Jari Mustonen

Antropophagus (The Grim Reaper, 1980)

Ohjaaja:

• Joe D'Amato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joe D'Amato

Antropophagus alkaa lihakirveellä toteutetulla nuoren parin murhalla, joka on sen verran tökerösti tehty, että edessä on kaikesta päätellen puuduttava katselukokemus. Murhasta leikataan retkeilijöihin, jotka lähtevät purjehdusmatkalle ja päätyvät saarelle, joka osoittautuu autioksi salaperäistä naista lukuun ottamatta. Pian selviää, että mielipuoli on surmannut kaikki kyläläiset, ja kun yksi matkalaisista katoaa alkaa käydä ilmeiseksi, ettei saarelle astuminen ollut kovin hyvä idea. Mieliala ei juuri kohoa, kun retkeilijät huomaavat veneensä päässeen karkuun.

Kun elokuvan alusta on kulunut puolisen tuntia, näyttää siltä kuin budjettiin olisi saatu lisää rahaa, sillä alun onnettomasta prologista on päästy vaivihkaa ihan kunnolliselta näyttävään materiaaliin. Vihdoin yön pimetessä, alkaa jännitys todella kasautua, ja kun sokea veren tahrima tyttö löydetään aution talon sopukoista, on tunnelma jo erinomainen.

Kyseessä on yksi D'Amaton kuuluisimmista elokuvista, todellinen video nasty. Tätä on auttanut se tosiasia, että reilun tunnin tienoilla kaivetaan lasta odottavan naisen kohdusta ulos sikiö ja purraan siitä palanen irti. Tämän kaltaiset hyvää makua koettelevat kohtaukset ovat aina kiirineet elokuvan maineen edellä ja siten varmistaneet kovan kysynnän marginaalielokuvaharrastajien piireissä. Näin on myös Antropophagusin laita. Mitään muuta kovin erikoista ei mukana ole, ellei sellaisiksi lasketa pientä lainausta Brian De Palman Carriesta (1976), suolimössöä ja kohtalaisen pitkälle mietittyä käsikirjoitusta, joka avautuu moniin muihin D'Amaton tuotantoihin verrattuna varsin kärsivällisesti. Välillä hapuillaan jo todella maukkaita fiiliksiä, mutta sitten lässähtää.

Antropophagus menettää paljon, koska juonenkäänteisiin ei ole satsattu riittävästi. Osa käsikirjoituksen tolkuttomuuksista on helppo pistää D'Amatolle tyypillisen tiukan kuvausaikataulun piikkiin. Loput voi huoletta langettaa italialaisen halpatuotannon syyksi. Periaatehan on ollut tehdä mahdollisimman paljon tuottoa mahdollisimman pienellä vaivalla. Selittelyt eivät auta. Antropophagusissa olisi ollut potentiaalia. Nyt päähenkilöt tekevät turhaan liian läpinäkyviä miten-tämä-henkilö-saadaan-yksin-tuonne-paikkaan ‑ratkaisuja, eikä katsoja voi siksi olla kovin tyytyväinen näkemäänsä. Toinen elokuvaa vaivaava ominaisuus on sen tunteettomuus; vastaava tunteettomuus sopii kyllä Beyond the Darknessin tyyliseen nihilistiseen kertomukseen, mutta ei nyt sentään jokaiseen kauhuelokuvaan. Henkilöhahmot eivät sokeaa tyttöä lukuun ottamatta yksinkertaisesti kosketa, eikä katsoja voi kuin odottaa miten hahmot päättävät päivänsä. Pientä iloa on silti pakko tuntea parista loppupuolta elävöittävästä kuvakulmasta (hirttäytyminen ja kaivokohtaus), jotka ovat aika epätyypillisiä D'Amatolle.

Antropophagus on hyvin ristiriitainen elokuva. Se lupaa hyvää, mutta sisältää liian monta mokaa. Tätä ei paranekaan suositella kuin D'Amaton ja eurotrashin ystäville. Näyttelijöiden puolelta katsomisintoa saattavat tosin lisätä D'Amaton vakionäyttelijä – ja tässä elokuvassa petona esiintyvä George Eastman – The New York Ripperin pornoluolakohtauksessa hytkyvä ja Cannibal feroxin Patia näyttelevä Zora Kerova, sekä Mia Farrown pikkusisko Tisa Farrow.

Elokuva poiki myös epävirallisen (ja surkean) jatko-osan, Absurd (1982), sekä Violent Shit ‑trilogiastaan tunnetun Andreas Schnaasin uusintaversion Anthropophagous 2000 (1999).