Sakari Määttä

El caníbal (Devil Hunter, 1980)

Ohjaaja:

• Jesús Franco

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jesús Franco

Lihansyöntielokuvista puhuttaessa elettiin vuonna 1980 erityisen mielenkiintoisia aikoja. George A. Romero oli jo pari vuotta aiemmin osoittanut Dawn of the Deadilla (1978), ettei zombielokuvan tarvitse olla pelkkää verellä läträämistä ja päätöntä teurastusta, vaan se voi olla myös sisällöllisesti vahva. Samoihin aikoihin italialainen maestro Lucio Fulci eli koko ohjaajauransa hedelmällisintä aikaa ja löi itsensä väkevästi läpi Zombie Flesh Eatersillä (Zombi 2, 1979). Hän näytti, että kyllä pelkällä splatterillä ja hitaasti laahustavilla epäkuolleillakin saadaan kunnon elokuva aikaiseksi. Zombivillitys nousi lyhyessä ajassa erityisesti Italiassa hämmentäviin mittasuhteisiin ja laajeni Ruggero Deodaton Cannibal Holocaustin (1980) myötä hiukan erilaiseksi. Toki kannibaalielokuvia ja zombi-kannibaali-hybridejä oli tehtailtu jo vuodesta 1972 saakka, mutta mikään aiempi elokuva ei ollut saanut osakseen niin suurta huomiota ja sensoreiden voivottelua.

Luonnollisesti eksploitaatioguru Jess Franco vainusi, että kannibaalielokuva on nyt kova juttu. Sen seurauksena syntyivät vuonna 1980 elokuvat Mondo cannibale sekä Sexo caníbal. Molemmissa oli samankaltainen juoni, ja pääosaan Franco sai houkuteltua Fulci-vakkari Al Cliverin. Franco ei onnistunut uimaan kannibaalivesissä samalla tavalla kuin Deodato Cannibal Holocaustillaan tai Umberto Lenzi Cannibal feroxillaan (1981) vuotta myöhemmin, vaan jäi tässä tapauksessa kahlaamaan samaan rantahietikkoon kuin mm. Joe D'Amato.

Kansainvälisesti tunnettu malli Laura Crawford (Ursula Buchfellner; Sadomania – Hölle der Lust, 1981) kidnapataan ja kuljetetaan viidakkosaarelle odottamaan kuuden miljoonan dollarin lunnaita. Vietnam-veteraani Peter Weston (Cliver) ja pahoista sotatakaumista kärsivä Jack (Antonio Mayans) palkataan hakemaan tyttö takaisin. He eivät kuitenkaan ole saarelle päästyään yksin kidnappaajien kanssa.

Löyhä ja yksinkertainen juoni kulkee vaivatta ensimmäisen tunnin ajan, jonka jälkeen käsikirjoituksen paukut loppuvat. Primitiivinen alkuasukaskansa uhraa nuoria naisia viidakossa maleksivalle, astmaattisesti hönkivälle paholaisjumalalleen (Burt Altman) ja kiinnostuu myös saaren uusista vieraista.

Kalkkuna-arvoja onneksi löytyy runsaasti. Osa efekteistä on tehty sen verran huolimattomasti, ettei niitä voi ottaa vakavasti. Esimerkiksi mielenkiintoisen näköisen paholaisjumalan silmät ovat punaisella maalilla väritellyt pingispallot, jotka pullistelevat ulos kuopistaan. Tällaisissa tapauksissa olisikin ollut paljon parempi, jos Franco olisi päättänyt kuvata elokuvan mustavalkoisena. Toisaalta enimmäkseen moitteeton gore-kuvasto vaatii tuekseen kaikki punaisen sävyt. Innokkaiden näyttelijöiden suorituksiin tuo oman lisänsä elokuvan versiosta riippuen englanninkielinen dubbaus, jonka brittiaksentit eivät istu näyttelijöiden suuhun juuri millään tavalla. Viiksekäs Cliver näyttää enimmän osan ajasta olevan kokaiinipöllyissä tai muuten vain poikkeuksellisen sekaisin – yllättävää kyllä tämä habitus sopii hänen itsevarmaan rooliinsa oikein hyvin.

Käsikirjoituksen ajautuessa umpikujaan elokuvan toisella puoliskolla Franco kompensoi tätä vaivatta keskittymällä verileikkeihin ja paljaan pinnan esittelyyn. Suurin osa elokuvan naisista on kaiken aikaa todella vähissä vaatteissa tai täysin alasti, ja useat kohtaukset loppuvat Francon kameran hellävaraiseen zoomaukseen kohti naisten pyhimpiä paikkoja. Laura päätyy alkuasukkaiden vangiksi, ja nämä houkuttelevat jumalaansa kylvettämällä naista ja hieromalla aromaattisia yrttejä hänen alastomalle vartalolleen. Vastapainona lopussa nähdään kohtaus, jossa Peter Weston ottelee alastonta paholaisjumalaa vastaan vuoren jyrkänteellä.

Sexo caníbal on mukavan yliampuvaa seikkailu-sleazeä, mutta se kärsii liiallisesta paholaisjumalan löntystelevästä viidakkohaahuilusta sekä ylipitkästä 102 minuutin kestosta. Elokuva toiminee parhaiten hyvässä seurassa katsottuna ja pienoisen suojakännin avustuksella.