Jari Mustonen

Emanuelle e gli ultimi cannibali (Emanuelle ja viimeiset kannibaalit, 1977)

Ohjaaja:

• Joe D'Amato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joe D'Amato

Tehdessään juttua paikallisista mielisairaista, löytää Emanuelle (Laura Gemser) sänkyyn sidotun tytön, joka on kannibaalien kasvattama. Ilmassa on kaikki hyvän lööpin ainekset ja Emanuelle päättää lähteä tutkimusmatkalle Amazonin sademetsiin yhdessä professori Mark Lesterin (Gabriele Tinti) kanssa. Matkan varrella mukaan tarttuu muutama muukin matkalainen, mikä paisuttaa tulevaa ruumisläjää. Kannibaalit kun jostain syystä eivät ole kovin ystävällistä saatikka sivistynyttä väkeä. Mitään sen kummempia itseään esittelemättä he repivät yhdeltä naisista vaginan irti ja nirhivät yhden miehistä köydellä kahtia. Lööpistä siis viis ja pakoon, mutta miten?

Emanuelle and the Last Cannibals on tyypillistä D'Amatoa, ja toimii hyvänä esimerkkinä hänelle ominaisesta tavasta yhdistellä eri genrejä. Elokuvan alkuosa kuksitaan, ja loppuosan kannibaalit taasen olisivat tarinassa nähtävällä syömätahdilla syöneet jo koko Brasilian tyhjäksi. Onneksi erikoistehosteet ovat sentään "ihan ok" ‑tasoa, ja saattavat aiheuttaa yökötystä tottumattoman katsojan vatsanpohjalle. Todelliseksi erikoisuudeksi voidaan laskea loppupuolen kyseenalainen rituaaliraiskaus, joka pakottaa ihmettelemään, miten tämän heimon kannibaalit ovat onnistuneet jatkaa sukuaan. Tyyli kun on sama kuin asettelisi sipsin jalkojensa väliin ja koettaisi dipata sen dippikastikkeeseen pöksyt jalassa.

Nico Fidencon musiikki elokuvan yllä leijuvan sleaze-hengen kanssa riittävät kuitenkin takaamaan vähintään nautinnollisen katselukokemuksen. Fidencon rakastelubiisi on eurohikimusiikin ainutlaatuisia helmiä.

Muista kannibaalipätkistä tuttua kyseenalaista eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa ei ole luvassa, ellei sellaiseksi lasketa röökaavaa apinaa. Lisäksi elokuva toimii mainiona johdatuksena D'Amaton törkyiseen maailmaan, joka pitää sisällään eurosleaze-klassikon jos toisenkin.