Syytöksiä aidoista ihmisten surmista, aitoja eläintappoja. Raiskauksia, sisäelinten syömistä ja silmitöntä väkivaltaa. Länsimaalaista egoismia, alkukantaisia ihmisiä teurastamassa satunnaisia matkailijoita. Kuinka pitkälle kannibaalielokuvat menivät lyhyen kukoistuksensa aikana?
Olipa kerran…
Ihmislihaa ja eksotiikkaa
Kuvausryhmän viimeinen jäsen oli kauhun vallassa. Hän kuitenkin voitti pelkonsa ja tallensi näyttelijätär Francesca Ciardin pitkän kuolinkamppailun. Tuskissaan, käsillään vastustaen, Ciardi vääntelehti vasten punaiseksi värjäytyvää liejuista multaa, kun miehet repivät ja raiskasivat hänen alastomaksi riistettyä ruumistaan. Sitten kaikki lakkasi. Yksi miehistä nosti ilmaan näyttelijättären irtihakatun pään. Auringon polttavat säteet välkehtivät puiden latvojen välitse Ciardinin alastomalle ruumiille, ja alkuasukkaat huomasivat tapahtumat kuvanneen miehen.
Kun Kannibaalien polttouhrit eli Cannibal Holocaust sai vuonna 1980 ensi-iltansa, aiheutti se maailmanlaajuisen shokin. Raakuudet eivät olleet vieraita italialaiselle elokuvateollisuudelle, mutta tällä kertaa elokuvan sisältöön havahduttiin aina oikeuslaitosta myöten. Kuolleeksi mainostetun Ciardin ylösnousemus tapahtui kuitenkin 10 päivää ensi-illan jälkeen, kun samassa kohtauksessa surmattu Luca Barbareschi otti häneen yhteyttä. Pelastaakseen oman nahkansa, täytyi ohjaaja Ruggero Deodaton (mustavalkokuva) rikkoa näyttelijöiden kanssa sovittu mediahiljaisuus, jonka tarkoitus oli – ironista sinällään – luoda illuusio siitä, että kaikki mitä valkokankaalla näkyy, on totta.
Tässä oli onnistuttu, sillä italialaiset oikeusoppineet epäilivät ihmisten tulleen aidosti surmatuksi elokuvan kuvauksissa. Deodato vältti vankeustuomion tuomalla näyttelijänsä julkisuuteen, mutta Cannibal Holocaust kiellettiin silti raaistavana ja liian todellisena – mihin osaltaan vaikuttivat kameroiden edessä tapetut kuusi eläintä. Elokuvasta tuli genrensä kirkkain ja synkin helmi; genren, jonka lyhyt historia on täynnä täyskieltoja, leikkauksia ja matkoja hyvän maun tuolle puolen. Katsojat halusivat tulla shokeeratuiksi ja tähän kutsuun elokuvientekijät vastasivat täysin sieluin.
Raaka maailma
Pahamaineisimpien kannibaalielokuvien ensimmäiset selkeät esikuvat näkivät päivänvalonsa vuonna 1962, jolloin shokkileikkauksiin ja julmuuksiin keskittynyt Tämä on maailma (Mondo cane) tarjosi avaimenreiän, josta kultivoitunut yleisö saattoi tirkistellä muun maailman kauheuksia. Muutama vuosi myöhemmin kyseisen "koirien maailman" luoneet Gualtiero Jacopetti ja Franco Prosperi siirsivät kameransa Afrikan mantereelle todistaen paikallisia outouksia sekä kauheuksia mukaan lukien eläimiin kohdistuva summittainen ja järjettömältä vaikuttava väkivalta. Hyvästi, Afrikka! (Africa addio, 1966, kuva) uskoi brutaaliin eksotiikkaan sekä yleisön haluun koetella itseään. Omien sanojensa mukaan Jacopetti halusi näyttää realistisen, kaunistelemattoman elämisen todellisuuden. Keskeisenä motiivina ja vaikuttimena toimi länsimaalaisen kaupunkilaisyhteiskunnan erkaantuminen luonnon raadollisuudesta.
Samaan aikaan uudella mantereella, Miamissa Floridassa, kuvasi Herschell Gordon Lewis uudenlaista fiktionaalista verellä mässäilyä. 1963 sai ensi-iltansa Blood Feast, joka ei tähdännyt elokuvahistoriaan tähtinäyttelijöiden tai juonen varassa, vaan simuloimalla silmitöntä ja täysin ylitse lyötyä silpomista.
Sekä splatter-elokuvat että mondo-dokumentit poikivat nopeaan tahtiin jäljittelijöitä, eikä ollut enää kuin ajan kysymys milloin yhä julmempia raakuuksia janoavien katsojien nälkä käynnistäisi elokuvateollisuudessa varsinaisen lihamyllyn. Taiteenlajina ja kulutuksen muotona elokuva ympäri maailmaa raaistuikin huomattavasti 70‑luvun alussa ja uudenlainen realistinen, jopa naturalistinen, väkivalta tuli valkokankaille jäädäkseen.
70‑lukua voidaankin syystä pitää elokuvahistorian toistaiseksi villeimpänä vuosikymmenenä. Se käynnistyi jotakuinkin hetkenä, jona George A. Romeron zombiet alkoivat syödä ihmisen lihaa, Tobe Hooperinmoottorisahamurhaaja heräsi ja Wes Cravenin "viimeisen talon" laidalla raiskattiin ja surmattiin nuori tyttö, mutta vuosikymmenen muistetaan myös aikana, jona porno avasi syvän kurkkunsa ja käsite "snuff" poltteli virkavallan huulilla. Monessa mielessä alussa mainittu Cannibal Holocaust onkin vuosikymmenen ajan jatkuneen kehityksen lakipiste, oman aikakautensa Pandoran lipas, joka laajasti tuomittiin eri maiden sensuurielimien tahdosta, mutta josta on kasvanut yksi italialaisen elokuvateollisuuden kriittisimmistä ja menestyneimmistä nimikkeistä.
Sademetsän katveessa
Kannibaalielokuvien alkusysäykseksi mainitaan usein Umberto Lenzin elokuva Mies syvästä joesta (Il paese del sesso selvaggio, 1972), jonka kuvauksissa leijui kirjaimellisesti veren tuoksu. Sinällään idyllinen jäljitelmä Elliot Silversteinin uuden ajan westernistä Mies hevosena (A Man Called Horse, 1970) jätti kuitenkin katsojien suuhun ristiriitaisen jälkimaun, sillä uuden ajan viidakkoseikkailu ei tyytynyt enää pelkkiin halvanpuoleisiin efekteihin. Sen sijaan Lenzi leikkasi mondo-dokumenttien hengessä draaman keskelle muutaman äärimmäisen vastenmielisen otoksen, joissa mm. kivusta sätkivä krokotiili nyljetään elävältä ja valkoiselta karitsalta viilletään terävällä veitsellä kurkku auki.
Elokuvan narratiivissa eläinotokset liitettiin osaksi alkuasukkaiden primitiivistä elämäntapaa. Todellisuudessa niiden pääasiallinen tarkoitus oli lisätä elokuvan taloudellista kannattavuutta omia rajojaan etsivän yleisön parissa. Tekijöiden ajatus oli: "Te halusitte verta ja sisäelimiä. Olkaa nyt hyvät ja tukehtukaa niihin." Kohtaukset olivat ongelmallisia, koska ne rikkoivat tyystin fiktion varaan rakentuvan eskapismin, jota jokainen elokuvissakävijä pohjimmiltaan etsii. 70‑luvun eksploitaatiossa oltiin kuitenkin havahduttu siihen, miten hyvin väkivalta myy etenkin sen brutaaleimmissa muodoissa. Ihmiset eivät halunneet nähdä väkivaltaa niinkään nauttiakseen siitä vaan kokeakseen inhon tunnetta. Lopulta kun raja valkokankailla ylittyi, helpointa oli sulkea silmänsä. Tänä päivänä 70‑luvun elokuvateollisuus näyttäytyykin matkana, jona lähes vuosi vuodelta rikottiin aiemmin saavutetut rajat sen suhteen, mitä valkokankailla sai näyttää ja mistä ihmiset olivat valmiita maksamaan. Aivan kuten hienommissakin draamoissa, myös eksploitaatiossa kyse oli ennen kaikkea yleisön ja ohjaajan välisestä kommunikaatiosta.
Eksploitaatioelokuvien itsetietoisuuden osoitti osuvasti vuonna 1977 hyvän maun rajoja koetellut ja pienimuotoista kannibalismia jo perverssissä elokuvassaan Emanuelle's Revenge (Emanuelle e Françoise (Le sorelline), 1975) hyödyntänyt Joe D'amato. Hänen silloinen ohjauksensa Emanuelle Amerikassa (Emanuelle in America) kuvasi yhä sairaammaksi muodostuvaa seksuaalista kierrettä, jossa nuoret naiset toteuttavat mitä erilaisimpia performansseja sekä ihmisten että eläinten kanssa varakkaiden tirkistelijöiden stimuloimiseksi. Elokuvan pahamaineinen finaali, jossa nainen viillellään verille, tukeutui snuff-elokuvien myyttiin ja on näihin päiviin asti taannut yhdessä hevosen sisältävän "rakkauskohtauksen" kera sen, että Emanuelle in America lukeutuu katsojien osalta D'Amaton haetuimpiin. D'Amaton osalta rajojen etsiminen jatkui vielä samana vuonna elokuvassa Emanuelle ja viimeiset kannibaalit (Emanuelle e gli ultimi cannibali), jossa hän tuo Emanuelle-tähtensä Laura Gemserin "sademetsän" armoille. Käytännössä Amazoniin sijoittuvat kokonaisuudet kuvattiin kuitenkin Italiassa. Elokuva on ajalleen tyypillinen ristisiitos. Se sisältää niin luonnon eksotiikkaa kuin pehmoerotiikkaa, mutta myös muun muassa kohtauksia, joissa miehelle suoritetaan kastraatio, mies halkaistaan kahtia ja naisen kohtu revitään irti.
Muutamia kuukausia ennen D'Amaton Emanuelle-elokuvaa oli saanut ensi-iltansa Ruggero DeodatonViimeiset kannibaalit (Ultimo mondo cannibale), joka oli Lenzin ja D'Amaton tuotannoista poiketen kerronnallisesti sangen taidokas selviytymistarina genrelle pakollisine kauheuksineen. Oikeastaan vasta juuri Ultimo mondo cannibalen nopea suosio takasi – viisi vuotta Lenzin elokuvaa myöhemmin – että seuraavina vuosina veri ja sisäelimet iskivät suoraan päin yleisön kasvoja. Pöytä ihmissyöjille oli nyt katettu aina Indonesiaa myöten, sillä paikallinen Sisworo Gautama Putra haistoi rahavirrat ja lahjoitti maailmalle primitiivisen Primitifin (1978). Aivan saman vuosikymmenen lopulla, uuden ajan kynnyksellä eksploitaatioelokuvien kulminaatiopisteessä ja videomarkkinoiden juuri tehdessä tuloaan, käynnisti kuvaaja Sergio D'Offizi vihdoin kameransa Amazonilla, Kolumbiassa, toista kannibaalielokuvaansa ohjaavan Deodaton pyynnöstä. Elokuvahistorian yksi radikaaleimmista teoksista oli syntymässä.
"Aikamme suurin shokki"
Ennen Deodaton tyylinäytettä markkinoille ehti vielä vuonna 1978 valmistunut gialloistaan paremmin tunnetun Sergio Martinon Viidakon julma salaisuus (The Mountain of the Cannibal God). Elokuva oli sangen eksploitatiivinen, joskin tyylitelty viidakkoseikkailu, johon ohjaaja lisäsi levittäjien toiveesta muutaman tarinasta irrallisen ja eläimen kuolemaan johtavan kohtauksen. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa 70‑luvun naturalistisen kauhun perintö kulminoitui sellaisiin snuff-myyttiä lietsoviin elokuviin kuten Snuff (1976) ja The Last House on Dead End Street (1977). Edelleen mondo-dokumenttien saralla oltiin edetty pisteeseen, jona päivänvalonsa näki erilaisista autenttisista kuoleman kuvauksista koostuva John Alan Schwartzin Faces of Death (1978) ‑elokuva, joka mainostaa tulleensa kielletyksi yli neljässäkymmenessä maassa. Vastaavanlaisia teoksia tuotettiin monia muitakin, kuten esimerkiksi The Last Savage (Addio ultimo uomo, 1978), jossa näytetään ruumista monia minuutteja, unohtamatta raakoja eläinkohtauksia. Samainen ohjaajakaksikko Alfredo Castiglioni ja Angelo Castiglioni olivat shokeeranneet aiemminkin, elokuvallaan Africa Uncensored (Africa ama, 1971), joka sisältää muun muassa tyttölasten ympärileikkauksia. Myöhemmin 80‑luvulla he tekivät saman teoksessaan Afrikan suloiset villit (Shocking Africa; Africa dolce e selvaggia, 1982) alustaen kohtauksen sanoin: "tätä ei kuvattu sensaationhakuisuuden takia, vaan todistuksena siitä hirvittävästä todellisuudesta, joka on yhä olemassa ja jota ei voi sivuuttaa."
Kyseisiä dokumentteja, kuten myös kannibaaligenreä kokonaisuudessaan, syytetään toisinaan rasismista. Se on tosin väärä tulkinta, sillä vaikka teokset esittävät länsimaalaiset primitiivisiksi esiteltyjen tapojen arvioijina, suuntautuu kritiikki usein länsimaalaista luonnosta erkaantumista sekä falskia elämäntapaa vastaan. Esimerkiksi The Last Savage yhdistelee saumatta kohtauksia afrikkalaisen heimon rituaaleista länsimaissa tehtäviin verisiin kauneusleikkauksiin. Afrikan suloiset villit puolestaan kysyy, onko enää nykyaikana tarvetta joillekin sellaisille primitiivisille kauheuksille, joita elokuvassa nähdään.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Fiktio ja todellisuus eivät sekoittuneet ainoastaan elokuvissa, mutta myös mediassa ja laajemmin yhteiskunnassa. Kumpikaan "snuff-elokuvista" – Snuff tai The Last House on Dead End Street – ei sisältänyt oikeaa murhaa, mutta elokuvien todellinen luonne ei ollut alun perinkään keskustelun ydin, saati se että Faces of Death sisältää monia lavastettuja – täysin fiktiivisiä – kohtauksia. Ennemmin paheksuttiin elokuvien moraalista asemointia, missä apuna käytettiin huhua oikeista elokuvia varten kuvatuista surmista. Reilun vuosikymmenen kestäneen kädenväännön jälkeen eksploitaatio oli joka tapauksessa saavuttamassa lakipisteensä. Ironista sinällään, monien mielestä se tapahtui teoksessa, joka pintapuolisten raakuuksien sijaan käänsi kameransa suoraan kohti sekä mediaa että maksavaa yleisöä. Ruggero Deodaton Cannibal Holocaust kertoi Amazonin viidakkoon kadonneesta filmiryhmästä, jonka raa'at teot ja kohtalo paljastuvat, kun heidän kameranegatiivinsa löydetään. Lopputulos yhdisteli onnistuneesti jo olemassa olevia elokuvataiteen raadollisimpia elementtejä.
Cannibal Holocaustista tuli eksploitaatioteollisuuden elokuvallisesti tyylikkäin ja moniulotteisin tuotanto. Muun muassa Lloyd Kaufman huomauttaa Jay Slaterin kokoamassa kirjassa Eaten Alive! Italian Cannibal and Zombie Movies (2002) kuinka Cannibal Holocaust esitti erityisen mediakriittisen näkökulman aikakautena, jona uutistoimistojen toiminta haluttiin nähdä moraalisesti korrektina. Teoksen mukaan uutistoimittajien sekä dokumentaristien metodit liikkuvat harmaalla vyöhykkeellä, koska he tuottavat lavastettua materiaalia katsojille. Toisaalta Deodaton käyttämät fiktiiviset dokumentinomaiset otokset, joita eräässä kohtauksessa vahvistetaan kuvilla sisällissodan aikana tapahtuvista lasten ja aikuisten teloituksista, sekä jatkuvasti läsnäoleva kamera, vihjaavat myös syvästä elokuvataiteen ristiriidasta, jonka todistajaksi elokuvateatterin yleisö pakotetaan. Näkökulma on otettu suoraan mondo-dokumenteista fiktiivisen elokuvan tehokeinoksi. Kaikki mitä kuvataan, kuvataan jotakuta varten.
Katsojien moraali mureni entisestään, kun he keskellä väkivaltaisia tapahtumia huomasivat seuraavansa jättikilpikonnan yksityiskohtaista teurastusta kameran tuskallisen surinan kuuluessa Riz Ortolanin luoman haikean musiikin taustalla. Jotakin rajoja rikkoneen eksploitaation tekemisestä kertoo se, että Francesca Ciardin oksennusrefleksi kyseisessä kohtauksessa on aito ja apulaisohjaaja Lamberto Bava poistui metsään niin ikään oksentamaan. Tekijöiden puolustus oli, että kilpikonna käytettiin ruoaksi, samaan tapaan kuin vaikkapa se vakuumipakattu häränliha, jota myydään kaupanhyllyiltä. Esimerkiksi Francesca Allievin vuoden 2017 väitöstutkimuksen mukaan maailmassa teurastetaan joka vuosi noin 63 miljardia eläintä, eli joka päivä 170 miljoonaa. Kohtauksella on myös toinen merkitys, sillä se toimii metaforana elokuvan lopulle, jossa ihmisistäkin tulee pelkkää orgaanista hyödykettä. Kuoleman jälkeen emme ole mekään enää älyä ja sivistystä, vaan raakaa lihaa.
"The one that goes all the way!" luvattiin Cannibal Holocaustin mainoslauseessa. On jopa esitetty, että elokuva meni liian pitkälle ja huolimatta sitä seuranneesta lyhytaikaisesta kannibaalielokuvien buumista, lopetti erään aikakauden eksploitaatioelokuvien historiassa. Kieltämättä kyseessä on täysin ainutlaatuinen ja ennen kaikkea raadollisen rehellinen kuvaus ihmisen teoista.
Kiellettyjä kuvia
Cannibal Holocaustin aallonharjalla myös Lenzi palasi videobuumin kynnyksellä ihmissyönnin pariin peräti kahden elokuvan voimin. Sekä Eaten Alive! (Mangiati vivi!, 1980) että Cannibal ferox (1981, yläkuva) omaavat oman kontroversiaalin historiansa. Elokuvallisesti ne ilmentävät kuitenkin taantumaa takaisin tuotantoarvoiltaan heikkotasoiseen eksploitaatioon muun muassa muista elokuvista kierrätettyine kohtauksineen. Niiden maine silti taattiin viimeistään videosensuurin lyödessä läpi halki maailman. Iskulauseet, kuten "Banned in 31 Countries", olivat kuin luotu kirvoittamaan yhä ahtaammalle joutuvien elokuvaharrastajien mielikuvitusta. Elokuvantekijät olivat tästä tuskallisen tietoisia. Esimerkiksi Lenzi kasvatti mainettaan kuvaamalla kuinka naiselta syödään rinta ja miehen penis leikataan irti, unohtamatta kyseenalaisia eläintappoja. Niin ikään myös D'Amato palasi ihmissyönnin pariin ensin nekrofilian merkeissä (Buio Omega, 1979) ja sittemmin kuvaamalla kuinka elävän naisen kohdusta kaivetaan ulos sikiö, joka pureskellaan palasiksi (Antropophagus, 1980). Erityisen maininnan ansaitsee Alberto Cavallonen esihistoriaan sijoittuva Master of the World (I padroni del mondo, 1983), jonka erikoisuus on aivojen kaivaminen ulos päästä ja niiden jakaminen ringissä. Thaimaassa tuotetussa hyvin hektisessä viidakkotoimintaelokuvassa The Mercenary (Cannibal Mercenary, 1983, kuva) niin ikään loppupuolella nähdään kannibaaleja. Elokuvan gore-erikoisuutena toimii kallon halkaiseminen piikillä ja vasaralla. Nykysilmin tarkasteltuna näiden elokuvien tehosteet ovat vaihtelevan onnistuneita, mutta upotettuina kauttaaltaan nihilistiseen tunnemiljööseen yhä puistattavia.
Jesus Franco (Mondo cannibale, 1980, kuva, ja Devil Hunter, 1980), Mario Gariazzo (Amazonia: The Catherine Miles Story, 1985), Alain Deruelle (Cannibal Terror, 1980) ja Michele Massimo Tarantini (Massacre in Dinosaur Valley, 1985) ovat muutamia muita genreen vaihtelevalla menestyksellä nimensä jättäneistä ohjaajista. Francon käsialaa on myös markkinointitarkoituksessa Saksassa nimellä Mondo Kannibalen julkaistu Diamonds of Kilimandjaro (1983), jolla ei ole kuitenkaan juuri mitään tekemistä kannibaalien kanssa. D'amato yritti niin ikään lisätä seksielokuvansa Orgasmo nero (1980) vetovoimaa irrallisella lyhyellä kannibaalikohtauksella. Samoin hänen ohjauksensa Papaya: Love Goddess of the Cannibals (Papaya dei Caraibi, 1978) on kaikkea muuta kuin genren elokuva. Shokeeraavista mondo-dokumenteistaan tunnettu Antonio Climati (mm. Sweet and Savage, 1983) ohjasi hänkin "kannibaalielokuvansa" The Green Inferno (1988), joka briteissä tuotiin dvd‑markkinoille harhaanjohtavasti nimellä Cannibal Holocaust II, vaikka elokuva ei sisällä juurikaan mitään lajityypin "myyntivalteista". Erityisen maininnan ansaitsee vielä Antonio Margheritin aikansa eri populaarigenrejä sulauttava Cannibal Apocalypse (Apocalypse domani, 1980), jossa Atlantassa ihmisiä muuttuu kannibaaleiksi Vietnam-veteraanien mukana tulleen viruksen seurauksena.
Jos katsoo taaksepäin koko kannibaalielokuvien parikymmenvuotista kehitystä aina ensimmäisistä mondo-dokumenteista markkinoiden kuihtumiseen, ei voi välttyä ajatukselta että sensuurista vapautumisen huuma näki huippunsa 80‑luvulle tultaessa. Käytännössä kokeiltiin kaikkea, mitä oli valkokankailla mahdollista näyttää, välillä jopa testaten lain rajoja. Jos joku tänä päivänä yrittäisi tuoda valkokankaille samankaltaisen väkivallan kavalkadin, olisi se helppoa tuomita tarpeettomana sensaationhakuisuutena mutta myös jäljittelynä. Kannibaalielokuvat, niiden tekeminen sellaisina kuin italialaiset ne meille tarjosivat – poliittisesti epäkorrekteina – kuuluvat eittämättä jo kadonneeseen maailmaan. Joskin niiden esittämä sosiaalinen kritiikki on yhä ajankohtaista.
Tämä ei suinkaan tarkoita kannibalismin kuolemaa, onhan kyseessä eräs ihmiskunnan keskeisimmistä tabuista. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (The Cook the Thief His Wife & Her Lover, 1989), Hannibal (2001) ja Erämaa syö miestä (Ravenous, 1999) sekä tositapahtumiin pohjaava Cannibal (2005) ovat esimerkkejä modernimmasta lähestymisestä aiheeseen. Edelleen dokumenttien laajasta kirjosta löytyy Kazuo Haran palkittu The Emperor's Naked Army Marches On (1987), joka käsittelee toisen maailmansodan aikana Uudessa-Guineassa tapahtuneita rikkomuksia. Rajumpia fiktiivisiä maistiaisia tarjoavat mm. lasten paloittelua sekä hampurilaisten väliin pakattua ihmislihaa sisältävät pahamaineiset mutta suositut CAT III ‑kategorian elokuvat The Untold Story (1993, kuva) ja Ebola Syndrome (1996) sekä Hisayasu Saton sadistinen Naked Blood (1995, alakuva), joka esittelee mm. omien genitaalien pureskelua. Ja palataksemme jälleen Italiaan; Lucio Fulcin ohjauksessa Touch of Death (1988) naisten jäänteiden nauttiminen yhdistyy äärimmäiseen brutalismiin sekä mauttomuuteen misogynistiseksikin luonnehditun gorekomedian muodossa. Entäpä nuo nälkäiset maan uumenista nousevat elävät kuolleet? Ihmislihan nälkä on loputon mutta kannibalismi genrenä kuollut.
Eli Roth yritti uudelleenlämmittää lajityyppiä vuonna 2013. Tuolloin valmistunut The Green Inferno osoitti kuitenkin korkeintaan elokuvataiteen hiipumisen mitä kontroversiaaleimman väkivallan suhteen, eikä elokuva uskaltanut koetella yleisön sietokyvyn rajoja. Myös Bruno Mattein uusi tuleminen elokuvilla Mondo Cannibal (2004) ja In the Land of the Cannibals (2004) jäi vaisuiksi. Sinällään roisia kannibalismia sisältävät teokset eivät tarjoa mitään uutta ollen lisäksi pienen budjettinsa vankeja.
Mikä sitten kiehtoo 70–80‑lukujen fiktiivisen väkivallan rajoja rikkoneessa taiteessa? Sen sijaan, että sukupolvet erkaantuisivat aikakauden elokuvien tarjoamasta raadollisuudesta, tuntuvat uudet sukupolvet kerta kerran jälkeen löytävän ne ja ihastuvan niihin. Harvasta elokuvasta löytyy yhtä montaa eri dvd‑julkaisua ja erikoispainosta kuin pahamaineisesta Cannibal Holocaustista, eikä loppua ole näköpiirissä. Ehkä yksi syy piilee siinä, että ajanjakson voi nähdä elokuvahistorian rikkaimpana ja vapainpana vuosikymmenenä; aikakautena, jona kaikki oli mahdollista. Oliko kyse sitten täydellisestä vapaudesta vai vastuuttomuudesta? Nykyään pahamaineiset elokuvat – kuten Cannibal Holocaust tai Addio ultimo uomo – voi kuka tahansa katsoa YouTubesta. Samoin verkon uumenissa sijaitsee satoja videoita aidoista kuolemista; juuri sellaisista, joita kannibaalielokuvat halusivat erikoistehostein luoda. Suurin osa ihmisistä kaipaa kuitenkin itsensä ja väkivallan väliin elokuvataiteen fiktiivistä muuria. Emme niinkään halua nähdä todellisuutta, vaan jäljitelmän siitä.
Ruggero Deodaton seisoessa syyttäjien edessä, kertoi hän tehneensä vain elokuvan. Hänen kohtalotoverinsa Jacopettin selitys oli, että maailma on jo valmiiksi kauhea. Hän vain tallensi tuon kauheuden filmille. Lopulta kyse ei ollut niinkään taiteellisista ratkaisuista vaan rahasta. Ehkä on pelkästään oikeutettua, että kamera kääntyi lopulta meihin katsojiin ja toi keskiöön roolimme väkivallan kuluttajina.
Lähdeluettelo
David Kerekes & David Slater. Killing for Culture: Death Film from Mondo to Snuff (1996). 3 painos, Headpress.
David Slater. Eaten Alive! Italian Cannibal and Zombie Movies (2006). Plexus, Lontoo.
Francesca Allievi. Meat Consumption as a Wicked Problem: Evidence from Data and Policies (2017). Turun yliopisto, Turku.
Täydennetty ja suurelta osin uudestaan kirjoitettu versio alkujaan Blood Ceremony Magazineen kirjoitetusta artikkelista.
