Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2015

Pitkän, elitistisen (hrm!!) hiljaiselon jälkeen ja suunnattomien työkiireiden keskeltä pientä päivitystä katsannoista. Leffat tammikuusta tähän päivään, ainoastaan parilla lauseella ryyditettynä (Osa 1):

1. Ron Clements, John Musker: Aladdin (1992) BD ****1/2 Enpä ollut nähnytkään aikaisemmin. Huikean riemullista tykitystä onnistunein ääninäyttelijöin. Tarkastin myös Loirin kuuluisaa sanailua, sekin oli toimivaa.

2. Alfred Hitchcock: North by Northwest (1959) BD **** Kivityksen uhallakin leimaan rainan yliarvostetuksi. Tunnetut kohtaukset eivät säväyttäneet, kun taas dialogi kantoi hedelmää kiitettäväksi saakka.

3. Clyde Geronimi, Wilfred Jackson, Hamilton Luske: Lady and the Tramp (1955) BD **** Hellyttävää menoa. Sivuhahmot jälleen disneymäisen hohdokkaita..

4. Alfonso Cuarón: Gravity (2013) 3D BD ***1/2 Bullock vaikutti jo näyttelijältä, mutta ikkupillittämiset ei edelleenkään uskottavia. Kolmiulotteisuus toimi yllättäen useassakin kohtauksessa. Jatkuva toiminnanvyöry teki seuraamisesta harmillisen hektisen, pidemmät suvantokohdat olisivat olleet tarpeen.

5. Baz Luhrmann: Moulin Rouge (2001) BD **** Sitä mitä odotinkin, visuaalisesti näyttävä ja koskettavuuttakin löytyi.

6. Joseph Zito: Missing in Action (1984) DVD ** En edelleenkään ymmärrä miksi etsin käsiini aina uuden Norrisin.

7. Lance Hool: Missing in Action 2: The Beginning (1985) DVD **1/2 Tämän parissa taisin jo viihtyäkin.

8. Aaron Norris: Braddock: Missing in Action III (1988) DVD **1/2 Kumma kyllä, mielestäni ensimmäinen osa oli heikoin.

9. Stephen Hopkins: Blown Away (1994) DVD *** Perustoimintaa hyvällä castilla.

10. Stanley Tong: Mr. Magoo (1997) DVD **1/2 Ei kyllä naurattanut kertaakaan, silti symppistä menoa.

11. Sammo Kam-Bo Hung: Fuk sing go jiu (1985) DVD ***1/2 Olisipa koko elokuva ollut lopun kaltaista neroutta!

12. Guy Ritchie: Lock, Stock and Two Smoking Barrels (1998) BD ***** Ritchien paras nyt ja aina, piste

13. Guy Ritchie: Snatch (2000) BD ****1/2 Ei aivan yllä Lock stockin hersyvimpien kohtausten tasoon.

14. Oliver Parker: Dorian Gray (2009) Netflix **1/2 Autuaasti jo unohtanut mistä kysymys, ei siis ilmeisesti kummoinen.

15. Clint Eastwood: J. Edgar (2011) BD *** DiCaprion ei tarvitse enää todistella mitään, vähitellen muodostuneista maneereista ei silti mihinkään pääse. Tyypillinen elämänkertafilkkojen ongelma: tapahtumissa ei ollut riittävästi imua, ainakaan allekirjoittaneelle.

16. Adrian Grunberg: Get the Gringo (2012) BD **** Kyllä vanha koirakin vielä osaa.

17. Andrew Dominik: Killing Them Softly (2012) BD **** Gandolfini (R.I.P.) loistaa niin kuin yleensä, ei ole muissakaan valittamista. Hyvä kaarti ja pari muistijäljen jättänyttä kohtausta.

18. Robert Rodriguez: From Dusk till Dawn (1996) BD *** Todella toimiva alkuosio, mutta kun päästään baarin puolelle.. pistää sylettään!!

19. Philippe Mora: Precious Find (1996) DVD ** Rutger hengailee mukana. Kertahöttöä, jos sitäkään.

20. Leonard Nimoy: Funny about Love (1990) DVD *1/2 Wilderilla on hauskojakin, tämä ei kuulu niihin. Star Trek ‑heppu ohjaimissa.

21. Clint Eastwood: The Outlaw Josey Wales (1976) BD ***** Lukemattomat kerrat jo katsoneena pidän jopa Itäpuun parhaana.

22. M. Night Shyamalan: The Happening (2008) TV ** Rutkasti naurettavuuksia. Ainekset olisi olleet paljon parempaan.

23. Mark Steven Johnson: Killing Season (2013) DVD **1/2 Yleensä pidän kyseisen "genren" elokuvista, Killing Season meni kuitenkin sieltä missä aita on matalin. Niro ‑pappakin jaksaa vielä riehua. Tosin usein mennään fantasian puolelle, sen verta iskun kestäviä kavereita.

24. George Pollock: Murder She Said (1961) DVD **** Mainiota juonen kehittelyä. Kyllä näitä aina ilokseen katsoo.

25. Simon West: The Expendables 2 (2012) TV **1/2 Jälleen Norris ja mikä rooli, huh! Kyllä näitä katsoo ennen kuin selkäänsä ottaa.

36. Silberg: Breakin' (1984) ***

Nyt ollaan taas kasarifiiliksen ytimessä. Juoni on kieltämättä ohuen ohut, tuo johtunee toki siitä että Cannonin piti saada leffa kiireellä teattereihin ennen breakdance-buumin laantumista. Toisaalta turhien mutkien karsiminen ja tietynlainen rosoisuus luo leffaan tietyn ominaisfiiliksen, kohtaukset on vedetty osittain sopivan raa'asti purkkiin. Ainiin, soundtrack on totta kai rautaa!

37. Hartley: Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films (2014) ****

Viihdyttävä läpileikkaus Cannonin historiasta ja Golanin sekä Globuksen eri vaiheista aina 70-luvun lopusta 90-luvun alkuun saakka. Joidenkin leffojen kohdalla olisi voinut kuunnella tekijöiden kommentteja enemmänkin, eli ehkä tähän olisi saanut helpostikin noin puoli tuntia lisää viihdyttävää matskua. Mutta kaiken kaikkiaan on hienoa että nyt Cannonista on vihdoinkin kunnon dokkari ulkona (ja nythän niitä näyttäisi olevan ihan kaksin kappalein). Seuraavaksi joku voisi tehdä kattavan kirjan yhtiön värikkäistä ja villeistä vuosista kultaisella 80-luvulla.

38. Schrader: Light Sleeper (1992) ***

Juoni ei ole lopulta mitenkään kummoinen, mutta Light Sleeperin vahvuus onkin sen tiivis tunnelma jonka tärkeimpinä elementteinä toimivat New Yorkin öiset katumaisemat ja Michael Beenin tunnelmallinen soundtrack. Tuon tunnelman kannalta tätä voisi kutsua jollain tapaa Taxi Driverin jälkeläiseksi, vaikka muuten Light Sleeperin teemat ovat hitusen kevyempiä.

39. Firstenberg: Breakin' 2: Electric Boogaloo (1984) **

Entistäkin vähemmän kunnollista juonta ja vähän liikaa överiksi vedettyjä huumorikohtauksia. Toisaalta on tässä osassa vielä muutamia tanssimontaasikohtauksia joita katsoo mielellään, eikä soundtrack ole huono. Camp-arvot ovat ainakin kohdallaan jos ei muuta.

40. Resnick: Cabin Boy (1994) ***

Man, oh man, I hate those fancy lads! Kunnon idioottikomediaa, mutta varsin viihdyttävää sellaista. Elliottin ja Resnickin tyylin huumorista tykkääville Cabin Boy varmasti toimii, mutta ymmärrän miksi tämä jakaa hieman mielipiteitä.

James Wan: The Conjuring (2013) *


Ehkä tämä jotenkuten olisi ollut siedettävä ilman tuota jääräpäistä "perustuu tositapahtumiin" ‑hömppää.


Roman Polanski: Veitsi vedessä (1962) **


Vähän tylsä kaikessa kuuskytlukulaisuudessaan.


Wong Jing: From Vegas to Macau (2014) *½


Ainakin Chow Yun-fatilla näytti olevan hauskaa.


Raffaello Matarazzo: Catene (1949) ****


Huipputyylikäs melodraama.


Mysskin: Pisaasu (2014) ****


Hyvin omaperäinen ja kaunis moderni kummituselokuva.


Mysskin: Nandalala (2010) ****


En ole nähnyt Kikujiron kesää mutta tämä on ilmeisesti jonkinlainen versio siitä. Mysskinin huumorintaju ja visuaalinen kerrontatyyli taas veitsenteräviä.

77.

Mad Max *****-
Vaikea päättää pidänkö enemmän Toecutterin jengin pähkähullusta hengailusta vai poliisiaseman absurdiudesta… ainoa mistä en erityisesti pidä aivan täysillä on Maxin ja vaimon väliset kohtaukset.

78. Mad Max 2 ********
Genrensä ensimmäinen ja edelleen paras. Dinki-di!

79. Mad Max Beyond Thunderdome ***½
Itse pidän leffan Indiana Jones ‑hengestä, ja kasarifantasia tyyppisestä meiningistä ylipäätään. Onhan tämä silti aika vaikea pala nieltäväksi. Thunderdome kohtaus on tiukka. Pari vuotta sitten olin oikean Thunderdomen päällä seuraamassa matseja, image-googlatkaa “thunderdome burning man”

80. Willy Wonka & The Chocolate Factory ***1/2
Gene Wilder, aivan mahtava jäbä. Candy is dandy, but liquor is quicker. 

Shocky (25.5.2015 21:44)

77. Mad Max *****-

78. Mad Max 2 ********

79. Mad Max Beyond Thunderdome ***½

80. Willy Wonka & The Chocolate Factory ***1/2

Tuli väkisinkin mieleen sitkeä, mutta fiktiiviseksi osoittautunut legenda lestadiolaisperheestä, jonka lasten nimet ovat Matteus, Markus, Luukas ja Pasi.

134- Mann: Men in War (Kovo), Korean sodan koukeroissa tässä seurataan Robert Ryanin johtaman eksyneen joukkueen yritystä päästä takaisin omien luokse linjojen takaa. Vastakkain ovat tässä inhimillinen logiikka (ns. maalaisjärki) ja suorat, vääriltä vaikuttavat käskyt. Kaiken aikaa tässä ollaan toistensa kurkuissa ja painostavaa tunnelmaa lisää se, miten melkein kauhuelokuvamaiseen tapaan vihulaisen näkymätön tarkk'ampuja napsii jenkkejä yksi kerrallaan. Ihan OK, mutta Anthony Mannilta odotin parempaa. ***

135- Boetticher: Decision at Sundown (Kovo), Yllättävän keskitasoinen Scott/ Brown/ Boetticher- western, tällä kertaa kaupunkimaisemissa. Scott vetää itsepäisen kostaja- hahmonsa halvan teatraalisessa ympäristössä surutta karikatyyrin puolelle, mutta tilanteeltaan ja rakenteeltaan tämä on toki kiinnostava; Boetticher saa kaupungin tasapainoa keikuttavasta tilanteesta irti ilahduttavan paljon analyysia yhteisön käyttäytymisesta paineen alla. Lopun ratkaisuista puuttuu see viimeinen vaihde, mikä tekee The Tall T:stä ja Comanche Stationista niin loistavia. ***

136- McFarlane: Ted (Kovo), Nallen ja ikiteinin ystävyys heittää kapuloita parisuhteen rattaisiin Family Guy- McFarlanen komediassa, joka onkin yllättäen kiltimpi ja sentimentaalisempi mitä ehkä odotettiin. Ihan OK kertakatsottavaa viihdettä muutamilla mukavilla sleaze- mausteilla. SIlti, perus Family Guy jaksossa on enemmän munaa mitä tässä. Wahlbergin ja Kunisin kemia toimii ihan hyvin, mikä tekee meiningeistä uskottavampia, mutta jonkin verran häiritsi se, että Ted kuulostaa ihan Peter Griffiniltä. Jatko- osaa odotellessa: ***

137- Sykes: The Plank (Kovo), Kaikkihan tykkää brittihuumorista, mutta brutaali totuus on se, että sen vanhemman sukupolven tuotokset (Pythonia ja Fawlty Towersia) lukuunottamatta eivät ole vanhenneet kovin arvokkaasti. Käsi sydämellä, kuinka moni Benny Hill Showta pienenä fanittaneista pystyy vuonna 2015 katsomaan edes kokonaista jaksoa tympääntymättä? Täällä briteissä on paljon "klassikoita", joista "tulee arvostaa": Tommy Cooper, Les Dawson, Cook & Moore, Eric Sykes, Morecambe & Wise, Spike Milligan ym, mutta joiden tuotelmien katseleminen on hitaan temmon ja kömpelön tuotannon ansiosta todella suurta tuskaa. The Plank on todella hidas ja tympeä lähes mykkä komedia kahdesta tunaroivasta timpurista, jotka lähtevät hakemaan lautatarhalta puuttuvaa lankkua. Matkalla tietysti kokeillaan kaikenlaista slapstickiä, kuolataan minihameisia kissoja, nauretaan virkapukuisen lihavan pollarin typeryydelle ym ym. Buster Keaton teki samat asial 40-v aiemmin paljon paremmin. OK, väkisinkin mukaan mahtuu muutama hersyttävä sattumus, mutta tunnin kesto hyydyttää kyllä vankkuneimmankin brittikomedia fanin. Parasta tässä oli ehkä (mulle) se, että tämä oli kuvattu oikeilla paikoilla Lontoon lounaispuolella, 60-l Lontoo oli selvästi aika svengaava paikka! *1/2

138- Capra: It Happened One Night (Tapahtui eräänä yönä) (DVD), Ison aukon paikkaus. Hollywoodin 30-luku oli laadullisesti melkein yhtä kehno mitä 60-luku, tietysti selkeistä syistä: iso tekninen mullistus ja suuri lama. Mutta kuten 60-luvulla, myös 30-luvulla oli omat mestarinsa. Ja niiden kärjessä ehdottomasti oli suuri humanisti Frank Capra. IHON on monella tasolla toimiva tarkkanäköinen ja hersyvä klassikkokomedia, missä karkailevan perijättären helmoihin lyöttäytyy opportunistinen lehtimies. Kaavaa on toisettu usein, mutta Capra lyö tässä yhden parhaista vedoista. Yleensä inhan Clark Gablen karisma toimii tässä jossain rakastuneen idiootin ja jymyskuuppia jahtaavan haikäilemättömän reportterin välimaastossa, Claudette Colbert on ihastuttava rahan maailmasta katuojaan pudottautuvana neitinä. Yhdessä koetaan tie- elokuvan muodossa seikkailu, jonka aikana paljastuvat pula- ajassa kärvistelevän Amerikan monet kasvot. Tyypillistä Capraa ilmaisun parhaassa merkityksessä. ****1/2

139- Wilder: Ace in the Hole (DVD RE-), Verrokkina edelliselle oli pakko tarkistaa toinen amerikkalaisen lehtimiehen moraalia käsittelevä perusteos. Wilderin kultakauden mestariteoksista tuntemattomin ei menestynyt lippuluukulla aikanaan ja unohdettiin pitkäksi aikaa, eikä Wilder itsekään leffasta paljoa tuhissut jälkikäteen. AitH olisikin ollut ehkä enemmin kotonaan 40-luvun Amerikassa, missä vielä noir- pessimismille oli kysyntää; 50-l nousukauden meiningeissä hienovarainen ja surumielinen kuvaus manipulatiivisestä ja häikäilemättömästä skandaalireportterista ei soittanut oikeita sointuja. Acen jälkeen Wilder tekikin ensimmäisen suuren komediansa Stalag 17:n, jolla mies palasi taas huipulle sekä lippuluukulla, että Oscareissa. AitH on silti yksi Wilderin parhaista ja kunnianhimoisimmista Amerikka- tutkielmista ja muistuttaa paljon monia juhlittuja 70-luvun New Hollywood- leffoja, missä tapahtuman tai juhlan varjolla maalaillaan panoraamoja kansakunnan sielusta. AitH oli siis samaan aikaan n.5 vuotta myöhässä ja 20 vuotta aikaisessa menestyäkseen. Kirk Douglas tekee tässä pääosassa yhden parhaista rooleistaan raivomalla lahjakkaan mutta sopeutumattoman luuseri- Chuck Tatumin hahmoon hienoja monitahoisia sävyjä, joita ilman AitH olisi ainakin yhtä ulottuvuutta kevyempi. *****

140- Hazanavicius: The Artist (Kovo HD), Ihan hauska ja teknisesti erinomainen pikkuleffa, missä käydään läpi klassinen suurmiehen romahtaminen, tällä kertaa elokuvateollisuuden kontekstissa. Tarina itsessään ei uusia uria auo, mutta Hazanavicius tuntee aiheensa ja luotsaa tarinaa samaan aikaan nostalgisella lämmöllä ja historiallisella tarkkanäköisyydellä. Kontrastikas mv- kuvaus hivelee silmää. Vertigon musiikkien ryöväys oli tarpeeton ja häiritsi (samalla tavalla, miten Tarantino varastaa häiritsevästi klassikko- soundtrakeiltä omiinsa), mutta se olikin ainoa huono valinta muuten tyylitajuisessa paketissa. ***

141- Hitchcock: I Confess (Kovo), Aliarvostettu Hitchcock- draama (ei niinkään jännäri), missä Monty Cliftin pappi joutuu epäillyksi murhasta, vaikka tietää murhaajan henkilöllisyyden rippisalaisuutena. Hienosta asetelmasta Hitchcock vyöryttää upean henkilötutkielman jota voisi kuvailla vaikka Hitchcockin Clouzotmaisimmaksi leffaksi. Ja tämä on siis kehu. Pikkukaupungin kontekstissa pienet salaisuudet alkavat painaa kuin riippakivi ja pienistä puroista rakentuu loppua kohden kuohuva emotionaalinen koski tavalla, jonka vain Hitchcock osasi. Montgomery Clift oli suuri näyttelijä ja juuri oikea mies tähän rooliin. ****

142- Fuller: Fixed Bayonets (Kovo), Fullerin paluu Korean sodan maisemiin Teräskypärän jälkeen on sävykäs ja äijämäinen kuvaus joukkueesta väsyneitä solttuja, jotka valitaan jäämään jälkeen perääntyvästä armeijakunnasta viivyttämään vihollisen etenemistä. Tarina itsessään on simppeli, mutta sen varjolla Fuller maalaa täyteläisen kuva erisorttisesta miesjoukosta, joilla on erilaiset taustat, kyvyt käsitellä nykyhetkeä ja kuvitelmat tulevaisuudesta. Vaikka pääosassa on mahdottoman tehtävän stressi ja kaiken aikaa läsnä oleva kuolema, löytää Fuller ajoittain pieniä, aidonoloisia huumorihetkiä miesten välillä. FB on todella rosoinen leffa, varmasti osin tarkoituksellakin, eikä lukeudu ohjaajansa parhaimmistoon. Mutta on silti ehdottomasti keskiverto sotaleffa parempi tekele. ***

Uuden Mad Maxin innoittamana hieman P-A-shittia.

2019 After the Fall of New York 4/5

• edelleen paras näistä Italoista

Hands of Steel 3/5

• edelleen hyvä

Exterminators of the Year 3000 3/5

• huonompi kuin Hands of Steel

Endgame 3/5

• ihan ok, tehty ennen Running Mania, mutta ei krediittiä Richard Bachmanille

Salute to the Jagger 4/5

• edelleen tosi toimiva, kunnollista dvd-julkaisu toiveena, nyt katsoin uk-dvd

Steel Dawn 2/5

• ei toimi enää

2020 Texas Gladiators 3/5

• tämä on parempi kuin Endgame!

Raiders of Atlantis 4/5

• mietin että tämä olisi edelleen suosikki, mutta 2019 on parempi, olisi pitänyt

katsoa kännissä?

New Gladiators 3/5

• 1 katselu, edelleen huono Fulci- leffa tulematta vastaan.

Vielä uusintakatseluun New Barbarians, Wedlock sitten alkaa olla omat

eväät syötynä. Pitäis löytää lisää hyviä saman tyyppisiä, vinkkejä otetaan

vastaan kiitos.

Cocteau: Orphée (Orpheus, 1950) Muinaistarusto ja sodanjälkeinen kulttuurihäröily taiteilijastereotypioineen kohtaavat. Modernit innovaatiot sulautuvat luontevasti tarinaan kuoleman rakastamisen vaikeudesta, ja erikoisefektejäkin nähdään. María Casares kuolematar-prinsessana on oiva yhdistelmä infernaalista kelantätiä ja manalalaista nutturadominaa. Mielessä kävivät visiot siitä, millainen uusintafilmatisointi tästä tehtäisiin – mahtaisi olla sangen kinkyllistä, puoli tusinaa foley-artistia nestehukkaan tappanutta kamaa, jonka ääniraijalla kaikuisi taukoamaton lateksin ja PVC:n nirske. Mutta niin on vain tämäkin kaunis elokuva surullinen osoitus siitä, miten kansamme on ollut täydellisessä eristyksessä hiukankin runollisemman kulttuurin ja poikkitaiteen suhteen kaikenlaisista sattuneista syistä. ****

Resnais:

L’année dernière à Marienbad

(Viime vuonna Marienbadissa, 1961) Kun vastaan tulee elokuvaruno, tai muuten vain aristoteliaanisen kerrontamallin sivuuttavaa artsuu fartsuu, en hirveämmin jaksa sitä miettiä saatikka yrittää "tajuta", vaan annan kuvajunan lumota. Tai kyllähän tässä välillä asemallakin käydään ja vaihdetaan TGV:stä resiinaan VR:n konepajan ja Jokelan kautta. Ydinkysymys kuulemma on "Ovatko nämä kaikki henkilöt kuolleita?", ja mikäs siinä. Upeanhypnoottisen, vaakatasoliikehdintään taipuvaisen fiiliksen kruunaa urkumusiikki, jossa kirkkourkupallille istutetulle Jon Lordille on annettu sattumanvaraisia pillereitä ja pantu recci päälle. Hienoin punaisehko lanka oli mielestäni supertyylikkään "ehkä-aviomiehen" matemaattinen peli, joka tosin uhkaa syödä katsomiskokemusta, kun kyseistä mindfuckia alkaa miettiä liikaa.

Lämmittävintä on se, että voin suositella tätäkin elokuvaa kaltaisilleni ranskalaisen maalailun eli ns. hinttailun inhoajille. Olen saanut kirjallisuuspuolella karmeita näppyjä esim. Tournierista ja Foucaultista, ja Marienbadin patsastelussa on sitä jotain samaa, mutta kompaktimpana: elokuva malttaa sanoa sanottavansa(?) puolessatoista tunnissa. Se on myös kohdallani tähditysten ulko- ja yläpuolella. Ei pysty, eikä kannata. 

Solondz: Palindromes (Palindromes – nyrjähtänyt rakkaustarina, 2004) Olen näemmä ensikatsellut tämän hieman yli vuosi sitten ja lätkäissyt neljä tähteä. Tykitti täysillä nytkin, antoisamminkin. Palindromes on hieno todiste siitä, että Solondz osaa paitsi poukkoilevan ihmisjoukkosiksakki-kerronnan (Happiness), myös tällaisen suoraviivaisen, yhden hahmon ympärille keskittyneen tarinoinnin. Soundtrackissa Nina Perssonin seirenöimä lakoninen pääteema on yksinkertaisuudessaan viiltävän kaunis. Loppukin oli loppujen lopuksi ihan ok. Ja mitä hittoa, se yksi Aviva olikin kundi!

Solondz on aikamme tärkeimpiä ohjaajia, toivottavasti äijällä riittää vielä paukkuja tarjota pöyristeltävää annetussa maailmassa eläville kuplajeesustelijoille. Ja hän on myös konkreettinen, elävä esimerkki siitä, että eiköhän tuosta rapakontakaisesta sananvapaudesta olisi meilläkin miljoona kiloa opittavaa. Todella, todella taakit jutut menevät Amerikan Yhdysvalloissa läpi. Täällä päin raja tulee vastaan jo sarjakuvissa. Je suis Solondz. ****1/2

Coppola: The Conversation (Keskustelu, 1974) Yleissivistyksen aukkojen paikkausta. Niin monella taholla tätä oli hehkutettu yhtenä 70-luvun merkittävimmistä elokuvista. Tietenkin tekniikka on kehittynyt valovuosia, ja elokuva on päässyt vanhenemaan (tyylikkäästi!), mutta asiaydin ei vanhene koskaan. Kylmää ajatellakin, miten helppo ihmisiä on salakuunnella nykypäivänä – ja miten paljon sitä tehdään. Coppola tekee ihailtavalla tavalla pienestä suurta ja jännittävää eritoten äänitysteknisin sekä leikkauksellisin keinoin. "Siinä sivussa" Gene Hackman tekee ehkä kaikkien aikojen parhaan roolinsa estoisena Harry Caulina: kovanaama sulaa juuri oikeissa kohdissa sopivan määrän. Kukaties hahmossa oli jotain ainutlaatuisen samastuttavaa, tunnevammaista suomalais-äijyyttä. Loppu on vaikuttava, ja Harrison Ford on joskus ollut todella nuori. ****

Kerttula: Simpauttaja (1975) "Tuon naisen hameen alla on jatkuva juhannus." Jos katsot elämäsi aikana tasan yhden skutsiböndeviinanjuontikesäteatterielokuvan (, ja miksi katsoisitkaan enempää?), pidä huoli, että se on Simpauttaja. Kaksi ja puolituntisen alussa tuskailin, että ei hemmetti, taasko pelkkää paskaa seipäille flanelliruutupaidoissa, mutta henkilöt ja heitä tulkitsevat erinomaiset näyttelijät vain voittivat puolelleen. Sitä ikään kuin suli tähän, alle vartissa. Tarina on nimittäin hieno, sisältää aivan mahtavaa dialogia, kuitenkaan uskottavuuden pahemmalle puolen lankeamatta. Ahti Kuoppala tekee elämänsä roolin mystisenä, harmaasävyistä luotuna Simpauttajana, ja eiköhän myös Esko Hukkanen kovaonnisena Kuunona. Tietenkin tyypillinen suomifilmi-äänitys muhjuttaa surullisen monen repliikin muminaksi, ja Kerttulan kokeilevat kerrontaratkaisut ovat hellyttävän kömpelöitä, mutta tarinan vyöryessä kliimaksiinsa siitä eskaloituu vaikuttava tutkielma ihmisten näätämäisyydestä ja totuuden altavastaajuudesta. Tilkkeenä on hulvattomuus ja huumori, mutta nekin ovat vain distraktiota. Kiireettömyydessäänkin miellyttävä Simpauttaja on suomalaista tragikomediaa parhaimmillaan, peräti mikeleighmäisyyden tavoittavia onnea etsivien raasujen, raiskojen ja parkojen elämänviipaleita. Jossain horisontintakaisina eldoradoinaan helsingit ja lieksat. ****

Ijäs: Haaveiden kehä (2002) Tiettyä leighiä löytyy myös Matti Ijäksen ihmiskeskeisyydestä. Tämäkin henkilöpalapeli on pohjimmiltaan erittäin sympaattinen, ja sarkasmivittuiluhuumorin riemujuhlaksi paikoin äityvä dialogi on ainakin itselleni tähän asti terävintä Ijästä. Hersyvien yksityiskohtien keskipisteenä on erinomaisen jöröjukkaroolin tekevä Sulevi Peltola, jonka tunnekatharsis-avautuminen elokuvan lopussa on kouluesimerkki vähän on paljon ‑uskottavuudesta. Kerronta sujuu mainiosti, ja puolentoista tunnin napakka kesto lämmittää sydäntä, mutta ehkä sittenkin jäin toivomaan alkupuolelle hieman henkilöiden syventämistä, tarkentelua: tällaisenaan jäävät aavistuksen ontoiksi, vaikka tarkoitus varmasti onkin ollut, että valveutunut katsoja täyttää aukkokohdat. Mutta ainakaan takaumiin ei sorruta: ehkä sekin teki elokuvasta oikein luonnikkaan katsella. ****

Endgame 3/5
• ihan ok, tehty ennen Running Mania, mutta ei krediittiä Richard Bachmanille

Ei novelli ollut edes mitenkään tunnettu (tai edes uniikki idealtaan) noihin aikoihin eikä sisällössä ole Endgamen kanssa mitään samaa. Muistaakseni vasta vuonna ‑85 joku journalisti tms tajusi King yhteyden ja silloin julkaistiin nuo aiemmat pienipainoksiset kirjat uusiksi, kun King oli muutenkin breikannut. Oikeastaan elokuva teki tunnetuksi novellin vasta myöhemmin. Ei silti, edes elokuva ei perustu kovinkaan tarkasti itse novelliin vaan kyseessä on tyypillinen 80-/90-luvun tapa tehdä elokuvia, joihin saadaan Kingin nimi. Äärimmäisyyksiin tämä meni Ruohonleikkaajassa, jossa on vain yksi suora kohtaus alkuperäiseen novelliin ja silti maininta King-alkuperästä (teatteri)julisteessa. Sittemminhän tuo maininta piti poistaa.

Pitäis löytää lisää hyviä saman tyyppisiä, vinkkejä otetaan vastaan kiitos.

Bronx Warriors 1+2, Rats, kadonneen maailman soturi (Bronxin teurastajat ja Teloittajat kannattaa jättää välistä). Jos nämä ei riitä, niin sitten vielä piisaa noita filippiiniläisiä post-apoja iso liuta...

Kiitti Bronx Warriors 1-2 on jo. Noita muita voisi koittaa metsästää,

Stryker 1981

2/5 alku lupasi hyvää, tylsähkö

Cherry 2000

3/5

• ihmissuhdedraamaahan tämä oli, mutta Melanie Griffitt oli tosi hot, 

pitäis vissiin katsoa Vaarallinen tyttöystävä vuosien jälkeen???

Jatkumoa katsotuista. Edelleen post it ‑lapullisen verran kommentteja, laajempi tarinointi jälleen kun päästään tähän päivään.

26. Mark Andrews, Brenda Chapman: Brave (2012) 3D BD ****1/2 Visuaalista silmäkarkkia, eikä kolmiulotteisuus häirinnyt pätkääkään. Pikemminkin tempaisi tiukemmin mukaansa tarinaan.

27. Sergio Leone: Per un pugno di dollari (1964) DVD **** Edellisestä vilkaisusta oli lohduttoman pitkä aika. Clinttiä hatulla tai ilman, aina kelpaa.

28. Sydney Pollack: Three Days of the Condor (1975) BD *** Odotin jotain muuta. Yleensä aikakauden salaliittojännärit kiehtovat ja vievät mukanaan, tällä kertaa jätti jälkeensä vain puuduttavan fiiliksen.

29. Yoshiaki Kawajiri: Vampire Hunter D: Bloodlust (2000) DVD *** Kylläpäs oli ajan hammas jyrsinyt vai olenko kasvanut ulos animehaalareista. Hienoja, näyttäviä kohtauksia useita, mutta välillä mentiin kuvastoissa, joista olen näköjään jo vieroittautunut. Jää silti hyllyyn.

30. Edward Zwick: Defiance (2008) BD *** Kertaalleen katsottavaa, ei mitään uutta tälle osastolle.

31. Quentin Tarantino: Inglorious Basterds (2009) BD ****1/2 Hemmetti, olihan yllätys Tarantinolta. Hymyssä suin sai seurata koko pituuden.

32. Henry Selick: The Nightmare Before Christmas (1993) 3D BD **** Timpan ajatuksenjuoksu paljastui riemastuttavasti, kunhan alun ihmettelystä pääsi erilleen.

33. Francis Ford Coppola: The Godfather (1972) BD ***** Ei lisättävää.

34. Francis Ford Coppola: The Godfather: Part II (1974) BD ***** Mitäpä tästä ei olisi jo hehkutettu.

35. Francis Ford Coppola: The Godfather: Part III (1990) BD **** Nyt taidot oli jo ruostumaan päin, loppukuvat jäivät tietysti mieleen. Tahtomattaankin tulee verrattua edellisiin.

36. Sam Armstrong, Norman Ferguson: Dumbo (1941) BD **** Piirrettyputki jatkuu. Psykedeeliset tripit osuivat napakymppiin, ties missä huumeissa yökätty paperille.

37. Aleksi Mäkelä: Kummeli V (2014) BD * Kaikkeen P**kaan sitä aikansa kuluttaakin. Eikö tähän ikään mennessä pitäisi jo tietää?

38. Clint Eastwood: High Plains Drifter (1973) BD ****1/2 Itäpuu tylyilee ja tietysti ihan pirun vakuuttavasti.

39. James Algar, Sam Armstrong: Bambi (1942) BD ***1/2 Selkeästi nuoremmille viritelty nyyhkyraina.

40. David Lynch: Twin Peaks: Fire Walk with Me (1992) BD ****1/2 Nonni, tulipa katsottua tämä ennen sarjaa, perk.. en nimittäin ollut katsonut kumpaakaan aiemmin. Poikkesi tunnelmaltaan sarjasta.

41. Arnaud des Palliéres: Michael Kohlhaas (2013) BD *** Pidän yhä enemmän Mads Mikkelsenistä, jota ei Kohlhaasin tarinan etanamaisesta turruttavuudesta voi syyttää. Hienoa kuvausta.

42. Gary Trousdale, Kirk Wise: The Hunchback of Notre Dame (1996) BD ****1/2 Yksi parhaita studiolta, ihme ja kumma.

43. Mike Clattenburg: Trailer Park Boys: Don't Legalize it (2014) Netflix ****1/2 yhtä hersyvää menoa kuin sarjakin. Suosittelen lämpimästi.

44. Sam Firstenberg: American Ninja (1985) DVD *1/2 Tiedän joidenkin suorastaan palvovan näitä. Itselleni riitti ensimmäinen osa.

45. Joseph W. Sarno: Vild på Sex (1974) DVD *1/2 Välillä meni pikakelaukseksi, sen verta teennäistä eläytymistä.

46. Sergio Corbucci: Pari e dispari (1978) DVD *** Hillin ja Spencerin toimivimpia, mikäli spagu-Trinityt jätetään laskuista.

47. George P. Cosmatos: The Cassandra Crossing (1976) DVD **1/2 Ylipitkä, vaikkakin suhteellisen viihdyttävä koko kestoltaan. Nimekäs kaarti.

48. Bruno Corbucci: Miami Supercops (1985) DVD *1/2 Jo niitä filkkoja, joissa Terence ja Bud eivät tajunneet pysyä poissa ruudusta.

49. Giuseppe Colizzi: ...Piú forte ragazzi! (1972) DVD ** Taisin jopa nauttia muutamissa kohdin, toiminta onnistui parivaljakolta 70-luvulla vielä letkeästi.

50. Peter Webber: Hannibal Rising (2007) Netflix **1/2 Tällä oli hetkensä, vielä kun olisi ollut jotain omaa.

Richard Whorf: The Groom Wore Spurs (1951)

Ginger Rogersin ja Jack Carsonin varassa pyörivä kevyt komedia, jossa Joan Davis saa ikävä kyllä antaa harmillisen vähän tukea. Alkuun edes jotenkin järjelliseltä tuntuva juoni ottaa viimeisen kolmanneksen aikana niin monta äkkikäännöstä, että touhu kaatuu todelliseksi puskafarssiksi.

Fritz Lang: Hangmen Also Die! (1943)

Natseja vastaan taistelevista tsekeistä ohjaajan omassa ketjussa.

Russell Mulcahy: The Lost Batallion (2001)

Ensimmäisen maailmansodan mutahelvetistä on kerrottu jo niin monta kertaa, että olikin virkistävää nähdä elokuva samaisen kahinan metsähelvetistä. Pataljoonan verran vapaaehtoisia jenkkisotilaita onnistuu murtautumaan saksalaisten linjoista läpi ja jääräpäiset amerikkalaiset eivät anna tuumaakaan periksi, vaan pakottavat niin omat kuin vihollisetkin ponnistamaan voimiaan. Käytännöllisesti katsoen jokaisen sotaleffan klisheen kierrättävä teos, jonka matala budjetti ja tekniset haasteet (lue, kehnot tehosteet) eivät ainakaan auta kokonaisuuden yhteenkutomisessa. Russell Mulcahy osaa ohjata räväkkää toimintaa, mutta kovin oli klisheistä kuvavirtakin. Kerran katsottava.

Gamera tai uchu kaijû Bairasu / Destroy All Planets (1968)

Gameran taistelusta Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

Adam Jay Epstein & Andrew Jacobson: Extreme Movie (2008)

Eh-eh! Kylläpä nauratti kun teinien vähävaatteisuudesta ja seksuaalisuudesta revittiin huumoria. Nauratti noin kerran – tai ehkä ihan kahdesti.

Michel Gondry: L'écume des jours (2013)

Toinen katselukerta suhteellisen lyhyean ajan sisällä, eikä alun hyperaktiivisuus enää häirinnyt entiseen tapaan. Tarina on suoraviivaisesti kohti loppua etenevä, mutta onhan tässä kaunista kaarta

jota ihailla. Ja hyvät musat.

Todd Solondz: Palindromes (2004)

Ja sitten hieman toisenlainen elokuva seksuaalisuudesta, nuorista ja hieman siitä vanhemmastakin sukupolvesta. Solondzin tapa kuvata seksiä on sanalla sanoen masentava, elämän luomisessa ei nähdä oikeastaan mitään kaunista eri ihmisten hakiessa nesteiden vaihdosta vain tyydytystä omille fantasioille. Eikä todellisuus tietenkään ole lähelläkään haaveiden ja unelmien maisemia. Pääosanesittäjän jatkuva vaihdos oli tavallaan ovela veto, mutta miksi näin tehtiin? Siinä yksi kysymys joka jäi vaille vastausta. Ei mikään uusi Happiness, ei todellakaan.

Alain Resnais: L'année dernière à Marienbad (1961)

Puhetta ja ihmis-shakkia mitä upeimmassa ympäristössä. Epäselväksi jää ovatko päähenkilöt, tai ainakin toinen heistä, kuolleita, tai mistä tässä on lopulta tarinan tasolla kyse, mutta kyyti on ainakin upeaa. Ja kyllähän sieltä löytyi taas muutamia pieniä vihjauksia, kun vyyhti lähti viimeisellä kolmanneksella aukeamaan. Ja Qcinen osui kyllä oikeaan: pelurihahmo on yksi cooleimmista hepuista koko elokuvahistoriassa.

Slava Tsukerman: Liquid Sky (1982)

Oliko tämä näin hyvä leffa? Epäselvät muistikuvat 90-luvusta ja VHS-aikaisesta edellisestä katsomiskerrasta olivat hieman ristiriitaiset, mutta nythän tämä toimi kuin junan eriö. Pääosissa tuplaroolin vetävä Anne Carlisle on nainen – ja mies – paikallaan, vaikka dialogit eivät paljon työstettävää tarjoakaan. Ääniraidan jatkuva päälläolo ja öisen New Yorkin kuvaus vahva persoonallisuus antoivat tällä kertaa vain enemmän potkua katselukokemukseen. Slava Tsukerman on/oli melkoinen tarinankertoja ja musiikin tekijä.

Todd Haynes: I'm Not There (2007)

Toinen katsomiskerta parin vuoden sisään ja tämäkin alkuun hieman sirpaleisen tuntuinen teos lähti jäsentymään. Tällä kertaa leffa tuli nähtyä seurassa jolle Bob Dylanin musiikki ei ole mikään uskon asia (jos nyt minullekaan on). Toki biisien ja erityisesti artistin historian tunteminen auttaa joidenkin elokuvan kurvien ymmärtämisessä, mutta ei tuo ole mikään ehdoton edellytys. Ja vielä yksi huomio: Richard Gere on äijä!

143- Siodmak: Dark Mirror (Kovo), Idea kiinnostavampi mitä toteutus, noir- spesialisti siodmakin tummasävyinen melodraama on vahvasti kallellaan genren psykologisempaan puoleen. Olivia DeHavillandin tulkitsemat identtiset kaksoset ovat sekaantuneena murhamysteeriin ja tilanne vaatii poikamies- psykiatri Lew Ayresin (ensimmäinen iso rooli sodanaikaisen totaalikieltäymisen jälkeen) haltuunottoa. Tekninen toteutus on hieno, mutta muuten Siodmakin ohjaus on jähmeää ja dialogiin pohjautuvaa. Kiinnostava asetelma kuitenkin jossei mikään täysosuma. ***

144- Daves: Jubal (Kovo), Viime aikoina on tullut sattuman oikusta tsekkailtua muutamia Delmer Davesin westernejä, ja voittopuolisesti kokemukset on olleet positiivisia. Kuin myös Jubal. Nimiroolin Glenn Ford saapuu pienelle karjatilalle hommiin ja sekaantuu tilan hektiseen ja koukeroiseen ihmissuhde- rulettiin tuhoisin seurauksin. Enempi rikosmelodraamaa kuin westerniä muistuttava Jubal ei ole westernejä klassisimmasta päästä, mutta pienenä moraliteettina ihan viihdyttävä. Sivuosissa Ernest Borgnine ja Rod Steiger tuovat hyvää kaikupohjaa tyypillisen hajuttomalle Fordille. ****

145- Sayles: Lone Star (Kovo RE-), Uusintakatselu miltei 20-v takaa, ja silloin tykkäsin tästä kovasti. Edelleenkin tykkäsin kovasti, mutta nyt ehkä hieman eri syistä. Tyypilliseen Sayles- tyyliin tässäkin maalataan freskoa kulttuurien kohtaamisesta ja törmäyksestä, tällä kertaa USA:n ja Meksikon rajalla. Pienistä tarinoista kasvaa uskottava panoraama miedosti kuplivan ruutitynnyrin syihin ja seurauksiin. Sosiaalisesti valaisevaa draamaa. ****

146- Vidor: Man Without a Star (Kovo), Suuren humanistin King Vidorin maineikas western ei petä. Vahvasti (tuottaja) Kirk Douglasin maanisella temmolla etenevä "piikkilankoja preerialla"- alagenren westen kertoo lehmipoika Dempsey Raen vierailusta karja-alueelle, missä kuuma kissa Jeanne Crain koittaa ahmia pienempien rancheroiden laidunmaat. Tarinan edetessä huoleton Dempsey kasvaa vastuuseen ja siirtyy (kovin Vidormaisesti) pienten puolelle vasten sydämensä ääntä. Vidorille pienten asiat olivat aina sydäntä lähellä, mutta kiinnostavasti tässä pidetään tarina melkein kokonaan "pahisten" puolella. Monipolvinen ja palkitseva leffa jos sietää Douglasin mesoamista. ****

147- Welles: Touch of Evil (Pahan kosketus) (DVD RE-), Kanen jälkeen Wellesin töistä lähestyttävin (imho) jaksaa kiehtoa katselukerrasta toiseen. Ainutlaatuinen mestariteos kuvaa hallitun tyylitellysti korruptoituneen rajakytän viimeisiä harhailuja USA:n ja Meksikon rajalla laittoman maahanmuuton ja muun rikollisuuden rehottaessa. Kaikki on tässä kontrollissa, musiikit, kuvakulmat, sekava ja päällekkäinen dialogi, Wellesin tulkitseman paskis- kytän koko mätää huokuva habitus. Sanotaan, että ToE on noirin päätepiste. Ehkä niin, mutta ainakin arvoisa sellainen. *****

148- Palmer: Man Up (Leffassa), Brittiläinen perinnetietoinen rom com missä Simon Pegg ja Lake Bellin sattumaiset sokkotreffit eskaloituvat riemastuttavaksi ja ajoittain tarkkanäköiseksikin farssiksi kehittyen toki loogisesti kaiken aikaa kohti palkitsevaa emotionaalista katharsis- huipennusta. Ei maailman mullistavin tuotos, mutta genressään ihan toimiva veto ja hyvä sunnuntai- iltapäivän leffapala. ***

Tsukerman: Liquid Sky (1982) "Tätä te ette voi ymmärtää, koska te ette ole venäläinen", pruukaavat itänaapurit mielellään sanoa missä tahansa kontekstissa. Mutta uskoisin ainakin Liquid Skyn olevan nyt ainakin joten kuten "hallussa". Kolmas katselukerta, ja nythän teki itsensä täysillä tykö tämä trippi, kun elokuvalukutaitoa oli karttunut tarpeeksi. Ensimmäinen puolituntinen on esimerkillistä kuvan ja äänen lihamyllyä, loppusuoran alkaessa tahmaa pikkuisen, mutta koko ufoscifi-kakku on silti silkkaa innovatiivisuutta ja tyylitajua. Amerikanvenäläisiä vilisevälle tekijäkaartille pitää nostaa hattua taiteellisesta, aikaansa edellä olleesta uskalluksesta. Ja onhan tämä tiukkaa tavaraa nykynäkökulmastakin: huomion kiinnitti nyt etenkin Paula E. Sheppardin rooli Adrianina, joka saattaa hyvinkin olla elokuvahistorian paras sekopää bitch. Siis katsokaa niitä silmiä! Ja mieheksi sonnustautunut nainenhan (Anne Carlisle) on aina sata kertaa mielenkiintoisempi kuin naiseksi pukeu'nut mies. ****1/2

Haynes: I'm Not There (2007) Mukavaa, että joku jaksaa hakea vaihtoehtoisia lähestymistapoja elämäkertaelokuvan genreen. Uskoisin juurikin Bob Dylanin ansaitsevan tämän kaltaisen kunnianhimoisen mosaiikin, jossa toden rinnalla esitetään vilpittä myös se bullshit. Itselleni Dylan on vähän semmoinen musiikillinen Vanhan valtaus, huuruinen maamerkki, jonka kautta on hyvä välillä muistella ja muistutella, miten sekaisin silloin 60-luvulla oltiin. Dylan kelluu jatkuvasti jossain unen ja valveen, toden ja epätoden eimissään-välitilassa, jonka verbaalihedelmät voi halutessaan vastaanottaa filosofiana tai paskanjauhantana. Kahden tunnin tuolle puolen hieman rakoillen kestävä dokkarivaledokkari ei menetä missään vaiheessa mielenkiintoaan, vaikka dyletanttikatsoja ajautuukin varmasti paikka paikoin pihalle. Ja mieheksi sonnustautunut nainenhan (Cate Blanchett) on aina sata kertaa mielenkiintoisempi kuin naiseksi pukeu'nut mies. ****

Alfredson: Fyra nyanser av brunt (Ruskean neljä sävyä, 2004) Sori, toki osui, muttei uponnut. Killinggänget-komediaporukan mustanpuhelias kolmituntinen ei toki näyttelijöihinsä tai episodiensa tasoeroihin kaadu, mutta solondzit ja klovnit ovat ehdollistaneet ääreisnauruhermoni kompaktimpaan terävyyteen. En mitään ilotulitusta tietenkään odottanut, mutta tunnin kohdalla sitä vain havahtui impron hajuun. Impro saa tuoksua, muttei haista. Video killed the radio star, impro killed the writers. Verkkaisuudenkin kanssa olisi ollut sinänsä sinut, mutta kun episodien katharsikseiksi tarkoitetut viimeistelmätkin olivat miljoona kertaa kaluttuja, hämmästyttävän vaisuja, en voi muuta kuin kyseenalaistaa tämän ja vain varauksin suosittaa, niin kehuttua ruotsidraamasynkistelyhassuttelua kuin onkin. ***

Payne: Nebraska (2013) Alexander Payne tykkää tehdä pientä ja ihmiskeskeistä ilman turhaa hämärtelyä, siksi hehkutan mieluusti häntä opponointimielessä tilanteissa, jotka eskaloituvat ylistämään mitä erilaisimpia anders(s)soneja, joita tuntuu nykyään olevan maan pinnalla metrin kerros. Election (1999) oli niin hienoin siveltimenvedoin luotu maailma pienoiskoossa, että miehen tekemisiä seuraa mielellään. Ja nytkään hän ei petä. Rauhallisesti lämpiävä Isä-poika ‑tarina kertoo turhan sentimentaalisuuden välttäen vaikka mistä: vanhenemisesta, Amerikasta, ihmisten näätämäisyydestä, rahasta ja ennen kaikkea rakkaudesta, jota ei tarvitse sanoa ääneen. Kaurismäki tulee mieleen väkisinkin tunnelman luontevuudesta, ja vaikkei tuo mustavalkoisuus, jota vissiin kaikissa uudemmissa elokuvissa pitää automaattisesti sanoa "tyylikkääksi", sitä erityisemmin ole, voi sekin jollain alitajuntatasolla toki vaikuttaa elokuvan ajattomaan sympaattisuuteen. Bruce Dern on tietenkin erinomainen, mutta June Squibb Woody-faijan vaimona varastaa mielestäni show'n, tuo peliin ne konkreettisimmat emootiot. Kaiken se kestää. ****

Jokinen: Puhdistus (2012) Sofi Oksasen klassikkoromaanin solaroitu versio, jossa Viron lähihistoria on pehmeän jouluisasti tunnelmavalaistu, vähän niin kuin meillä suomalaisilla Rukajärven tien taistelu. Ne cgi-kärpäset oli tosiaan upotettu kuvaan hirmu vaikuttavasti, olin kuullut asiasta ennakkoon. Naisia kohdellaan kaltoin niin ajattomasti, että sisimmässä vitutuksen ripsi värähtänee väkisinniin kellä tahansa empatiakykyisellä katsojalla. Sisältää siis vahvat hetkensä, mutta myös ne kornit, suomifilmintuoksuiset salkkaripalikkakerrontasegmenttinsä. Kokonaisuutta vaivaa myös mm. Koivusalon Pohjantähti-filmatisoinneista tuttu häiritsevä ahtaus: kunnon yleiskuvat puuttuvat, koko ajan vain kurkitaan huoneissa, korkeintaan kuljetaan kadunpätkä. Koeta siinä sitten välittää ajankuva.

Kuvitus? Kyllä. Kirjasta tehty elokuva? No ei oikein. Nykyään editointiohjelmat ovat vissiin aika hyviä: kuvien peräkkäin laittaminen varsin nopeallakin vaihtumisfrekvenssillä lie verraten helppoa. Ja paikoin lopputulos näyttää ihan elokuvaltakin, väkisinkin. Mukaan Kantelisen orkesteroitua pseudosibeliaanista iskelmää taustalle, niin kyllähän tästä tuote saadaan.

Kirja oli parempi. **1/2

50. Thor (netflix) ** Aina löydän itseni katsomasta lisää tätä Marvel-roinaa… enkä kyllä ole erityisen viihdyttynyt, Thor erityisesti on todella kuivakas hahmo, samoin kaikki sen kaverit ja mutsi ja faija. Ainut ilo silmälle on tietysti Natalie Portman.

51. Enemy (netflix) ***½ Jake Gyllenhaalin esittämä hahmo löytää vahingossa oman kaksoisolentonsa ja …okei, ollaankin aika tripillä. Elokuvaa voi tulkita monella tavalla, mutta kiinnostava se on. Tapauksia ”pitäisi katsoa moneen kertaan ja löytää juttuja”.

52. Flirting with disaster (netflix) ** David O. Russell teki ennen kolmea kuningasta näköjään tällaisen road movie-komedian, jossa nuoret Stiller, Arquette, Leoni ja Brolin (ym.) etsivät ensin mainitun biologisia vanhempia. Ihan kiinnostava kuriositeetti, ei kylläkään kovin hauska, valitettavasti. Näyttää tosi ysäriltä, eikä hyvällä tavalla. Mutta SUOMI MAINITTU!

53. Dinner for Schmucks (netflix) **** Tämähän oli toimiva komedia, naureskelin parhaimmissa (pahimmissa) kohdissa ääneen useasti. Steve Carrell on taas huikean rasittava ja sitä kautta hauska. Suosittelen.

54. Honeymoon (netflix) ***½ Cabin-in –the woods- elokuva, joka kasvattaa tunnelmaa hissukseen mutta varsin onnistuneesti ja hoitaa homman maaliin asti ilman mokia. Hyvä, pienimuotoinen elokuva.

55. Naboer (netflix) **** Norjalainen thrilleri on varsin positiivinen yllätys täysin arvaamattomassa menossaan, tosin turhan aikaisin paljastuu ”salaisuus”. Siltikin tunnelma säilyy sopivan vinksahtaneena loppuun asti, on tämä ehdottomasti katsomisen arvoinen.

56. Kesäkaverit (dvd) *½ tyttöjen (15-30v) leffa.