Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2015

Dead Lands

Mainio maori-action. Tuo mieleen Gibsonin Apocalypton.

Kajaki

Yksinkertaisesta ideasta ammennettu hurjan intensiivinen ja nilkkaan sattuva sotadraama. Kovasti yritän miettiä onko 2010-luvulla tehty parempaa sotaelokuvaa, mutta ei tule äkkiseltään mieleen. Ja perustuu tositapahtumille, huhhuh.

Locke

Ja vielä yksinkertaisempi idea. Mies ajaa autolla Lontooseen, puhuu puhelimeen ja yrittää järjestää sekä työ- että kotiasioitaan. Toimii yllättävän hyvin.

Born Losers

Bikerit riehuvat ja raiskaavat naisia, kunnes puoli-intiaani Billy Jack astuu peliin. Taakia AIP-tuotantoa ja alkupuoliskoltaan varsin tykkiä b-elokuvaa. Harmi että naispääosa Elizabet James siirtyi aika nopeasti kirjalliselle puolelle. Nätti.

Spring

Aika mainio kauhurakkaustarina.

What We Do In The Shadows

Hiton hauska vampyyri mockumentary.

Human Centipede 3

Järkyttävän huono, mahdollisesti vuoden huonoin elokuva ja on tässä paljon paskaa on tullut nähtyä.

Manson Family Vacation

Duplas-veljesten tuotantoa, joten odotukset ovat korkeat. Dramedia alkaakin varsin lupaavasti äkkivääränä komediana, kun tuhlaajapoikaveli tulee kylään ja haluaa viettää laatuaikaa Manson-murhien tapahtumapaikoilla. Homman edetessä huumori vähenee ja tilalle tulee nillitystä lapsuuden epäoikeudenumukaisuuksista.

The Hungover Games

Heikko spooffikomedia, jossa oli muistaakseni n. neljä vitsiä joille nauroin.

Love

Gaspar Noen seksikomedia on elokuvakerronnaltaan ohjaajansa kenties taidokkain teos, sisällöltään ei.


Kiinnostavasti toteutettujen bylsimisten väleissä tarjoillaan yhdistelmä varsin maukasta mustaa parisuhdehuumoria, äärimmäisen korneja monologeja ja naurettavia latteuksia. Kliseistä kootun ja eittämättä tarkoituksellisen pinnallisen tarinan puolesta elokuvassa olisi aineksia ehkä n. 15 minuutin lyhäriin, mutta onneksi hieno rakenne ja komea kuvallinen kerronta kompensoivat sisällöllistä onttoutta. Ei kuitenkaan koko kahden tunnin ajan, joten pitkäveteisyydeltäkään ei vältytä.


Päräyttävässä (ja ironisessa) soundtrackissa jytisevät sulassa sovussa Carpenterin Assault on Precint 13 ‑teema, Erik Satien kliseeksi ajan myötä kasvanut Gymnopédie no 1, Profondo Rosso soundtrack ja tiesmitä.


3D on n. kahta kohtausta lukuunottamatta täysin turha lisuke. Nussiminen on nussimista, vaikka kuppikoko olisi mikä.

Suburra

Stefano Solliman uutukainen on sanalla sanoen upea korruptio/mafia ‑tarina.

78. Lynch: Twin Peaks: Fire Walk With Me (1992) *****-

Taisi olla kolmas kerta kun tämän katsoin, ja nyt myös ensimmäistä kertaa valkokankaalta. Leffateatterissa katsottuna Lynchin leffoista tuntuu välittyvän vielä astetta paremmin hänen taidokkuutensa kameran käyttöön, visuaalisuuteen tyylikkyyteen ja huikeaan musiikkiin käyttöön liittyen. Esimerkiksi "Bang bang" ‑baarissa tapahtuvat kohtaukset nousevat hienoihin sfääreihin juuri valkokankaalla, kun taustalla pauhaa jykevä rumpukomppi. Kun teatterista käveli ulos pimeään marraskuiseen iltaan, huomasi kuinka vahvan vaikutuksen FWWM teki tällä kertaa.

Ainoa pienoinen miinus tämän leffan kohdalla on edelleen se, että Moira Kelly ei vain tunnu uskottavalta Donnan roolissa ja se häiritsee etenkin Lauran ja Donnan välisissä kohtauksissa. Tämä silmällä pitäen täytyy vain kädet ristissä toivoa ettei TP:n kolmannelle kaudelle tehdä samanlaisia recastauksia, mieluummin vaikka sitten kokonaan uusi hahmo tilalle kuin tällaisia paikkauksia.

79. Gabaeff: The Sand (2015) *

Tylsä ja puuduttava teinikauhuleffa. Komedia olisi pitänyt vetää enemmän överiksi jos tästä olisi halunnut oikeasti viihdyttävän leffan.

80. Thelin: Emelie (2015) **½

Ajoittain tämä tuntuu köyhän miehen The Babadookilta. Kai tämä on enemmänkin trilleri kuin kauhuleffa, toisaalta tunnelmaa pyritään nostattaa mutta oikeastaan mitään erityistä ei tapahdu edes ensimmäisen tunnin aikana. Sen jälkeen alkaakin olla liian myöhäistä yrittää rakentaa kuumottavaa fiilistä, vaikka hyviä väläytyksiä joukossa onkin. Sarah Bolgerin pääroolista pienet plussat.

81. Gordon: Re-Animator (1985) ***½

Teatterissa tuli tällä kertaa todistettua Re-Animatorin toimivuus vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Monista uusista kauhuleffoista ja kauhukomedioista puuttuu sitä jotain mitä Re-Animatorin kaltaisissa kasarileffoissa on. Esimerkiksi Jeffrey Combs on alusta asti aivan mahtava pääroolissaan ja gore-efektit näyttävät edelleen sopivan limaisilta (tästäkin saisivat nykypäivän CGI-spedet ottaa mallia).

Soi Cheang: SPL II: A Time for Consequences (2015) ***


Ohoh, Tony Jaa on pitkästä aikaa päässyt hyvään elokuvaan ja saa jopa näytellä! Vuoden iloisin yllätys.


Lee Unkrich: Toy Story 3 (2010) ***


Päiväkotilapset hakkaavat lelujaan hullun lailla, mutta yksityiskotien lapset leikkivät nätisti: tässä on tärkeää sanomaa meille kaikille. On pysyttävä valppaana, ettei kollektivistinen mädätys pääse vallalle yhteiskunnassa ja riistä meiltä karheaa individualistisuuttamme ja vapauttamme.


Michael Curtiz: Mildred Pierce (1945) ****


Hieno melodraaman ja film noirin risteytys. Crawford vetää mahtavan roolin.


Raoul Walsh: They Drive by Night (1940) ***


Kiinnostava työläisdraama, joka lopussa muuttuu oikeussalidraamaksi. Nokkelaa sanailua ja Ida Lupino kiimaisena femme fatalena.


Raffaello Matarazzo: Torna! (1953) ***


Matarazzon viides Sanson/Nazzari ‑kollaboraatio muistuttaa juoneltaan hyvin paljon Catenea ja Sansonkin näyttää jotenkin pöhöttyneeltä, mutta taattua Matarazzo-laatua silti.


Maurice Pialat: L'Enfance nue (1968) **


Ok lapsuuskuvaus, vähän tylsä. Ohjaajan tavaramerkiksi muodostunut raaka realismi on menettänyt tehojaan, koska sitä on sittemmin käytetty niin paljon.

Shocky (5.11.2015 14:27)

Näytöksessä oli paikalla ilmatieteen laitoksen mars-porukkaa, jotka olivat suht. tyytyväisiä tieteeseen, paitsi siihen että Marsin ohuessa ilmakehässä muka olisi lennellyt kiviä kuten alun myrskyssä. 

Juttua myrskykohtauksen tulkinnasta/toteutuksesta suhteessa todellisuuteen: http://www.forbes.com/sites/brucedorminey/2015/08/31/rethinking-the-martian-why-dust-storms-wouldnt-sabotage-a-real-mars-mission/

Hyena

Pikauusintana tämä Gerard Johnsonin hieno kyttäjännäri viime vuodelta, nyt britti-Netflixissä.

Beasts of no Nation

Netflixin se virallisesti ensimmäinen oma elokuva. Ja hyvä elokuva onkin. Saa nähdä mitä tapahtuu elokuvateollisuudelle pään avauksen myötä, mutta ainakaan laatu ei ole kärsimässä – päin vastoin. Helposti voi luetella missä kohtaa perinteisillä isoilla studioilla nikottelee tämänlaisen väkivaltaisen ja epäkorrektin lapsisotilasdraaman tuottaminen. Joten hyvä näin.

Bandit vs. Samura Squadron

Goshan kepeä, mutta asenteeltaan tiukka samuraitarina päihittää ohjaajan monet teokset ainakin veren määrässä. Hienoa vanhan ajan veripussimaalailua.

13 Assassins

Miiken upea samuraielokuva oli jostain syystä jäänyt väliin. Mulla on idea: jos Miike lopettaisi kokonaan niiden hassuttelujen tekemisen ja tekisi jatkossa tällaisia perinteisia samurai/yakuza-juttuja?

***Night Visions***

(Love)

Turinat olivatkin jo edellisessä postissa.

Yakuza Apocalyptica

Ei vaiskaan otetaan läppä takas. Vanhan mallin yakuza-Miikeä, hyvässä ja pahassa. Eli nerokkaita yksityiskohtia, hyvää mustaa huumoria ja milloin tää loppuu?

Scherzo Diabolico

Adrián García Boglianon elokuvat ovat toistaiseksi menneet ohi, mutta tämän perusteella täytynee tutustua enemmänkin miehen ohjauksiin. Pirullinen trilleri pitää otteessaan, vaikka muutamat juonenkäänteet ovatkin vängällä vedettyjä.

Hardware

Oijjoi klassikko kankaalta ja hyvältä kopiolta.

Der Bunker

Kasvutarina saksanmaalta on suhteellisen maittavaa kummailua. Ai herran jestas, festareiden ehkä paras (kohdalle sattunut) uusi elokuva osui heti yön alkuun. Katsokaa ihmeessä, jos diggaatte outoilusta.

Cherry Tree

Toimiva saatananpalvonta/Rosemary/jne. kierrätys. Vika kuva oli kyllä yön mahtavinta lopetusantia.

42nd Street Memories

Kiinnostavaa muistelointia. Ei haitannut vaikka välillä tuli otettua päikkärit tai parit.

Bite

Kohtalaisen toimivaa ja limaista bodyhorroria. Varsinainen Lady Fly. Kehystarina oli ikävä kyllä vähän köykänen, joten intensiteetti jäi puolitiehen. Ei niistä ihmisistä vain hirveästi välittänyt.

Gun For Jennifer

Uusintakatselussa vuosien takaa. Erinomainen vanhan liiton väkivaltainen eksploitaatioelokuva edelleen. Sääli että loppukähinöissä vähän simmuja jo painoi, ei ihan jaksanut.

Miami Connection

Uhhuh. ♫♪ "Against the ninjaaaa" ♫. Woo-sang Parkin Ninja/Biker/kasarirockmusikaali oli juuri oikenalaista huttua päätöselokuvaksi. Diggasin jokaisesta juustominuutista.

Neil Burger : Limitless (2011) ***

Elämän iskemä kirjailijamies saa apua nykyiseen taantumaansa tutulta diileriltä, jolta liikenee testierä uutta testaamatonta huumetta. Käytön vaikutus on sellainen, että miehen aivokapasiteetti starttaa täyteen voimaansa ja hänestä tulee eräänlainen yleisnero, joka pystyy hoitamaan asiat usemallakin elämän rintamalla täyden kympin arvoisesti. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin huumeen saatavuus ja sen aiheuttama jälkitila. Kohtuu onnistunut mainstream trilleri.

Lisa Cholodenko : The Kids Are All Right (2010) ***

Lesbopariskunnan lapset tuovat biologisen isänsä mukaan kuvioihin ja perhesuhteet menevät sekaisin isän kiinnostuessa toiseen perheen äidistä. Hyvillä näyttelijäsuorituksilla varustettu ihmissuhdedraama. Tuntui kuitenkin etten ollut elokuvan kohdeyleisöä.

David Ayer : Sabotage (2014) **½

Sadistinen ja väkivaltainen actionelokuva jossa iso-Arska esittää D.E.A.:n erikoisyksikön vetäjää. Tuntui jotenkin halvalta ja menee tasollisesti samaan laariin kuin Arskan The Last Stand ja Syltyn Bullet to the head eli täysin kertakatsottava elokuva.

John Boorman : Excalibur (1981) ***½

Komeasti lavastattu miekka- ja magia-elokuva kuningas Arthurista ja pyöreän pöydän ritareista. Ei kylläkään yllä kerronnallisesti Boormanin parhaitten tasolle, joten tällä kertaa en yhdy Elitistin pääsivun arvosteluun.

Robert Harmon : The Hitcher (1986) ****

Liftarijännitystä parhaimmillaan. Vaikka elokuva on sinänsä periaatteessa varsin simppeli, niin hienosti kuvattu ja ohjattu jännäri osaa pitää otteessaan. Rutger Hauer tekee yhden kaikkien aikojen parhaita pahisrooleja. Tästä tulee monessakin mielessä mieleen Duel, joka on kanssa vastaavanlainen, loppumattomalta tuntuva painajainen tien päällä.

10 to midnigt-****

j. lee thompson ja Bronson toimii, kannatti hommata Twiligt Timen bluray

Texas Chain saw Massacre 1974 *****

Ei ihan eka kerta, hämmentävä elokuva, kömpelökin hauska ja klassikko

Texas Chain saw Massacre 2 1986 ***

En oikein ymmärrä ideaa, kuitenkin taas häiriintynyt, komedia, mutta sitten taas rankkaa ei

hauskaa väkivaltaa ota tästä selvää...

Wheels of Fire ***

Vähän tylsä mutta puolikova

Dr No, Istanbulissa, Goldfinger klassikkoja

Pallosalama ****

Älä kieltäydy kahdesti ****

(Aloitin jälleen kerran bond sarjan uuden leffan takia)

Välissä paremman puoliskon kanssa SkyFall periaatteessa 4 tähteä kun nykyleffan tasot aika persiistä

, mutta jos vertaa noihin klassikko bondeihin niin 2/5

223- Mendes: Spectre (Leffassa), Vahvan alun jälkeen ensin keskinkertaisuuteen sortuva ja loppua kohden senkin riman alittava turhake. Ekan toimintakohtauksen tasolle ei päästä enää loppupuolella ja loppupuolen väkinäinen "draama" sen enempiä paljastamatta herättää suurtä myötähäpeää. Huono. *1/2

224- Sturges: Joe Kidd (Kovo), Todella kovan tekijäkaartin "sukkana kaislikkoon"- tyypin rimanalitus. Sturges ohjaajana, Elmore Leonardin kässäri, Eastwood, Robert Duvall ja John Saxon komeljanttareina, Lalo Schifrinin musat, Bruce Surtees kamerassa, Ferris Webster leikkajana... Lopputulos on yllätyksetön ja jotenkin jäykkä kliseekimppu joka tuntuu käyvän koko ajan kolmosvaihteella. **

225- Ford: The Fugitive (Kovo), Mestari Fordin ohilyönti, visuaalisesti kiinnostava mutta temaattisesti vaisu leffa, missä pakolaispastori seikkailee nimettömässä Latinalaisen Amerikan maassa vastassaan julma kommarimilitantti. Legendan mukaan Fugitive oli Fordin omia suosikkeja tuotannostaan, ja onhan se erilaisuudessaan kiehtova. Mutta ei tätä mitään kiirettä toista kertaa ole vilkasta ihan lähitulevaisuudessa. *1/2

226- Dmytryk: Farewell My Lovely (Murder My Sweet) (Kovo), Noir klassikko, monien mielestä ihan parhaita Chandler- filmatisointeja. En nyt ihan lähtis olemaan samaa mieltä, mutta ymmärrän miksi jotkut tykkää. Mulle FML jää vähän väliinputoajaksi. Dick Powellin Marlowe on karski mutta herkkä pääosassa, tosin Bogie on karskimpi vielä. Powell on pohjimmiltaan rehti ja naiivikin partiopoika, joka kärsii välillä puhtoisuudestaan, Altman tuo taas tämän puolen paremmin esille Elliot Gouldin avulla Long Goodbyessä. Dmytrykin ohjaus on kepeää ja viihdyttävää ja toimivan lakonisen minä- kertojan avulla FML saavutta kyllä jonkinlaisen noirin keskipisteen muodon tasolla. Mutta sisältöä jää uupumaan. ***

227- Cates: I Never Sang for My Father (Kovo), Heikohko näyttelijöiden varaan rakennettu filmatisointi on nykypäivänä unohdettu (syystäkin) lähes tyystin, mutta on mielenkiintoinen aikakautensa lapsena: sekä Melvyn Douglas että Gene Hackman saivat tästä kikkareesta Oscar- ehdokkuudet vuonna ‑70. Mikä ehkä kuitenkin kertoo enemmän siitä kaaoksesta, minkä New Hollywood sukupolven esiinmarssi aikaansai pari vuotta aikaisemmin. Ei tiedetty ketä palkita... Luokaton ja mielikuvitukseton isä- poika genren turhake unohtuu yhta nopeasti kun seuraava devari lentää sisään masiinaan. *

Gosta-Gavras: Missing  ****

Chile syyskuu 1973. Sotilasjuntan vallankaappaus Pinochetin johdolla, jonka Nixon ja Kissinger oli hyväksynyt. CIA tuki ja auttoi suunnittelussa ja monilta osin toteutuksessa. Huikea draama mutta lähentelee jo jännitystä. Jack Lemmon todisti jälleen, että hän hallitsi kaikki genret. Elokuvan kuuluisa repliikki " Millaisessa maailmassa oikein elämme?" Eipä voisi paremmin kysyäkään runsaat neljäkymmentä vuotta myöhemminkin.

Argento: Il gatto a nove code  ****

Näitä ei enää tehdä! Morriconen musiikki krunaa kokonaisuuden. Vaikka switcblade ei sivaltelekaan verisimpien giallojen tapaan ei tästä veretöntä ja tylsää saa tekemälläkään. Lopetus on tyylikäs.

Chazelle: Whiplash *****

Vuoden paras elokuva, jonka olen katsonut, ei epäilystäkään. Antoi oikeasti uskoa, että 2000-luvullakin tehdään mestariteoksia. 

82. Mora: Communion (1989) ***

Kyseenalaisesta aiheesta on saatu kasattua varsin mukava ja ennen kaikkea tunnelmallinen leffa kasaan. Selvää on että Christopher Walken toimii Communionin kantavana voimana, useassa kohtauksessa mennään hänen toimesta sopivasti huumorin ja oudon rajamailla. Soundtrackista (Eric Clapton teemabiisissä mukana!) myös plussat. Välillä homma menee liian junnaavaksi ja koomiseksi, mutta näitä heikkouksia paikkaavat aiemmin mainitut seikat varsin hyvin.

83. Horn: We Are Twisted Fuckin' Sister! (2014) ***+

Tykkään enemmän niistä musadokkareista joissa käydään tietyn artistin tai yhtyeen ura läpi kokonaisuudessaan. Tämä Twistaridokkari edustaa sitä tyyliä missä dokkarin aikajana loppuu siihen pisteeseen kun bändi on todenteolla lyömässä läpi. On tässä kuitenkin rutkasti viihdyttäviä hetkiä ja hyviä livepätkiä, vaikkakin yli kahden tunnin kestosta olisi voitukin pätkiä jotain pois.

84. Wise: I Am Thor (2015) ***½

Hauska dokkari John Mikl Thorista, vaikka hyvin vaihtelevasta kuvanlaadusta huomaakin kuinka monen vuoden ajan tätä dokkaria onkaan kuvattu.

85. Heitker: Wacken 3D (2015) **½

Dokkarin tarkoitus on välittää niitä fiiliksiä mitä voi Wackenissa kokea, mutta aivan nappisuoritus tämä ei kuitenkaan ole. 3D vaikuttaa puolittain aivan turhalta lisältä tässä, ja oikeasti kovien nimien livevetoja olisi voitu näyttää tässä hieman enemmän.

86. Statler: Soaked In Bleach (2015) ****

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä dokkari Kurt Cobainin murhakeissistä. Onnistuu nostamaan esille varsin kummallisia yksityiskohtia Cobainin kuolemaan liittyen ja asettaa koko homman uuteen valoon.

Wolf

Jim Taihuttun ohjaama katu-uskottava tarina lähiöiden kasvatista, joka linnasta päästyään häilyy ammattirikollisuuden ja ammattiurheilun välimaastossa. Hyvää settiä Hollannista.

The Gunman

Sataprosenttinen keskinkertainen mainstream-trilleri, jossa huippunäyttelijät kävelevät roolinsa läpi perusmaneereitaan käyttäen. Elokuvan juoni on katsojalle selvä n. 20 minuutin jälkeen. Toivottavasti toimii kuitenkin Franzenille potkulautana parempiin ja isompiin rooleihin.

Outcast

Sujuva, semikiinnostava ja verinen pikkuspektaakkeli, jonka taso nousee pari leveliä loppuvaiheessa kun Cage astuu kuviin lyhyine traagisine dialogin pätkineen. Niissä räkä lentää ja keho puhuu. Ja Cagella on toinen silmä kiinni. Tiukasti.

Redeemer

Niin käpästi näytelty ettei mitään imua synny. Toisaalta varmaan ihan hyvä ettei päänäyttelijä edes yritä näytellä, vaan tappelujen välillä lähinnä seisoo pää huppuun piilotettuna. Kiitos brutaalien tappeluiden, yritelmä on kuitenkin varsin kivuton katseltava.

Safelight

Mukava pikku leffa, raajarikon hylkiön ja truckstop-huoran ystävyydestä. Juno Temple on kyl ihku näissä white trash ‑rooleissa.

Sitten ranskalaisen elokuvan viikko:

Mea Culpa

Mea Culpalla Fred Cavayé sementoi asemaansa eurooppalaisen toimintatrillerin ykkösrintamassa – vaikkei ihan elokuvan À bout portant (2010) tehoihin ylletäkkään. Perinnetietoisen säälimätön ja kyyninen policier, varustettuna turboahdetulla toimintamoottorilla.

A Gang story (Les Lyonnais 2011)

Olivier Marchalin testosteronin katkuisessa katselmuksessa vanhan liiton ryökäleet joutuvat huomaamaan, että ammattirikollisuus on ala, josta harvoin jäädään eläkkeelle. Ainakaan hengissä.

The Prey

Eric Valetten genrehybridi alkaa rajuna vankiladraamana ja muuttuu vaivihkaa tiukaksi "race against time" ‑trilleriksi. Kinemaattinen, dynaaminen ja messevien juonenkäänteiden täysosuma.

If You Don't, I Will

Sophie Fillièrsin erinomainen anti-romcom on riipaisevan tarkkanäköinen kuvaus tavallisen parisuhteen tavallisesta lopusta. Noin yhdellä ilmeellä läpi elokuvan näyttelevät Emmanuelle Devos ja Mathieu Amalric ovat huippuvedossa ja musta huumori on niin rutikuivaa, että kurkussa tuntuu karhealta.

Paris Countdown

Mitä on luvassa, jos huumekauppa menee pieleen ja sitten todistat Juarezissa kartellin miestä vastaan? No, hengenvaarallisia ongelmia tietty. Ei mikään ikimuistettava teos, mutta sujuva ja hyvällä energialla maaliin asti rullaava genre-elokuva. Olivier Marchal vaihteeksi kameran toisella puolella.

24 Days

Tositapahtumiin perustuva kidnappausdraama ei aivan nouse lentoon, mutta kylmäävä tarina pitää kyllä takuuvarmasti otteessaan.

Harry, un ami qui vous veut du bien

Viisihenkisen perheen ryvettynyt arki ottaa outoja askeleita, kun vanha koulukaveri Harry tulee vierailulle ja jää seuraan hengailemaan. Maittavan musta hitchcockilainen jännityskomedia. Pako-jäbän tuotantoyhtiö tästä oli jossain vaiheessa vääntämässä uusintaversiota. (predict: huono tulee, jos koskaan tulee)

Hiljaisempaa ollut, TV-sarjat varastaa vapaa-ajan.

99. The ABC:s of Death 2 (netflix) ** Kauhuantologia, joka antologioille ominaisesti on hyvin epätasainen. Muutama onnistunut lyhäri silti mukaan mahtuu.

100. Get the Gringo (netflix) **** Hah, tämä oli varsinkin alkupuolella oikein hyvä! Meksikolainen vankilameininki on tylyä mutta homma ei mene synkistelyksi, päinvastoin. Gibson osaa vielä.

228- McGowan: The Magnificent Seven Ride! (Kovo), väkinäinen, innoton ja TV draamamaisesti ohjattu jatko-osa western ei juurikaan tuo lisäarvoa sarjaan.Lee van Cleef murisee rutiinilla pääosassa, mutta muuten seitsikko on roolitettu tusinaisilla TV näyttelijöillä. Ei missään nimessä vastenmielinen, mutta sanalla sanoen: turha. **

229- Crowley: Brooklyn (Leffassa), useammankin TV yhtiön valkokankaalle tuottamaa kuuluisaan kirjaan pohjautuvaa "laatudraamaa", mikä lienee yksi pahimmista kirosanoista tällä hetkellä. Pelkästään dialogin ja muutaman maisemakuvan ympärille rakentuva kertomus nuoren irkkutytön emigraatiosta 40-luvun lopun New Yorkiin on toki sisällöltään kiinnostava ja varmasti rehellinen kuvaus aiheen tiimoilta. Mutta kun draama on pientä ja kuvitus pikkusievää on lopputulos helposti katsottavaa kepeää draamaa komedia- ja nostalgiamausteilla. **

230- Hamer: Kind Hearts and Coronets (Kruununpäitä ja hyviä sydämiä) (TV Re-), Ealingin kuuluisimpia ja samalla kaikkien aikojen parhaita brittileffoja on tämä häpeilemättömän nokkela, mutta samalla sympaattinen raasto brittiläisen yläluokan kliseisiin siinä määrin, missä keskiluokka ne määrittelee. Aivan loistava käsikirjoitus, hyvät roolitukset ja kerronnan sävyn hallinta on tässä kaikki aika huikealla tasolla. Mestariteos. *****

231- Powell & Pressburger: The Red Shoes (Punaiset kengät) (DVD Re-), Kaikkien aikojen brittileffoja tämäkin, mutta toimii ihan kokonaan toisella levelillä, mitä hillityn nokkela KHAC yllä. Varsin epä- brittiläisesti kokonaan taiteellisen tunteen kuvaamiseen keskittyvä kollektiivinen sielunmaisema kertoo paitsi baletin tekemisestä, mutta sama näkemys pätee toki myös elokuvaan. Red Shoes on monella tavalla ainutlaatuinen ja rohkea "ei tästä edemmäs" taideleffa (siis aiheen puolesta), että usein unohtuu se, miten Powell on yksi elokuvan historian suurimmista visualisteista. Kaikki kuvat ovat paitsi elokuvan sisäistä todellisuutta, myös samalla jokaisen hahmon sisäistä kokemista. *****

232- Sjöström: The Phantom Carriage (Körkarlen) (Ajomies) (Leffassa, DVD projektio), Itä- Lontoon normaalisti kuvottavalla turisti- ja hipsterialueella Shoreditchissä, Brick Lanen poikkikadulla, on pieni taide- ja erityisesti mykkäleffoihin erikoistunut mediateekki jonka pienessä leffateatterissa näytetään joka päivä yksi leffa kello 8. Kun ei ollu muutakaan tekemistä, niin päätin suunnata mestoille vilkasemaan Ajomiestä, mikä suurena aukkona sivistyksessä vielä sattumien oikusta möllötti. Ja olipa aikamoinen jysäys. Sjöströmiä oli aiemminkin aika hyvin hallussa, Ruotsin merkkiteokset kuin myös Hollywoodin merkkipaalut, mutta Ajomies jostain syystä jäänyt tsekkaamatta. Mutta ihan selkeästi Ajomies on SJöströmin ruotsalaisista leffoista paras. Ja Hollywood- tuotelmistakin vain He Who Gets Slapped ja mestarillinen The Wind menevät edelle. Kerronnan erikoslaatuinen (ja en nyt tarkoita "tekoaikaansa nähden), moniulotteinen takaumarakenne ei ole mikään kikkailu, vaan todella taitavasti eri aikatasoja yhdistävä ja hienoja henkilöhahmoja syventävä kudos, joka hipoo täydellisyyttä. Vaikka kerronnan kohteena on sosiaalinen asema (Ruotsissa ennen hyvinvointiyhteiskuntaa) ja päähenkilöiden kohtalot ovat riippuvuuksien ja kulkutautien armoilla, ei Ajomies sisällä kuitenkaan suoraa yhteiskunnallista kritiikkiä. Sjöströmin (ja siis alunperin Selma Lagerlöfin) hahmot ovat totaalisesti omista motiiveistaan punomansa verkon vankeja ja ainoa asia, mitä jokainen tässä leffassa etsii on anteeksianto. Kukaan ei ole hyvä, kukaan ei ole paha, ainoa vakio tässä kaikessa on kärryillään aavemaisesti liikkuva kuolema. Visuaalisesti ja tunnelmallisesti Sjöströmin tapa yhdistää alkeellisia, mutta samalla täydellisiä erikoistehosteita kummitustarinassa tuo hienosti etäännyttävää särmää David Holmin elämäntarinalle. Monesti mainitaan, miten Bergman ihaili Ajomiestä, mutta yllyttäisin tässä kaikkia katsomaan näin Joulun alla ensin ajomiehen ja sitten It's a Wonderful Lifen verrokkeina. (vaikka toki tuo järjestys on "sinänsä" väärä, Capran katumus ja anteeksianto sattuu Amerikkalaisittain joulunaikaan, Sjöströmin vastaava uuteen vuoteen.) *****

233- Freeland: Flying Down to Rio (Kovo), Astairen ja Rogersin ensimmäinen yhteistyö saattaa tuoda faneille pettymyksen ensikatselulla, legendat ovat tässä sivurooleissa nykyään unohdetun Gene Raymondin ja vähemmän framilla olevan Dolores Del Rion takana. Teknisesti alkeellinen, mutta samalla visuaalisesti kunnianhimoinen varhainen äänimusikaali ei pärjää millään tasolla parin varsinaisille leffoille, mutta tarjoaa vajaan puolitoista tuntia harmitonta ajanvietettä muutamalla mukavalla musikaalinumerolla maustettuna. Pirteä, mutta samalla vähän karismaton oli tämä. **

Hot Girls wanted

Kiinnostava (hei, on täs ainakin nättejä vosuja!) dokkari Miamissa kukoistavassa amatööripornopisneksestä. Eipä sinänsä saa paljon uutta irti aiheesta.

Los Angeles Plays Itself

Messevä, pelkästään elokuvaklipeistä koostettu, dokkari Los Angelesista. Tätä olisi helposti katsonut toisetkin kolme tuntia, enkä yhtään liioittele.

Electric Boogaloo

Cannon-dokkari on ihan sitä itseään. Yhdistelmä muistelevia päitä, mahtavia klippejä ja rakkautta aihettaan kohtaan. Edellisen tavoin, tässä olisi hyvä pitää kynä ja paperia vieressä, jotta ehtii kirjoittaa leffojen nimiä ylös.

Overnighters

Huippudokkarista kommentit dokumenttikeskustelussa.

BMF: The Rise & Fall Of A Hip Hop Drug Game

Heh, tv-dokkarimainen katsaus yhteen onnistuneimmista ja päheimmistä kokkeliringeistä koskaan. Tavallaan harmi että fedit saivat jampat kiinni, ennen kuin imperiumi nousi isoksi tekijäksi musapuolella. Mutta joo kyllä tämä kulmia nostattaa kerran jos toisenkin.

The Borrower

John McNaughtonin höntti ja sopivasti graafinen scifi-kauhu edustaa osuvasti loppuaikojen Cannon-kreiseyttä.

Dealer

Ah, perinteinen "iso diili menee pahasti pieleen" ‑tyyppinen stoori pikkudiileristä, joka haluaisi vielä vähän lisää massia, niin voisi lopettaa hommat. Yeah right.

Tracks

Laatudraamaa, jota ei enää seuraavana muistele.

Doomsdays

Äkkiväärä musta komedia kaveruksista jotka murtautuvat taloihin asuakseen niissä aikansa. Nauratti hetkittäin.

Rhymes For Young Ghouls

Intiaaniteinari diilaa pilveä reservaatissa ja astuu paikallisen Ison Kusipään varpaille. Kohta sattuu jotain leukaan.

Reservaattielokuvissa on usein jotain hyvin symppistä, niin tässäkin.

saamari että lagaa pahasti näiden kirjaaminen.. here we go: 

134. Valerie and Her Week of Wonders ****+
Ainutlaatuinen tunnelma. Seksikäs, creepy, unenomainen.

135. Streets of Fire ****+
The Warriorsille ei tullut jatko-osaa, mutta Streets of Firen voi kuvitella samaan maailmaan. Näkyvin linkki on Deborah van Valkenburgh, eli Warriorsin Swanin mukaan tarttuva hoito. Nerokkaimmat roolisuoritukset hoitavat Willem Dafoe ja Bill Paxton. Pääosassa melko coolina Michael Paré, mies josta olisi voinut tulla uusi Tom Cruise, mutta sen sijaan hänellä on nyt maailmanennätys Uwe Boll ‑leffoissa esiintymisessä (15 nimikettä!). “You know some of you guys have some cute little asses. It'd be a real shame if I had to blow'em off.”

136. Doomsday ****½
Yksi aikojemme aliarvostetuimmista. Mad Max: Fury Road + Game of Thrones + ties mitä. Asenne on: haulikolla puoli päätä pois. 

137. Back to the Future Part II ****
Harmi että paras osa eli tulevaisuus.. äh siis menneisyys.. 2015 vuosi enivei, on heti alussa – lopun kohellukset 50-luvulla eivät enää niin paljoa kiinnosta. 

138. Hard Candy ***½
Mainio idea, ja sitä en tajua miten Ellen Page about 18 vuotiaana voi näyttää noin lapselta. Lopussa Hard Candy harmittavasti karkaa villisti kirmaamaan typeryyksien ja epäuskottavuuksien lakeuksille. 

139. SPECTRE ****
arvostelu etusivulla