Juho Malanin

Ebola Syndrome (1996)

Ohjaaja:

• Herman Yau

elokuva arvostelu

"*Spit!* *Spit!* Ebolaaa!! Ebolaaaa!! *PTHYI!*"

Ebola-viruksen luonne ja ominaispiirteet tekevät siitä selvästi erään dramaattisimmista sairauksista, mitä tropiikin lämpö on kehittänyt. Vuonna 1976 Ebola-joen varrelta Zairesta löydettiin uusi filovirus, vakavana verenvuotokuumeena oireileva näkymätön tuholainen (viruksen pituus on ~1 mikrometri, eli yksi millimetrin tuhannesosa), jonka tuhovoima johti sairaalassa 88% kuolleisuuteen; näin kertoo Mikrobiologia ja infektiosairaudet (Duodecim, 2003). Tuon jälkeen kuolleisuus on vaihdellut kunkin uuden puhkeamisen myötä, mutta taudin hankaluus ja puistattavuus ovat pysyneet vakioina tähän päivään asti.

Elokuvamaana Hongkongin luonne ja ominaispiirteet paljastavat sen selvästi yhdeksi pöyristyttävimmistä ja ristiriitaisimmista eksploitaatiotehtaista, mitä elokuvan historiassa on nähty. Tämä pätee tietysti näin kärjistettynä vain Hongkongin laajan elokuvatuotannon sensaatiomaisimpiin ja itsetarkoituksellisimpiin kauhu‑ ja seksiaiheita käsitteleviin teoksiin, joiden myötä CAT III ‑luokitus kehitettiin epäilyttäviä elokuvia varten – johtaen siihen, että etenkin 90‑luvun alusta lähtien muutaman vuoden ajan Hongkong tuotti melkoisella vimmalla edeltäjiään tylympiä ja villimpiä visioita valkokankaille. Ohjaaja Herman Yaun mukaan tämän buumin lakipiste tuli nopeasti vastaan vuonna 1997, kun Hongkong siirtyi briteiltä Kiinalle, jonka sensuurikäytäntö on tiukempi ja konservatiivisempi kuin Hongkongin vastaava. Näin ajateltuna myös Ebola Syndrome toimii kätevänä lakipisteenä tälle suuntaukselle, eikä todellakaan vain nimellisesti.

Ohjaaja Yau teki Ebola Syndromen yhdessä räikeästi tyylilajien välillä toimivan tuottaja-käsikirjoittaja-ohjaaja Wong Jingin ja luonnenäyttelijä Anthony Wongin kanssa. Vuonna 1993 Yau ja Wong olivat jo "kunnostautuneet" äärimmäistä kauhua, (tavallaan) kannibalismia ja idioottihuumoria yhdistelleessä The Untold Storyssa, joka häpeilemättömästi kuvasi tositapaukseen perustuvan lihamestarikokin edesottamuksia isännöimässään ravintolassa ja sen lähipiirissä. Elokuvan myötä paljastui etenkin Anthony Wongin kyky esiintyä hyvin psykoottisissa rooleissa, joiden olemukseen liittyy keskeisesti myös kiinalainen temperamentti, joka toisinaan avautuu luonnehdinnan "katujyrä" muodossa. Temperamentti taas liittynee keskeisesti myös tuohon meille idioottimaisena ja/tai kontekstissaan uskomattomana avautuvaan "huumoriin" tässä ja muissa rankemman luokan kauhuelokuvissa, joissa ei kohdattu minkäänlaista ongelmaa siirryttäessä verisestä teurastuksesta pelleileviin ja paikoin vajaaälyisen tasolla oleviin vitsaileviin poliisietsiviin.

Ebola Syndrome pysyi hyväksi havaitussa liha-aihepiirissä, ottaen avukseen tropiikin pelottavampien piirteiden saattamisen tuttuun ja turvalliseen betoniympäristöön. Wongin roolihahmo Kai on perseeseen potkittu, vähän pidetty ja ilmeisen ylityöllistetty mies. Hän on myös impulsiivinen, vastenmielinen, luonnevikainen ja väkivaltainen sosiopaatti, joka työskentelee ravintolan tarjoilijana. Elokuva pärähtää käyntiin kohtauksella, jossa hän kehottaa pomonsa naista kanssaan levottomaan suuseksiin ja panoon, mikä tietysti päätyy aviomiehen huoneeseen saapumiseen, kovaääniseen mekastukseen ja nopeatempoiseen väkivaltaan, kun Kai surmaa tai vammauttaa huoneessa olijat ja poistuu sen jälkeen tyynesti ovesta ulos. Mutta tätäkin edeltää Kain alistaminen, sillä pomo käski suutuksissaan vaimoaan virtsaamaan Kain naamalle eleeksi luottamuksen menettämisestä. Montakaan minuuttia ei tähän kaikkeen kulu, minkä jälkeen ilmestyvät alkutekstit.

Tarinan käynnistyessä Kai on karannut murhasyytteitään Johannesburgiin, jossa hän myös työskentelee ravintolassa keittiön puolella. Näemme muun muassa kuinka hän kumppaninsa kanssa lähtee etsimään halpaa sianlihaa syrjäiseltä maaseudulta, jossa sianruhojen vieressä säilytetään mätänemispisteessä olevia ihmisruumiita. Homma jatkuu tasan yhtä korrektina tästä eteenpäin kattaen suurpiirteisesti lisää arvaamattomia murhia, naisosapuolten pakottamista seksiin ennen teurastusta, surmattujen lihan tarjoilemista asiakkaille hampurilaisina sekä kohtalokkaimpana ebola-viruksen saaminen afrikkalaisnaiselta, jonka Kai kohtaa ja raiskaa joen rannalla. Saatuaan sairaalta naiselta tartuntapärskeet kasvoilleen Kai luonnollisesti ruhjoo naisen kuoliaaksi suurella kivellä. Kaiken tämän tulenaran käyttäytymisen myötä onkin pakko palata takaisin Hongkongiin kymmenen vuotta myöhemmin – toki "mannerkiinalaiseksi herrasmieheksi" naamioituneena.

Koska Kai osoittautuu yhdeksi niistä harvinaisista yksilöistä, jotka vain kantavat ebolaa sairastumatta sen rajuihin oireisiin (enää en siteeraa Duodecimia) ja koska hän on hirvittävä nilviäinen, alkaa Kai välittömästi Hongkongiin palattuaan tartuttaa ruumiinnesteiden välityksellä tarttuvaa tautiaan kaikkiin mahdollisiin ihmisiin. Kaiken jo tapahtuneen jatkoksi seuraa tilanteita, jotka voivat saada ikkunasta näkyvän kauniin lumisateen tai auringonpaisteen hetkeksi unohtumaan. Vai miltä kuulostaa kohtaus, jossa tämä hikinen ja kiimainen olio kuuntelee seinän läpi pomonsa ja tämän vaimon kovaäänistä panemista, noutaa ravintolakeittiön kylmiöstä reilun lihanpalan, muotoilee siihen sormellaan reiän ja yhtyy sitten lihanpalaan korva seinään liimautuneena? Seuraavana päivänä visvainen pala turmeltunutta eläintä on sitten tarjoiltavissa hampurilaisena epäkohteliaalle annoksensa keittiöön palauttaneelle asiakkaalle. Ja ihmispurilaiset ovat vielä eri asia. Eikä vielä olla edes päästy jalankulkijoiden päälle syljeskelyyn lihakirves ja pikkutyttö sylissä.

Ebola Syndrome on niin hämmästyttävän siivoton elokuva, että siihen ei voi aina suhtautua edes samalla tavalla kuin moniin muihin marginaalin kulttileffoihin, jotka eivät välttämättä sinkoile laidasta laitaan tällä tavoin. Yaun porukan elokuva on toisaalta niin vastenmielinen, etova ja limainen, toisaalta niin idioottimainen, naurettava ja hysteerisen vastuuntunnoton, että katsoja ei usein edes ehdi havaita sävymuutoksia mielentilassaan. Selvää on ainakin, että elokuva lienee parhaimmillaan yhdessä nautittuna, kuten hyvä illallinen. Kaikki ne asiat, jotka tekevät meillä päin maailmaa elokuvasta aina joko arveluttavan tai haastavan – kuten naisiin ja lapsiin kohdistuva brutaalius ja väkivalta – ovat monissa Hongkong ‑elokuvissa kuin arkipäivää, paljastaen samalla joitain keskeisiä eroavaisuuksia ajattelutottumuksissamme. Suurelle yleisölle suunnatussa vauhdikkaassa ja akrobaattisessa Hongkong ‑toimintakomediassa voi olla hillitöntä naisten potkimista ja turpaanvetoa miesten vastaavan rinnalla. Sitten kun nämä piirteet otetaan niin sanotusti "kunnolla käsittelyyn" (CAT III), muuttuu meininki todella törkeäksi – kuten Ebola Syndrome niin antaumuksella osoittaa.

Elokuva ei aikaile suvantovaiheissa. On täysin mahdotonta ennustaa mitä tapahtuu seuraavaksi. Kaikki perustuu päähenkilön vakavalle mielenlaadulle. Kai saattaa pidellä sylissään pientä kiinalaistyttöä kaupan hyllyjen tasolla leikitellen, kunnes tilanteen sitä vaatiessa hän uhkaa samaa tyttöä kiiltelevällä lihakirveellä. Sivukujalla Kain tielle sattunut onneton nuorukainen saa kasvoilleen pärskähtävän Ebola-syljen kuin vesiletkusta. Mitään psykologista selitystä Kain käyttäytymiselle ei tietenkään tarjota (ja varmasti kaikkien kannalta hyvä niin), paitsi että häntä kiusataan kaikkialla – töissä ja vapaalla. Ruumiiden pilkkominen hygieenisesti ravintolakeittiön pöydille roiskeisella käsisahalla luonnistuu häneltä kevyesti kuin vessassa käyminen. Vastustajat läiskitään kömpelösti mutta varmasti vaarattomiksi kuin vaivaiset hyttyset.

Kaikki tämä mitä hahmo selkeästi pitää "aivan normaalina" avautuu katsojalle tapauskohtaisesti joko hyvin häiritsevänä tai hillittömänä. Keskeisin näkökulma tälle ja monelle muulle CAT III ‑tyypin elokuvalle onkin unohtaa turhan intellektuelli lähestymistapa, sillä se ei johda minnekään miellyttäville alueille, vaan katsoa elokuva sellaisena kuin se on tehtykin; naama tiedostetussa tai tiedostamattomassa virneessä ja $HK-kuvat lähimuistissa. Mistään muulta suunnalta ei tällaisia elokuvia tarvitse odottaa valmistuvan, eikä enää siis välttämättä Hongkongistakaan, jos Yaun puheet osoittautuvat kestäviksi.