Jari Mustonen

Ultimo mondo cannibale (Viimeiset kannibaalit, 1977)

Ohjaaja:

• Ruggero Deodato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ruggero Deodato

Kautta elokuvan historian ovat tuottajat ymmärtäneet hyödyntää ihmisen eksotiikan kaipuuta. Tiheä viidakko, sen lukuisat eläimet ja alkuasukkaat ovat elokuvien välityksellä tarjonneet mielikuvia jokaiselle sukupolvelle. Itse kuulun heihin, jotka varttuivat Indiana Jonesin ja myöhemmin Michael Douglasin suuren suosion saaneen Vihreän timantin metsästyksen parissa. Samoilta 80‑luvun alun videovuokraamojen hyllyiltä löytyi myös viidakon pimeä puoli. Jos hyvin kävi, johdatti varomaton vanhempi jälkikasvunsa sademetsän kauhuihin Viimeisillä kannibaaleilla eli elokuvalla joka on "uskomattomin dokumentti joka koskaan on päästy kuvaamaan – ei sovi heikkohermoisille!" Missä tahansa videoliikkeessä elokuvan videojulkaisun näki, tarttui se käsiin jo pelkän kansitaiteensa ansiosta.

Genre-elokuvista rankimpiin lukeutuvissa kannibaalielokuvissa inspiraatio haettiin romantiikan sijaan shokeeraavista mondodokumenteista ja omaa nousuaan tekevästä zombiefiktiosta. Tässä "koiran maailmassa", mondodokumenttiklassikko Mondo Canen nimeä mukaillen, koki viidakon auvoisuus kovan kolauksen. Luonto ei ollut enää ainoastaan kaunis, mutta myös armoton. Samoin ihminen. Ultimo mondo cannibale – Viimeinen kannibaalien maailma – on Ruggero Deodaton ensimmäinen elokuva aiheesta. Hän kirvoittaa siinä eksotiikan kaipuumme, romantisoi elokuvan kuvauspaikat selviytymistarinaksi ja tuo silmiemme eteen italialaisen eksploitaatioelokuvan koko kirjon mukaan lukien eläimiin kohdistuva väkivalta. Jos on joskus erehtynyt luulemaan, että valkokauluksinen William Foster koki rankan päivän Joel Schumacherin elokuvassa Falling Down (1993), on syytä katsoa Massimo Foschin tulkitseman Robert Harperin kujanjuoksu viidakon halki, ihmisen verenhimon lähteille.

Turhan usein puhuttaessa 70‑luvun italialaisesta genre-elokuvasta unohtuu kuvauspaikkojen merkitys. Myös Deodato käyttää harkiten Malesiassa kuvattua luontoa, joka tallentui filmille komein värein. Tuntematon ja suurilta osin määrittelemätön viidakko tarjoaa ahdistavan taustan pienlentokoneellaan viidakkoon haaksirikkoutuvien matkalaisten ylle. Yöt ovat hiostavia. Päivät kohtalokkaita. Saapuessaan paikallisia luonnonvaroja kartoittaneiden kollegoidensa leiriin he löytävät ensimmäiset jäljet myös heidän omaksi kohtalokseen muodostuvien kannibaalien olemassaolosta. Elokuvan keskushenkilöksi nousevan Robert Harperin päivä synkkenee entisestään, kun heidän pilottinsa joutuu heti ensimmäisenä yönä näiden ihmissyöjien armoille. Myös hän itse jää kiinni ja ajautuu osaksi primitiivisen kulttuurin rituaaleja ja elämäntapaa, jossa raiskataan, syödään ihmisen lihaa ja nyljetään eläimiä elävältä.

Pintapuolisesti silkan eksploitaatioelokuvan taustalta löytyy jälleen kriittisiä teemoja. Deodaton filmografiassa näkyy kautta linjan hänen halunsa pureutua länsimaalaisen arvomaailman ongelmiin tuomalla korkean etiikan omaavia ihmisiä silmittömän väkivallan piiriin. Tässä hän onnistuu muita genren ohjaajia – Lenzi, D'Amato, Martino – paremmin, sillä hyvin rakennettu päähenkilö auttaa katsojia samaistumaan hänen kärsimykseensä ja siitä seuraavaan vapautumiseen veren kautta, missä piilee osa eksploitaatioviihteen viehätyksestä. Muutama vuosi myöhemmin Deodato meni kritiikissään huomattavasti pidemmälle asemoidessaan elokuvassaan Cannibal Holocaust samastumisen välineen – elokuvakameran – ihmisluontoon kohdistuvan kysymyksenasettelunsa itsetarkoitukselliseksi tehokeinoksi.

Huolimatta 80‑luvun New Movie Videon videojulkaisun järisevistä lupauksista, ei Ultimo mondo cannibalesta saa mitenkään dokumenttia. Deodaton laadukas kerronta tarjoaa mukanaan vievän raa'ahkon viidakkoseikkailun, mutta dokumentaarisuus ja todelliset shokkiarvot jäivät tuleville vuosille.