Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2015

James Wan :

The Conjuring (2013) ***½
Kauhuelokuva joka ei tarjoile mitään uutta (yhdistelee periaattessa lähinnä Amityville Horroria ja Manajaa) mutta onnistuu kuitenkin pelottamaan hyvin rakennetuilla kohtauksilla, joissa pelko luodaan katsojan pään sisälle. Elokuva toimiikin parhaiten alussa kun vielä yhtään kummitusta ei ole näytetty ja lopun manausvaihe ei ole vielä alkanut. Alussa elokuva onnistuu siis olemaan aidosti pelottava. Loppua kohti tämä sitten kyllä muuttuu enemmän sellaiseksi peruskauhuelokuvaksi, jossa parhain terä valitettavasti katoaa. Mutta riittävän hyvä elokuva näinkin.

Evan Goldberg, Seth Rogen : This is the end (2013) ***
Kuuluisat, lähinnä komediaelokuvista tutut naamat esittävät itseään ja kokoontuvat juhlimaan James Francon kämpille. Kovan biletyksen keskellä alkaa maailmanloppu, jota seuraavana aamuna piileskellään bilekämpän kätköissä. Olen maininnut joskus aiemmin että Michael Cera vaikuttaa tekevän aina sen saman roolin, mutta nyt kun hän esittää "itseään", on hänen roolisuoruksensa itse asiassa elokuvan parasta antia.Kokonaisuus on selkeästi suunnattu lähinnä jenkkiläiselle mainstream-yleisölle ja muuten minun kirjoissani tämä on sellainen huono kolmen tähden elokuva. 

Robert Lorenz : Trouble with the curve (2012) ***
Eastwood esittää vanhaa baseball-kykyjen scouttajaa ja Amy Adams tämän lakimiehenä toimivaa tytärtä. Isän ja tyttären suhde on jäänyt melko etäiseksi pääosin koska heidän välinen kommunikointi ei ota toimiakseen. Töissä Clintin esittämän miehen kykyihin ei enää uskota ja vastuu on siirtymässä nuoren polven pyrkyreille. Samaan aikaan kuitenkin baseballin maailma alkaa yhdistää isää ja tytärtä toisiinsa. Mukana heiluu myös Justin Timberlake. Alku elokuvasta on melkeinpä tuskattuvan laahaava mutta kokonaisuus paranee loppua kohti mentäessä. Roolityöskentely on pääosin hyvää luokka (jos jättää Timberlaken laskuista) ja etenkin Amy Adams tekee jälleen hyvän roolisuorituksen. Onhan tämä täysin ennalta-arvattava eli käsikirjoituksen ja ohjauksen osalta lopulta yhdentekeväksi jäävä elokuva. 

Goro Miyazaki: Gedo senki / Tales from Earthsea (2006)

Tästä animesta juttua tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia ‑ketjussa.

Krzysztof Kieslowski: No End / Bez konca (1985)

80-luvun Puolassa ei sopinut soitella suutaan paljoa, mutta Kieslowski näyttää olleen jonkinlainen pyhä lehmä omalla maallaan, sen verran rohkeasti No End arvostelee systeemiä. Tarina alkaa kuolleen miehen puheella ja ohjaajan muista yöistä tutut teemat ovat pian kasassa. Täytyy kyllä todeta mestarin luoneen parempiakin teoksia näistä aineksista.

Alfred Hitchcock: Notorius (1946)

Etelä-Amerikassa juonivia natseja sekä rakkautta, tietenkin. Tästä enemmän Hitchcockin omassa ketjussa.

James Mangold: 3:10 to Yuma (2007)

Selvästi niitä parempia "uusia westernejä". Taisi olla jo kolmas kerta kuin näin tämän ja edelleen toimii. Christian Bale ja Russell Crowe toimivat vastavoimina, joiden vastakkaisuus ei lopulta ole niin mustavalkoista kuin miltä alussa näyttää. Veri lentää paikoin roiskuen ja myyttinen länsi näytetään rosoisena paikkana, jota rautatien edustama nykypäivä on vasta hillitsemässä.

Woody Allen: Blue Jasmine (2013)

Cate Blanchettin Oscarin arvoisesta tähtihetkestä enemmän ohjaajan omassa ketjussa.

Lewis Gilbert: Moonraker (1979)

John Glen: For Your Eyes Only (1981)

Roger Spottiswoode: Tomorrow Never Dies (1997)

Näistä keskitason Bondeista elokuvasarjan omassa ketjussa.

20. Children of the Corn 666: Isaac’s return (netflix) ** Naked Gun-hengessä numeroitu jatko-osa maissilasten loppumattomaan saagaan ei sitten millään nouse nelos- tai vitososan tasolle, mutta on nautittava tahattoman hölmönä kikkailuna. Pelotetta koitetaan luoda oudoilla sairaalapotilailla ja jatkuvasti tyhjästä ilmestyvillä (ja katovilla) henkilöillä ja autoilla. Logiikka? Not found. Ohjaaja Kari Skogland on kyllä yrittänyt kovasti, on hienoja kuvakulmia ja hidastuksia, mutta kun ei ole sisältöä, eikä järkeä, niin aika turhaahan sen on. Suosittelen silti kaikille.

21. Vinyan (netflix) *** Ohjaaja Du Weilzin edellinen Calvairehan oli aika nerokas lisä peräkylä-kauhugenreen, joten odotukset olivat suht korkealla. Kuitenkin suuri osa elokuvasta menee tylsistymisen vallassa, tässä edetään todella hitaasti. Onneksi loppuun on saatu pakattua aika maanista tunnelmaa ja tuli jopa kevyitä Apocalypse Now-fiiliksiä, mikä kyllä nostaa tämän kirkkaasti positiivisen puolelle.

22. Children of the Corn: Revelation (netflix) * Maissilasten seiskaosalle ei nähtävästi keksitty enää numeroa kun edellinen oli jo 666. 667 kuulostaakin typerältä ja 777 vanhalta Torspon mailalta. Mutta olipa lopulta täydellisen nolo mahalasku tälle saagalle! Nyt ne hemmetin maissit jo murhaa ihmisiä! Noloin loppu on kuitenkin eräällä survivalistilla, jolle huikean tylyn näköiset maissilapset säikyttävät sydänkohtauksen tuijottamalla. Ehkä aneemisin kauhuelokuva-kuolinkohtaus koskaan. Michael Ironside käy yrmyilemässä parissa kohtauksessa, mutta ei tätä voi kuin kehottaa välttämään.

59- Sturges: Hour of the Gun (Kovo), Kiinnostava, mutta lopultakin aika heikko post-klassinen western joka kaatuu suurimmaksi osaksi omaan vanhanaikaisuuteensa. Sturgesin vakiotiimin työskentely on varmaa, mutta jotenkin väsynyttä. Pääosassa koomikko James Garner koittaa yrmistellä Wyatt Earpina, mutta ei oikein hoida hommaa kotiin. Jason Robards Hollidaynä sen sijaan on todella hyvä ja sellaisenaan leffan ainoa isompi valopilkku. Jostain syystä Robert Ryan on jätetty statistin osaan pahiksena. Kai tässä jotain koston oikeutusta, lain noudattamista ja oman käden oikeuksia vatvotaan, mutta aika tympeällä tavalla. Pointseja pudottaa vielä se, että tuli katottua tästä scopena kuvatusta leffasta 4:3 Tv versio. **

60- Sturges: The Magnificent Seven (Kovo Re-), Ihan OK jos tätä funtsaa omillaan, mutta heti kun alkaa vertailemaan 7:n samurain kanssa niin aika ulkokohtaiseksihan tämä versio jää. Paljon isoja tähtiä alihyödynnettyinä, mikä on outoa, koska Sturgesin loistavassa Bad Day at Black Rockissa hyvyys tulee juuri karismaattisten starojen hyvästä ohjauksesta. Anhyway, onhan tämä klassikko ja sisältää paljon hyvääkin. ***

61- Fleischer: Zombieland (Kovo), Tämäkin ihan OK kertakatseltavaa viihdettä. Leffasta sen enempää ennen katselua tietämättä olin jotenkin olettanut, että tässä olis kauhuelementtejä. Sen sijaan tämä olikin ihan sujuva pieni ihmissuhdekomedia, mutta jotenkin kun tarttis ladata lisää kierroksia lohkoon niin sillon höllätään. Hyvät hahmot ja hyvät tulkinnat kuitenkin. Woody Harrelson on kyllä salakavalasti noussu laatunäyttelijöiden ihan eturiviin. **

62- Suzuki: Branded to Kill (DVD), Mahtavaa silmäkarkkia, mutta älkää kysykö mitä tässä tapahtui. Suzukin visuaalisuus pääsee oikeuksiinsa scope- kuvasuhteessa johon Katsue Nagazukan kontrastikas kuvaus tuo tarinaa tukevaa mystisyyttä. Lumoavahan tämä on, mutta vaikea näitä sisällöttömiä pulppeja on tähdillä arvottaa. Tänään ****

63- Scorsese: The Last Temptation of Christ (DVD), Sitä näiden kaiken maailman huukojen ja repartettien jälkeen unohtaa miten hyvä ohjaaja Scorba tiimeinen aikanaan oli. Tätä on tullu välteltyä lähinnä epäkiinnostavan aiheen takia, eli nyt kyllä hävettää. Dafoen Jesse on enemmän kuin uskollinen kuvaus messiaasta, enemmänkin jonkinlainen yleispätevä kapinallinen, yhtä lailla Osama kuin Jeesus. Ihmisen ja suuremman dilemmaa en muista koskaan käsitellyn näin hienosti kankaalla. Scorba osaa kuvittaa moneen kertaan nähdyt tapahtumat täysin freesillä tavalla, vähän samaan tapaan mitä Pasolini Matteuksessaan. Tosin Scorban versio on Pasolinia filosofisempi, Pasolinille olennaista on palauttaa Jesse neorealismin kautta takaisin kuran ja paskan maailman, mutta itse miestä Pasolini kuvaa paljon perinteisemmin. Scorballa kyse on yksityisen ja yleisen rajoista ainutlaatuisen tapauksen yhteydessä. Hieno oli. Joidenkin lähteiden mukaan tosin paljon tästä hyvästä tulee jo leffan pohjana olevasta Nikos Kazantzakiksen romaanista. ****1/2

Paradžanov: Tini zabutyh' predkiv (Menneiden sukupolvien varjot, 1964) Ivanin ja Maritškan rakkaustarina kertoo taas kaiken tarvittavan tästä kaikesta. Sergei Paradžanov kiilaa kyllä perhananmoisin täsmäiskuin johonkin ozymandiaaniseen g-pisteeseeni: en tiedä sitten, onko tämä jotain ikäkriisin defenssiä tai jotain, mutta on tässä vain jotain kyynisenkarvasta kauneutta, johon ei lännempänä pystytä. Kulttuuriin katsomatta kusipäisyys ja raakalaisuus näyttää aina sanovan viimeisen sanan, jokainen seuraava sukupolvi, jonka piti pelastaa maailma, vain toistaa edeltäjiensä virheet ja varjot. Kaiken kuonan keskellä laulaa pikkutyttö, vinkaten siitä liikuttavasta toivosta, johon kannattaisi oikeasti tarttua, jos eivät ne pirun Jeesus ja Jumala tunkisi ihmisten elämään aivan joka tuutista ja arkitilanteesta.

Me olemme Karpaattien hutsuleita kaikki. *****

Paradžanov: Ambavi Suramis tsikhisa (Linnakkeen legenda, 1984) Georgia blows my mind, muttei ihan niin präiskähtelevästi ja happoisasti kuin ohjaajan kulta-ajan teoksissa. Yksinkertainen, mutta riittävä folklore kertaa jälleen yleispätevät ikuisuusaiheet: vapauden, rakkauden, rahan, uskonnot. Tällä kertaa painopiste on enemmän uskontojen keskinäisessä kisailussa, mutta kuitenkin yksittäisten yksilöiden yksittäisiä hyvyyden pilkahduksia taas unohtamatta. Näin 2010-luvun puolivälissä toivoo toki, ettei tästä elokuvasta pääse livahtamaan liian ajankohtainen historiantoistuma, mikäli uskontofanaatikot puolin ja toisin pääsevät eskaloimaan paranoiansa ja barbariansa hiukankin suuremmaksi spedeilyksi saakka. Toivokaamme, ettei.

Ihminen ei ole nähnyt värejä ennen kuin on katsonut Sergei Paradžanovin elokuvia. Vain hailakassa valheessa kulkenut, kurja. ****1/2

Anderson: Logan's Run (Pako tulevaisuudesta, 1976) Yhden perus-dystopiaidean ympärille toimivasti kuroutuvaa, hetkittäin todella komean näköistä seventies-scifiä, jonka katsominen ei pääse harmittamaan. Ehkä hiukan odotetusti mielenkiinnottomaksi teollisuushallijuoksenteluksi äityvän elokuvan jälkipuolisko ei millään pysty kilpailemaan alun kanssa, vaikka vastaan tulevat kömpelyydetkin onnistuvat olemaan sympaattisia. Goldsmithin Jerrykin olisi puolestani voinut irrotella paljon enemmän näennäisfuturististen piippaustensa kanssa. Herkullinen visio tämä toki on, ja Michael York on sympaattinen Logan, mutta viimeistään tuottajienmiellyttämiseltä ja enemmistöyleisönkosiskelulta haiskahtava loppu liudentaa elokuvan ulos erinomaisten ja päräyttävien tieteiselokuvien kastista. ***1/2

Docter: Up (2009) Näin elävälle, kekseliäälle ja sympaattiselle animaatioeskapismille ei voi olla lämpiämättä. Ensimmäiset 11 minuuttia ovat ehkä liikuttavinta animaatioelokuvaa koskaan, ja "kaiken se kestää"-tunnepuoli on muutenkin kosolti keskimääräistä vilpittömämpää. Simppelintoimivat henkilöt onnistuvat olemaan hauskoja, ja kekseliäiden vitsien rytmitys on kunnossa. Vaikuttavan kauniiksi hiottu paketti, ja ehdottomana lisäplussana 3D-animaatio-Åke Lindmanin läsnäolo! ****1/2

Minghella: The English Patient (Englantilainen potilas, 1996) Tätä on jo ilmestymisestään saakka minulle suositeltu, ja vasta nyt tuli paikattua aukko draamayleissivistyksessä. Kaksi ja puolituntisuutensa kunnioitettavasti kestävä Oscar-melodraama on kyllä vetävä, erinomaisesti roolitettu ja ennen kaikkea selkeä ympyrätarina-mosaiikki. Kiitettävien kastiin elokuvan nostaa viimeistään taitava silmä eroottiselle kauneudelle kaulakuoppineen kaikkineen. Kristin Scott Thomasin fullfrontal-otokset kylpykohtauksessa ovat luonnollisuudessaan vertaansa vailla. Tuolta nainen näyttää. Vaikka hyvin klassinen, peräti nostalginen seikkailu- ja vaellustarinointi luiskahtaa epäuskottavan puolelle, me saamme terveen muistutuksen siitä, miltä nainen näyttää. Eikä vähemmän kirveelläveistetty Juliette Binochekaan ole tosiaankaan vailla tehoja. Silittelisin kaulakuoppaansa. ****

Friedkin: The French Connection (Kovaotteiset miehet, 1971) Toteavan, nihilistisen poliisikuvauksen virstanpylväs, jonka tunnustan katsoneeni ensimmäisen kerran vasta nyt. Kovaotteisten miesten maailmassa ollaan vapaa-aikanakin töissä, koko ajan on jotain meneillään, eikä naisia näy kuin nimeksi. Gene Hackmanilla oli todella hyvä tuuri, kun sai hassuhattuisen Popeye Doylen roolin monen muun miesnäyttelijän kieltäydyttyä. Doylen vaivoin pidäteltyyn vihaan häntä itseään paremmin toimeen tulevia huumerikollis-niljakkeita kohtaan on erittäin helppo samastua. Roy Scheider komppaa mainiosti, ja käsinkosketeltavan kyyninen kliimaksi puree. Kutkuttaisi kyllä pallotella, että Friedkin olisi voinut jättää lopun tekstiruudut poiskin, mutta ehkä on parempi nöyränä jättää niinsanotusti opettamatta isää naimaan. ****

Hill: Spider Baby (Mainiot maksansyöjät, 1968) Tämä kartanohaahuilu on toki kiero, ja varmasti ilmestymisaikanaan herättänyt tunteen jos toisenkin, mistä todisteena lie neljän vuoden hyllytys, mutta aika ei mielestäni ole elokuvalle ollut kovin armollinen. Meininki pitkine hiippailukohtauksineen on Ed Woodin jalanjäljillä, tarkoitus on olla kauhukomedia, mutta kun ei mielestäni pelitä kauhuna eikä komediana. Mitään splatteria ja ikimuistoisia gageja en toki vaatinut, mutta kurjasti kirjoitettu ja kesäteatterimaisesti ylinäytelty sekä ‑artikuloitu kokonaisuus ei vain vakuuttanut. "Kauhuelokuva, joka ei ota itseään liian tosissaan"-konsepti on erittäin vaikea, ja tuppaa tuottamaan Spider Babyn kaltaisia, harmaalla mitähittoo-alueella operoivia teoksia, joissa katsojalta jäävät kurkkuun sekä nauru että kauhu. Toki Lon Chaney, Jr. ja Sid Haig osaavat asiansa, ja elokuva ansaitsee kyllä vammailu-fuckedupfamily-virstanpylväsnostalgiabonuksensa. ***

64- Kobayashi: Kwaidan (DVD), Aukon paikkaus. Klassikon maineessa oleva episodikummitusleffa on jumalaisen kaunis ja kahden ensimmäisen episodin ajan muutenkin mallikas. Kolmas tarina venyttää kestoa turhan paljon ja neljäs on aika turha. Eli kokonaisuutena pieni pettymys. ***

65- Maysles, Maysles & Zwerin: Gimme Shelter (DVD), Aukon paikkaus tämäkin, länsirannikon Woodstockiksi tarkoitetussa ilmaiskonsertissa menee lähes kaikki pieleen. Toteavan direct cinema- suuntauksen keinoin ilman selittelyjä Mayslesien kameraryhmä seuraa konsertin valmisteluja, edeltävää keikkaa Madison Square Gardenissa, levytyssessiota jossain punaniska- studiossa, dokkarin esittämistä editissä rollareille ja lopulta itse traagista tapahtumaa missä rekisteröitiin 4 kuolemaa ja 4 syntymää. Rollari- leffanahan tätä yleensä muistellaan, mutta itse konsertissa lavalla kävivät myös Santana (ei dokkarissa), The Flying Burrito Brothers, Jefferson Airplane, Crosby, Stills, Nash & Young (ei dokkarissa) ennen rollareiden settiä. Konserttiä järjestämässä ollut Grateful Dead perui esiintymisensä koska siinä vaiheessa oli jo aika selvää, että vibat olivat varsin negatiiviset. Hieno dokkari tämä, etenkin 60-l vastakulttuurista kiinnostuneille. Charlie Watts on muuten ihan paukuissa koko ajan... :/ ****

66- Bergman: The Magic Flute (Trollflöjten) (Taikahuilu) (DVD), Ruotsin telkkarille tehty mutta sittemmin teatterilevitykseen päässyt ruotsiksi laulettu esitys Mozartin klassikko- oopperasta on ihan hauska kuriositeetti. Etenkin jos tykkää oopperasta (itse en suuremmin). Eihän tästä leffaa saa tekemälläkään, vaikka hieman Ingmar- setä yrittää alkusoiton ja väliajan aikana. Ihan OK. Suomi- kuriona mainittakoon sopraano Irma Urrila naispääosassa. Hyvin se vetää. **1/2

67- Mann: The Keep (Kovo), Aikamoinen aukkojenpaikkailuviikko näemmä meneillään, mutta mikäs siinä. Keepiltä odotin enemmän, visuaalisesti tässä ollaan kyllä kasarin ytimessä, mikä mulle ei ainakaan ole automaattisesti hyvä asia. Asetelma on ihan mielenkiintoinen, mutta aika pinnallisesti tässä kärjistetään aika isoja juttuja. Popcorn- huttuna ihan OK, puolentoistatunnin versio ainakin on kerronnalisesti aika jäntevä, mutta joku ulottuvuus tässä olis saanu olla vielä. Sinisen sävyistä tuli mulle mieleen monasti Carpenterin The Fog. **

68- Baker: A Night to Remember (DVD), Ihan OK kronikka Titanikin ensimmäisen matkan viimeisestä yöstä. Ei suurempia ylläreitä, jäävuori voittaa tässäkin versiossa ja kolmannen luokan matkustajilla on aika paska säkä. :/ Huolella tehty leffa joka kulkee paljolti Kenneth Moren vastuullisen upseerin hahmon kautta. Enemmänkin tässä olis voinu repiä auki noita luokkayhteiskunnan haavoja, mutta ainakin tämän katsottuaan tietää, mitä siellä merellä tapahtui. Ilman turhia melodraamoja. Siitä plussaa.***

Adam Elliot: Mary and Max (2009)

Olipahan omanlaisensa ja omalla tavallaan kaunis elokuva. Saviukkeleiden – ja akkeleiden – animaatio saattaa vaikuttaa rajatulta ilmaisulta, mutta voi pojat. Maryn ja Maxin koukeroinen tarina on jotain aivan muuta, mikä kävi ilmi jo ensimmäisten parin minuutin aikana. Humoristisestikin käsitellyt aiheet ovat erittäin raskaita ja haastavia, mutta Elliot ei alleviivaa, ympyröi eikä korosta liikaa – ei edes silloin kun Maryn tilanne on tukalin.

Aldo Lado: L'umanoide (1979)

Luoja mitä kuonaa digi-boksilta saattaakaan löytyä. Kuukausia vanha tallenne osui tosin tavallaan kohteeseensa, sillä etsin vain matalaotsaista viihdykettä muutaman iltaremonttioluen kylkeen. No, sitähän sitten saatiin toden totta, sillä tätä tökerömpää Star Wars ‑rippoffia saa etsiä. Mukaan oli saatu ahdettua niin suoria ryöst- kröhöm – lainauksia alkuperäisestä leffasta, että myötähäpeän tunteelle ei voinut mitään. Täyttä yhden/viiden tähden kuonaa.

John Glen: A View to a Kill (1985)

Mooren loppusuoran Bondista elokuvasarjan omassa ketjussa.

Nicolas Winding Refn: Drive (2011)

Modernista klassikosta elokuvan omassa ketjussa.

23. Nightcrawler (lentokone) ***½ Gyllenhaal on oiva sleazebag ja meno on äitelää. Rene Russo on myös loistocastaus, on vallan loistava roolissaan. Ehkä se viimeinen leveli leffassa jää kuitenkin tavoittamatta kun en kuitenkaan ihan täysin innostunut. Katsomisen arvoinen kyllä ilman muuta.

24. Gone Girl (lentokone) ***½ Luin kirjan tuossa vuosi sitten ja aika hyvinhän tämä saa tarinan tiivistettyä ilman että liikaa vedetään mutkia suoraksi. Ihan viihdyttävä, tosin isoin nautinta juonen käänteistä on poissa kun lopputuleman tuntee. Ja Affleck on hyvä, uskokaa pois.

25. St. Vincent (lentokone) ****½ Ai hitto, olipa nautittava komedia / draama. Toki ratsastetaan Bill Murraylla, mutta miksipä ei? Äijä on täysin suvereeni ja nautinto katsoa jokainen sekunti kun on kuvissa (ja käytännössä on koko ajan). Muut henkilöt toimii myös ja mulla meni puolet leffasta ennen kuin edes tunnistin Naomi Wattsin. Oli myös jotenkin aidosti koskettava. Tykkäsin kovasti.

26. Whiplash (lentokone) **** Tän katsoin ainoastaan kun bongasin Oscar-keskusteluista, muuten olisi mennyt aivan ohi. Mutta hyvä että katsoin, olipahan hieno pieni leffa. J.K. Simmons on totuttu näkemään lukemattomissa sivuosissa, nyt viimein isossa roolissa ja onhan hiton hyvä, Oscar meni kyllä oikeaan paikkaan. "Yllättäen" musa toimi.

69- Olivier: Hamlet (DVD), Hieno S'peare filmatiosinti, joka pysyy uskollisena alkuteokselle ja samalla yltää sävykkään elokuvalliseen visualisointiin. Olivier on hyvä nimiosassa, tunkkainen linnalavastus toimii (ja sen puitteissa Desmond Dickinsonin kaunis, varjoja suosiva kuvaustyö) eikä edes yli 2,5h kesto haittaa kun asiaa riittää. Nuori Peter Cushing naurattaa hovihomppelina. Yllättävänkin hieno filmatioisti tämä. *****

70- McLaglen: Shenandoah (Kovo), 60-l western kuraa pahimmillaan. Andrew W. McLaglen on kyllä westernien Ed Wood, siitä ei pääse mihinkään. Vanha Jimmy Stewart tässä yrmyilee Virginialaisena (itsekkäistä syistä sotaa vastustavana) maajussina, jonka poika joutuu sattuman oikusta vangiksi sisällissodan loppukaaoksen helvettiin. McLaglen ei saa sinänsä kiinnostavasta asetelmasta irti yhtään mitään paitsi kuvottavaa siirappia. Pääosassa tässä temaattisesti on amerikkalaisittain yksilon vapaus vastaan yhteisöllinen vastuu. Ja teeman puitteissa mennään "aika republikaanilaisittain", mikä ei sinänsä ole ihme, tulihan McLaglen ammattiinsa John Waynen Batjac- tuotantoyhtiön kautta, ja ohjasi Duken loppu-uran vanhoillisia kakkawesternejä urakalla. Yäk. *1/2

71- Warren: Hellgate (Kovo), Kiinnostava vankilawestern on oikeastaan versio Fordin Prisoner of Shark Islandista ilman julkkiskytköksiä. Sterling Hayden on yhteisössään hyljeksitty eläinlääkäri, joka sielunsa hyvyyttään auttaa haavoittunutta pakomatkalaista ja joutuu siitä kiven sisään. Vankila ei todellakaan ole mikään avolaitos, vaan pirunsaarta muistuttava leiri keskellä autiomaata jota johtaa sadistinen sotaveteraani (loistava Ward Bond). Bondin ja Haydenin "kemia" toimii, mutta muuten mennään aika halvoissa puitteissa ilman sen suurempia inspiraatioita. **

72- Almodovar: The Skin I Live In (La piel que habito)(Iho jossa elän) (Kovo), Parhaimmillaan mestarillinen mutta ajoittain rasittava eksploitaatiopätkä missä Antonio Banderaksen plastiikkakirurgilla on meneillään isohko projekti menneisyyden aaveidensa kanssa. Enempää ei oikein voi paljastaa spoilaamatta. Lämmitti sydäntä edustaessaan katoavaa kansanperinnettä, euroroskaa. On luonnollista jatkumoa vaikkapa Franjun Les yeaux sans visagelle (ja sitä kautta Francon Orloffille), mistä lisäpointseja. Tämä on kyllä todellinen kahden puoliajan elokuva, alkupuolta olisi hyvinkin voinut tiivistää ainakin vartilla, ja toisaalta taas loppu vaikuttaa hieman liian helposti rullaavalta koska tässä nostetaan käsittelyyn aika ainutlaatuisia teemoja seksuaalisuudesta ja identiteetistä, mitä ei sitten kuitenkaan lähdetä sen paremmin käsittelemään. Ehkäpä maailman paras kolmen tähden leffa? ***

73- Burton, Starzak: Shaun the Sheep Movie (Leffassa), Wallacen ja Gromitin sympaattisen sivuhahmona Shaun- lampaan oma leffa on taattua Aardman laatua. Täysin dialogiton toimintapläjäys on varmasti tarkoitettu normaalia pienemmille Aardman- faneille, mutta lyhyt kesto, kova vauhti ja Aardmanille tyypillinen anaalinen keskittyminen yksityiskohtien täydellisyyteen miellyttää myös vanhemman Aardman- fanin silmää. Välityö ehkä, mutta loistava käsityötaidon näyte. ****

74- Iglesias: La Spada del Cid (The Sword of El Cid) (Kovo), Todella heikko euromiekka- leffa. Tässä ei kyllä ole mitään suositeltavaa. Kahden päivän jälkeen katsomisesta ei pysty edes muistamaan mikä tässä oli asetelma. *

75- Cervi: Oggi a me... Domani a te! (Today It's Me... Tomorrow It's You!) (Today We Kill, Tomorrow We Die!) (Kovo), Kiinnostava, mutta loppupeleissä aika heikko tusinaspagu. Tonino Cervin esikoisohjaus ja sillä saralla aika unohdettava. Tää on näitä "kasataan kokoon joukko cowboyta ja mennään kostelemaan". Kauttaaltaan halvanoloinen ja hutaistun tuntuinen teelmys ei saa mitään irti edes keskitasoa paremmista näyttelijöistään; kyllä Bud Spencer vastaan Tatsuya Nakadai- asetelmasta William Bergerin avustuksella sentään on lupa odottaa jotain enemmän. **

John Glen: Octopussy (1983)

Kultaisen kauden loppumetreillä syntyneestä Bond-seikkailusta enemmän elokuvien omassa ketjussa.

Sergei Parajanov: Tini zabutykh predkiv / Shadows of Forgotten Ancestors (1965)

Parajanovin varhainen työ tuli nähtyä nurinkurisesti viimeisenä, mutta monin tavoin tämä järjestys teki vain hyvää elokuvakokemukselle. Leffa on täynnä vihjeitä ohjaajan tulevasta, entistäkin rikkaammasta ja vivahteikkaammasta ilmaisusta, joka tuli seuraavina vuosikymmeninä saavuttamaan huippunsa. Tarina itsessään on eräänlainen Romeo & Juliet ‑sovitus, jossa suksi ei luista ja onni ei todellakaan ole myötä. Etenkin elokuvan keskivaiheilla on tarjolla melkoista silmäkarkkia, karpaattien kansojen tapojen antaessa ihmetyksen aiheita.

Joseph Losey: Modesty Blaise (1966)

Todellinen agenttisekoilu ilmaisun hölmöimmmässä mahdollisessa merkityksessä. Ytimessä on kieltämättä juoni, ihan toimivakin sellainen, mutta se on vain peitetty tolkuttomalla määrällä huttua ja muka-hauskaa sekoilua. Soundtrack oli sentään viihdyttävä.

Federico Fellini: Giulietta degli spiriti / Juliet of the Spirits (1965)

Hieno elokuva, kerta kaikkiaan. Elämänsä palasten keskellä kärsivän naisen tarinasta enemmän ohjaajan omassa ketjussa.

Monte Hellman: Two-Lane Blacktop (1971)

Road-movie joka kertoo kolmesta nuoresta, sekä yhdestä hieman vanhemmasta kulkijasta, sekä heidän keskinäisistä jännitteistään lähes dokumentaarisin ottein. Elokuva ei oikeastaan kerro juuri mitään hahmojensa taustoista, eikä sen tarvitsekaan sillä nyt ei ole kyse selittelyistä. Tapahtumat vyöryvät hitaalla painollaan eteenpäin normaalin arjen pyöriessä autokisojen ja kilpa-ajon ympärillä.

Kaikki kohtaukset sijoittuvatkin käytännöllisesti katsoen autojen sisälle, tien päälle, tai sen välittömään läheisyyteen, kaupunkien ja kylien ollessa vain tankkaus-paikkoja ja motelleja. Ollakseen elokuva jossa päähenkilöt eivät oikeastaan muutu tippaakaan alun ja lopun välillä Two-Lane Blacktop osoittautui erittäin positiiviseksi yllätykseksi. Klisheisesti todettuna: vähemmän on jälleen kerran enemmän.

Louis Leterrier: Clash of the Titans (2010)

Uh-huh. Olipahan taas turbobuustattua efektimyllyä, pakahduttavalla eeppisyydellä ladattuna tietysti. Ei näitä oikein tahdo jaksaa, ei vaikka soppaan suhtautuisi kuinka kevyesti.

Spike Jonze : Her (2013) ****

Nörtihkö kirjailijamies rakastuu tietokoneensa käyttöjärjestelmään joka on varustettu Scarlett Johanssonin äänellä ja oppivalla tekoälyllä. Tämä elokuva on tehty oikeastaan juuri oikeaan aikaan, sillä nykyisin tuntuu että lähes jokaisella on vähintäänkin älypuhelin taskussa ja vaikka tekoäly ei nykyään vielä olekaan läheskään sillä tasolla kuin mitä elokuvassa (eikä ihan vähään aikaan olekaan), niin ihmisen ja koneen välisen kehittyneen kommunikoinnin voi uskoa johtavan jopa näinkin intiimiin kanssakäymiseen, vaikka tietysti ei välttämättä sitä haluaisikaan sulattaa. Miellyttävän rauhallinen ja kauniisti kuvattu kokonaisuus. Ehkä hitusen liian pitkä.

Ken Russell : Whore (1991) ***

Katuhuoran arjesta kertova elokuva jossa tulevat tutuksi niin katujen kovat kuviot perversseine miehineen ja riistävine parittajineen, kuin ammattinharjoittajan eli huoran selviytymistaistelu ammatista, josta ainoina pakokeinoina tuntuvat olevan kuoleminen tauteihin tai huumeisiin. Theresa Russell ansaitsee kiitoksen kun on ottanut vastaan näin rohkean roolin, jossa nähdään myös paljon paljasta pintaa. Russelin ohjauksessa on parasta ensimmäinen kolmannes mutta loppua kohti mentäessä on hieman liikaa puhuvia päitä, jotka käyvät keskustelua kameran kanssa.

Evan Goldberg, Seth Rogen : The Interview (2014) **½

Suositun jenkkiläisen talk-shown isäntä haluaa tehdä haastattelun Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin kanssa. Mahdollisuus tähän aukeaakin mutta samalla CIA näkee tilaisuutensa tulleen ja palkkaa parivaljakon salamurhaamaan koko ukon. Tästä elokuvasta ei jääne jälkipolville muuta muisteltavaa kuin elokuvan ympärillä pyörinyt kohu, joka johti elokuvan näytöksien sensurointiin. Elokuvana tämän on odotetunlaista mainstream-jenkki toimintakomediaa ja esim. katsoisin paljon mielummin uusiksi vaikkapa aiemmin katsomani This is the endin joka on about samaa genreä ja osin samoilla näyttelijöillä varustettuna.

Gareth Evans: The Raid 2 (2014) **½


Kuten arvelinkin, sisältöä ei ollut niin paljon että kahden ja puolen tunnin kesto olisi ollut mitenkään perusteltu. Loppupuolen hyvät toimintajaksot, erityisesti keittiömatsi, nostivat silti kokonaisuuden nippa nappa katsottavan puolelle.


Lee Jeong-beom: No Tears for the Dead (2014) **½


Vähän sama vika kuin yllämainitussa, eli mitään draamallista jännitettä ei saatu kovasta yrityksestä huolimatta syntymään, ja tappajasta suojelijaksi muuttuvan palkkamurhaajan saaga jäi aika geneeriseksi (joskin ihan hyvin toteutetuksi) räiskinnäksi.


Anatole Litvak: Act of Love (1953) ***½


Aivan hyvä melodraama amerikkalaissotilaan (Kirk Douglas) ja ranskalaistytön (Dany Robin) mutkikkaasta suhteesta. Nuori Brigitte Bardot nähdään pienessä sivuosassa.

76- Lee: The Case of Charles Peace (Kovo), Viktoriaanisen ajan murhatapaukseen perustuva brittiläinen halpistuotanto ei yllätä millään tasolla. B- elokuvaksi tarkoitettu filleri on tympeää ja innotonta patsatelua halvoissa kulisseissa. Ainoastaan pääosan Michael Martin Harvey saa papukaijamerkin tekemällä nimihenkilöstä kiehtovan moniulotteisen tiukoissa sosiaalisissa normeissa ja niitä hyväksikäyttäen toimivan mielipuolen. **

77- Daves: Cowboy (Kovo HD), Unohdettava karjanajo- western, missä Jack Lemmonin kaupunkilaisnuori pestautuu karjahommiin Glenn Fordin tiimiin. Matkalla opitaan miehisyyttä, moraalia ja rahan arvoa. Silti, ei tämä mikään Disney- teinileffa ole, Davesin tyyli on kauttaaltaan aika raadollinen ja synkkä etenkin ihmiskuvauksen saralla. **1/2

78- Hitchcock: Shadow of a Doubt (Epäilyksen varjo) (Kovo), Aukon paikkaus, Hitchin oma lempparileffa (näin väitetään) ja monien mielestä ensimmäinen mestariteos. Ja onhan tämä hyvä. Charlie- eno (Joseph Cotten) tulee tavisperheen luo kylään vuosien jälkeen, mutta mikähän tämä kaikkien idolisoima mies lopulta on miehiään, sehän tulee siskontyttären selvittää. 40-luvulla Hitchcock teki muutaman naispääosaisen elokuvan, missä vihjailtu uhkaa kasvaa lopulta todelliseksi juuri sillä tavalla, mistä Hitch on kuuluisa. Rebecca ja Noiduttu on ehkä tätä parempia, mutta tämä peittoaa (imho) myös klassikon maineessa olevan Suspicionin. Kaiken kaikkiaan Hitchin tuotannossa 50-luvun varjoon jäänyt 40-luku vaikuttaa itse asiassa myös aikamoiselta kultakaudelta. ****

79- Corman: Machine Gun Kelly (Kovo), Mukava nähdä nuortakin Bronsonia ihan pääosassa. MGK on hauska, Cormanin mittareilla älykäs ja hiottukin, tyylitelty ja oikealla tavalla sleazy kuvaus pienestä, epävarmasta miehestä, joka esittää suurta gangsteria. Bronson on loistava juuri tässä tulkinnassaan eikä leffassa muutenkaan juuri moitittavaa ole. Heikoin lenkki tässä on se, ettei Corman ole alunperinkään lähtenyt tekemään mitään suuren luokan gangsterikuvausta, eli välillä mennään sieltä, mistä aita on matalin. Mutta Gerald Friedin hauska ja leikkisä jazz- score auttaa paljon ja naispääosassa Susan Cabot, joka muistetaan lähinnä Cormanin heikommista ja kalkkunaisemmista leffoista, komppaa tosi hyvin vahvana naisena jolle miehensä heikkous paljastuu pikkuhiljaa. ***1/2

80- Dwan: The Restless Breed (Kovo), Allan Dwan on niitä ohjaajia, joilla on paljonkin kannattajia tietyissä auteur- piireissä. Hollywoodin vanhinta sukupolvea edustanut Dwan teki pitkän uran Hollywoodin huipulla ohjaamatta yhtään suurta klassikkoa. Restless Breed on aika tavanomainen kostowestern, missä Scott Bradyn Mitch lähtee rajaseuduille kostamaan isänsä kuolemaa. Kissana tässä kehrää nuori Anne Bancroft, joka onkin ainoa syy tämän teelmyksen katsomiseen. Kaikkien normaalien kaavoje jälkeen tässäkin päädytään kaksintaisteluun siellä lopussa. *1/2

12. Baron: Blast of Silence (1961) ***½

Vaikka film-noirin kultakausi taisi päättyä vuonna 1958 niin Blast of Silence tuo vielä genreen hyvää elämää. Pienellä budjetilla on tässä saatu näppärästi aikaiseksi varsin tiukka trilleri. Toisaalta pidemmän päälle vähän puuduttavalta tuntuva kertojaääni vie Blast of Silencelta hieman tehoja pois. Silti näppärää sekä suoraviivaista pienen budjetin film-noiria.

13. T.Scott: Top Gun (1986) ***½

Ei toiminut aivan niin hyvin tällä katselukerralla kuin viimeksi. Loppuryminöitä edeltävät junnaavat kohtaukset söivät nyt tehoja pois katselunautinnosta. Toisaalta nyt isolta screenilta katsottuna leffan hieno visuaalinen tyyli tuli paremmin esiin, etenkin auringonlaskussa kuvatut kohtaukset näyttävät tässä upeilta.

14. Bazzoni: The Fifth Cord (Giornata nera per l'ariete) (1971) **½

Vähän liian kaavamainen ja yllätyksetön giallo. Loppuratkaisukin jättää vähän ikävällä tavalla kylmäksi. Toisaalta visuaalisesti tässä on hieno tunnelma eikä Ennio Morricone epäonnistu soundtrackin kanssa tälläkään kertaa. Lisäpropsit täytyy vielä antaa hyvin pääroolissa murahtelevalle Franco Nerolle.

15. Toledano, Nakache: Intouchables (2011) ****+

Sopiva ja toimiva yhdistelmä huumoria ja koskettavaa draamaa. Soundtrackista vielä lisäpisteet.

16. Boetticher: The Tall T (1957) ***½

Ei tämä mennyt Boetticher-rankingissani Ride Lonesomen ohi, mutta kyllä tämä jatkaa mallikkaasti Boetticherin b-länkkäreiden sarjaa.

17. Cox: Repo Man (1984) ****½

Repo Man kuuluu omalla kohdallani niihin helmiin jotka tuntuvat vain paranevan uusilla katselukerroilla. Castista löytyy ensinnäkin monia hienoja roolisuorituksia kuten Harry Dean Stanton, Sy Richardson, Emilio Estevez sekä tietenkin Millerin roolissa loistava Tracey Walter. Soundtrack on myös täynnä asennetta, aivan kuten koko Repo Man elokuvanakin! The life of a repo man is always intense.

18. Sarafian: Vanishing Point (1971) ****

Ei toiminut aivan niin hyvin kuin edellisellä katselukerralla, mutta on Vanishing Point silti viihdyttävää katseltavaa. Soundtrack on pääosin rautaa, ja Cleavon Little on loistava Super Soulin roolissa.

Castellari: Quel maledetto treno blindato aka Inglorious Bastards (1978) On harmi, jos Tarantinon bastardsit nähnyt ja ehkä siihen pettynyt sivuuttaa tämän korkkarileffan ihan vain siinä luulossa, että kyseessä olisi uusintafilmatisointi. Ei, vaan täysin eri filmit ovat kyseessä samannimisyydestä huolimati. Ei tälle voi olla lämpiämättä, kun hunnia lakoaa joka toisessa otoksessa. Eikä mitään verenlentoa jää edes kaipaamaan. Oletan budjetin olleen sangen pieni, ja tämä elokuva varmasti onnistuu näyttämään paljon kalliimmalta kuin mitä se on oikeasti maksanut. Castellarin paskiaisista löytää mielestäni sen luontevan veijarimaisuuden, jota koetetaan Kelly's Heroesissa jotenkin väkinäisen tuntuisesti esiintuoda. Ja onhan loppu vaikuttava, koko maailman ja ihmiskunnan näköinen. ****

Balogh: Az Obsitos (1917) Elokuva, jota ei ollut nähnyt kukaan koskaan missään, kunnes sen sitten näki eilen Forssassa noin 20 ihmistä. Yksinkertainen, kaunis ja traaginen tarina, jonka katsominen on liikuttava kokemus sikälikin, että elokuva on selvästi aivan sydän verta pierren pelastettu totaalisen tuhoutumisen ja iäksi katoamisen kynnykseltä. On ollut varmasti madjaareilla hurjat fiilikset, kun on silmille vyörytetty utuinen unikohtaus, ja kamerakin liikkuu. Oma kouraisevuutensa tulee viimeisestä otoksesta, joka on jälkikäsitelty still-kuva. Artefaktina siis ehdotonta viiden tähden luokkaa, ja elokuvanakin soljuu mukavasti. ***1/2

Coscarelli: Phantasm (Yön kauhut, 1979) Aukko yleissivistyksessä paikattu. Mainiota proge-kauhuilua, jossa oldfieldiaaninen musiikki on olennainen osa kokemusta. Mutta etenkin kouluesimerkki siitä, ettei kaikkea kannata ‑eikä ennen kaikkea saa- selittää kauhugenressä puhki, jos lopputuotteen toimimaan meinaa saa'a. Elokuva luo hämärillä elementeillään oman painostavan maailmansa, joka aristoteliaaniseen kerrontamalliin tottuneita hirvittää. Toki on harmillista, että näin tämän vasta nyt: joskus myöhäislapsuudessa nämä tinkimättömät hautakamm(i)o-visiot olisivat oikeasti jääneet alitajuntaan pelottamaan mitä parhaimmalla, ahdistavimmista kuusnelospeleistä tutulla lailla. ****

Solondz: Happiness (Onni, 1998) Aukko ystävän yleissivistyksessä tukkoonpenetroitu. Täydellisyyttä lähentelevä, niin toimiva draamallinen kudelma kuin vain voi olla. Dylan Baker on loppuelämänsä merkitty näyttelijä. Mustaa aukkoakin armottomampi huumori on siellä jossain, jos vain haluaa, mutta komediahan tämä ei ole. Elokuvan totaalikamala jatko-osa, jonka nimeä en edes halua mainita, hämmentää edelleen suuresti, sen on oltava Solondzin teekkaripila, vedonlyöntihäviön tulos tms. Allekirjoitan sydänverelläni hänen ihmisnäkemyksensä, ja Happiness tulee olemaan omassa top-kympissäni varmaan loppuun saakka. Tulen onnelliseksi aina katsoessani tämän. Joy parka. *****

Pawlikowski: Ida (2013) Puolan lähihistoriaa armottomasti peilaava ja jumalaista mustavalkokuvaa vaihtoehtoisine rajauksineen tarjoava elokuva on yksinkertaisuudessaan ja kiireettömyydessään tyylikäs. Ulkoelokuvallisena kokemuksena tämä tosin harmitti vietävästi, kun tämän laatuelokuvaesityksen katsojien keski-ikä oli lähemmäs kuuttakymmentä. Hyvin kerrottu, kompakti, sympaattinen paketti, todellinen eloKUVA, joka pakottaa miettimään uudemmankin kerran juonen ‑tai vaikkapa äänen- olennaisuutta. ****

Gondry: L'ecume des jours (Mood Indigo / Päivien kuohu, 2013) Musiikkivideo- ja mainosmiehen perkeleenmoisen, kieromman sorttimentin näennäis-ameliehöttöilyn voi nähdä pelkkänä kikkailuna, mutta ilmeisesti Boris Vianin romaani on sen verran "mahdotonta filmatisoida"-osastoa, että tätä arvostaa jo kuvitussuorituksena. Mutta jos hiukankin arvostaa gilliam-caro-jeunet ‑akselin mielikuvituksenlentoa, tai vaikka Ray Harryhausenin stopmotion-käsityövisioita, rakastuu tähän nerokkaasti hömpäksi naamioituun ranskadraamaan jo ensimmäisen, hurjan viisiminuuttisen aikana. Enempää ei kannata sanoa, koska spoilautumiskynnys on matala. Erittäin taitava draamatrippi, jossa absurdi hauskuus ja sen kääntöpuolen kyyneleet kulkevat jos eivät nyt käsi kädessä, niin ainakin perä perää. ****1/2