Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2015

19. Godard: Pierrot le Fou (1965) ***½

Tunnelmansa puolesta mainiota katseltavaa. Kesäinen ja helteinen tunnelma välittyy kyllä tästä hienosti. 60-luvun puolenvälin tyylikkyys on myös Godardilla tässä näppärästi esillä, ja Anna Karina on totta kai ihastuttava ilmestys pääroolissa. Juonen puolesta ei ehkä mikään onnistunein kokonaisuus, mutta kepeän tunnelmansa puolesta kyllä.

20. Quintano: Loaded Weapon 1 (1993) **½

Kyllähän tämän läpi katsoo itse asiassa varsin kevyesti, onneksi Loaded Weaponia ei ole venytetty liian pitkäksi, siitä plussat. Emilio Estevezia on mukava seurata Riki Sorsa ‑lookissaan ja onhan Samuel L. Jackson hyvä tässä myös. Ei tämä mikään Naked Gun ole, mutta sellainen kepeä köyhän miehen Hot Shots lienee silti oikea nimitys tässä kohtaa.

21. Lynch: Mulholland Drive (2001) *****

Kolahti edelleen hienosti, olikohan neljäs vai kolmas katselukerta.

22. Lynch: Blue Velvet (1986) *****

Aikalailla samat sanat tämän kohdalla. Tällä katselukerralla oli mukava kiinnittää huomioita niihin juttuihin jotka tekevät tästä ikään kuin Twin Peaksin esiasteen (sountrack ja nainen pulassa-teema).

23. Ward Byrkit: Coherence (2013) ***½

Pienellä budjetilla (50 000 dollaria!) on saatu tässä aikaiseksi varsin toimiva ja hyvin etenevä sci-fi henkinen jännäri. Olisi mielenkiintoista nähdä mitä Ward Byrkit saisi aikaan isommalla budjetilla tulevaisuudessa, vai oliko pienellä budjetilla pelailu tässä kohtaa vain hyvä asia.

24. Corman: The Intruder (1962) ***½

Olihan tämä edelleen varsin vaikuttavaa katseltavaa. William Shatnerilta aivan mainio päärooli!

91- Rilla: Piccadilly Third Stop (Kovo), Brittihalpis 60-luvulta missä playboy yrittää ryöstää riisivaltion suurlähetystön kassan. Aika laiska ja heikko esitys, alkupuoli laahaa pahasti ja kun itte ryöstöön päästään on sekin aika mekaanisen arvattava pala. Ei vastenmielinen, mutta aikalailla unohdettava. **

92- Mate: Siege at Red River (Kovo), Van Johnson ja Joanne Dru peruswesternissä, missä Etelän desantit koittavat saboteerata Pohjoisen huoltolinjoja. Totaalisen keskitasoinen pläjäys tämäkin, ei mitenkään erityisen huono mutta kauttaaltaan keskinkertainen. Joanne Dru tosin on aina valttia! **

93- Hall & Williams: Big Hero 6 (Leffassa), Disneyn seuraaja Frozenille (ajallisesti) on sitten tietysti poikien elokuvaa, missä insinörteistä tulee supersankareita ja kevyttä kostoteemaa on ilmassa. Tätä on hypetettykin jonkin verran, mutta ei ainakaan mulle iskeny. Toki animaation taso (katoin 2D version) on loistavaa ja Pixarin vaikutus näkyy tässä selkeästi kässärinkin tasolla (John Lasseter tässä yhtenä tuottajana). Pieni pettymys, odotin vähemmän kaavamaista menoa jollain tavalla. Turvallista Disney/ Pixar laatua. (Alkukuvana tässä oli hupaisa koiralyhäri Feast, sille: ***1/2) Big Hero 6:lle **1/2

94- Liu: The Spiritual Boxer (Shen da) (DVD), Hauska kungfu komedia alan parhaasta tallista. Huijarimestarin oppipoika joutuu ottamaan vastuuta ja oppii elämää ja tapoja kiinalaisessa pikkukaupungissa. Hieman hitaasti käynnistyvä leffa pääsee vauhtiin puolenvälin jälkeen ja kehittyy siitä kivasti hulppeaan loppukliimaksiin. Shaw'n tuotantoarvot ja kuvaus takaavat sen, että tässä on kauttaaltaan semmoinen paremman A-ryhmän tuntu, komedioinnista huolimatta. Tykkäsin, mihin tosin saattoi vaikuttaa se, ettei ole tullu viime vuosina pahemmin SB-leffoja katteltua. ****

95- Thompson: North West Frontier (Kovo HD), Joskus tulee vastaan leffoja, jotka kannattaa katsoa jonkin osa- alueen takia pelkästään. NWF on juuri sellainen: kaavamainen, arkisen rasistinen "britit Intiassa"- genren hapatus, missä uljas, mutta jäykähkö kapteeni (Kenneth More) joutuu nuoren, tappouhan alla elävän prinssin kaitsijaksi vaaralliselle junamatkalle kapinallisten linjojen läpi. Lauren Bacallin pippurinen kotiopettajatar tuo maustettta meininkeihin mutta ainoa mainittava meriitti tässä on Geoff Unsworthin loistokas scope- kuvaus. Sekä ahtaassa (studio-) junassa, että uljaissa ylänkömaisemissa Unsworth luo vision kauniista, mutta vaarallisesta maasta joka yksinään vakuutta enempi mitä kässäri tai J. Lee Thompsonin sinänsä ripeän suoraviivainen ohjaustyö. Varmasti auttoi sekin, että BBC esiti leffasta upeasti restauroidun HD version. **1/2

48.

Red Heat ***1/2
James Hornerin Commandoa mukailevat musiikit ja nihkeän typerä, mutta valloittava kasarijuoni veivät mukanaan, vaikka leffa muuten onkin aika käppäinen nerokasta alkua lukuunottamatta. Walter Hillin heikoimpia mutta silti kova.

49. The Interview ***-
Törkeästä konseptista pisteet, liian monista tyhmistä vitseistä miinuksia.

50. Polizia ringrazia ****
Poliisi-vigilantismia vuodelta 1972

51. Under the Skin ****+
Beyond the Black Rainbow + Species + Possession = Under the Skin. Pitkästä aikaa jotain oikeasti vaikuttavaa, etenkin kun miettii että Scarlett Johansson on oikeasti ajellut peruukissa Skotlannissa pakulla iskemässä random miehiä. Ohjaajalta (Jonathan Glazer) aiemmin näkemäni Sexy Beast oli turha ja unohdettava, hyvä nähdä että äijällä on nykyään rima huikeasti korkeammalla. 

52. Opera (1987) ****+
Niin paljon hyvää. Korpit! 

53. Five Days of War ***
Rennyn näkemys Georgian 2008 vuoden sodasta, georgialaisella rahalla ja näkemyksellä toki. Silti sotatoimittaja-actionina varsin ok ja ännittävä, vaikka ihmepelastumiset muuttavat homman lopulta koomiseksi. Mikko Nousiainen vetää kylmäävän roolin kasakkapalkkasotilaana. 

54. Fast & Furious 7 ***½
The Rock räjäyttää pois sairaalakipsin muskeleita pullistamalla. Ainakin saa koko rahan edestä, 2h20mins räjähdyksiä, kaahausta, bikinitsiksei, vapautta älystä. Kurt Russell, Tony Jaa, Jason Statham + F&F kaarti. Itse asiassa meno on todella jees aina Abu Dhabi ‑jakson loppuun, siinä vaiheessa on käsissä helposti paras F&F leffa, mutta sen sijaan että leffa loppuisi, se jatkuukin vielä tyyliin tunnin jollain todella sekavalla ja turhanpäiväisellä mellastuksella. Lopputulema on silti se, FF7 taitaa olla paras yhdessä vitosen kanssa. Fast & Furiousissa pätee näköjään vastakkainen sääntö kuin Star Trekeissä, eli parittomat ovat ne parhaat (5,7,3,1, about näin). 

Tennispalatsi 1:n ennakkoon olivat kokoontuneet kaikki kaupungin mamuteinit ja meno oli sitä luokkaa että leffa jouduttiin keskeyttämään heti alkuunsa. Puhuttelun jälkeen yleisö vähän hiljeni mutta huutelu, seisomaan nousu ja kännykällä ympäriinsä kuvailu jatkui pian. Eipä toi metelöinti ja karnevaalimeno hirveästi haitannut lopulta kun elokuvan älytön pauhu peitti kaiken alleen. Näytöksen jälkeen alkoi vielä jotkut 50 hengen mamutanssi-action-selfie-huutobileet valkokankaan edessä, muuten jees mutta kankaan lääppiminen = that is not ok. 

Shocky (3.4.2015 17:34)

54. Fast & Furious 7 ***½

Tennispalatsi 1:n ennakkoon olivat kokoontuneet kaikki kaupungin mamuteinit ja meno oli sitä luokkaa että leffa jouduttiin keskeyttämään heti alkuunsa. Puhuttelun jälkeen yleisö vähän hiljeni mutta huutelu, seisomaan nousu ja kännykällä ympäriinsä kuvailu jatkui pian. Eipä toi metelöinti ja karnevaalimeno hirveästi haitannut lopulta kun elokuvan älytön pauhu peitti kaiken alleen. Näytöksen jälkeen alkoi vielä jotkut 50 hengen mamutanssi-action-selfie-huutobileet valkokankaan edessä, muuten jees mutta kankaan lääppiminen = that is not ok. 

Aika hurjalta kuulostaa. Itse muistan kun täällä Sapporossa kaksi mummoa kuiskaili elokuvan aikana vuonna 2012.

Hung Fist (3.4.2015 17:47)

Shocky (3.4.2015 17:34)

54. Fast & Furious 7 ***½

Tennispalatsi 1:n ennakkoon olivat kokoontuneet kaikki kaupungin mamuteinit ja meno oli sitä luokkaa että leffa jouduttiin keskeyttämään heti alkuunsa. Puhuttelun jälkeen yleisö vähän hiljeni mutta huutelu, seisomaan nousu ja kännykällä ympäriinsä kuvailu jatkui pian. Eipä toi metelöinti ja karnevaalimeno hirveästi haitannut lopulta kun elokuvan älytön pauhu peitti kaiken alleen. Näytöksen jälkeen alkoi vielä jotkut 50 hengen mamutanssi-action-selfie-huutobileet valkokankaan edessä, muuten jees mutta kankaan lääppiminen = that is not ok. 

Aika hurjalta kuulostaa. Itse muistan kun täällä Sapporossa kaksi mummoa kuiskaili elokuvan aikana vuonna 2012.

Heh, itsekin näin aikoinaan aivan hullun rähinän Ikebukurossa leffateatterissa kun menin katsomaan Ju-On: The Grudgen – yksi teini kaatoi popparit lattialle. Vahingossa tosin, ja sen jälkeen pyyteli anteeksi lähellä olijoilta ja siivosi ne.

Shocky (4.4.2015 02:23)

Hung Fist (3.4.2015 17:47)

Shocky (3.4.2015 17:34)

54. Fast & Furious 7 ***½



Tennispalatsi 1:n ennakkoon olivat kokoontuneet kaikki kaupungin mamuteinit ja meno oli sitä luokkaa että leffa jouduttiin keskeyttämään heti alkuunsa. Puhuttelun jälkeen yleisö vähän hiljeni mutta huutelu, seisomaan nousu ja kännykällä ympäriinsä kuvailu jatkui pian. Eipä toi metelöinti ja karnevaalimeno hirveästi haitannut lopulta kun elokuvan älytön pauhu peitti kaiken alleen. Näytöksen jälkeen alkoi vielä jotkut 50 hengen mamutanssi-action-selfie-huutobileet valkokankaan edessä, muuten jees mutta kankaan lääppiminen = that is not ok.

 

Aika hurjalta kuulostaa. Itse muistan kun täällä Sapporossa kaksi mummoa kuiskaili elokuvan aikana vuonna 2012.

 

Heh, itsekin näin aikoinaan aivan hullun rähinän Ikebukurossa leffateatterissa kun menin katsomaan Ju-On: The Grudgen – yksi teini kaatoi popparit lattialle. Vahingossa tosin, ja sen jälkeen pyyteli anteeksi lähellä olijoilta ja siivosi ne.

Oma kontribuutioni off topiciin tulee taannoisesta Taru sormusten herrasta: kaksi tornia näytöksestä ja tarkemmin tennari ykkösen salista. Tuolloin ensimmäiseen penkkirivistöön ahtautunut romanitaustainen rajatapausten peeloposse teki häiriintyneellä käytöksellään harvinaisen selväksi sen, miksi niin moni "kantaväestön" edustaja pitää riittävää etäisyyttä mainitun taustan omaaviin yksilöihin. Harvoin jos koskaan kuulee kaltaista kielenkäyttöä kera kunnialoukkausten sekä suoranaisten fyysistä koskemattomuutta uhmaavien uhkailujen. Takana istuville neiti-ihmisille huorittelu, niin että joka nyanssi erottui myös viimeisellä rivillä, jossa mm. itse istuin, oli sieltä kauniimmasta päästä.


Liekkö taas syyttämän viime kädessä slaavilais-ukrilaista luonteenpiirrettä vai kenties jotain muuta, sillä yksikään ei salissa tämän johdosta tehnyt elettäkään paria pyynnöksi luokiteltavaa lukuunottamatta, mikä tuntui helvetisti häiritsevämmältä kuin näiden virtsa-aivojen ajatuksenjuoksu. Niin tahi näin, tilanne eskaloitui rumaksi, jolloin allekirjoittanut nosti vihdoin ruhonsa (kaverin nykiessä hihasta luonteeni tuntien, että "älä sitten hajota mitään") ja töppöstä toisen eteen. Tavaraa lenteli ilmassa, kun päätin pitkästä aikaa olla fiksumpi kuin tyhmemmät, joiden takia liikekannalle lähdin, ja suuntasin etupenkkirivistön sijasta hammasta purren kohti järjestyksestä vastaavia.


Jonkin sortin provokatiivinen pakko (jos vaikka syntyisi tappelu) sai jäämään tuloaulan oven eteen, kun näitä nillittäviä nysväreitä raahattiin ruotuun. Jokaista katsoin silmiin ja yksitellen, ettei vahingossakaan pärstä pääse unohtumaan, puolin tahi toisin. Sanaakaan eivät suustaan saaneet, kuten odotettua. Ei, vaikka alkoholilla oli osalla perseilijöistä selvästi osuutta asiaan.


Oikeasti oudoksi homma meni mielestäni kuitenkin vasta, kun palasin salin pimeyteen, jossa näytös jo eteni verkkaiseen, sen hetkiseen vallitsevaan tilanteeseen ilmeisen tyytyväisten nauttiessa siitä oikeasta päänäytöksestä. Sen, että perseen penkkiin sain ja jo oli olalle taputtajia eräitäkin. Kovasti kiittelivät, enkä tainnut oikein osata hämmennykseltäni liiemmin vastailla, vaikka frendi painottikin olleeni ainoa, joka salista lähti. Niitä harvoja hyviä hetkiä, jolloin konkretisoituu fakta: mikä kadulla "voitetaan", se käräjillä hävitään.


Edit. Vai olisikohan sittenkin kyseessä ollut Kuninkaan paluu...? Vanhuus ei tule yksin.

Neon Maniac (4.4.2015 06:05)

Tuolloin ensimmäiseen penkkirivistöön ahtautunut romanitaustainen rajatapausten peeloposse teki häiriintyneellä käytöksellään harvinaisen selväksi sen, miksi niin moni "kantaväestön" edustaja pitää riittävää etäisyyttä mainitun taustan omaaviin yksilöihin. Harvoin jos koskaan kuulee kaltaista kielenkäyttöä kera kunnialoukkausten sekä suoranaisten fyysistä koskemattomuutta uhmaavien uhkailujen. Takana istuville neiti-ihmisille huorittelu, niin että joka nyanssi erottui myös viimeisellä rivillä, jossa mm. itse istuin, oli sieltä kauniimmasta päästä.

Liekkö taas syyttämän viime kädessä slaavilais-ukrilaista luonteenpiirrettä vai kenties jotain muuta, sillä yksikään ei salissa tämän johdosta tehnyt elettäkään paria pyynnöksi luokiteltavaa lukuunottamatta, mikä tuntui helvetisti häiritsevämmältä kuin näiden virtsa-aivojen ajatuksenjuoksu. 

Tutulta kuulostaa, jonkun kauhuleffan (oisko ollut Evil Dead remake) näytöksessä romaniposse meni eturiviin, häiriköi ja ölisi siinä taukoamatta yleensä edes katsomatta kankaalle. 20 mins jälkeen he päättivät oma-aloitteisesti poistua! Olikos niin että noihin aikoihin oli joku systeemi että sossusta sai ilmaisia leffalippuja?

Luulen, että suuri syy siihen miksi kukaan ei mene sanomaan mitään on se, että oma kokemus tärveltyy jos tulee mikä tahansa konfrontaatio, sitten on vaikea keskittyä enää leffaan. Ehkä tästä syystä tulee näitä "theater-rage" tapauksia kuten Black Swan näytös Latviassa, jossa joku ampui häirikön :)

Tennispalatsissa kävin katsomassa aikoinaan Raimin Drag Me to Hellin (lauantai iltapäivänäytös). Eteeni tuli koko rivi venäläisiä tms teinejä, jotka möykkäsivät koko elokuvan ajan. Välillä rivin toinen pää halusi keskustela toisessa päässä olevien kanssa huutaen ja jokainen ns. kauhukohtaus piti naureskella suureen ääneen ettei kenellekään vain tullut mieleen, että kohtaus aiheutti pelkotiloja. Jos tuli liian hiljaista, niin silloin joku alkoi laulaa tai vain toistaa elokuvan dialogia kovaan ääneen.

Monesti huuto alkaa jo siinä vaiheessa, jos joku on unohtanut kännykän päälle, mutta tässä kukaan ei sanonut mitään. Pulina ja häiriköinti jatkui koko elokuvan ajan, mutta ei ehkä sitten noussut tarpeeksi kriittiselle tasolle. Tuon jälkeen ei enää koskaan iltapäivänäytöksiä tennispalatsissa.

Joo, oli sitten mamudiskurssia tai ei, niin ei koskaan Tennispalatsia minullekaan enää. Okei, flippereiden takia voisi joskus käväistä, josko niitäkään siellä vielä on.

Buñuel: Le charme discret de la bourgeoisie (Porvariston hillitty charmi, 1972) Hyvinhän elokuva kulkee absurdeimpien innovaatioidensa varassa, mutta se koheltavampi, sormella osoittavampi puoli on kyllä valitettavasti vanhennut: poliittinen kritiikki tuppaa väkisinkin kääntymään turhan halvaksi "kansalle" suunnatuksi spedeämiseksi. Näkisin hyväksi suuntaukseksi sen, että nykyisellään elokuvien misantropia ilmenee enemmän riviensä välissä, ja ottaa kohteekseen meidät kaikki suuntautumisistamme riippumatta. Perussyke on Buñuelilla kuitenkin kiireetön, selkeä ja vahva, joten plussan puolelle jäädään hapertuneista osioistaan huolimatta. ****

Truffaut: Fahrenheit 451 (1966) Vihdoin tuli nähtyä tämäkin. Kirjojen polttaminen vavahduttaa aina, oli kyse sitten luetusta tai filmiltä nähdystä. Mieluummin vaikka tappaisivat niitä eläimiä oikeasti, mutta kirjoja ei polteta stn. Tämä taisi aikanaan flopata, mutta tokkopa syy Truffautin on, olletikin, kun Ray Bradburykin on ollut tätä versiota käsikirjoituspuolella hiomassa. Ehkä diiva Oskar Wernerin patsastelu pöljän näköinen ajurinlakki päässä on elokuvan ratkaiseva heikko lenkki. Muutenkin olisi ehkä kaivattu lisäkoherenssia siihen, miltä elokuva näyttää: DDR on toki koko ajan läsnä, mutta paikoin tuli kyllä mieleen, että samanlaista todellisuutta pystyy lapsikin kokoamaan legoitse. Vaikken ole kultasilmä, jokin levottomuutta herättävä yleishalpuus kuvastossa paikoin särähtelee.

Se, miten pystyy suhtautumaan hämmentävään, uskottavuuden rajat ylittävään, melodramaattiseenkin loppusegmenttiin, ratkaissee elokuvan ansiokkuuden katsojan silmissä. En voinut mitään sille, että itselleni katharsis näyttäytyi pitkänä Monty Python ‑sketsinä. Onneksi sen kuitenkin pystyy näkemään myös vavahduttavana "hei mutta...!" ‑näennäisonnellisena. Tärkeän sanomansa lisäksi Fahrenheit 451 sisältää sen verran onnistuneita ratkaisuja, että hyvästä elokuvasta voidaan ilman muuta puhua. ***1/2

Browning: Freaks (Freaks – kummajaiset, 1932) On vapauttavaa ajatella, että oli aikakausi mikä hyvänsä, on aina joukossamme niitä oman tiensä kulkijoita, joiden mieli on vuosikymmeniä aikaansa edellä, mutta jotka joutuvat elinaikanaan ottamaan paskat niskaan, ja vasta kuuden jalan syvyydessä saavat haudalle viirin. Tuotannolliset hankaluudet ja mykkäelokuvakauden näyttelemisihanne-fragmentit kirkuvat läpi elokuvan kömpelyytenä ja alun laahaavuutenakin, mutta kavalkadi onnistuu silti kertomaan enemmästä kuin pelkästä sirkuksesta. Viimeinen pakotettu "Aristoteleen häntä"-kohtaus lie tahallaan jätetty restauroimatta. ****1/2

Singer: The Usual Suspects (Epäillyt, 1995) Vajaan 20 vuoden viipeellä se "pakollinen" toinen katselu. Mutta eihän tämä toki sellaista varsinaisesti vaadi, toisin kuin the usual shyamalans. Mutta tulipahan nyt katsottua oikein ajatuksella, välillä pausettaen, ja tehtyä kunnolla itselle selväksi, mites' tämä vyyhti nyt oikein menikään. Ja ihan järkeenkäypä olikin, vaikken noista omnipotenssiin taipuvaisista superkonnista oikein niin perustakaan. Kiinnitin myös huomiota elokuvan viehättävään perinteisyyteen. Hienon orkesterimusiikin säestyksellä erinomaisesti castatut näyttelijät maalaavat mainiosti piruillen soivan kvintetin, Kevin Spacey tietysti etunenässä, ja naiset taka-alalla. Eihän tällaista uskallettaisi nykyään varmaan edes tehdä, kun joka paikassa pitää olla 50-50 ‑kiintiöt. Rikoselokuvan eliittiä. ****1/2

Aronofsky: The Wrestler (The Wrestler – painija, 2008) Elokuvassa enemmän sen omassa ketjussa, kun semmoinen näemmä kerran on. ****1/2

QCine (6.4.2015 13:57)

Truffaut: Fahrenheit 451 (1966) ...en voinut mitään sille, että itselleni katharsis näyttäytyi pitkänä Monty Python ‑sketsinä. Onneksi sen kuitenkin pystyy näkemään myös vavahduttavana "hei mutta...!" ‑näennäisonnellisena. Tärkeän sanomansa lisäksi Fahrenheit 451 sisältää sen verran onnistuneita ratkaisuja, että hyvästä elokuvasta voidaan ilman muuta puhua.

Heh, ei muuta kuin kamera siirtyy vasemmalle ja keskellä ei-mitään on John Cleese, joka toteaa: "and now for something completely different..."

François Truffaut: Fahrenheit 451 (1966)

Truffaut pääsi irroittelemaan oikein kunnolla ensimmäisessä värielokuvassaan, jossa palokunnan punainen todella leiskuu ja "modernit kodit" hehkuvat uuden ajan loistoaan. Ray Bradburyn kirjaan perustuva tarina on tekijänsä näköinen, mutta jokin Oskar Wernerin jäyhästi esittämässä Montagissa mättää – kaiketi tarkoitus on ollut luoda hahmo, joka on koko ajan lievästi pihalla – mutta ei kai nyt näin paljon, ja vielä ihan lopussakin? Hieno leffa silti ja otsaan porautuvat musiikit, jotka soivat vain silloin kun niille on oikeasti tarvetta.

Tod Browning: Freaks (1932)

Joskus muinoin VHS:n kopion kopion kopiolta jollain pirun kreikkateksteillä nähdyn leffan voi oikeastaan sanoa nähdyn vasta nyt. Tämä on ollut kovaa kamaa taatusti muinaisella 30-luvulla, eivätkä friikit jätä nytkään kylmäksi. Näyttely on ammattilaisten osalta aika jäyhää ja vasta taakse jääneen mykkäelokuvakauden jälki näkyy vielä monella tapaa, mutta onhan tässä sitä jotain. Kääpiöitä, friikkejä, outoutta!

William Friedkin: French Connection (1971)

Tyly leffa edelleen, vaikka ikää on mittarissa jo pitkälti päälle +40 vuotta. Tässä on sellaista kevyesti feikatun tosi-tv:n katkua, mutta ilman halpoja lööppejä tai tökeröitä säikytyksiä. Toimii.

Jean-Pierre Melville: Un Flic (1972)

Vuosi myöhemmin ranskanmaalla tehtiin hieman toisenlainen elokuva rikoksista. Alain Delon on tällä kertaa lainpitäjien puolella ja juonen keskustassa on luonnollisesti melkoinen summa rahaa sekä nainen, johon roisto ja poliisi rakastuvat. Kolmio on tuttu monista ennen tätä ja tämän jälkeen tehdyistä rikoselokuvista, eikä Melville – yllättävää kyllä – tunnu saavan kolmiodraamasta oikein mitään irti. Catherine Deneuve hukataan lähes täysin, kun Delonin ja Richard Crennan esittämä akseli vie tarinaa eteenpäin. Hieman laiskahko tunnelma vallitsi muutenkin alusta loppuun, joten Melvillen viimeinen ohjaus ei jättänyt mestarista kovinkaan imartelevaa kuvaa.

Ishirô Honda: Mysterians / Chikyû Bôeigun (1957)

Ulkoavaruuden valloittajista tarinaa luonnollisesti Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

25. Boetticher: Comanche Station (1960) ***½

Boetticherin ja Burt Kennedyn yhteistyön viimeinen helmi ja varsin mukava sellainen. Juoni noudattelee Boetticherin klassikkokaudelta melko tuttua kaavaa, mutta miksipä hyvää kaavaa pitäisi turhaan vaihtaa. Alabama Hillsin kuvausympäristöt luovat hyvän extrasäväyksen tähän leffaan, ja totta kai CinemaScope tuo vielä sen ylimääräisen silauksen visuaaliseen tyyliin ja tunnelmaan.

26. Bianchini: I Want Him Dead (1968) **½

Keskivertoa hitusen parempi spagu perinteisellä kostotarinalla höystettynä. Hyvistä maisemista ja kelpo soundtrackista plussat.

27. Chazelle: Whiplash (2014) ****-

Täytyy kyllä myöntää että Chazellen intensiivinen ohjaustyyli nappaa usein hyvin otteeseensa ja tuota on myös edesauttamassa napakka soundtrack. Nämä osa-alueet ovat Whiplashin ehdottomia vahvuuksia. Toisaalta vaikka J.K. Simmons hyvin näytteleekin, niin hänen hahmonsa alkoi tuntua ajoittain jopa epärealistiselta. Tässä kohtaa vika on siis käsikirjoituksessa, ei Simmonsin näyttelijän taidoissa. Myös joissakin kohtauksissa dialogista puuttui tietynlainen uskottavuus (esim. väkinäisille raiteille etenevä ruokapöytäkeskustelu perheen kanssa), mutta on myönnettävä että Whiplashin intensiivisyys peittää varsin hyvin nämä heikkoudet alleensa, ja musamiehiä kun olen niin lämpeneehän tällaiselle leffalle vähemmästäkin.

28. Almereyda: Nadja (1994) ***

Persoonallisella tyylillä tehty ja kuvattu vampyyrileffa. Useat unenomaiset kohtaukset höystettyinä esim. Portisheadin musiikeilla veivät kyllä mennessään. Toisaalta päähahmot jäivät vielä tällä katselukerralla jotenkin etäisiksi. Kokonaisuudessaankin Nadjasta jäi sellaiset vibat että tämä on pakko katsastaa vielä joskus uudestaan.

29. Zulawski: Possession (1981) *****

Ohjaajan omassa topikissa tämä helmen ylistystä: http://www.elitisti.net/forum/topic/10448-andrzej-zulawski/?p=205578

96- Mackendrick: Whisky Galore! (Viskiä viskiä) (Kovo HD Re-), Piti ennen Skotlanninmatkaa tehdä vähän tutkimusta paikalliseen tapakulttuuriin ja sillä saralla tämä Ealingin hieman holhoavaan englantilaisen yläluokan makuun valmistama komediaklassikko oli parhautta. Ulkosaariston pikkukylän edustalle sota- ja säännöstelyaikana haaksirikkoutuva täydessä viskilastissa oleva paatti herättää pienessä yhteisössä suuria tunteita ja ristiriitoja. Monien mielestä ihan parhaita Ealing komedioita, mutta itse tiputtaisin tämän sinne kakkosluokkaan ihan terävimmän kärjen alapuolelle. Ei tässä sinänsä mitään vikaa ole, mutta tarkkanäköisemmät satiirit Ealing sai aikaan aiheista hieman lähempänä omaa kotiovea. Whisky Galorea haittaa hieman tietty postikorttimaisuus ja sentimentaalisuus. Mutta siis kaiken kaikkiaan mestariteoshan tämä on. ****

97- Helander: Rare Exports: A Christmas Tale (Kovo Re-), Ennen kohta (täällä) teattereihin tulevaa Big Gamea piti tsekata uudestaan Helanderin käyntikortti ja samat tunnelmathan tästä jäi kun ensi-iltakierroksellakin: tyylitajuista ja nokkelaa viihdettä suurella sydämellä mutta loppuratkaisu karkaa käsistä ja sotii sävyltään paremman alkupuolen kanssa. Silti: ***1/2

98- Reeve: Puppet on a Chain (Kahlenukke) (Kovo), Kehno Alistair MacLean- filmatisointi jossa Sven Bertil Taube jahtaa hepokoplaa Damissa ja lähiseuduilla. Heikko ja innoton pläjäys joka muistetaan Tauben ohella lopun maineikkaasta venetakaa- ajosta Damin kanaaleissa. *1/2

99- Robson: Hell Below Zero (Kovo), Cubby Broccollin ennen bondeja- tuotantoyhtiö Warwick Films teki 50-l lopulla 3 leffaa Alan Laddin kanssa, Hell Below Zero lienee niistä maineikkain, tosin se muistetaan nykypäivänä lähinnä valaanpyyntiteemastaan ja mittavasta dokumenttimateriaalin käytöstä aiheen tiimoilta. Valaanpyyntifirman perintöjärjestyksen uusimista väkivallan keinoin esittelevä juoni tarjoaa Laddille ja karismaattiselle Stanley Bakerille hyvän taustan kukkoilla laivojen kansilla ja jäälautoilla. Mitään suurempaa sisältöä tästä saa hakea, mutta poikien/ äijien seikkiksenä tämä on mainio jos pylly kestää valaanpyyntiä ja sen passivista ihannointia. ***

100- Harvey: They Might Be Giants (Kovo), Erikoinen komedia, missä harhainen tuomari (George C. Scott!) kuvittelee olevansa Sherlock Holmes ja jolle omaiset hankkivat oman lääkärin (tottakai Dr. Watson, Joanne Woodward) auttelemaan. Yhdessä kaksikko vaeltaa ympäri New Yorkia etsimässä Moriartya, mutta vastaan tulee ainoastaan sympaattinen kokoelma luusereita ja syrjäytyneitä. Aikansa tuote hyvässä ja pahassa, parasta tässä on aikakaudelle ominainen erilaisuuden ymmärtäminen ja jonkinlainen siunattu hulluus. Heikkoa on ohjaaja Harveyn kädenjäljen totaalinen puute ja siitä johtuva ajoittainen sekavuus. Kässäri on parempi mitä ohjaus tässä. Mutta Scottin ja Woodwardin kemia toimii ja ainahan näitä 70-l outouksia jaksaa katsella kun on oikeassa mielentilassa. ***

101- Bezencenet: 24 Hours to Kill (Kovo), Harry Alan Towersin peruskamasta vähän parempaa peruskamaa; kepeä jännäri, missä lentokoneen miehistö joutuu 24h ajaksi välilaskulle Beirutiin moottorivian takia. Muille miniloma passaa mainiosti, mutta luihulla stuertilla tuntuu olevan herne nenässä ja tuli kalsareissa. Kultasalakuljetustahan tässä on, romanssia ja fetsejä. Leffa on laiskalla tavalla miellyttävä postikortti menneeseen aikaan joilloin Libanon oli hetkellisesti rauhallinen ja Beirut jonkilainen nykyiseen Tel Aviviin verrattavissa oleva hipster- lomakohde. Pääosassa tässä on ilhaduttavan karismaattinen lentokapteeni Lex Barker ja todella epämielyttävän luihuna luuseristuerttina loistava Mickey Rooney. Postikorttimaisuutta selittäänee osaltaan se, että osarahoittaajan leffalle toimi Libanonin matkailuministeriö... **1/2

102- Johnson: Home (Leffassa), Dramworksin tuorein on taitavasti tehtyä keskitien animaatioviihdettä, joka nauratta ja liikuttaa jos sattuu sillä tuulella olemaan. Mitään uusia uria tässä ei auota, mutta työnäytteenä ihan mainiota kertakatsottavaa viihdettä. Surkeat musat pilaavat jonkinverran nyyhkykohtauksia. **1/2

103- Mungiu: 4 Months, 3 Weeks and 2 Days (4 luni, 3 saptamani si 2 zile) (Kovo), Meitsin esikosketus tähän paljon puhuttuun Romanian uusimpaan aaltoon oli pettymys. Simppeli tarina, jossa kuitenkaan ei paljoa tapahdu (no, ok, onhan tässä jotain hahmoille olennaisia "life eventtejä") kertoo syvimmillään ystävyyden romahtamisesta henkilökohtaisten kriisien keskellä. Mungiun kamera pysyttelee aina tapahtumien perimetreillä, koskaan ei mennä sinne missä tapahtuu. Tämän takia katsomiskokemuksesta tulee etäinen eikä draaman suuret tunteet tuppaudu ylitsepursuavina katsojalle asti. Mikä siis on tietysti ollut Mungiun tarkoituskin. Mutta kyllä Rohmerlaisittain nurkassa möllöttävä kamera välillä alkaa ärsyttää. Tosin parhaimmillaan, kuten alun asuntolajaksossa, kameran pienet liikkeet ja kuvakulman vaihdot ovat todella merkittäviä. Luulen, että uusintakatseluilla tästä alkaa tykkäämään enemmänkin, mutta näin ensikatselulla mentiin jossain tekotaiteellisen paskan ja yhdentekevän "aivansaman"- haminoilla. Tosina monet leffat joista myöhemmin pitää ärsyttää ensikatselulla. Tässäkin on potentiaalia kyllä semmoiseen. **

104- Bertolucci: The Conformist (Il conformista)(Fasisti) (Kovo), Aukon paikkaus. En ole koskaan Bertoluccin faneihin kuulunut, enkä kuulu vieläkään. Bertoluccin/ Storaron visuaalinen tyylittely on yleensä todella rasittavaa ja tässä kaikkein rasittavimmillaan. Ja jos tällä kikkailulla oli joku pointti fasismista tai sen mukana aallolla ratsastavista opportunisteista sanottavanaan, niin ainakin mulle jäi hämäräksi. Trintignant tosin oli loistava niinkuin aina ja yhteiset kohtaukset Gastone Moschinin kanssa olivat kyllä Fasistin selkäranka. **

105- Milestone: Pork Chop Hill (Kovo), Lewis Milestone oli Hollywoodin klassisen kauden ehkäpä paras sotaleffojen tekijä (Länsirintama, He vaelsivat auringossa, tämä...), ja aina johdonmukaisesti sotaa vastaan pienen sotilaan puolella tavalla jota muut isot unelmatehtaan ohjaajat eivät yleensä tavoittaneet. Pork Chop Hill kertoo tositarinan Korean sodan taistelusta, missä vähän Ensimmäisen Maailmansodan tyyliin yhtä täysin turhaa kukkulaa valloitettiin valtavalla mieshukalla propagandavoiton nimissä. Milestone ei ehkä vie kenraalien kritiikkiä ihan Kubrickin tasolle, mutta on sentään samoilla linjoilla tuomiossaan. Ja onhan Gregory Peckin rutinoituneessa ammattisotilaassa aika paljon samaa mitä Kirg Douglasin eversti Daxissa. Milestonen ote on vahva, ilman shokkikuviakin tunnelma turhasta uhrauksesta välittyy hienosti lähinnä näyttelijöiden avulla. Harry Dean Stanton, Rip Torn, Martin Landau... ****

35. Inside Llewyn Davis (netflix) ***½ Ihan kiinnostava mutta jotenkin ei sitä pointtia löydy – ehkä ei pidäkään, mutta vähän pettynyt olo elokuvan jälkeen siitä syystä. Coenimaisen viihdyttävä silti, vaikka heidän tuotannossaan sinne keskitasolle jää. Goodman oli viihdyttävä.

36. Diary of the Dead (netflix) *½ Tämä on varmaan ideointivaiheessa tuntunut hyvältä idealta, mutta toteutus on kyllä luokattoman kehno. Idean poikasesta puolikas tähti. Mediakriittisyys ja bubling under- sanoma tulee kyllä selväksi, mutta kun henkilöt ovat typeriä pökkelöitä jotka toimivat sekä epäloogisesti että aina vaan typerämmin, ei paljon kehuttavaa ole.

37. True Grit (netflix) **** Aika tasavahvaa Coen-laatua. Bridges on todella hyvä.

38. The Burrowers (netflix) ** Jostain syystä nimellä Demons Underground Netflixistä löytyvä western-kauhu on genrenä kiinnostava mutta elokuvana ei niinkään. Alkupuoli varsinkin laahailee eikä oikein pääse jutun juoneen kiinni. Loppuneljännes onneksi paikkaa aika paljon, niin että kyllä tämä varauksella on katsomisen arvoinen.

39. The Pact (netflix) *** Tarpeeksi kun samoaa Netflixin never-heard kauhuja läpi, niin aina joskus jonkinlainen helmikin löytyy. No ehkä tämä ei ihan helmi ole, mutta varsin tunnelmallinen kummitustalo-elokuva kuitenkin. Hyvää mm. se ettei kummittelua ole pakotettu tapahtumaan vaan pimeässä ja yöllä. Mitään järkeä tässä ei ole, mutta hei, sehän on kummitustalo – pitääkö siinä järkeä ollakaan.

sorsimus (23.4.2015 13:18)

104- Bertolucci: The Conformist (Il conformista)(Fasisti) (Kovo), Aukon paikkaus. En ole koskaan Bertoluccin faneihin kuulunut, enkä kuulu vieläkään.

Muistan elokuvan olleen vahva, mutta silti mieleen siitä on jäänyt, tai paremminkin tatuoitunut, vain se ihanan riettaasti nojatuolissa istuva Dominique Sanda. Eroottisten otosten top-viitosessa, tunnustan. Pitäisi teettää noiden sekuntien parhaasta framesta juliste.