Sakari Määttä

Mondo cannibale (Cannibals, 1980)

Ohjaaja:

• Jesús Franco
• Francesco Prosperi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jesús Franco, Francesco Prosperi

Jess Franco palkkasi Italiassa runsaasti huomiota saaneen Al Cliverin kahteen vuonna 1980 ohjaamaansa kannibaalielokuvaan, joiden avulla hän yritti ratsastaa Ruggero Deodaton Cannibal Holocaustin (1980) nostattamalla aallonharjalla. Yrityksen tuloksena syntyneet Sexo caníbal ja Mondo cannibale ovat kumpikin vähintään kertakatselun ansaitsevia eksploitaatioelokuvia, vaikka niitä onkin vaikea suositella muille kuin francofiileille tai kannibaalielokuvista kiinnostuneille.

Mondo cannibalen aloitus on vaikuttava ja traaginen. Jeremy Taylor (Cliver) on trooppisia sairauksia tutkiva tiedemies, joka seilaa jokilaivalla kohti tutkimatonta viidakkoa vaimo ja nuori tytär mukanaan. Jeremy on juuri käymässä kannen alla, kun ryhmä kannibaaleja nousee laivaan ja syö vaimon elävältä. Tytär jätetään rauhaan, koska hänessä ei ole juurikaan syömäkelpoista lihaa. Jeremy jää vangiksi ja herää myöhemmin kannibaalien leirissä siihen, kun hänen käsivartensa leikataan irti viidakkoveitsellä. Kuin ihmeen kaupalla mies onnistuu pakenemaan kannibaalien kynsistä elävänä, mutta ilman toista kättä ja tytärtään.

Jeremy joutuu mielisairaalaan traagisten tapahtumien seurauksena. Toivuttuaan täysin vuosia myöhemmin hän päättää palata viidakkoon hakemaan tyttärensä takaisin, koska hän uskoo tämän olevan yhä elossa. Mukaan pelastusmatkalle lähtee sairaanhoitaja Ana (Lina Romay) sekä alkuperäisen tutkimusmatkan rahoittanut Barbara Shelton (Shirley Knight) poikaystävänsä Charlien (Olivier Mathot) ja muutaman varakkaan kaverinsa kera. Ennen pitkää selviää, että kannibaalien kasvattama Jeremyn Lana-tytär (Sabrina Siani) on edelleen elossa ja viidakon kulinaristit pitävät häntä kuningattarenaan.

Franco ja hänen kanssaan pitkää yhteistyötä aloitteleva kuvaaja Juan Soler tekevät kannibalismikohtauksista psykedeelistä taidetta. Alkuasukkaiden ryhtyessä aterioimaan aika hidastuu ja koko elokuva muuttuu hetkellisesti harhaiseksi ahmimisorgiaksi, jossa liha nautitaan raakana ja jokainen suupala pureskellaan kunnolla. On täysin katsojasta kiinni kokeeko kuvaston kuvottavaksi vai herahtaako vesi kielelle.

Ranskalaista, espanjalaista, saksalaista ja italialaista tuotantorahaa käytettiin yhdistelemällä sitä sekä Mondo cannibaleen että Sexo caníbaliin, jotka ovat teemoiltaan samankaltaisia. Molemmissa elokuvissa Cliver menee viidakkoon pelastamaan valkoihoista kaunotarta ja joutuu vastakkain mm. alkuasukkaiden kanssa. Valkoihoiset edustavat kummassakin tapauksessa sivistystä ja järkeä, tummaihoiset taas primitiivistä ja villiä. Ironista sinänsä, koska ainakin Mondo cannibalessa villejä näyttelevät espanjalaiset mustalaiset, jotka eivät edes ole tummaihoisia. Äärimmäisen epäuskottavat näyttelijät meikkasivat itsensä värikkäillä maaleilla, joista tulee kaikessa naurettavuudessaan pakostakin mieleen nykypäivän maalaukset fanaattisten jalkapallokannattajien kasvoilla. Mondo cannibale kuvattiin ainakin osittain samoissa lavasteissa kuin Alain Deruellen surkea Terreur cannibale (Cannibal Terror, 1981), joka valmistui vasta vuotta myöhemmin.

Kannibaaliheimolaisten maalattujen naamavärkkien ja Francon tavaramerkki-zoomailun lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin katsomista helpottavia kalkkuna-arvoja. Esimerkiksi joen rannalta voi elokuvan alkupuolella bongata muovisen alligaattorin. Englanninkielinen dubbaus vaihtelee hirvittävästä siedettävään, eikä asiaa auta, että ihmissyöjät puhuvat välillä englantia ja välillä omaa siansaksaansa.

Mondo cannibalen alkupuoli on sujuva, mutta myöhemmin jäädään kompastelemaan junnaavan monotoniseen viidakkopatikointiin. Elokuva jää kokonaisuutena keskinkertaiseksi toimivasta lopetuksesta huolimatta. Franco itse inhosi kannibaalielokuvia (vaikka sanookin elokuvansa olevan parempi kuin esimerkiksi Cannibal Holocaust) eikä palannut niiden pariin enää myöhemmin. Aidon yrittämisen puute paistaa läpi myös lopputuloksesta.