tuppukylän ja sen naisen luottamus osoittamalla epäitsekkyyttä. Joitakin Lewtonille tyypillisiä pienen budjetin neronleimauksia tästä löytyy (kuten lopputaistelu sisätiloissa), mutta aika väsynyt tämä muuten oli. Karismattomat näyttelijät eivät asiaa auta. **

43- Dwan: River's Edge (Kovo), Erikoinen erämaa- rikosdraama missä Ray Millandin esittämä lurjus pakottaa exänsä (Debra Paget) ja tämän nykyisen aviomiehen (Anthony Quinn) patikkamatkalle kohti Meksikon rajaa ylitysmielessä. Pienimuotoinen kolmiodraama alkaa lupaavasti, Milland on vakuuttava ja Quinnkin tässä yllättävän hyvä. Lopussa sorrutaan kliseisiin vaikka rajaseudun maisemat hienoja ovatkin kanjoneineen. **

44- Strurges: Bad Day at Black Rock (Kovo), ISON aukon paikkaus. Olen aina tykänny John Sturgesin leffoista (poislukien kamala Never So Few), mutta siltikään en ihan tähän ollu varautunu. Todella tiukka 78min siivu melkein reaaliajassa lähes täydellisellä roolituksella. Sturges hinuttaa upeasti leffan yksinkertaista asetelmaa ja antaa loistavien näyttelijöiden avata sen katsojalle. George Stevensin hovikuvaaja William C. Mellor tekee huikeaa työtä kameran takana, autiomaan nihkeä pikkukaupunki muodostuu hikiseksi miljööksi auringon armottomassa paahteessa. Ja messagetkin on mukana. Moderni western sanan parhaassa merkityksessä. *****

45- Wallace: Sindbad the Sailor (Kovo), Aika turha vaikkakin silmäkarkkimainen fantasiaseikkis arabimaailmassa missä nimiosan Doug Fairbanks nuorempi jahtaa mystistä saarta ja Maureen O'Haran prinsessaa Anthony Quinnin yrmistellessä kalifin paikalla. Kertakatsottavaa viihdettä, joka ei oikein loista millään saralla. **

Mark Steven Johnson : Killing Season (2013) **½

Robert De Niro vs. John Travolta hieman ekan Rambon tyylisissä erämaamaisemissa ja välienselvittelyssä. Välillä yllättävänkin rujoa väkivaltaa mutta tuntuu että hahmot kuitenkin toipuvat ottamistaan osumista yllättävän nopeasti taas kohtuu hyvään toimintakuntoon, kun oikeasti tuollaiset haavoittumiset lamaannuttaisivat ihmisen vähintään viikoiksi sairaalan sängylle. Eihän tämä kokonaisuutena ole muuta kuin bulkkiactionia, jonka loppuratkaisukin on luvattoman lepsu.


Joseph Kosinski : Oblivion (2013) ***

Tom Cruisestahan on tullut nykyään varsinainen scifi-mies. Maa joutui sotaan ulkoavaruuden voimia vastaan, voitti sodan mutta sen myötä rakas planeettamme ja sen kuu kokivat turhankin kovia iskuja. Nyt myöhemmin Maan resursseja kerätään talteen perustettua uutta siirtokuntaa varten, jota asuttavat taisteluista selvinneet ihmiset. Tom Cruisen esittämä mies on hommissa Maa-planeetalla ja valvoo sekä huoltaa resurssien kerääjäkoneistoa. Myöhemmin alkaa paljastua että kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Visuualisesti näyttävää mainstream-elokuvaa. Keskitasoinen ja nostaisinkin uudemman Edge of Tomorrowin tämän edelle.


Craig Brewer : Black Snake Moan (2006) ***

Musta mies ja valkoinen nainen parivaljakkona on kai edelleen yksi Hollywoodin tabuja, ainakaan kovin montaa elokuvaa ei tule heti mieleen, paitsi Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight. Ja Samuel L. Jacksonhän se häärii tässäkin. Black Snake Moanissa Christina Riccin esittämän naisen miesystävä (roolissa Justin Timberlake) lähtee sotimaan ja white trashiin lukeutuva nainen jää yksin riivaavan seksuaalisen palonsa kanssa. Samaan aikaan Samuel L. Jacksonin esittämä maanviljelijä / muusikko saa lemput vaimoltaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen Riccin esittämä nainen päätyy kahlituksi Jacksonin esittämän miehen patteriin. Black Snake Moan ei kuvia kumartele, muttei toisaalta ole aivan niin kovaa kamaa eksploitaatiomielessä kuin mitä asetelma olisi periaatteessa mahdollistanut. Näyttelijätyöskentely toimii mutta käsikirjoitus on hieman liian yksioikoinen, olkoonkin ettei sorru puhkiselittämään kaikkia juttuja vaan jättää joitakin asioita mukavalla tavalla leijumaan. Onhan tässä kyllä riittävän omaperäinen tunnelma ja hyvät bluesmusiikit.

Tom Cruisestahan on tullut nykyään varsinainen scifi-mies.